Lue keskustelun säännöt.
Miten muut dramaattisten lasten vanhemmat säilytte järjissänne??
25.03.2013 |
Nyt tarvitaan vertaistukea. Meillä on dramaattinen lapsi, nyt jo koululainen. Tuntuu että kotona on koko ajan joku hirveä draama käynnissä, milloin on sukka huonon tuntuinen jalassa, milloin maito maistuu omituiselle kun on ollut lasissa vaikka 10 minuuttia eikä jääkaappikylmää, milloin pelottaa ja jännittää joku uusi asia, milloin joku kaveri katsoi ikävästi.
Lapsi reagoi huutamalla ja raivoamalla kotona. En jaksa enää tätä tunteiden vuoristorataa. Lapsella perusasiat kaikki hyvin. Koulussa ja kavereiden kanssa menee hyvin. Muut sisarukset ovat suht leppoisia ja ns perustyytyväisiä. Menee hermot tämän yhden kanssa niin usein ja tuntuu että hyvät hetket on harvassa kun aina tulee jostain mitättömästä asiasta vääntöä.
Siis käytännön neuvoja ja vertaistukea kiitos!! Miten saatte itsenne pidettyä positiivisella mielellä ja kodin ilmapiirin kivana?
Kommentit (68)
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 07:26"]
Alkoi vituttamaan muutamien ensimmäisten kommenttien jälkeen, mutta aihe koskettaa, siksi otan osaa keskusteluun. Meillä 8-vuotias Drama Queen, ihan pienestä asti ollut kovapäinen, aistiyliherkkyydestä tietoakaan ja rajoja on pidetty. Mutta helvetin raskasta on! On perusasiat kunnossa, kavereita jne jne, mutta vaan niin itsepäinen, ylimielinen ja suorastaan veemäinen kun sille päälle sattuu. Ja tuo huutaminen on pahinta; huutaa vaikka 3h putkeen ja huuto kuuluu naapuritaloon sisään. Sanktiot on vähissä kun ei voi vedellä päin näköä, vaikka mieli tekisi. Tämä neiti istui aikanaan 2-vuotiaana 3h jäähyjakkaralla kun ei suostunut tulemaan pois, nytkin kiittää huonearestista, jos sellaisen saa, koska "saa leikkiä rauhassa". On siis sarkastinen ja osaa kääntää tilanteen itselleen etuisaksi. Jos nostaa pihalle rauhoittumaan, juoksee talon ympäri ja tulee etuovesta sisään.
"Uhmakohtausten" välissä olen "maailman paras äiti", on taitava koulussa, harrastaa, kavereita tosiaan on ja meillä jutellaan, halitaan ja touhutaan kaikenlaista yhdessä perheen kesken. Mutta jos neitiä ei jonain iltana huvita suihkuunmeno ja sinne patistetaan, niin saattaa huutaa kurkku suorana 3h, tulee aina vaan uudestaan huoneestaan "päälle", välillä itkee "vetoavasti", sitten loppuu huuto kuin seinään kun vaikka veli sanoo jotain. Puhuu normaalisti muutaman lauseen ja jatkaa huutoa, kirkumista jne, komentaa mnua lukemaan satua, harjaamaan hiuksiaan jne. Kysehän ei ole siitä, etteikö saisi rajoja asetettua ja tuota rääkymistä loppumaan, ilman lässytystä ja lahjomista, vaan se että on aivan saatanan väsynyt pennun haastavuuteen. ja tätä kai aloittaja kysyi? tsemppiä muille haastavien lasten vanhemmille :)
Vielä esimerkki näille lässyttäjille rajojen asettamisesta. Viime viikolla lähdin viemään autolla kouluun kun olin samalla menossa asioille. Pikkuveli oli mennyt etupenkille ja neiti huomasi tämän jja lopetti pukemisen; alkoi huutamaan, että hän haluaa eteen istumaan. Totesin tyynen rauhallisesti, että nyt on veljen vuoro ja jos haluaa kyydin kouluun, niin menee takapenkille tai muuten kävelee. Neiti huutaa, rääkyy, itkee, ja joudun komentamaan pukemaan. Tulee pihalle ja alkaa repimään veljeään autosta. Puutun tilanteeseen ja toistan edellisen; takapenkki tai patikkamatka. Ei suostu, ja käynnistän auton, jolloin alkaa huutamaan "okei, okei, mä meen taakse". Menee autoon ja alkaa samantien huutamaan ja rääkymään. jarrutan ja sanon, että pitää suun kiinni tai kävelee, jolloin lupaa olla hiljaa. Kun auto lähtee liikkeelle, huuto jatkuu. Asiallisesti selitän, että edessä istutaan vuorotellen ja hän ei määrää asiasta, olisi iloinen että sai kyydin kouluun. Koulun pihalla kieltäytyy ottamasta reppua, hanskoja, puhelinta tms. kokee siis tulleensa kaltoinkohdelluksi? Totean, että reppu otettava mukaan, alkaa jankkaamaan ja tuumaan, jotta aivan sama jos haluaa sormista palella, mutta kouluun on nyt mentävä. On naama mutrulla, eikä vastaa mitään kun toivotan kivaa koulupäivää. Tän jälkeen mulla sydän hakkaa tuhatta ja sataa ja vituttaa niin paljon ett tekisi mieli ajaa sen kakaran yli...Kun sitten koulu päättyy, tulee kotiin hyväntuulinen, ihana, reipas tyttö, halaa mua eikä edes muista koko episodia...Tämmöistä!
[/quote]
Anteeksi, pakko tarttua tähän. Luulet ilmeisesti pitäväsi kovaa kuria, mutta huomaatko, että uhkaat lasta sellaisella rangaistuksella, jota et aio toteuttaa ja lapsi vedättää sua ihan kuus-nolla? Juuri tuo autoesimerkki kertoo sen. Tyttö jatkaa ja jatkaa kiukuttelua ja sinä vain vieläkin uhkailet etkä pidä kiinni siitä mitä sanot! Jos kerran uhkasit, että tyttö kävelee jos vielä huutaa, niin mikset oikeasti laittanut kävelemään?!
Näetkö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 20:10"]
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 19:56"]
Siis annatteko lastenne raivota?
[/quote]
Miten estät lasta raivoamasta? Kerro vielä miten lopetetaan raivokohtaus esim. 1 minuutin kohdalla.
[/quote]No lähinnä tähän kommentoin: "Mulle tulee usein mieleen lapsen kohdalla, että sulla ei ole oikeutta raivota noin, kunnes sitten tajuan, että jatkan sitä mielessäni että sulla ei ole oikeutta siihen, koska mullakaan ei ole ollut oikeutta. Ehkä meillä ois helpompaa, jos ensin oppisin itse ilmaisemaan rakentavasti muitakin kuin hyväksyttyjä tunteita."
Niin mikä oikeus se on raivota? Eikö sitä pidä käyttäytyä kuin muutkin ihmiset? En minä pidä oikeutettuna huutaa ja mölistä ja häiritä muita. Tunteita saa tuntea mutta kyllä ne on opeteltava ilmaisemaan sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.
66; tuossa lainaamassasi tekstissä kyse on alle kaksivuotiaasta lapsesta.
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 20:49"]
66; tuossa lainaamassasi tekstissä kyse on alle kaksivuotiaasta lapsesta.
[/quote]OK OK :D sorry :D
53 vielä. Tuolle drama queenin ja autoepisodin äidille... Minäkin ajattelen, että lapsi tavallaan vedättää sinua, vaikka toisaalta sanot asettavasi rajat. Olen itse huomannut, että jos vaikka meillä 9-v. poika alkaa illalla inttää ettei mene suihkuun ja näen jo heti, että tästä voidaan vääntää vaikka tunteja, vien hänet konkreettisesti suihkuun ja kun näkee, että todella kohta pesen hänet, alkaa itse pestä. Ei tietenkään hyväntuulisena, muttei se siinä ole tarkoituskaan, vaan tarkoitus on peseytyä. Jos juoksisi pois, veisin takaisin ja alkaisin pestä. Olen ajatellut, että yksi hallinnan tapa lapselle on se, että hän hallitsee vaikkapa äidin ja pienempien sisarusten aikaa. Jos suihku vie aikaa tunteja, et siltä kirkumiselta, juoksemiselta ja muulta tee kotitöitä, lue pienemmälle iltasatua, tee ainakaan mitään itseäsi rentouttavaa. Valta on tällöin lapsella. En tiedä, monesti kai korostetaan sitä, että lapsen pitää itse mennä suihkuun, kun käsketään, itse tehdä tämä ja tuo, mutta kunnon itkupotkuraivarissa se ei vaan onnistu. Silloin minä suihkutan, kannan ulkoa sisälle (vaikka isommankin lapsen) jne. koska sillä siitä tilanteesta päästään pois, eikä se lapsen käytös hallitse koko perhettä. En sillä hetkellä lepyttele, en raivoa, teen eleettömästi. Kun kohtaus on ohi, palataan mahdollisimman normaaliin arkijärjestykseen. Tällä tavalla meillä kohtaukset ovat oikeastaan vähentyneet. Se kohtaus alunperin ei ole vedätystä, jostain syystä se suihku esim. alkaa vaan tuntua lapsesta hirveän vastenmieliseltä, eikä kannata selittää, että kivahan se suihku on, ilmaistaan vaan että harmi kun et pidä suihkusta mutta siellä on käytävä. Ei sitä oikein voi kyseenalaistaa, että lapsi ei pidä suihkusta.
Mutta vaikeaahan se on! Ei saisi aliarvioida lasta ja tämän tunteita, ne ovat täyttä totta, mutta se tietty toiminta pitää vaan saada aikaan. Huutoon en muuten juuri reagoi, vaikka se on korvia rikkovaa, sillä meillä on siitä nopeimmin päästy. Pikaistuksissani olen ollut kova keksimään erilaisia uhkauksia, mutta usein ne ovat aika tehottomia. Ei lapsi kohtauksen aikana mieti tulevia asioita, mikä kannattaa ja mikä ei. Mutta kuten sanottua, ei nämä helppoja juttuja ole. Meillä kuopus on myös herkkä ja raivoaa, mutta se on silti jotenkin yksinkertaisempaa. Isomman kanssa saa aina miettiä mistä tuulee. Kaiken a ja o on perheen ilmapiiri noin yleensä. Itsellekin joskus tulee mieleen, että kun on ollut oikein tiukkaa, tekisi lapsen lauhduttua mieli vaan käpertyä hetkeksi omiin oloihinsa (tai vaikka pidemmäksikin hetkeksi...) ja yrittää olla ajattelematta koko lasta, mutta silti vaan kannattaa alkaa tehdä yhdessä jotain. Meillä lapsi usein alkaa avautua asioistaan ihan yllättäen, kun yhteinen sävel on saatu vaikka rakentamalla yhdessä legoilla puoli tuntia, suoraan kysymällä ei tulisi mitään vastausta. Kaikin keinoin pitää vaan rakentaa sitä fiilistä, että olet minulle tärkeä ja rakas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
18, ainakin tajuatte toisianne? Jollain tasolla ainakin vaikka varmaan osaatte ärsyttääkin toisianne nii ymmärrätte miks toinen on semmonen ku on. Voit olla tyttärelles malli miten kyseisellä temperamentilla varustettuna pärjää elämässä.
[quote author="Vierailija" time="25.03.2013 klo 22:35"]
Ap:n lapsi kuulostaa lähinnä huonosti kasvatetulta tyypiltä, joka pompottaa vanhempiaan ja läheisiään miten sattuu. Vähän kuria ei olisi pahitteeksi näille "dramaqueeneille".
[/quote]
nojoo, jos on monta lasta ja kaikki kasvatettu samoin opein, mutta meiltäkin löytyy tämmönen dramaqueen. Kerropa nyt sitten meitä kaikkia viisaampana, mikä meni pieleen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoi vituttamaan muutamien ensimmäisten kommenttien jälkeen, mutta aihe koskettaa, siksi otan osaa keskusteluun. Meillä 8-vuotias Drama Queen, ihan pienestä asti ollut kovapäinen, aistiyliherkkyydestä tietoakaan ja rajoja on pidetty. Mutta helvetin raskasta on! On perusasiat kunnossa, kavereita jne jne, mutta vaan niin itsepäinen, ylimielinen ja suorastaan veemäinen kun sille päälle sattuu. Ja tuo huutaminen on pahinta; huutaa vaikka 3h putkeen ja huuto kuuluu naapuritaloon sisään. Sanktiot on vähissä kun ei voi vedellä päin näköä, vaikka mieli tekisi. Tämä neiti istui aikanaan 2-vuotiaana 3h jäähyjakkaralla kun ei suostunut tulemaan pois, nytkin kiittää huonearestista, jos sellaisen saa, koska "saa leikkiä rauhassa". On siis sarkastinen ja osaa kääntää tilanteen itselleen etuisaksi. Jos nostaa pihalle rauhoittumaan, juoksee talon ympäri ja tulee etuovesta sisään.
"Uhmakohtausten" välissä olen "maailman paras äiti", on taitava koulussa, harrastaa, kavereita tosiaan on ja meillä jutellaan, halitaan ja touhutaan kaikenlaista yhdessä perheen kesken. Mutta jos neitiä ei jonain iltana huvita suihkuunmeno ja sinne patistetaan, niin saattaa huutaa kurkku suorana 3h, tulee aina vaan uudestaan huoneestaan "päälle", välillä itkee "vetoavasti", sitten loppuu huuto kuin seinään kun vaikka veli sanoo jotain. Puhuu normaalisti muutaman lauseen ja jatkaa huutoa, kirkumista jne, komentaa mnua lukemaan satua, harjaamaan hiuksiaan jne. Kysehän ei ole siitä, etteikö saisi rajoja asetettua ja tuota rääkymistä loppumaan, ilman lässytystä ja lahjomista, vaan se että on aivan saatanan väsynyt pennun haastavuuteen. ja tätä kai aloittaja kysyi? tsemppiä muille haastavien lasten vanhemmille :)
Vielä esimerkki näille lässyttäjille rajojen asettamisesta. Viime viikolla lähdin viemään autolla kouluun kun olin samalla menossa asioille. Pikkuveli oli mennyt etupenkille ja neiti huomasi tämän jja lopetti pukemisen; alkoi huutamaan, että hän haluaa eteen istumaan. Totesin tyynen rauhallisesti, että nyt on veljen vuoro ja jos haluaa kyydin kouluun, niin menee takapenkille tai muuten kävelee. Neiti huutaa, rääkyy, itkee, ja joudun komentamaan pukemaan. Tulee pihalle ja alkaa repimään veljeään autosta. Puutun tilanteeseen ja toistan edellisen; takapenkki tai patikkamatka. Ei suostu, ja käynnistän auton, jolloin alkaa huutamaan "okei, okei, mä meen taakse". Menee autoon ja alkaa samantien huutamaan ja rääkymään. jarrutan ja sanon, että pitää suun kiinni tai kävelee, jolloin lupaa olla hiljaa. Kun auto lähtee liikkeelle, huuto jatkuu. Asiallisesti selitän, että edessä istutaan vuorotellen ja hän ei määrää asiasta, olisi iloinen että sai kyydin kouluun. Koulun pihalla kieltäytyy ottamasta reppua, hanskoja, puhelinta tms. kokee siis tulleensa kaltoinkohdelluksi? Totean, että reppu otettava mukaan, alkaa jankkaamaan ja tuumaan, jotta aivan sama jos haluaa sormista palella, mutta kouluun on nyt mentävä. On naama mutrulla, eikä vastaa mitään kun toivotan kivaa koulupäivää. Tän jälkeen mulla sydän hakkaa tuhatta ja sataa ja vituttaa niin paljon ett tekisi mieli ajaa sen kakaran yli...Kun sitten koulu päättyy, tulee kotiin hyväntuulinen, ihana, reipas tyttö, halaa mua eikä edes muista koko episodia...Tämmöistä!
Edellinen jatkaa; kurinpidollisesti otamme etuja pois. Eli puhelin viikoksi pois, nyt on harrastus tauolla. Toimii hetken kunnes tuli mikä tahansa pieni draama. Olisi mukava kuulla ehdotuksia, miten muut pitävät "kuria"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 07:26"]
Alkoi vituttamaan muutamien ensimmäisten kommenttien jälkeen, mutta aihe koskettaa, siksi otan osaa keskusteluun. Meillä 8-vuotias Drama Queen, ihan pienestä asti ollut kovapäinen, aistiyliherkkyydestä tietoakaan ja rajoja on pidetty. Mutta helvetin raskasta on! On perusasiat kunnossa, kavereita jne jne, mutta vaan niin itsepäinen, ylimielinen ja suorastaan veemäinen kun sille päälle sattuu. Ja tuo huutaminen on pahinta; huutaa vaikka 3h putkeen ja huuto kuuluu naapuritaloon sisään. Sanktiot on vähissä kun ei voi vedellä päin näköä, vaikka mieli tekisi. Tämä neiti istui aikanaan 2-vuotiaana 3h jäähyjakkaralla kun ei suostunut tulemaan pois, nytkin kiittää huonearestista, jos sellaisen saa, koska "saa leikkiä rauhassa". On siis sarkastinen ja osaa kääntää tilanteen itselleen etuisaksi. Jos nostaa pihalle rauhoittumaan, juoksee talon ympäri ja tulee etuovesta sisään.
"Uhmakohtausten" välissä olen "maailman paras äiti", on taitava koulussa, harrastaa, kavereita tosiaan on ja meillä jutellaan, halitaan ja touhutaan kaikenlaista yhdessä perheen kesken. Mutta jos neitiä ei jonain iltana huvita suihkuunmeno ja sinne patistetaan, niin saattaa huutaa kurkku suorana 3h, tulee aina vaan uudestaan huoneestaan "päälle", välillä itkee "vetoavasti", sitten loppuu huuto kuin seinään kun vaikka veli sanoo jotain. Puhuu normaalisti muutaman lauseen ja jatkaa huutoa, kirkumista jne, komentaa mnua lukemaan satua, harjaamaan hiuksiaan jne. Kysehän ei ole siitä, etteikö saisi rajoja asetettua ja tuota rääkymistä loppumaan, ilman lässytystä ja lahjomista, vaan se että on aivan saatanan väsynyt pennun haastavuuteen. ja tätä kai aloittaja kysyi? tsemppiä muille haastavien lasten vanhemmille :)
Vielä esimerkki näille lässyttäjille rajojen asettamisesta. Viime viikolla lähdin viemään autolla kouluun kun olin samalla menossa asioille. Pikkuveli oli mennyt etupenkille ja neiti huomasi tämän jja lopetti pukemisen; alkoi huutamaan, että hän haluaa eteen istumaan. Totesin tyynen rauhallisesti, että nyt on veljen vuoro ja jos haluaa kyydin kouluun, niin menee takapenkille tai muuten kävelee. Neiti huutaa, rääkyy, itkee, ja joudun komentamaan pukemaan. Tulee pihalle ja alkaa repimään veljeään autosta. Puutun tilanteeseen ja toistan edellisen; takapenkki tai patikkamatka. Ei suostu, ja käynnistän auton, jolloin alkaa huutamaan "okei, okei, mä meen taakse". Menee autoon ja alkaa samantien huutamaan ja rääkymään. jarrutan ja sanon, että pitää suun kiinni tai kävelee, jolloin lupaa olla hiljaa. Kun auto lähtee liikkeelle, huuto jatkuu. Asiallisesti selitän, että edessä istutaan vuorotellen ja hän ei määrää asiasta, olisi iloinen että sai kyydin kouluun. Koulun pihalla kieltäytyy ottamasta reppua, hanskoja, puhelinta tms. kokee siis tulleensa kaltoinkohdelluksi? Totean, että reppu otettava mukaan, alkaa jankkaamaan ja tuumaan, jotta aivan sama jos haluaa sormista palella, mutta kouluun on nyt mentävä. On naama mutrulla, eikä vastaa mitään kun toivotan kivaa koulupäivää. Tän jälkeen mulla sydän hakkaa tuhatta ja sataa ja vituttaa niin paljon ett tekisi mieli ajaa sen kakaran yli...Kun sitten koulu päättyy, tulee kotiin hyväntuulinen, ihana, reipas tyttö, halaa mua eikä edes muista koko episodia...Tämmöistä!
[/quote]
Meillä aikalailla tämäntyyppistä nyt 7v. tytön kanssa. Ei tosin uskalla esim. mennä kiskomaan veljeään tai siskoaan autosta. On kuopus ja siis tietää, että fyysisesti ei tule pärjäämään jos moista yrittäisi. Mutta nuo raivokohtaukset milloin mistäkin :O En vaan käsitä.
Vaikka itse ihan normaaliäänellä aamulla kehoitan esim. hammaspesulle tai pukemaan, alkaa helposti kauhee huuto asiasta, että minä muka ärsytän ja huudan niin, ettei hän voi enää toimia :O Kyllä siinä hermot menee. Vaikka miten koittais tuossakin tilanteessa selittää, että en minä kyllä yhtään huutanut, vaan ihan nätisti sanoin, mitä nyt pitää tehdä, huuto ja kirkuminen sekä lattialla sätkiminen saattaa silti ottaa tytöstä ylivallan, eikä häntä saa millään rauhoittumaan, ei hyvällä eikä pahalla. Siitä alkaakin sitten melkoinen show, joka kestää sinne asti, että olen jättänyt tytön auton kyydistä koululle.
Tuo on sama, että koulusta palaa sitten hyväntuulinen tyttö, joka ei tunnu muistavan aamuista enää ollenkaan.
On kieltämättä todella raskasta tämän lapsen kanssa. Joskus tekisi vaan mieli heittää hanskat tiskiin ja lähteä pariksi päiväksi jonnekin. Mutta eipä tästä minnekään lähdetä neljän lapsen totaaliyh:na.
Kaikilla on ollut samat rajat ja saaneet samoissa määrin rakkauttakin. En vaan ymmärrä tätä kuopusta. Mistä kumpuaa moinen...
Toisaalta helpottavaa kuulla, että muillakin on vastaavaa. Että vaikka mitä tekis, niin lapsi vaan on tuommoinen todella temperamenttinen ja jollainlailla vissiin jumissa noissa tunteissaan. Ei osaa niitä jotenkin käsitellä tms...
21, ai mikä meni pieleen? Kai sitä nyt jokaisella on oikeus omaan luonteeseensa? Miksi ihmeessä vedetään kaikkeen kasvatus?
Ja kyllä vanhemmallakin on oikeus suuttua ja menettää malttinsa. Menikö oma kasvatuksesi äidilläsi pilalle kun olet mitä olet? Miksi vaadit lapsesi kasvatuksesta mahdottomia? Toisinsanoen te eräät päätätte millaisia tahdotte että lapsenne luonteen olevan.. :(
Löysätkää nyt vähän ja puhukaa lapsienne kanssa! Ja jos ipana kitisee jos maito on 10 minuuttia huoneenlämmössä niin sano että ei tartte juoda ja tuossa on ovi mutta se maito ei ole käyttökelvotonta. Vai hakeeko lapsi jotain huomiota noilla jutuillaan? Jos lapsi pohtii onko maito juotavaa niin miksi siihen ei voi asiallisesti vastata vaan toinen liiottelee? Ehkä sinun oma tapasi kuunnella muita on tässä se joka mättää? Lapsihan oppii elämää puhumalla.
Minusta pitää sallia itselleen myös negatiivisia tunteita ja sitten ymmärtää että jossain on raja milloin lapsi ehkä kannattaa viedä jonnekin juttelemaan koska tuo vaikuttaa kielteisimmin teihin molempiin ja tarvitset ehkä lisäapua kasvattamisessa.
Mutta kyllä se isompi lapsi osaa jo vähän aivojaan käyttää ja hänelle voit jo puhua ettei sen juttu on nyt liioteltua ja sen pitää käsittää että jossain on raja.
ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen varmaan ollu tommonen riesa kakarana...
Mut jos jotain vinkkiä yrittäis antaa niin ainakin sille äidille jonka lapsi kokee hammaspesukäskyn ärsyttämisena/huutamisena niin tulosta netistä tmv. kuvia joissa on ne aamun rutiinit ja niistä sitten taulu seinälle. Tämän aamuohjelman käyt läpi etukäteen lapsen kanssa ja sitten jos ei itse hoksaa taululta katsoa niin voit vaan näyttää oikeaa kuvaa. Varmaan se lapsi siitäkin raivostuu, mutta ei voi väittää sinun huutaneen, saattaa siis tepsiä jonkin aikaa.
Ei myöskään ole mikään ongelma hankkia itselle ja lapselle apua vaikkapa perheneuvolasta. Sieltä saa kaikenlaisia vinkkejä ja isommat lapset saattavat paremmin vastaanottaa käytösohjeita vierailta.
OMG. Onkohan meilläkin tällaista edessä? Tyttö on vajaan vuoden ja ilmaisee jo nyt hyvin selvästi, jos asiat eivät mene mielensä mukaan. "Kiukkutiukkailuja" tulee milloin mistäkin aiheesta ja osaa jo nyt huutaa ja raivota aikalailla. Ohimosuoni alkaa pullottaa ja siitä se lähtee. Mitenhän pahaksi tämä vielä murrosiässä menee?
Pikkuvauva-aikana piti todellakin kantaa mukana, eikä hetkeä pidempään viihtynyt yksin köllöttelemässä leluja ihmettelemässä. Nyt kun pääsee itse liikkeelle, kohta varmaan jo kävellen, on helpompaa. Tyttö on useinkin hyvin aurinkoinen ja hyväntuulinen, varsinkin vieraisilla. Perheen ulkopuoliset eivät näe noita kiukkuiluja ja ihmettelevät, kun niistä kerron. Mieskin sai huvittuneita naurahduksia osakseen, kun kyseli onko muidenkin lapset jo näin pienenä kiukutelleet.
Tämä ketju sai miettimään minkälaista meillä onkaan uhmaiässä ja siitä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai että miten? No kun tietää sen lopputuloksen eli suloisen lapsen paluun.
Eipä tarvitse telkkaria, kun on draamaa omasta takaa. Yleensä se kyllä liittyy verensokeriin. Tai siihen, että pesen väärään aikaan just sitä tiettyä puseroa.
Tytär ei todellakaan halua muistella huutaneensa pää punaisena lattialla, ja joskus kun olen hyvällä hetkellä muistellut näitä niin hän katsoo järkyttyneenä: äiti! En TODELLAKAAN! Ehkä se ei muista, oikeasti. Ei näe itse miten käyttäytyy.
Mun on helppoa olla tekemättä asialle mitään, koska en osaa. Ja olen huomannut, että kyllä se siitä. Vauvana tämä tapaus huusi niin, että taju lähti.
Toimintaterapia auttaa aistiyliherkkiä. Mulla on yhdellä lapsella aistiyliherkkyyttä ja muutakin sensorisen integraation häiriöön viittaavaa. Hän sai neuvolasta lähetteen toimintaterapiaan ja sen jälkeen etsittiin lapselle häntä tukeva liikuntaharrastus. Lapsi saa itsestään tavallaan paremmin otteen, kun hallitsee lihaksensa paremmin ja tietyt liikuntajutut auttavat aivoja järjestymään jotenkin enemmän oikein. Näistä on ollut apua tosi paljon. Se terapia auttaa paremmin mitä pienemmästä lapsesta (yli 4v kuitenkin) on kyse, mutta koskaan ei ole myöhäistä. Vanhempia auttaa ymmärtämään meille toimintaterapeutin suosittelema kirja 'Tahatonta tohellusta'. Sama tekijä on myös tehnyt kirjan 'Aistien aallokossa'. Noita löytyy kirjastosta. Hae lapselle apua, hänen ja teidän muidenkin vuoksi.
Niin. Kannattaa kokeilla jos hakis noihin apua? Voihan tuo olla jotain sellaista muuta kuin luonnekysymys.. Itsekin ajattelun et kun poika kasvaa, niin vois alkaa kyselee, jos on aina yhtä hankalaa kaikki.
Suotta sitä kärsii koko perhe jos kyse onkin jostain mitä ei osaa edes ajatella. Ja eniten kärsii lapsi, kun tietää itsekin ettei käytös ole ok, muttei osaamitään itse tehdä asialle
[quote author="Vierailija" time="25.03.2013 klo 22:23"]
Hei, mulla tuli heti mieleen, ettei vain lapsellasi olisi jonkunasteista aistiyliherkkyyttä!?
Meidän lapsistamme yksi oli vähän pienempänä juuri tuollainen, ja esim. tuo sukkajuttu oli ja on vieläkin kuin suoraan meiltä.
Vaikuttaa todella temperamenttiin myös, lapsi on erittäin temperamenttinen. Tosin nyt vähän isompana nuo draamat ovat jo paljon loivempia.
Lasta ärsyttävät erilaiset kankaat, esim. pumpuliin ei vain pysty käsin koskemaan, eikä samettiin. Petivaatteet täytyy olla sellaista karkeampaa materiaalia, pehmeät tekevät pahaa.
Otapa selvää, voisiko syynä teilläkin olla tuo.
[/quote]
voisiko tuo pumpulijuttu olla ennemminkin tuntoaistialiherkkyyttä. Toisaalta sitten voi olla, että lämmön siedossa on yliherkkyyttä tai kylmän...
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 09:59"]
[quote author="Vierailija" time="25.03.2013 klo 22:23"]
Hei, mulla tuli heti mieleen, ettei vain lapsellasi olisi jonkunasteista aistiyliherkkyyttä!?
Meidän lapsistamme yksi oli vähän pienempänä juuri tuollainen, ja esim. tuo sukkajuttu oli ja on vieläkin kuin suoraan meiltä.
Vaikuttaa todella temperamenttiin myös, lapsi on erittäin temperamenttinen. Tosin nyt vähän isompana nuo draamat ovat jo paljon loivempia.
Lasta ärsyttävät erilaiset kankaat, esim. pumpuliin ei vain pysty käsin koskemaan, eikä samettiin. Petivaatteet täytyy olla sellaista karkeampaa materiaalia, pehmeät tekevät pahaa.
Otapa selvää, voisiko syynä teilläkin olla tuo.
[/quote]
voisiko tuo pumpulijuttu olla ennemminkin tuntoaistialiherkkyyttä. Toisaalta sitten voi olla, että lämmön siedossa on yliherkkyyttä tai kylmän...
[/quote]
tarkoitan tällä sitä, että pumpulin koskettaminen voi etoa, koska näkee koskettavansa jotain, mutta se ei tunnu miltään. Sama koskee samettia. Löperö tuntuma aiheuttaa levottomuutta. Iho vaatii enemmän painetta, että ei tuntuisi niin oudolta.
Kiva kuulla, että muilllakin on samanlaisia ongelmia! Täällä ilmoittautuu yksi jolla samanlainen esikoistyttö. Kaksi jälkimmäistä lasta niin helppoja ja tyytyväisiä kaikkeen, että en voinut arvatakaan, että lapsen kasvatus voi olla niin helppoa! Esikoinen taas koettelee joka asiassa rajojaan. On vielä älykäs lapsi, että tietää tasan tarkkaan mistä narusta vetää, että saa muut suuttumaan. Lisäksi ilmeisesti varustettu sisaruksiinsa verrattuna huonolla itsetunnolla, jota pitäisi joka päivä jaksaa pönkittää. Hoh hoijaa!! Rakas hän silti on, mutta kyllä lasten temperamentissa on eroja ja se näkyy hyvin jo pikkulapsi vaiheessa. Ihan turha on muuta väittää! jotkut lapset vaan on peruspositiivisia ja toiset "perusnegatiivisia". Ja kyllä niiden positiivisten kanssa vaan kaikki helpommin sujuu
[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 19:52"]
60; minäkin aavistelen, että minun on vaikea kestää lapseni raivoamista, koska oma arvoni on aina ollut siinä, että olen kiltti ja huomaamaton ja aistin ja ennkoin muiden tunnetiloja. Mulle tulee usein mieleen lapsen kohdalla, että sulla ei ole oikeutta raivota noin, kunnes sitten tajuan, että jatkan sitä mielessäni että sulla ei ole oikeutta siihen, koska mullakaan ei ole ollut oikeutta. Ehkä meillä ois helpompaa, jos ensin oppisin itse ilmaisemaan rakentavasti muitakin kuin hyväksyttyjä tunteita.
38
[/quote]
53
Varmaan meistä naisista moni on kasvatettu juuri niin, että viha ei ole ollut käytännössä sallittu tunne. Ja vastaavasti pojat on kasvatettu niin, että viha on ollut ainoa sallittu negatiivinen tunne, esim. suru ja pettymys eivät ole "miehekkäitä". En ollut näitä asioita juuri ajatellut ennen lapsia ja ennen kuin esikoinen alkoi tehdä kaikkea kiellettyä, jonka koin valtavana loukkauksena minua kohtaan (!) ja ennen kuin hän ilmaisi vihaavansa minua, mikä tuntui järkyttävältä. Olen todellakin aina yrittänyt miellyttää ja silloin kun en ole miellyttänyt, olen murehtinut asiaa, ja sitten joku sylkee vihansa kasvoilleni... Menin aivan pois tolaltani. En pystynyt kunnolla nauttimaan ilon hetkistä lapsen kanssa, koska tiesin, että kohta tulee paha hetki, ja yritin henkisesti suojautua jo valmiiksi. On ollut haastavaa kokoilla tässä omaa minuuttaan ja samalla viestittää lapselle, että olet hyvä sellaisena kuin olet, vihaisena ja marisevanakin. Olen yrittänyt löytää myönteisiä puolia ja yksi meillä on se, että tämä usein niin negatiivinen lapsi on kuitenkin sellainen, että hän ei pelaa mitään sosiaalisia pelejä, yritä usuttaa jotakuta jotakin toista vastaan, mielistele saadakseen jotain jne. Sinänsä sopuisammin käyttäytyvältä kuopukselta nämä pelit luontuvat paljon helpommin. Muistan itse ajatelleeni sensitiivisenä lapsena, että mikseivät ihmiset vain voi olla kiltimpiä toisilleen, ja näiden kaikkien vuosien jälkeen tärkein tuntuu edelleen kiteytyvän tuohon samaan. Esikoinen ei ajoittain "hankalana luonteena" kuitenkaan pyri tuottamaan tuskaa muille, hän vain on mikä on ja toivoo sisimmässään lupaa olla sitä. Niin kuin minäkin "liian arkana" olisin halunnut olla luvan kanssa oma itseni.