Lue keskustelun säännöt.
Epäonnistunut tapaaminen pitkän kirjoittelun jälkeen, miten tästä päästään yli?
16.03.2019 |
Tässä pettymyksen tunteiden velloessa kaipailen kohtalotovereita. Tuntuu typerältä näin aikuisena tuntea näin, mutta harmittaa niin hitosti eikä oikein saa otetta mistään, tunteesta kun pettymys tuntuu niin kokonaisvaltaisena. Ja kun ei edes ymmärrä mitä hetki sitten oikein tapahtui.
Olen pitkästä ja todella haasteellisesta avioliitosta lopulta päässyt eroon ja alun "ei miehiä ikinä enää"-vaiheen jälkeen tapasin miehen eräässä nettipalvelussa ja juteltiin viikkokausia todella ahkeraan viesteillä ja puhelimitse. Kuvat oltiin jo alussa lähetetty ja niitä läheteltiin ajan mittaan muutama lisääkin. Kaikki vaan tuntui jotenkin niin helpolta ja luonnolliselta etten tajunnut edes pelätä tapaamista. Ajattelin jopa hetkittäin, että ehkä kaiken paskan jälkeen elämä on tuonut tämän ihmisen eteeni, että saan vihdoinkin olla turvassa ja onnellinen. Koko ajan meidän keskustelut oli enemmän ja vähemmän syvällisiä ja tuntui, että vihdoinkin joku toinen katselee maailmaa samasta vinkkelistä kuin minä itse. Ja kokenut samankaltaisia juttuja elämässä ja on persoonaltaan kaltaiseni jne. Tunsin myös jonkinlaista helpotusta, että sain olla oma itseni jonkun kanssa. Se oli ehkä se suurin tekijä.
No, tuli tämä kauan odotettu ja suunniteltu tapaaminen ja kaikki meni väärille raiteille aikalailla samantien. Ei juttu sujunut, ei löytynyt yhteistä huumoria, ei ystävällisyyttä, ei syvempää kontaktia, en oikeastaan lainkaan tuntenut kelpaavani sellaisena kun olen. Toki oli alussa normaalia jännitystä ja sellaista ilmassa, mutta se vaihtui tuohon epämukavuuteen aika pian. Tiedän kyllä kemioista sun muista, joten ehkä tämä oli nyt juuri sitä. Ettei kemiat vaan millään tavalla livenä kohdannut. En oikeastaan edes tajunnut missä mennään, koska olin niin yllättynyt tästä käänteestä. Mihin ihmeeseen katosi se ihminen, joka viestitteli ja soitteli????
Tämän tapaamisen jälkeen ei olla pidetty yhteyttä, tietenkään ei olla. Kaikki loppui siis tähän epämukavaan tapaamiseen. En usko, että mistään kusetuksesta olisi ollut kyse tai mitään sellaista. Sitä vain kaipaisi syvempää selitystä, joka nyt ei kuitenkaan helpottaisi tätä pettymystä. Ehkä elämältä kaipaan selitystä, että miksi ihmeessä kävi näin? Miten ihmeessä onnistuin olemaan näin väärässä jonkun ihmisen suhteen? Olinko sittenkin vaan ihan hiton typerä ja naiivi?
Kommentit (125)
Itselle kävi näin. Juttelin kahden miehen kanssa ja toisen kanssa juttu luisti, tuntui kun ymmärrettäisi toisiamme ja samanlainen huumorintaju jne. Noh tavatessa kaikki romuttui, vaikea selittää, mutta samantien tuli tunne ei. Toisen miehen kanssa juttelin niitä näitä enkä ollut kiinnostunut, hän pyysi usein kahville enkä suostunut, eräänä vkl iltana päätin miksei voisi kahvilla käydä ja lähdin. Samantien kun tapasimme tuli outo tunne, ihankun oisin tuntenut kyseisen ihmisen aina, turvallinen ja hyvä olo hänen seurassa, samanlainen huumori ja juttua riitti aamuun saakka. Tämä mies nukkuu nyt tuolla makkarissa, 5 vuotta yhdessä oltu :) Ne on ne kemiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata kirjoitella viikkotolkulla vaan tavata heti.
Alussa ajattelin, että hyvä vaan, että tulee kirjoiteltua paljon etukäteen. On mulle vaan helpompi sitten tavata. Toisaalta tajuan, että puolin ja toisin luotiin niitä oletuksia rivien väliin ja varmaan haavekuvia tahtomattaan, jotka romuttui sitten tapaamisessa. Mutta joillekin sitten käy niin onnekkaasti, että kemiat kohtaa tavatessakin ja juttu jatkuu onnellisissa merkeissä. Että mistä sitä sitten oikein tietää mikä on oikein ja mikä ei.
Mietin tuossa, että jos mies vielä jostain syystä ottaisi yhteyttä niin mitä tekisin. Ehkä antaisin vielä yhden mahdollisuuden. En tiedä. Itse en pysty enää ottamaan yhteyttä, koska tunsin niin syvää kelpaamattomuutta ja epävarmuuttakin hänen edessään ettei itseluottamus riittäisi mitenkään. Pieni osa minussa vielä ajattelee, jos oltiinkin vaan niin jäässä ja oudossa tilanteessa, että homma meni siksi näin järkyttävällä tavalla pieleen. Realistisesti ajateltuna en usko, että koskaan kuulen miehestä enää ja elämä jatkuu. En kyllä aivan hetkeen pysty avaamaan itseäni yhtään kenellekään, koska omaan arvostelukykyyni ja järkeeni en näköjään pysty yhtään luottamaan.
Ap
Voi surku :( Minusta tuntui vähän samanlaiselta, kun eräs mies alkoi flirttailla minulle sellaisella masennuskuntoutujien jaksolla, jossa siis asuttiin 10(!) päivää! Sessioissa tutustuin hänen ajatusmaailmaan, joka kohtasi omani kaikkein samaistuttavimmin koko ryhmästä, lisäksi meillä oli niissä sellaista jatkuvaa sanatonta keskustelua. En tuollaisesta vielä oleta mitään, enkä kuvittele, mutta miespä alkoikin vapaa-osioilla thdä tuttavuutta ja toimi murtaakseen muurini (ajatuksestani, jota en kellekään sanonut), ettei minuun koskaan kukaan rakastu. Hän onnistui murtautumaan muurini sisään. Tiesin, miten rikki hän itsekin oli (siksihän kurssi oli tarpeellinen), molemmilla syynä lapsuudenperhe, ei mitkään sen jälkeiset ihmissuhdekuviot. Tunsin järkälemäistä myötätuntoa häntä kohtaan ja koin myös vastaavaa hänen puoleltaan itseäni kohtaan, oman itseni näkemistä minuna, tilanteeni katsomista ja toteamista arvottamatta sitä "jonkun syyksi", vähiten itseni. Se oli niin parantavaa. Jokainen mies, joka minua on lähestynyt missään ikinä samoin, kuin hän vapaa-ajalla teki, on ollut minusta kiinnostunut. En siis mitenkään voinut varautua siihen, mitä tulossa oli. Ja se oli tietenkin se, että en kiinnosta häntä ja ei hän edes pysty tapaamaan koska ei uskalla tavata ihmisiä kuin sellaisilla kursseilla jne. Etttä joopa joo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata kirjoitella viikkotolkulla vaan tavata heti.
Alussa ajattelin, että hyvä vaan, että tulee kirjoiteltua paljon etukäteen. On mulle vaan helpompi sitten tavata. Toisaalta tajuan, että puolin ja toisin luotiin niitä oletuksia rivien väliin ja varmaan haavekuvia tahtomattaan, jotka romuttui sitten tapaamisessa. Mutta joillekin sitten käy niin onnekkaasti, että kemiat kohtaa tavatessakin ja juttu jatkuu onnellisissa merkeissä. Että mistä sitä sitten oikein tietää mikä on oikein ja mikä ei.
Mietin tuossa, että jos mies vielä jostain syystä ottaisi yhteyttä niin mitä tekisin. Ehkä antaisin vielä yhden mahdollisuuden. En tiedä. Itse en pysty enää ottamaan yhteyttä, koska tunsin niin syvää kelpaamattomuutta ja epävarmuuttakin hänen edessään ettei itseluottamus riittäisi mitenkään. Pieni osa minussa vielä ajattelee, jos oltiinkin vaan niin jäässä ja oudossa tilanteessa, että homma meni siksi näin järkyttävällä tavalla pieleen. Realistisesti ajateltuna en usko, että koskaan kuulen miehestä enää ja elämä jatkuu. En kyllä aivan hetkeen pysty avaamaan itseäni yhtään kenellekään, koska omaan arvostelukykyyni ja järkeeni en näköjään pysty yhtään luottamaan.
Ap
Voi surku :( Minusta tuntui vähän samanlaiselta, kun eräs mies alkoi flirttailla minulle sellaisella masennuskuntoutujien jaksolla, jossa siis asuttiin 10(!) päivää! Sessioissa tutustuin hänen ajatusmaailmaan, joka kohtasi omani kaikkein samaistuttavimmin koko ryhmästä, lisäksi meillä oli niissä sellaista jatkuvaa sanatonta keskustelua. En tuollaisesta vielä oleta mitään, enkä kuvittele, mutta miespä alkoikin vapaa-osioilla thdä tuttavuutta ja toimi murtaakseen muurini (ajatuksestani, jota en kellekään sanonut), ettei minuun koskaan kukaan rakastu. Hän onnistui murtautumaan muurini sisään. Tiesin, miten rikki hän itsekin oli (siksihän kurssi oli tarpeellinen), molemmilla syynä lapsuudenperhe, ei mitkään sen jälkeiset ihmissuhdekuviot. Tunsin järkälemäistä myötätuntoa häntä kohtaan ja koin myös vastaavaa hänen puoleltaan itseäni kohtaan, oman itseni näkemistä minuna, tilanteeni katsomista ja toteamista arvottamatta sitä "jonkun syyksi", vähiten itseni. Se oli niin parantavaa. Jokainen mies, joka minua on lähestynyt missään ikinä samoin, kuin hän vapaa-ajalla teki, on ollut minusta kiinnostunut. En siis mitenkään voinut varautua siihen, mitä tulossa oli. Ja se oli tietenkin se, että en kiinnosta häntä ja ei hän edes pysty tapaamaan koska ei uskalla tavata ihmisiä kuin sellaisilla kursseilla jne. Etttä joopa joo.
Silti itse olen heitä torjunut. Koska olen nähnyt kiinnostuksen vain heidän itsekeskeisyytenään. Ajatus, että heitä kiinnostaisin minä se minä, joka olen, oli aivan mahdoton. Ajattelin heidän etsivät kuorta, jonka minussa näkivät.
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti ulkonäkösi livenä oli pettymys.
Kuvia oltiin vaihdeltu ja olin tarkoituksella laittanu huonompia kuvia ilman meikkiä ja hyvin rennoissa merkeissä. Toki koko olemukseni saattoi olla se pettymys ja johti tähän tilanteeseen. Tosi vaikea sanoa. Ehkä näin olikin ja siksi mies oli lopulta täysin erilainen kun viesteissä/puhelimessa ja tunnelma oli lähinnä hyytävä.
Ap
Vaikka en ole tähän mennessä koskaan nettideittaillut, niin allekirjoitan tuon, että netissä kirjoittelun pohjalta voi saada toisesta aivan eri kuvan, kuin mitä hän livenä tavattaessa on. Olin pitkään erään harrastusyhteisön jäsen ja järjestimme melko usein myös miittejä. Useampi ihminen, joista olin foorumikirjoitusten perusteella saanut fiksun, keskustelevan ja ystävällisen vaikutelman, osottautui kasvotusten aivan erilaiseksi. Yksi ei puhunut sanaakaan tapaamisissa, toinen oli jatkuvasti takertumassa muiden sanomisiin ja vetämässä herneitä nenään ja kolmas katseli joitain meistä avoimesti nenänvarttaan pitkin, heittäen samalla jotain passiivis-aggressiivista kommenttia mm. jonkun pituudesta. Toisaalta huomasin senkin, että netissä vähäsanaisemmat henkilöt osottautuivat livenä mahtaviksi seuraihmisiksi, avoimiksi ja mutkattomiksi. Allekirjoitan siis sen, mitä jotkut ovat jo todenneet, että tapaaminen asap, niin kuvitelmat eivät ehdi kasvaa liian suuriin ja epärealistisiin mittoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti ulkonäkösi livenä oli pettymys.
Kuvia oltiin vaihdeltu ja olin tarkoituksella laittanu huonompia kuvia ilman meikkiä ja hyvin rennoissa merkeissä. Toki koko olemukseni saattoi olla se pettymys ja johti tähän tilanteeseen. Tosi vaikea sanoa. Ehkä näin olikin ja siksi mies oli lopulta täysin erilainen kun viesteissä/puhelimessa ja tunnelma oli lähinnä hyytävä.
Ap
Huh, miten ikävää. Mutta mieti aina vain tuota tapaamista, kun haluat unohtaa asian.
Vierailija kirjoitti:
No, se nyt vaan on joskus tämmöstä. Mulla oli joskus vuosia sitten tämmönen vähän samantapanen juttu. Tai ei mitään sielujen yhteyksiä, mutta... sitä "kemiaa" tuntu olevan yllin kyllin. Ihastuin. Kun viimein tavattiin kasvotusten, niin meillä oli "ihan kivaa", kumpikaan ei mitenkään ahdistunut tms. mutta aika lailla saman tien oli selvää, että ei meistä mitään tulisi.
Jälkeen päin oon miettiny että ehkä kyse oli ulkoisesta olemuksesta kuitenkin, ehkä en miellyttäny häntä kuitenkaan, tai jos kyseessä oli joku sellanen aisti joka ei kuvissa/webkameran/puhelimen kautta välity, kuten vaikka tuoksu tms. En tiedä, eikä kai sillä niin väliäkään. Kuitenkin teoriassa match made in heaven olikin käytännössä ihan halju juttu.
Pettymys oli valtava. Itkukin siinä taisi tulla muutaman kerran, mulla, hänestä en tiedä. Jotain viestejä vaihdettiin vielä tapaamisen jälkeen, mutta aika äkkiä sekin jäi. Se kesti pitkään päästä yli. Nykyään tapaan mieluiten hetimiten koska fiiliksen nostattaminen ja pitkään kirjottelu menee tavallaan "hukkaan" jos ei livenä toimikaan.
Aika auttaa. Nyt vaan leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Ei vaan, tsemppiä! Voin kuvitella, mitä käyt läpi, ap. Siitä selviää kyllä.
Kiitos tästä tsempistä! Tuli tarpeeseen juuri tällä hetkellä, kun ensimmäiset itkut väännetty ja kuitenkin tajuan, että kyllä tästä selviää :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti ulkonäkösi livenä oli pettymys.
Kuvia oltiin vaihdeltu ja olin tarkoituksella laittanu huonompia kuvia ilman meikkiä ja hyvin rennoissa merkeissä. Toki koko olemukseni saattoi olla se pettymys ja johti tähän tilanteeseen. Tosi vaikea sanoa. Ehkä näin olikin ja siksi mies oli lopulta täysin erilainen kun viesteissä/puhelimessa ja tunnelma oli lähinnä hyytävä.
Ap
Nettideiteillä on pääasiallisesti (toki on poikkeuksia varmasti mutta pääosin) aika pinnallinen meininki. Kuvista puuttuu ilmeet, eleet, ääni, se miten ihminen kantaa itsensä. Livenä nämä näkee heti, ja kiinnostus joko herää tai sitten ei. Kun on pitkään kirjoitellut, nuo puuttuvat palaset rakentaa mielessään. Todellisuuden ei välttämättä tarvitse edes olla mitenkään huonompi kuin sen kuvan, mutta joskus se vain on erilainen ja aiheuttaa siksi hämmennyksen ja torjunnan.
Sen verran olen itse oppinut muutamasta vastaavasta tilanteesta, että haluan tavata ihmisen niin pian kuin mahdollista, enkä lähde mihinkään syvällisempään kirjoitteluun ennen sitä. Muuten edessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä pettymys, kun molemmat ovat jo ehtineet muodostaa omassa päässään jonkinlaisen kuvan toisesta, ja sitä kuvaa ei kuitenkaan sitten vastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani kokemuksestasi, kohtalotovereita löytyy pilvin pimein. Aivan varmasti tänäkin lauantai-iltana jossain päin Suomea kaksi nettituttua tapaa suurin odotuksin ja huomiseaamuun mennessä kummallakin on paha mieli.
Onneksi voit myös oppia tästä paljon, vaikka kipeää tekeekin. En tarkoita, että oppisit varomaan tai pysymään poissa deittipalstoilta, vaan opit jotain kullanarvoista itsestäsi ja tarpeistasi. Vuoden kuluttua tulkitset asiaa jo paljon viisaampana. Tärkeää on ainakin oivaltaa se, että kelpaat aina, vaikka huonon avioliiton ja huonon deittikokemuksen jälkeen itsearvostus ei olisikaan ihan tapissa. Kyllä se siitä nousee ja sen jälkeen teetkin ihan toisenlaisia valintoja.
Käsitys itsestä vaikuttaa magneetin lailla siihen, millaisiin miehiin kiinnitämme huomiota ja millaiseen seuraan hakeudumme, se tarttuu pienimpiin mahdollisiin vihjeisiin, joita deittiprofiileissa on tarjolla. Minä olen osannut bongata kaikki netin sitoutumiskammoiset, koska olen ollut sellainen itsekin. Ai miten ihanan etäisiä miehiä palstat ovatkaan olleet pullollaan, kun on vaan tuntosarvet ojossa jaksanut etsiä.
Aikuisuus ei näissä nettijutuissa suojaa miltään, koska välineellinen tutustuminen - olkoonkin sitten vaikka puhelimessa - antaa ihmisestä kuitenkin hyvin rajoittuneen kuvan, paljon rajoittuneemman kuin ymmärretäänkään. Jos käy hyvä tuuri, tarinoilla voi olla onnellinenkin loppu ja viestittelyn hyvä tunnelma jatkuu myös livenä. Oman kokemuksen perusteella pidän näitä onnistumistarinoita enemminkin onnenkantamoisina kuin sääntönä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata kirjoitella viikkotolkulla vaan tavata heti.
Alussa ajattelin, että hyvä vaan, että tulee kirjoiteltua paljon etukäteen. On mulle vaan helpompi sitten tavata. Toisaalta tajuan, että puolin ja toisin luotiin niitä oletuksia rivien väliin ja varmaan haavekuvia tahtomattaan, jotka romuttui sitten tapaamisessa. Mutta joillekin sitten käy niin onnekkaasti, että kemiat kohtaa tavatessakin ja juttu jatkuu onnellisissa merkeissä. Että mistä sitä sitten oikein tietää mikä on oikein ja mikä ei.
Mietin tuossa, että jos mies vielä jostain syystä ottaisi yhteyttä niin mitä tekisin. Ehkä antaisin vielä yhden mahdollisuuden. En tiedä. Itse en pysty enää ottamaan yhteyttä, koska tunsin niin syvää kelpaamattomuutta ja epävarmuuttakin hänen edessään ettei itseluottamus riittäisi mitenkään. Pieni osa minussa vielä ajattelee, jos oltiinkin vaan niin jäässä ja oudossa tilanteessa, että homma meni siksi näin järkyttävällä tavalla pieleen. Realistisesti ajateltuna en usko, että koskaan kuulen miehestä enää ja elämä jatkuu. En kyllä aivan hetkeen pysty avaamaan itseäni yhtään kenellekään, koska omaan arvostelukykyyni ja järkeeni en näköjään pysty yhtään luottamaan.
Ap
Kenenkään ei pidä tuntea "arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunteita" hetkeäkään sellaisen ihmisen seurassa, josta haluaisi kumppanin itselleen. Mieti itse, haluaisitko tavata uudelleen miehen, jota et arvosta ja joka ei kelpaa sinulle? Jos haluaisit, niin mitkä olisivat motiivisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti ulkonäkösi livenä oli pettymys.
Kuvia oltiin vaihdeltu ja olin tarkoituksella laittanu huonompia kuvia ilman meikkiä ja hyvin rennoissa merkeissä. Toki koko olemukseni saattoi olla se pettymys ja johti tähän tilanteeseen. Tosi vaikea sanoa. Ehkä näin olikin ja siksi mies oli lopulta täysin erilainen kun viesteissä/puhelimessa ja tunnelma oli lähinnä hyytävä.
Ap
Nettideiteillä on pääasiallisesti (toki on poikkeuksia varmasti mutta pääosin) aika pinnallinen meininki. Kuvista puuttuu ilmeet, eleet, ääni, se miten ihminen kantaa itsensä. Livenä nämä näkee heti, ja kiinnostus joko herää tai sitten ei. Kun on pitkään kirjoitellut, nuo puuttuvat palaset rakentaa mielessään. Todellisuuden ei välttämättä tarvitse edes olla mitenkään huonompi kuin sen kuvan, mutta joskus se vain on erilainen ja aiheuttaa siksi hämmennyksen ja torjunnan.
Siinä taisi käydä ihan just näin. Hämmennys ja torjunta kuvaa aika hyvin tuota tilannetta. Ja se kolinan määrä, kun pilvilinnat yksi kerrallaan romahtelee.
Ap
Mun pitää kertoa vähän toisenlaisella tavalla päättynyt kokemus.
Tavattiin ekaa kertaa nettimiehen kanssa pikapikaa jossain kaupan hyllyjen välissä kun satuttiin yhtä aikaa sinne.
Olin tosi pettynyt tapaamisen jälkeen kun tuntui että mies suunnilleen hätisteli minut pois nähtyään. Lopulta kyse oli kuitenkin vain ujoudesta ja siitä että hän oli jotenkin tyrmistynyt upeudestani. Viestittely jatkui ja tavattiinkin useaan otteeseen, mies hyvin innokkaana. Lopulta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään muista syistä.
Mutta tuo jäätyminen voi siis olla vain vastapuolen huonoa itsetuntoa ja kelpaamattomuuden tunnetta. Itse siis olin eka tapaamisen (joskin lyhyen sellaisen) jälkeen varma, että suunnilleen oksetin miestä.
N34
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika auttaa. Jatka kuitenkin deittineittailua kunhan olet harmitukseltasi toipunut.
Kävin aikoinaan pitkän parisuhteen jälkeen useilla neittideiteillä. Aina suuret odotukset ja aina sama pettymys. Sitten kerran menin treffeille miehen kanssa, jonka kanssa olin kirjoitellut hyvin vähän enkä tiennyt hänestä juuri mitään. En ollut innoissani enkä odottanut mitään muuta kuin että pääsisin kotiin pitkän työpäivän jälkeen ja olin jo perua treffit. Menin silti. Kuinkas ollaakaan tämä mies olikin huipputyyppi ja suhde eteni nopeasti. Olemme nyt kihloissa ja meille on tulossa vauva! Toivoa on kunhat et jää pettymyksiin rypemään. Jatkossa suosittelen sopimaan tapaamisen uuden tuttavan kanssa pian:)
Pääset kyllä ajan kanssa yli ja ole tyytyväinen, ettei mitään suurempaa hänen kanssaan ehtinyt tapahtua. Olisi nimittäin hankalampi toipua, jos olisitte menneet pidemmälle ja juttu olisi mennyt poikki. Nyt vaan toimit viisaammin tulevaisuudessa, etkä viestittele kuuksusi tolkulla.
Mä viestittelin pitkään mehen kanssa, jonka kanssa tavattiin vain kahdesti.
Vielä tapaamisten jälkeenkin oli vaikea päästää irti, vaikka oli selvää, että ollaan liian erilaisia. Olo oli kauhea, en saanut nukuttua jne. Oltaisiin voitu lopettaa juttu saman tien, mutta toisen mielestä meillä oli ihan kivaa ja minä suojelin itseäni murskapettymyksellä yrittämällä jatkaa. Aika säälittävää, myönnän. Viestittelykin jatkui silti vielä pitkään viimeisen tapaamisen jälkeenkin. Se oli oikeastaan hyvä asia, koska sain kuulla uusia inhottavia asioita, joita en ennen tiennyt ja joihin oli helppo mielessään palata, kun "ikävä" iski. Ei näihin kuvioihin taida mitään yhtä toimivaa toimintamallia olla. Ihmiset tarpeineen ovat erilaisia. Tsemppiä tuleviin koitoksiin!
Huono päivä, liikaa odotuksia, asiat lähtivät väärille raiteilla? Miksi ette tapaisi uudelleen ja katsoisi, menisikö tuo vain jännityksen tai liian isojen odotusten piikkiin? Mulle kävi juuri noin hiljattain, paitsi sillä erotuksella, että tunnettiin kyllä jo entuudestaan. Jäi kurja olo treffeistä ja yhteydenpito loppui kuin seinään. Olisin kyllä tavannut uudestaan ihan vaan puhdistaakseni ilmaa, mutta treffikumppani ei halunnut.
Mulle kävi myös näin, paitsi että tapaaminen oli ihan kiva. Ei vain koskaan enää kirjoitettu sen jälkeen.
Kirjoittelimme aluksi pitkään, koska asuimme kaukana toisistamme, joten tapaaminen aiemmin ei ollut mahdollista. Tunsin vahvaa yhteyttä tähän ihmiseen ja todella ajattelin, että niinköhän ikisinkku viimeinkin löytäisi jonkun. Juu ei :D.
Olo oli jonkun aikaa hölmö, vähän kuin nolostunut siitä että pitikin edes yrittää. Mutta nykyään ajattelen vain että tulipa nekin kuukauden tuhlattua :P. Ja se siitä. Yhtä kokemusta rikkaampana eteenpäin. Edelleen ikisinkkuna - ei haittaa. En taida miestä edes haluta enää. Ainakaan en suostu enää koskaan kirjoittelemaan pitkään ennen tapaamista.
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani kokemuksestasi, kohtalotovereita löytyy pilvin pimein. Aivan varmasti tänäkin lauantai-iltana jossain päin Suomea kaksi nettituttua tapaa suurin odotuksin ja huomiseaamuun mennessä kummallakin on paha mieli.
Onneksi voit myös oppia tästä paljon, vaikka kipeää tekeekin. En tarkoita, että oppisit varomaan tai pysymään poissa deittipalstoilta, vaan opit jotain kullanarvoista itsestäsi ja tarpeistasi. Vuoden kuluttua tulkitset asiaa jo paljon viisaampana. Tärkeää on ainakin oivaltaa se, että kelpaat aina, vaikka huonon avioliiton ja huonon deittikokemuksen jälkeen itsearvostus ei olisikaan ihan tapissa. Kyllä se siitä nousee ja sen jälkeen teetkin ihan toisenlaisia valintoja.
Käsitys itsestä vaikuttaa magneetin lailla siihen, millaisiin miehiin kiinnitämme huomiota ja millaiseen seuraan hakeudumme, se tarttuu pienimpiin mahdollisiin vihjeisiin, joita deittiprofiileissa on tarjolla. Minä olen osannut bongata kaikki netin sitoutumiskammoiset, koska olen ollut sellainen itsekin. Ai miten ihanan etäisiä miehiä palstat ovatkaan olleet pullollaan, kun on vaan tuntosarvet ojossa jaksanut etsiä.
Aikuisuus ei näissä nettijutuissa suojaa miltään, koska välineellinen tutustuminen - olkoonkin sitten vaikka puhelimessa - antaa ihmisestä kuitenkin hyvin rajoittuneen kuvan, paljon rajoittuneemman kuin ymmärretäänkään. Jos käy hyvä tuuri, tarinoilla voi olla onnellinenkin loppu ja viestittelyn hyvä tunnelma jatkuu myös livenä. Oman kokemuksen perusteella pidän näitä onnistumistarinoita enemminkin onnenkantamoisina kuin sääntönä.
Kiitos tästä viestistä. On ihanaa käydä läpi täällä tätä, koska muualla ei vaan kehtaa.
Mulla itseasiassa on menneisyydessä takana pitkä suhde, joka alkoi muutaman viikon viestittelyllä ja tapaaminen oli tykkäämistä ihan ensi hetkestä. Eikä oltu edes kuvia nähty ennalta! Ehkä siksi olin nyt liian luottavainen omaan arvostelukykyyni, vaikka ekalla kerralla olikin käynyt vain todella hyvä tuuri.
Ap
Sulla ei ole huono arvostelukyky. Noin käy varmaan 90 %:ssa, kun kirjoitellaan pitkään ennen tapaamista ja kuvitellaan omassa päässä toinen niin täydelliseksi. Sellainen kuvittelu on aivan väistämätöntä.