Lue keskustelun säännöt.
Miten muut dramaattisten lasten vanhemmat säilytte järjissänne??
25.03.2013 |
Nyt tarvitaan vertaistukea. Meillä on dramaattinen lapsi, nyt jo koululainen. Tuntuu että kotona on koko ajan joku hirveä draama käynnissä, milloin on sukka huonon tuntuinen jalassa, milloin maito maistuu omituiselle kun on ollut lasissa vaikka 10 minuuttia eikä jääkaappikylmää, milloin pelottaa ja jännittää joku uusi asia, milloin joku kaveri katsoi ikävästi.
Lapsi reagoi huutamalla ja raivoamalla kotona. En jaksa enää tätä tunteiden vuoristorataa. Lapsella perusasiat kaikki hyvin. Koulussa ja kavereiden kanssa menee hyvin. Muut sisarukset ovat suht leppoisia ja ns perustyytyväisiä. Menee hermot tämän yhden kanssa niin usein ja tuntuu että hyvät hetket on harvassa kun aina tulee jostain mitättömästä asiasta vääntöä.
Siis käytännön neuvoja ja vertaistukea kiitos!! Miten saatte itsenne pidettyä positiivisella mielellä ja kodin ilmapiirin kivana?
Kommentit (68)
Täytyy käsi sydämellä myöntää, että inhoan esikoistani, joka on temperamentiltaan tällainen tulistuva ja hankala lapsi. Hän muistuttaa liikaa mieheni siskoa, joka on samanlainen sählääjä ja vouhottaja. Tähän siskoon on helppo ottaa pesäeroa, mutta entäs omaan lapseen...
Toinen lapseni taas on kuin eri planeetalta; helppo hoitaa ja lukea jo vauvasta. Ei ikinä huuda kuin asiasta ja on hyväntuulinen, mutkaton ja rauhallinen. Ei aiheuta turhaa sählinkiä eikä ongelmaa, toimii järkevästi. Salaa rakastan häntä enemmän, mutten tietenkään sitä näytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pysyn järjissäni: huudan tyynyyn kun v*ttaa, hakkaan sohvatyynyjä nyrkeilläni, painelen lenkille, karjun takaisin. Ja pyydän anteeksi käytöstäni.
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 12:33"]
Täytyy käsi sydämellä myöntää, että inhoan esikoistani, joka on temperamentiltaan tällainen tulistuva ja hankala lapsi. Hän muistuttaa liikaa mieheni siskoa, joka on samanlainen sählääjä ja vouhottaja. Tähän siskoon on helppo ottaa pesäeroa, mutta entäs omaan lapseen...
Toinen lapseni taas on kuin eri planeetalta; helppo hoitaa ja lukea jo vauvasta. Ei ikinä huuda kuin asiasta ja on hyväntuulinen, mutkaton ja rauhallinen. Ei aiheuta turhaa sählinkiä eikä ongelmaa, toimii järkevästi. Salaa rakastan häntä enemmän, mutten tietenkään sitä näytä.
[/quote]
Sinun asenteesi heijastuu lapseen. On vaikea hyväksyä erilaisia persoonia, jos on itse kovin rajoittunut. Toisaalta saatat itse olla myös sellainen vouhottaja ja sählääjä, minkä vuoksi miehesi on juuri sinuun ihastunut. Hän salaa rakastaa siskonsa ja kenties äitinsa kanssa samanlaisia vouhottajia ja huolehtijia.
Ehdottomasti sinun pitäisi katsoa peiliiin. Lapsi aistii, jos äiti ei rakasta ja tämä jättää elinikäisen arven. Lapsesi on todennäköisesti jo nyt hätääntynyt, koska tiedostaa välillänne olevan kuilun. Mieti miltä sinusta tuntuisi, jos aikuisena välisi äitiin olisivat rakkaudettomat. Jos näin jo on, niin sitä suuremmalla syyllä katso peiliin. Ja mieti miltä se sinusta tuntuu ja haluatko saman kohtalon lapsellesi.
Erimielisyydet sattuvat usein sellaisten henkilöiden välille, joiden temperamentit ovat hyvin hyvin samanlaiset tai täysin vastakkaiset. Vikaa voi olla molemmissa ääripäissä.
Hyvin kirjoitettu, 39! Onhan totta, että tällainen voimakastahtoinen lapsi vaan kysyy ympäristöltään normaalia useammin että miksi ja miten, eikä se ole huono juttu. Meillä lapsi kysyy jo nyt, siis alle kaksivuotiaana, että "miksi?" ja minusta se on melko varhain verrattuna esikoiseen.
Vaikka tällaisen lapsen äitinä on minun mielestäni joskus rankka olla, niin kyllähän se lohduttaa ajatella, että todennäköisesti lapsi tällä luonteella pärjää elämässään, kun on sinnikästä sorttia eikä anna periksi.
38
.... ja tällaisia ihanuuksia kun sattuu luokkaan useampi, niin on sitten ihanaa kun tällainen voimakastahtoinen lapsi/lapset vaan kysyy ympäristöltään normaalia useammin että miksi ja miten. Ja kyseenalaistaa koko ajan opetusta ja tekemistä.
Jos vanhemmilla palaa käämit, niin miten sitten opettaja jaksaa, kun niitä muksuja kohtaan pitää olla korrekti asiakaspalvelija? Jossain vaiheessa täytyy oppia, ettei niitä omia tuntemuksia aina tarvitse tuoda kaiken tietoon. Isossa porukassa ei muuta ehtisikään kuin puida niitä haastavia fiiliksiä :-P
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas tullut vastauksia! Meitä on siis muitakin!
Pointtini on se, että lapsi todellakin aistii asiat, joita itse en edes huomaa. Hänelle siis se maito todellakin maistuu oudolta ja sukka tuntuu inhottavalta. Esimerkkinä on kun ostimme ystävän kanssa lapsillemme samanlaiset puserot. Kaverin lapsi totes että ihanan pehmee ja laittoi heti päälle. Omani totesi että pistelee, en halua.
Lapsella on oikeus näihin havaintoihin ja tunteisiinsa. Välillä (okei, usein) ne vaan tuntuu saavan suhteettomat mittasuhteet arjessa. Esim. lähteminen on vaikeaa kun joku aikuiselle mitättömältä tuntuva seikka ei oo kohdillaan. Reaktioissa on nappula yleensä täysillä. Ja volyyminuppi myös. Se vie voimia koko perheeltä. Tämän vuoksi lapsi saa paljon negatiivista palautetta ja ärtyneitä katseita vanhemmilta ja mietin miten se vaikuttaa häneen.
Lapsi kysyikin yks päivä että miksi mulle aina sanotaan asioista. Mietin itsekin.. muille lapsille ääriharvoin joutuu huomauttamaan. Heidän kanssa kommunikointi on leppoisampaa ja lempeämpää. Haluaisin olla yhtä leppoisa ja lempeä tällekin lapselle mutta se ei vaan toteudu.
Ja sille joka kysyi miten opettaja voi muka pärjätä, tämäkin lapsi on täydellinen koulussa. Luokan parhaita oppilaita, paljon kavereita jne. Tunteet patoutuu koulupäivän aikana ja tulee ulos kotona, turvallisessa ympäristössä. Huoh.
Ja eiku lenkille...
50 jatkaa vielä.
Uskon ja pelkään että lapsi aistii ärsyyntymiseni vaikka yrittäisin sitä peitellä ja toisaalta lapsi näkee miten sisarusten kanssa mulla on helpot ja mutkattomat välit. Se tuntuu inhottavalta. Rakastan kaikkia ja haluan olla tasapuolinen, mutta tämän yhden kanssa tulee kahnauksia 10 kertaa päivässä.
Samalla olen myös sitä mieltä että jotkut tunteet voisi pitää omana tietonaan. Jokaista ärsyyntymistä ei tarvitse kailottaa kuuluville. Ja miten tämän nyt sopii siihen että kaikki tunteet on sallittuja ja kotona saa olla just oma itsensä ja vanhemmat kyllä kestää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa ollut hyvä ketju! Minulla on 9-v. poika, joka on koulussa ym. varmaan aika juron oloinen, mutta käyttäytyy useimmiten ok ja on kavereita, on hyväntahtoinen. Kotona sitten keittää yli aika helposti. Huomaan, että on tosi väsynyt koulusta tullessaan (vaikka olisi yöunet ja ruokailut ok), on jotenkin puhki siitä kaikesta tohinasta, mitä koulussa on. Olen itsekin samankaltainen, että väsyn helposti toisten seurassa ja tarvitsen hiljaisuutta ja omaa aikaa. Poika oli pienenä arka, ja silloin huolestuin, että tuleeko aikanaan koulukiusatuksi jne. ja varmaan onnistuin siirtämään hänelle huonoa itsetuntoa :( Kokemus on kuitenkin opettanut, että hän on oppinut taitamaan sosiaaliset tilanteet jotenkin, eikä ole tullut kiusatuksi, ja on ihan turha murehtia tulevia. Koin itse aikanaan koulumaailman aika raakana, ja luulen, että pojalla on ihan samaa. Hänelle ei olisi mitään ihanampaa kuin saada olla kotona ja leikkiä ja puuhata rauhassa. Voi sanoa, että hän on negatiivinen ja aikamoinen vastarannankiiski, mutta vain silloin, kun on pakko sitä ja pakko tätä. Käskyt ovat hänelle aina olleet kauhistus, enkä voi ymmärtää, miten olisin kasvattanut hänet aivan löperösti. Kun hän saa oma-aloitteisesti tehdä asioita, ei todellakaan ole mikään laiskamato, vaan tekee kaikkea fiksua, on huomaavainen toisille jne. Kuopus sitten taas ymmärtää joustaa enemmän, on sosiaalisissa tilanteissa kuin kala vedessä, mutta toisaalta ei sitten taas itsenäisesti innostu asioista siinä määrin kuin esikoinen, ei ole niin "äärimmäinen" missään, ei ns. hyvässä eikä pahassa. Perinteiset kasvatusopit jäähypenkkeineen ym. heitin romukoppaan jo esikoisen kanssa, ei reagoi palkintoihin ja rangaistuksiin kuten olisi tarkoitus. Parhaiten on mennyt, kun olen toiminut intuitioni mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 08:50"]
Tytär ei todellakaan halua muistella huutaneensa pää punaisena lattialla, ja joskus kun olen hyvällä hetkellä muistellut näitä niin hän katsoo järkyttyneenä: äiti! En TODELLAKAAN! Ehkä se ei muista, oikeasti. Ei näe itse miten käyttäytyy.
[/quote]
Entä jos ne kohtaukset vaan videois ja näyttäisi lapselle, muuttuisikohan käytös sitten?
Onpa teillä häiriintyneitä kakaroita. Mitäpä jos lopettaisitte sen neuvottelun ja mukavien juttelemisen ja kun tilanne on päällä (eli 8-vuotias rääkyy lattialla kolmatta tuntia), jatkatte elämää. Teette muita juttuja, vaikka kuulosuojaimet päässä, jos ei muu auta. Jos ipana kirkuu niin pitkään, ettei kerkiä pukeutumaan tms. ja koulu alkaa, niin olkoon sitten kotona. Ja kirkukoon vaikka koko päivän. Fakta on, että mitä enemmän hösäätte ja yritätte ymmärtää kakaroitanne, sen enemmän he kokevat saamansa huomiota. Ei kiukkuamiseen voi kuolla. EIkä kukaan jaksa huutaa viikkokaupalla. Oikuttelu taatusti vähenee ja aikanaan loppuu, jos ette PALKITSE PENTUJA näistä kohtauksista. Yhdelläkin teistä hirveä hösääminen siitä, kuka istuu etupenkillä. Mä olisin antanut yhden varoituksen ja lähtenyt ajamaan, kakara kävelköön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa sensorisen integraation ongelmalta. Googleta asiaa ja lue esim tämä lehtinen:
http://www.sity.fi/Opettajille.pdf
Lainaa kirjastosta kirja Tahatonta tohellusta tai "Aistimusten aallokossa".
http://www.sensory-processing-disorder.com/sensory-processing-disorder-checklist.html
Jos yhdessäkin osa-alueessa vastaat myöntävästi, kannattaa hakeutua si-toimintaterapeutille ja kysyä häneltä lisää. Yliherkkyyksiä on erilaisia, eli kaikki oireet eivät missään nimessä ole kaikilla.
Sinun tulee ymmärtää, että lapsi ei hermostu maidosta tai sukista tahallaan. Hän KOKEE asian samanlaisena kuin itse olisit jäänyt junan alle tai joutuisit pitää isoisän kutisevia haisevia vääränkokoisia villasukkia.
Minä olen ollut tällainen lapsena, ja voi uskokaa, että olen saanut siitä kuulla. Vanhempani ovat käyttäneet selkäsaunaa rangaistuksena, ja he jaksavat aina kehuskella, miten olen saanut enemmän selkääni kuin muut sisarukset yhteensä.
Olen todella pienestä asti huutanut tunteja putkeen täysillä, kunnes ääntä ei enää tullut, jäänyt seisomaan autolle ja kieltäytynyt syömästä. Alle 2-vuotiaana kapinoin lastenvahtia vastaan niin, että aloitin huudon heti, jos hän tuli yläkertaan (jossa siis olin itse yksin).
Olen aina ollut luonteeltani dramaattinen. Toisaalta raivokohtausteni vastapainona silloin kun olen iloinen, olen todella ihana. Jo pienenä huolehdin muista omankin jaksamiseni kustannuksella, leivoin ja keksin koko perheelle kaikkea hauskaa tekemistä.
Vinkkinä teille drama queenien vanhemmille: on todella tärkeää, että näytätte lapselle, että viha ja raivokin ovat ihan ok tunteita. Jos lapsi kokee, että vihan tunteminen on jotenkin väärin, hän ei koskaan opi sitä käsittelemään ja siitä tulee myöhemmin ongelma. Minä olen kokenut, että minua on rakastettu vain silloin, kun olen ollut ihana, ja tämä on aiheuttanut minulle minuuden vääristymän. Yritän paljon miellyttää muita ja pelkään, että minulle suututaan. Tämän vuoksi käyn nykyään terapiassa. Onneksi nykyään menee jo hyvin.
Minulla on kokemusta vain tältä dramaattiselta puolelta, joten en voi antaa neuvoja, miten kestää minunlaiseni kanssa. Voin kertoa, mitä minä olisin kaivannut silloin kun huusin tunteja: että äitini olisi tullut viereeni istumaan, vaikka kiukuttelin ja paiskoin tavaroita, ja odottanut, että rauhotun. Jos huutoa ei jaksa kuunnella, voisi lapselle ainakin sanoa, että itke vain jos on paha olo, mutta kun luulet olevasi valmis, tule halaamaan tai lähdetään sitten yhdessä kävelylle tai jotakin muuta. Tärkeintä olisi näyttää, että vihaa saa tuntea ja että äiti rakastaa silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, kiitos linkistä.
Ymmärrän että hän kokee asian todellisena.
Haasteena on selvitä arjesta kun näitä tilanteita on paljon ja ne aiheuttavat jatkuvaa draamaa ja huutoa kotona. Pitäisi myös keskittyä muihin lapsiin ja kaikkeen muuhun elämään ja tuntuu että tämä asia saa kohtuuttomat mittasuhteet. Plus vie äidin energiaa kamalasti ja tuo ikävää tunnelmaa taloon.
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 18:57"]
Kuulostaa sensorisen integraation ongelmalta. Googleta asiaa ja lue esim tämä lehtinen:
http://www.sity.fi/Opettajille.pdf
Lainaa kirjastosta kirja Tahatonta tohellusta tai "Aistimusten aallokossa".
http://www.sensory-processing-disorder.com/sensory-processing-disorder-checklist.html
Jos yhdessäkin osa-alueessa vastaat myöntävästi, kannattaa hakeutua si-toimintaterapeutille ja kysyä häneltä lisää. Yliherkkyyksiä on erilaisia, eli kaikki oireet eivät missään nimessä ole kaikilla.
Sinun tulee ymmärtää, että lapsi ei hermostu maidosta tai sukista tahallaan. Hän KOKEE asian samanlaisena kuin itse olisit jäänyt junan alle tai joutuisit pitää isoisän kutisevia haisevia vääränkokoisia villasukkia.
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="25.03.2013 klo 23:15"]
Ihan ku meillä! Vauvana lapsi halusi olla koko ajan sylissä, söi usein, oli nukkui katkonaisesti, itskeskeli, tykkäsi vaan tietyistä ruoista jne. jne. Ajattelin vaan että jaa, tällaista se vauvan kanssa on.
Kun toka syntyi ihmettelin kun vauva istui sitterissä ja ihmetteli muiden menoa, itki vaan jos oli nälkä tai väsy, söi kaikkea ja oli tyytyväinen melkein koko ajan. Oikeastaan oli onni että eka lapsi oli se vaativampi, en osannut odottaa mitään muuta. Välillä tosin tunsin huonommuutta kun muut teki väikkärin, rakensi talon ja perusti yrityksen vauvavuotena ja itse sain olla tyytyväinen jos päivän aikana pääsin suihkuun ja sain itsekin syötyä.
Nykyisin vaativa vauva on vaativa (mutta monella tavalla ihana) koululainen ja leppoisa nuorempi on edelleen leppoisa.
[/quote] Siis ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän! Nyt kun katson vauva-albumia niin siellä on aurinkoinen kuva vaunuilemasta, jossa lukee "2kk iässä päästiin vihdoin vaunuilemaan. Siihen xx huusi vaunuissa suoraa huutoa" :) Nyt lapsi on 7-vuotias ja syksyllä on kouluun meno edessä. Hän on akateemisesti taitava (osaa lukea, laskea ja kirjoittaa) mutta on todella herkkis ja sellainen mielensäpahoittaja. Häviäminen on aivan katastrofi ja martyyriasenne löytyy myös "sä tykkäät vain pikkuveljestä ja musta et tykkää ikinä".
Mutta ehkä kaikkein eniten mua ärsyttää tämä nykykulttuuri, jossa jokaiselle persoonalle haetaan jotain diagnoosia. Meilläkin pk-hoitajat oli passittamassa poikaa psykologille (millä pätevyydellä kysyn minä??) kunnes sain avattua suuni kelton suuntaan, joka oli lähes järkyttynyt ja sanoi, ettei todellakaan ole mitään diagnosoitavaa.
Temperamenttinen? Kyllä.
Vilkas? Juu, ehdottomasti
Impulssiivinen? Jep.
Mutta silti ihan normaali. Toisinaan on rankkaa. Mutta iän myötä pojan kanssa voi myös käydä hyviä keskusteluja, koska on tosi nokkela ja fiksu.
Hei,
Kiitos tästä viestistä! Oli todella kiva saada tällaisen aikuiseksi kasvaneen kokemus ja vielä olet päässyt terapiassa käsittelemään asiaa, mikä on hieno asia.
Luulen että mulla on siksi vaikea kestää tätä dramaattisen lapseni raivoa ja tunteiden aallokkoa, koska en itse saanut osoittaa lapsena negatiivisia tunteita. Multa oli kiukku kiellettyä ja mua kehuttiin aina kiltteydestä ja aurinkoisuudesta.
Nyt siis ponnistelenkin miten kestäisin lapseni raivoa ja raivoamista. Vaikea mennä istumaan viereen kun tuntuu ihan oikeasti että kuulo lähtee ja päätä alkaa särkeä. Samalla mietin että millä h** oikeudella tolla yhdellä on oikeus karjua ja pilata mun mukava ilta. Tuntuu että etenkin tämän lapsen tunteet tarttuvat. Muiden räyhäämistä mun on helpompi sietää. Olen itsekin varmaan aika herkkä ja eläytyväinen ja menen helposti mukaan lapsen tunnetiloihin.
Tuntuu vaikealta tasapainoitella siinä että miten hyväksyn lapsen sellaisen kuin hän on ja toisaalta miten asettaa rajoja ja opastaa sosiaalisissa normeissa. Ei työpaikallakaan voi raivota jos kahvi on liian kuumaa tai printteristä muste loppu.
Vanhemmuus ei ole helppoa. Lohdullista nähdä että meitä on muitakin samassa veneessä.
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 19:16"]
Minä olen ollut tällainen lapsena, ja voi uskokaa, että olen saanut siitä kuulla. Vanhempani ovat käyttäneet selkäsaunaa rangaistuksena, ja he jaksavat aina kehuskella, miten olen saanut enemmän selkääni kuin muut sisarukset yhteensä.
Olen todella pienestä asti huutanut tunteja putkeen täysillä, kunnes ääntä ei enää tullut, jäänyt seisomaan autolle ja kieltäytynyt syömästä. Alle 2-vuotiaana kapinoin lastenvahtia vastaan niin, että aloitin huudon heti, jos hän tuli yläkertaan (jossa siis olin itse yksin).
Olen aina ollut luonteeltani dramaattinen. Toisaalta raivokohtausteni vastapainona silloin kun olen iloinen, olen todella ihana. Jo pienenä huolehdin muista omankin jaksamiseni kustannuksella, leivoin ja keksin koko perheelle kaikkea hauskaa tekemistä.
Vinkkinä teille drama queenien vanhemmille: on todella tärkeää, että näytätte lapselle, että viha ja raivokin ovat ihan ok tunteita. Jos lapsi kokee, että vihan tunteminen on jotenkin väärin, hän ei koskaan opi sitä käsittelemään ja siitä tulee myöhemmin ongelma. Minä olen kokenut, että minua on rakastettu vain silloin, kun olen ollut ihana, ja tämä on aiheuttanut minulle minuuden vääristymän. Yritän paljon miellyttää muita ja pelkään, että minulle suututaan. Tämän vuoksi käyn nykyään terapiassa. Onneksi nykyään menee jo hyvin.
Minulla on kokemusta vain tältä dramaattiselta puolelta, joten en voi antaa neuvoja, miten kestää minunlaiseni kanssa. Voin kertoa, mitä minä olisin kaivannut silloin kun huusin tunteja: että äitini olisi tullut viereeni istumaan, vaikka kiukuttelin ja paiskoin tavaroita, ja odottanut, että rauhotun. Jos huutoa ei jaksa kuunnella, voisi lapselle ainakin sanoa, että itke vain jos on paha olo, mutta kun luulet olevasi valmis, tule halaamaan tai lähdetään sitten yhdessä kävelylle tai jotakin muuta. Tärkeintä olisi näyttää, että vihaa saa tuntea ja että äiti rakastaa silti.
[/quote]
60; minäkin aavistelen, että minun on vaikea kestää lapseni raivoamista, koska oma arvoni on aina ollut siinä, että olen kiltti ja huomaamaton ja aistin ja ennkoin muiden tunnetiloja. Mulle tulee usein mieleen lapsen kohdalla, että sulla ei ole oikeutta raivota noin, kunnes sitten tajuan, että jatkan sitä mielessäni että sulla ei ole oikeutta siihen, koska mullakaan ei ole ollut oikeutta. Ehkä meillä ois helpompaa, jos ensin oppisin itse ilmaisemaan rakentavasti muitakin kuin hyväksyttyjä tunteita.
38
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 19:56"]
Siis annatteko lastenne raivota?
[/quote]
Miten estät lasta raivoamasta? Kerro vielä miten lopetetaan raivokohtaus esim. 1 minuutin kohdalla.
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 12:25"]
39, joskus vaan on todella rasittavaa henkisesti jauhaa niitä samoja juttuja syvällisesti selittäen.
Kun pitäisi lähteä ja on kiire ja toinen lapsi alkaa muitta mutkitta tekemään lähtöä ja toinen taas vetkuilee omiaan. On tilanteita, joissa ei vaan joka kerta EHDI/PYSTY/JAKSA alkaa selittämään järkevästi miksi nyt kannattaisi jo alkaa pukemaan toppahousuja jalkaan, että ehdittäis ovesta ajoissa ulos jne. Ja jos tätä on vähän väliä, niin... Silloin kyllä tulee vahvistettua lapsen käsitystä itsestään negatiiviseen suuntaan.
Toki tulee vahvistettua sitä positiivistakin puolta, kehun aina kun joku juttu menee hyvin.
[/quote]
Oletko ajatellut, että itse voisit olla juuri tällainen samanlainen kuin lapsesi. Et ennakoi tekoja, esimerkiksi lähdet ulos varoittamatta hyvissä ajoin ja lapsen pitäisi voida seurata samantein perässä heti, kun käsket. Monesti nämä henkiset kolarit lapsen ja vanhemman välillä sattuu silloin, kun kaksi hyvin samankaltaista kohtaa. Voi olla, että lapsena itse vaativa lapsi on myös aikuisena vaativa kasvattaja ja unohtaa tämän vaativuuden itsessään. Kaiken pitäisi mennä juuri niin helposti ja mutkitta ja oman mielen mukaan kuin se piti mennä aina ennen lapsiakin.