Lue keskustelun säännöt.
Mä en ymmärrä riitelyä. Eikö asioista voi keskustella?
Mikä on homman idea? Nostaa adrenaliinitasoa joten siitä saa jotain säväreitä? En tiedä, ei toimi mulla, minusta se tuntuu vain ja ainoastaan pahalta. Joskus voi kinastella mutta mitään karjumisriitoja en suostu käymään kenenkään kanssa, niistä sain tarpeekseni jo lapsuudenperheessä. Minusta aikuisena kuuluu olla sen verran tunnesäätelykykyä ja itsehillintää ettei raivoa päättömästi. Se oleellinen ero kinasteluun on äänen volyymissa ja siinä että kinastelussa on vielä järki mukana ja se on luonteeltaan keskustelevaa, riitely taas ei.
Kommentit (354)
Jos sulla on helppoja kumppaneita, ei silloin tarvitsekaan riidellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselle tulee ensimmäisenä mieleen, että ihmisellä on jotain mielenterveysongelmia tms. jos huutaa puolisolle tai lapselle saatika vieraalle ihmiselle. Tai sitten se on lapsuudesta opittu malli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huutoriitely on selkeä merkki kommunikaation ongelmista. Se on myös henkistä väkivaltaa, vallankäyttöä ja manipulointia. Usein syynä on psyykkisiä häiriöitä tai sairauksia. Myös matala älykkyys aiheuttaa aggressioita, koska ongelmia ei osata ratkaista rationaalisesti. Kaikissa tapauksissa se on hälytyssignaali. Parisuhteessa vaaran paikka, johon on reagoitava. Muissa suhteissa mahdollisesti syy ottaa etäisyyttä.
Ihan samalla tavalla on henkistä väkivaltaa kieltäytyä keskustelemasta ja kadota paikalta kun toinen kertoo asian, joka hänen mieltään vaivaa tai pitää mykkäkoulua, kun ei pysty puhumaan. Riitelyssä sentään yritetään jonkinlaista kommunikaatiota.
Itsensä suojelu aggressiolta - sanalliseltakin - ei ole henkistä väkivaltaa. Ei sinulla ole oikeutta pakottaa toista keskustelemaan sinun ehdoillasi. Riitely ei ole mitään kommunikaatiota, se on yritys nujertaa toinen ja alistaa hänet sinun tahtoosi. Mietipä uudestaan, kummin päin kykenet keskustelemaan asioista rationaalisemmin ja tekemään kompromissejä: tyynenä ja rauhallisesti, vai kun olet vihainen ja kiihtynyt ja tunnet itseäsi loukatun?
Tuo taas kertoo enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta. Etkö oikeasti pysty kuvittelemaan tilannetta, että toinen ihan aidosti pyrkii vain selvittämään asian eikä tarkoitus ole alistaa ja nujertaa vaan ainoastaan saada toinen kuuntelemaan? Jos sinusta on kohtuutonta että parisuhteessa kuunneltaisiin toista, se olet sinä, joka alistat toista.
Pystyn, mutta pystytkö sinä kuvittelemaan päinvastaista tapausta? Siinä missä sen riidan tarkoitus todellakin on alistaa ja nujertaa toinen omaan tahtoon - eli sivistyneemmin "kuunnella toista" kun sinä olet se toinen - sillä kuka nyt avoimesti tunnustaisi alistavansa kumppaniaan.
Tottakai pystyn. Mutta minä ymmärsin tämän aloituksen siten, että kaikenlainen riitely, oli se sitten suoraa huutoa tai pieni puuskahdus tai tiuskahdus ovat ehdottoman vääriä ja ainoa oikea tapa ratkaista asia on pysyä viilipyttynä.
Niin, mutta miten tämän aloituksen ymmärtävät ne, jotka ovat alituiseen sen huutamalla tapahtuvan vallankäytön kohteina? Kun sinä luet aloitusta omasta näkökulmastasi, niin toinen lukee sen omastaan. Ei voida siis yksiselitteisesti sanoa että riiteleminen tai riitojen välttäminen on väärin.
En ole niin sanonutkaan, mutta jos parisuhde on tuollainen, että pienimpiäkin konflikteja pitää pelätä, siinä on kyllä jotain pielessä. Ja ei voida yksiselitteisesti myöskään sanoa, että riiteleminen on väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huutoriitely on selkeä merkki kommunikaation ongelmista. Se on myös henkistä väkivaltaa, vallankäyttöä ja manipulointia. Usein syynä on psyykkisiä häiriöitä tai sairauksia. Myös matala älykkyys aiheuttaa aggressioita, koska ongelmia ei osata ratkaista rationaalisesti. Kaikissa tapauksissa se on hälytyssignaali. Parisuhteessa vaaran paikka, johon on reagoitava. Muissa suhteissa mahdollisesti syy ottaa etäisyyttä.
Ihan samalla tavalla on henkistä väkivaltaa kieltäytyä keskustelemasta ja kadota paikalta kun toinen kertoo asian, joka hänen mieltään vaivaa tai pitää mykkäkoulua, kun ei pysty puhumaan. Riitelyssä sentään yritetään jonkinlaista kommunikaatiota.
Itsensä suojelu aggressiolta - sanalliseltakin - ei ole henkistä väkivaltaa. Ei sinulla ole oikeutta pakottaa toista keskustelemaan sinun ehdoillasi. Riitely ei ole mitään kommunikaatiota, se on yritys nujertaa toinen ja alistaa hänet sinun tahtoosi. Mietipä uudestaan, kummin päin kykenet keskustelemaan asioista rationaalisemmin ja tekemään kompromissejä: tyynenä ja rauhallisesti, vai kun olet vihainen ja kiihtynyt ja tunnet itseäsi loukatun?
Tuo taas kertoo enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta. Etkö oikeasti pysty kuvittelemaan tilannetta, että toinen ihan aidosti pyrkii vain selvittämään asian eikä tarkoitus ole alistaa ja nujertaa vaan ainoastaan saada toinen kuuntelemaan? Jos sinusta on kohtuutonta että parisuhteessa kuunneltaisiin toista, se olet sinä, joka alistat toista.
Pystyn, mutta pystytkö sinä kuvittelemaan päinvastaista tapausta? Siinä missä sen riidan tarkoitus todellakin on alistaa ja nujertaa toinen omaan tahtoon - eli sivistyneemmin "kuunnella toista" kun sinä olet se toinen - sillä kuka nyt avoimesti tunnustaisi alistavansa kumppaniaan.
Tottakai pystyn. Mutta minä ymmärsin tämän aloituksen siten, että kaikenlainen riitely, oli se sitten suoraa huutoa tai pieni puuskahdus tai tiuskahdus ovat ehdottoman vääriä ja ainoa oikea tapa ratkaista asia on pysyä viilipyttynä.
Niin, mutta miten tämän aloituksen ymmärtävät ne, jotka ovat alituiseen sen huutamalla tapahtuvan vallankäytön kohteina? Kun sinä luet aloitusta omasta näkökulmastasi, niin toinen lukee sen omastaan. Ei voida siis yksiselitteisesti sanoa että riiteleminen tai riitojen välttäminen on väärin.
En ole niin sanonutkaan, mutta jos parisuhde on tuollainen, että pienimpiäkin konflikteja pitää pelätä, siinä on kyllä jotain pielessä. Ja ei voida yksiselitteisesti myöskään sanoa, että riiteleminen on väärin.
Eikö silloinkaan, jos toinen ei kerta kaikkiaan koskaan osaa riidellä rakentavasti, vaan ottaa kaikenlaisen kritiikin aina henkilökohtaisena loukkauksena?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huutaminen ja raivoaminen on kehitysmaalaisten hommaa. Jos ei asioista osaa keskustella ja riidellä sivistyneesti, on taulapää. Eri asia jos joku on täysi kusipää, silloin ei kannata olla tekemisissä ollenkaan.
Väärin toimiminen on kehitysmaalaisten hommaa. Jos toimii väärin, eikä hoida asioita sanottaessa kuntoon, on taulapää, jollainen ei ansaitse mitään sivistynyttä kohtelua.
Kusipäillekin koitan ensiksi aina hyvällä, mikä on melko usein kyllä turhaa.
Tietenkin ensin hyvällä, mutta jos se ei auta ainakin itse suutun ja silloin alan huutaa. En tajua mikä tässä on aloittajan kaltaisille ongelmana. Sekö, että pitä saada tehdä vain maailman tappiin väärin eikä kukaan saa huutaa? Siinähän näkevät siitä unia.
Luulen, että aloittaja saattoi tarkoittaa enempikin läheisten riitelyä? Itse en riitele koskaan läheisten kanssa, ja silloin kun itsellä menee huutamiseksi jonkun ääliön kanssa, ei väkivaltakaan ole kaukana siitä enää. On sen verran pitkä pinna, että kun se katkeaa niin se katkeaa kunnolla ja syystä.
Ja minä taas en koskaa riitele tai korota ääntäni muille kuin läheisille. Miksi ihmeessä haluaisin jollekulle ventovieraalle sanoa, että nyt loukkasi tämä asia aika pahasti.
Ehkä tuossa on aika ratkaiseva ero, jos suuttuminen tarkoittaa itselle, että väkivallan uhka on lähes väistämätön. En minä ainakaan ole koskaan ollut enkä pelännyt parisuhteissa tai muissakaan läheisissä suhteissa väkivaltaa. Ehkä tuo tosiaan pakottaa pitämään tunteet mahdollisimman piilossa.En ole koskaan tajunnut miksi rakkaimmille tulisi huutaa ja raivota, mielestäni sellainen on sairasta. Minun seurassa ei koskaan eikä ikinä läheisten tarvitse olla peloissaan, että nyt katkeaa pinna. Ei sellainen kuulu läheisiin ihmissuhteisiin. Keskustelemalla pärjää aina, vaikka toinen osapuoli epäkypsyyttään joskus kiukuttelisikin.
Kaikki läheiset, joiden kanssa joutuu elämään eivät ole todellakaan kovin rakkaita aina. Siis etteivät hekin voisi tehdä väärin ja viis veisata siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huutaminen ja raivoaminen on kehitysmaalaisten hommaa. Jos ei asioista osaa keskustella ja riidellä sivistyneesti, on taulapää. Eri asia jos joku on täysi kusipää, silloin ei kannata olla tekemisissä ollenkaan.
Väärin toimiminen on kehitysmaalaisten hommaa. Jos toimii väärin, eikä hoida asioita sanottaessa kuntoon, on taulapää, jollainen ei ansaitse mitään sivistynyttä kohtelua.
Kusipäillekin koitan ensiksi aina hyvällä, mikä on melko usein kyllä turhaa.
Tietenkin ensin hyvällä, mutta jos se ei auta ainakin itse suutun ja silloin alan huutaa. En tajua mikä tässä on aloittajan kaltaisille ongelmana. Sekö, että pitä saada tehdä vain maailman tappiin väärin eikä kukaan saa huutaa? Siinähän näkevät siitä unia.
Luulen, että aloittaja saattoi tarkoittaa enempikin läheisten riitelyä? Itse en riitele koskaan läheisten kanssa, ja silloin kun itsellä menee huutamiseksi jonkun ääliön kanssa, ei väkivaltakaan ole kaukana siitä enää. On sen verran pitkä pinna, että kun se katkeaa niin se katkeaa kunnolla ja syystä.
Ja minä taas en koskaa riitele tai korota ääntäni muille kuin läheisille. Miksi ihmeessä haluaisin jollekulle ventovieraalle sanoa, että nyt loukkasi tämä asia aika pahasti.
Ehkä tuossa on aika ratkaiseva ero, jos suuttuminen tarkoittaa itselle, että väkivallan uhka on lähes väistämätön. En minä ainakaan ole koskaan ollut enkä pelännyt parisuhteissa tai muissakaan läheisissä suhteissa väkivaltaa. Ehkä tuo tosiaan pakottaa pitämään tunteet mahdollisimman piilossa.En ole koskaan tajunnut miksi rakkaimmille tulisi huutaa ja raivota, mielestäni sellainen on sairasta. Minun seurassa ei koskaan eikä ikinä läheisten tarvitse olla peloissaan, että nyt katkeaa pinna. Ei sellainen kuulu läheisiin ihmissuhteisiin. Keskustelemalla pärjää aina, vaikka toinen osapuoli epäkypsyyttään joskus kiukuttelisikin.
Miksi sitä pinnan katkeamista pitää pelätä? Se on vain negatiivinen tunne ja ihan normaalia. Kukaan ei kuole siihen, että toinen korottaa ääntään turhautuessaan. Jotain on vialla, jos ei pientä suuttumusta siedä.
Keskustelemalla ei pärjää, jos toinen möllöttää mykkänä.Huutaminen, suuttuminen ja raivoaminen on vihan ilmaisemista. Ei tulisi mieleenkään kohdistaa moista rakkaimpiinsa, on sitä kyllä tullut nähtyä joskus ihan tarpeeksi, kiitosta vain. Kyllä minulle voi huutaa ja raivota, mutta tuntisin itseni aivovammaiseksi jos sellaiseen lähtisin mukaan ihmissuhteissani. Jos omaa vähääkään kommunikaatiotaitoja niin asiat selviävät ihan keskustelemallakin.
Kyllä sitä rakkaimpiinsakin voi kohdistaa vihaa, jos näitä ei yhtään huvita kuunnella sitä, mitä sinä sanot ja tekevät väärin. Itse olen ainakin suuttunut aivan kaikille rakkaimmillenikin ja silloin kyllä huudan heille.
Riitelen vain jos normaali puhuminen ei auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran eräs ihminen kertoi minulle, että oli aivan kamalaa olla suhteessa miehen kanssa joka aina juoksi karkuun ja pakoili vaikeita asioita. Hän sanoi, että olisi oikeasti vaikka riidellyt, karjunut ja huutanut mielummin kuin aina sitä ainaista mykkäkoulua ja asioiden pakoilua. Voin ymmärtää, sillä itsekin väsyisin varmaan nopeammin siihen, että mitään kommunikaatiota ei löydy kuin satunnaiseen riitelyyn.
Juu, jostain syystä monet naiset haluavat juurikin kommunikoida miehensä kanssa riitelemällä, karjumalla ja huutamalla. Mutta jos mies huutaa naiselle, niin se on henkistä väkivaltaa ja alistamista.
Riippuu täysin tilanteesta. Yleisimmin tämä ajatustavan ero johtuu siitä, että naiset huutavat koska haluavat puhua ja miehet siksi, että haluavat naisen hiljenevän. Minulle ei ole koskaan yksikään mies huutanut siksi, etten olisi hänen kanssaan ollut valmis keskustelemaan. Ainoa kerta kun mies on minulle huutanut on ollut tyyliin "turpa kiinni tai.."
Naiset huutavat koska kuvittelevat että se joka pitää enemmän ääntä on enemmän oikeassa. Mitä ohkaisemmat ovat omat argumentit, sitä kovempi on volyymi.
Älä jaksa. Omalla kohdallani on ollut ainakin niin, että sillä, jolla ylipäätään on argumentteja, on tietysti paremmat argumentit kuin sillä, jonka ainoa argumentti on "hmm, öhh..."
Ai eikö se typerä yleistäminen ollutkaan hauskaa näin päin :)
Vakavissaan puhuen olen kuitenkin silti itse törmännyt aika moneen ihmiseen jolle se huutaminen on defenssi joka otetaan käyttöön kun ollaan jäämässä alakynteen.
Miten niin hauskaa? Tuossahan joku sanoi, että miehiä syytetään alistamisesta ja henkisestä väkivallasta. Minä itse käyttäisin tuollaista luonnehdintaa ainoastaan siinä tapauksessa, että mies käyttäytyy jotenkin uhkaavasti ja sitä tilannetta tuossa kuvailin. En minä tätä yleistystä keksinyt vaan ainoastaan yritin keksiä toisen henkilön esittämälle yleistykselle selitystä.
Näit yhtälöstä vain toisen puolen. Näin minä sen tarkoitin: kun nainen huutaa, hänet nähdään usein oikeutettuna siihen. Kuten tässäkin ketjussa on annettu ymmärtää, nainen huutaa vain silloin, kun mies on kuoreensa vetäytyvä tuppisuu joka pitää mykkäkouluja. Se on silloin vastareaktio toisen (siis miehen) aloittamaan aggressioon (tai vetäytymiseen). Jos huutava osapuoli taas on mies, niin hän on aina aggressiivinen hyökkääjä, ei koskaan puolustaja, kun hänen henkilökohtaiselle tontilleen on väkisin tunkeuduttu. Näin aina oletetaan ja yleistetään, ja vaatii melkoisen todistetaakan ennen kuin tuo ennakkoasetelma suostutaan arvioimaan uudelleen, jos edes suostutaan.
Sinähän tuossa näet vain yhden puolen. Jos kärjistät asian siten, että naiset saavat huutaa mielin määrin ja miehille ei sallita mitään, älä ihmettele, jos vastineeksi tulee myös ihan samanlainen kärjistys.
Ei, vaan sinä. On mies huutaja tai vaikenija, niin vika on aina miehessä - joko siinä että hän huutaa tai että vaikenee. Mies on väärässä, koska oikea tapa on tietenkin se miten nainen haluaa miehen toimivan. Katso ketjua: monta arvostelua miehiä kohtaan, kun se puhu tai riitele. Tai kun se mies räyhää (ts. riitelee) omalle pojalleen (ei naiselle siinä tapauksessa). Molemmat esimerkit tulivat tässä ketjussa ensin. Vasta tässä 10. sivun jälkeen alkoi tulla vertailuja jossa naisen oikeutus riidellä tai olla riitelemättä kyseenalaistettiin.
Hohhoijaa. Eikö se ole ihan yksiselitteisen selvää, että asioista keskustellaan. Siksi vaikeneminen ei oikein sovi siihen yhtälöön, että joku asia pitää ratkaista. Sen sijaan ei ole ihan yksiselitteistä, millainen konfliktin esiin ottaminen on kenenkin mielestä riitaa. Hiljattain joku kertoi tällä palstalla, kun kaverinsa aina sanoi, kun puoliso aina huutaa ja tappelee. Sitten oli joskus ollut autossa tämän pariskunnan kanssa ja kuullut ihan normaalin keskustelun. Tämän automatkan jälkeen kaveri oli sanonut, että kyllä on kamalaa kun se puoliso taas noin huusi.
Ja oma puolisoni on varsin kovaääninen puhuessaan ja ulkopuolisen mielestä hän saattaa kuulostaa vihaiselta, mutta hän ei oikeasti ole. Tällaiset asiat ovat niin herkkiä väärin ymmärryksille. Ja kun vielä katsotaan tätä palstalaisten mielipidettä, että pienikin äänen korotus on riitelyä ja tarpeetonta, ei ole ihme, että niin monet "huutavat".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No riitelyhän on loppujen lopuksi aivan inhimillinen asia. Ei se välttämättä aina johda mihinkään, mutta se voi puhdistaa samalla tavalla kuin vaikkapa itkeminen. Eikä riitely suinkaan aina tarkoita raivoamista ja ovien paiskomista. Silti, nekin ovat normaaleita, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Toki riitelyssä olisi hyvä pitää se raja, ettei toista ainakaan tahallaan loukkaisi.
En sitten tiedä, pelkäävätkö jotkut teistä voimakkaita tunteita niin paljon, että kritisoitte huutamista ja voimakkaita, negatiivisia tunteita. Toisaalta ette ole välttämättä koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa luonto oikeastaan pakottaa teidät raivostumaan. Tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa sellainen, kun joku ihminen oikein verisesti, syvästi loukkaa teitä tai vaikkapa lastanne, parasta ystäväänne tai jotakuta muuta todella rakasta ihmistä. Ja tuollaisella todella pahalla, syvästi loukkaavalla asialla tarkoitan vaikkapa pettämistä, väkivaltaa tms. On lopulta todella inhimillistä joskus menettää malttinsa ja silloin tunteet kuohuvat yli, joskus huutaen. Raivo, inho ja vihakin ovat lopulta todella normaaleita tunteita ja me kaikki käsittelemme niitäkin vähän eri tavoin.
Myös ihmisen luontainen temperamentti ja herkkyys vaikuttavat siihen, kuinka herkästi ihminen kiihtyy tilaan, jossa äänenpaino muuttuu ja ääni voimistuu. En henkilökohtaisesti nauti riitelystä, mutta tajuan sen silti olevan hyvin inhimillinen asia.
Kyllä sitä kaikenmaailman kusipäille ja hyväksikäyttäjille tulee rajat tehdä selväksi vaikka sitten hampaita näyttämällä, mutta en silti ala läheisiäni kyykyttämään raivoamalla kun muitakin työkaluja asioiden käsittelemiseen on käytössä rutkasti.
Kuka tässä mistään kyykyttämisestä mitään puhui? Riitely ja tunteiden näyttäminen eivät ole kyykyttämistä, vaan aivan inhimillinen asia.
Valitettavan usein ne negatiiviset tunteet vain kanavoidaan niin että lopputulos on juuri vaikka sitä kyykyttämistä tai pahimmillaan jopa fyysistäkin väkivaltaa.
Aikuisten kesken jos ei kykene ottamaan vastapuolen suuttumista vastaan jos hän huutaa on ihmisellä kasvun paikka, eikä uhriutumisen, että itseä kyykytetään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huutoriitely on selkeä merkki kommunikaation ongelmista. Se on myös henkistä väkivaltaa, vallankäyttöä ja manipulointia. Usein syynä on psyykkisiä häiriöitä tai sairauksia. Myös matala älykkyys aiheuttaa aggressioita, koska ongelmia ei osata ratkaista rationaalisesti. Kaikissa tapauksissa se on hälytyssignaali. Parisuhteessa vaaran paikka, johon on reagoitava. Muissa suhteissa mahdollisesti syy ottaa etäisyyttä.
Ihan samalla tavalla on henkistä väkivaltaa kieltäytyä keskustelemasta ja kadota paikalta kun toinen kertoo asian, joka hänen mieltään vaivaa tai pitää mykkäkoulua, kun ei pysty puhumaan. Riitelyssä sentään yritetään jonkinlaista kommunikaatiota.
Itsensä suojelu aggressiolta - sanalliseltakin - ei ole henkistä väkivaltaa. Ei sinulla ole oikeutta pakottaa toista keskustelemaan sinun ehdoillasi. Riitely ei ole mitään kommunikaatiota, se on yritys nujertaa toinen ja alistaa hänet sinun tahtoosi. Mietipä uudestaan, kummin päin kykenet keskustelemaan asioista rationaalisemmin ja tekemään kompromissejä: tyynenä ja rauhallisesti, vai kun olet vihainen ja kiihtynyt ja tunnet itseäsi loukatun?
Tuo taas kertoo enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta. Etkö oikeasti pysty kuvittelemaan tilannetta, että toinen ihan aidosti pyrkii vain selvittämään asian eikä tarkoitus ole alistaa ja nujertaa vaan ainoastaan saada toinen kuuntelemaan? Jos sinusta on kohtuutonta että parisuhteessa kuunneltaisiin toista, se olet sinä, joka alistat toista.
Pystyn, mutta pystytkö sinä kuvittelemaan päinvastaista tapausta? Siinä missä sen riidan tarkoitus todellakin on alistaa ja nujertaa toinen omaan tahtoon - eli sivistyneemmin "kuunnella toista" kun sinä olet se toinen - sillä kuka nyt avoimesti tunnustaisi alistavansa kumppaniaan.
Tottakai pystyn. Mutta minä ymmärsin tämän aloituksen siten, että kaikenlainen riitely, oli se sitten suoraa huutoa tai pieni puuskahdus tai tiuskahdus ovat ehdottoman vääriä ja ainoa oikea tapa ratkaista asia on pysyä viilipyttynä.
Niin, mutta miten tämän aloituksen ymmärtävät ne, jotka ovat alituiseen sen huutamalla tapahtuvan vallankäytön kohteina? Kun sinä luet aloitusta omasta näkökulmastasi, niin toinen lukee sen omastaan. Ei voida siis yksiselitteisesti sanoa että riiteleminen tai riitojen välttäminen on väärin.
En ole niin sanonutkaan, mutta jos parisuhde on tuollainen, että pienimpiäkin konflikteja pitää pelätä, siinä on kyllä jotain pielessä. Ja ei voida yksiselitteisesti myöskään sanoa, että riiteleminen on väärin.
Eikö silloinkaan, jos toinen ei kerta kaikkiaan koskaan osaa riidellä rakentavasti, vaan ottaa kaikenlaisen kritiikin aina henkilökohtaisena loukkauksena?
Kuten sanoin, silloin on parisuhteessa jotain pielessä. Se, että sinä pelkäät puolisoasi, ei tee muiden ihmisten normaalista riitelystä väärää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No riitelyhän on loppujen lopuksi aivan inhimillinen asia. Ei se välttämättä aina johda mihinkään, mutta se voi puhdistaa samalla tavalla kuin vaikkapa itkeminen. Eikä riitely suinkaan aina tarkoita raivoamista ja ovien paiskomista. Silti, nekin ovat normaaleita, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Toki riitelyssä olisi hyvä pitää se raja, ettei toista ainakaan tahallaan loukkaisi.
En sitten tiedä, pelkäävätkö jotkut teistä voimakkaita tunteita niin paljon, että kritisoitte huutamista ja voimakkaita, negatiivisia tunteita. Toisaalta ette ole välttämättä koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa luonto oikeastaan pakottaa teidät raivostumaan. Tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa sellainen, kun joku ihminen oikein verisesti, syvästi loukkaa teitä tai vaikkapa lastanne, parasta ystäväänne tai jotakuta muuta todella rakasta ihmistä. Ja tuollaisella todella pahalla, syvästi loukkaavalla asialla tarkoitan vaikkapa pettämistä, väkivaltaa tms. On lopulta todella inhimillistä joskus menettää malttinsa ja silloin tunteet kuohuvat yli, joskus huutaen. Raivo, inho ja vihakin ovat lopulta todella normaaleita tunteita ja me kaikki käsittelemme niitäkin vähän eri tavoin.
Myös ihmisen luontainen temperamentti ja herkkyys vaikuttavat siihen, kuinka herkästi ihminen kiihtyy tilaan, jossa äänenpaino muuttuu ja ääni voimistuu. En henkilökohtaisesti nauti riitelystä, mutta tajuan sen silti olevan hyvin inhimillinen asia.
Kyllä sitä kaikenmaailman kusipäille ja hyväksikäyttäjille tulee rajat tehdä selväksi vaikka sitten hampaita näyttämällä, mutta en silti ala läheisiäni kyykyttämään raivoamalla kun muitakin työkaluja asioiden käsittelemiseen on käytössä rutkasti.
Kuka tässä mistään kyykyttämisestä mitään puhui? Riitely ja tunteiden näyttäminen eivät ole kyykyttämistä, vaan aivan inhimillinen asia.
Valitettavan usein ne negatiiviset tunteet vain kanavoidaan niin että lopputulos on juuri vaikka sitä kyykyttämistä tai pahimmillaan jopa fyysistäkin väkivaltaa.
Aikuisten kesken jos ei kykene ottamaan vastapuolen suuttumista vastaan jos hän huutaa on ihmisellä kasvun paikka, eikä uhriutumisen, että itseä kyykytetään.
Sama turpaan vetämisen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No riitelyhän on loppujen lopuksi aivan inhimillinen asia. Ei se välttämättä aina johda mihinkään, mutta se voi puhdistaa samalla tavalla kuin vaikkapa itkeminen. Eikä riitely suinkaan aina tarkoita raivoamista ja ovien paiskomista. Silti, nekin ovat normaaleita, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Toki riitelyssä olisi hyvä pitää se raja, ettei toista ainakaan tahallaan loukkaisi.
En sitten tiedä, pelkäävätkö jotkut teistä voimakkaita tunteita niin paljon, että kritisoitte huutamista ja voimakkaita, negatiivisia tunteita. Toisaalta ette ole välttämättä koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa luonto oikeastaan pakottaa teidät raivostumaan. Tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa sellainen, kun joku ihminen oikein verisesti, syvästi loukkaa teitä tai vaikkapa lastanne, parasta ystäväänne tai jotakuta muuta todella rakasta ihmistä. Ja tuollaisella todella pahalla, syvästi loukkaavalla asialla tarkoitan vaikkapa pettämistä, väkivaltaa tms. On lopulta todella inhimillistä joskus menettää malttinsa ja silloin tunteet kuohuvat yli, joskus huutaen. Raivo, inho ja vihakin ovat lopulta todella normaaleita tunteita ja me kaikki käsittelemme niitäkin vähän eri tavoin.
Myös ihmisen luontainen temperamentti ja herkkyys vaikuttavat siihen, kuinka herkästi ihminen kiihtyy tilaan, jossa äänenpaino muuttuu ja ääni voimistuu. En henkilökohtaisesti nauti riitelystä, mutta tajuan sen silti olevan hyvin inhimillinen asia.
Kyllä sitä kaikenmaailman kusipäille ja hyväksikäyttäjille tulee rajat tehdä selväksi vaikka sitten hampaita näyttämällä, mutta en silti ala läheisiäni kyykyttämään raivoamalla kun muitakin työkaluja asioiden käsittelemiseen on käytössä rutkasti.
Kuka tässä mistään kyykyttämisestä mitään puhui? Riitely ja tunteiden näyttäminen eivät ole kyykyttämistä, vaan aivan inhimillinen asia.
Valitettavan usein ne negatiiviset tunteet vain kanavoidaan niin että lopputulos on juuri vaikka sitä kyykyttämistä tai pahimmillaan jopa fyysistäkin väkivaltaa.
Aikuisten kesken jos ei kykene ottamaan vastapuolen suuttumista vastaan jos hän huutaa on ihmisellä kasvun paikka, eikä uhriutumisen, että itseä kyykytetään.
Huutajallahan siinä on kasvun paikka. Sillä, että kuinka uhri hommaan suhtautuu ei ole juurikaan merkitystä, paskaa käytöstä se huutaminen on joka tapauksessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No riitelyhän on loppujen lopuksi aivan inhimillinen asia. Ei se välttämättä aina johda mihinkään, mutta se voi puhdistaa samalla tavalla kuin vaikkapa itkeminen. Eikä riitely suinkaan aina tarkoita raivoamista ja ovien paiskomista. Silti, nekin ovat normaaleita, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Toki riitelyssä olisi hyvä pitää se raja, ettei toista ainakaan tahallaan loukkaisi.
En sitten tiedä, pelkäävätkö jotkut teistä voimakkaita tunteita niin paljon, että kritisoitte huutamista ja voimakkaita, negatiivisia tunteita. Toisaalta ette ole välttämättä koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa luonto oikeastaan pakottaa teidät raivostumaan. Tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa sellainen, kun joku ihminen oikein verisesti, syvästi loukkaa teitä tai vaikkapa lastanne, parasta ystäväänne tai jotakuta muuta todella rakasta ihmistä. Ja tuollaisella todella pahalla, syvästi loukkaavalla asialla tarkoitan vaikkapa pettämistä, väkivaltaa tms. On lopulta todella inhimillistä joskus menettää malttinsa ja silloin tunteet kuohuvat yli, joskus huutaen. Raivo, inho ja vihakin ovat lopulta todella normaaleita tunteita ja me kaikki käsittelemme niitäkin vähän eri tavoin.
Myös ihmisen luontainen temperamentti ja herkkyys vaikuttavat siihen, kuinka herkästi ihminen kiihtyy tilaan, jossa äänenpaino muuttuu ja ääni voimistuu. En henkilökohtaisesti nauti riitelystä, mutta tajuan sen silti olevan hyvin inhimillinen asia.
Kyllä sitä kaikenmaailman kusipäille ja hyväksikäyttäjille tulee rajat tehdä selväksi vaikka sitten hampaita näyttämällä, mutta en silti ala läheisiäni kyykyttämään raivoamalla kun muitakin työkaluja asioiden käsittelemiseen on käytössä rutkasti.
Kuka tässä mistään kyykyttämisestä mitään puhui? Riitely ja tunteiden näyttäminen eivät ole kyykyttämistä, vaan aivan inhimillinen asia.
Valitettavan usein ne negatiiviset tunteet vain kanavoidaan niin että lopputulos on juuri vaikka sitä kyykyttämistä tai pahimmillaan jopa fyysistäkin väkivaltaa.
Aikuisten kesken jos ei kykene ottamaan vastapuolen suuttumista vastaan jos hän huutaa on ihmisellä kasvun paikka, eikä uhriutumisen, että itseä kyykytetään.
Sama turpaan vetämisen kanssa?
En päästä riitojani siihen pisteeseen, että joku käy kimppuuni. Jokin vastuu on siinä jpkaisella kommunikoidessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran eräs ihminen kertoi minulle, että oli aivan kamalaa olla suhteessa miehen kanssa joka aina juoksi karkuun ja pakoili vaikeita asioita. Hän sanoi, että olisi oikeasti vaikka riidellyt, karjunut ja huutanut mielummin kuin aina sitä ainaista mykkäkoulua ja asioiden pakoilua. Voin ymmärtää, sillä itsekin väsyisin varmaan nopeammin siihen, että mitään kommunikaatiota ei löydy kuin satunnaiseen riitelyyn.
Juu, jostain syystä monet naiset haluavat juurikin kommunikoida miehensä kanssa riitelemällä, karjumalla ja huutamalla. Mutta jos mies huutaa naiselle, niin se on henkistä väkivaltaa ja alistamista.
Riippuu täysin tilanteesta. Yleisimmin tämä ajatustavan ero johtuu siitä, että naiset huutavat koska haluavat puhua ja miehet siksi, että haluavat naisen hiljenevän. Minulle ei ole koskaan yksikään mies huutanut siksi, etten olisi hänen kanssaan ollut valmis keskustelemaan. Ainoa kerta kun mies on minulle huutanut on ollut tyyliin "turpa kiinni tai.."
Naiset huutavat koska kuvittelevat että se joka pitää enemmän ääntä on enemmän oikeassa. Mitä ohkaisemmat ovat omat argumentit, sitä kovempi on volyymi.
Älä jaksa. Omalla kohdallani on ollut ainakin niin, että sillä, jolla ylipäätään on argumentteja, on tietysti paremmat argumentit kuin sillä, jonka ainoa argumentti on "hmm, öhh..."
Ai eikö se typerä yleistäminen ollutkaan hauskaa näin päin :)
Vakavissaan puhuen olen kuitenkin silti itse törmännyt aika moneen ihmiseen jolle se huutaminen on defenssi joka otetaan käyttöön kun ollaan jäämässä alakynteen.
Miten niin hauskaa? Tuossahan joku sanoi, että miehiä syytetään alistamisesta ja henkisestä väkivallasta. Minä itse käyttäisin tuollaista luonnehdintaa ainoastaan siinä tapauksessa, että mies käyttäytyy jotenkin uhkaavasti ja sitä tilannetta tuossa kuvailin. En minä tätä yleistystä keksinyt vaan ainoastaan yritin keksiä toisen henkilön esittämälle yleistykselle selitystä.
Näit yhtälöstä vain toisen puolen. Näin minä sen tarkoitin: kun nainen huutaa, hänet nähdään usein oikeutettuna siihen. Kuten tässäkin ketjussa on annettu ymmärtää, nainen huutaa vain silloin, kun mies on kuoreensa vetäytyvä tuppisuu joka pitää mykkäkouluja. Se on silloin vastareaktio toisen (siis miehen) aloittamaan aggressioon (tai vetäytymiseen). Jos huutava osapuoli taas on mies, niin hän on aina aggressiivinen hyökkääjä, ei koskaan puolustaja, kun hänen henkilökohtaiselle tontilleen on väkisin tunkeuduttu. Näin aina oletetaan ja yleistetään, ja vaatii melkoisen todistetaakan ennen kuin tuo ennakkoasetelma suostutaan arvioimaan uudelleen, jos edes suostutaan.
Sinähän tuossa näet vain yhden puolen. Jos kärjistät asian siten, että naiset saavat huutaa mielin määrin ja miehille ei sallita mitään, älä ihmettele, jos vastineeksi tulee myös ihan samanlainen kärjistys.
Ei, vaan sinä. On mies huutaja tai vaikenija, niin vika on aina miehessä - joko siinä että hän huutaa tai että vaikenee. Mies on väärässä, koska oikea tapa on tietenkin se miten nainen haluaa miehen toimivan. Katso ketjua: monta arvostelua miehiä kohtaan, kun se puhu tai riitele. Tai kun se mies räyhää (ts. riitelee) omalle pojalleen (ei naiselle siinä tapauksessa). Molemmat esimerkit tulivat tässä ketjussa ensin. Vasta tässä 10. sivun jälkeen alkoi tulla vertailuja jossa naisen oikeutus riidellä tai olla riitelemättä kyseenalaistettiin.
Hohhoijaa. Eikö se ole ihan yksiselitteisen selvää, että asioista keskustellaan. Siksi vaikeneminen ei oikein sovi siihen yhtälöön, että joku asia pitää ratkaista.
Saanko käyttää tätä argumenttia seuraavan kerran kun vaimo haluaa paeta riidasta jonka itse aloitti mutta jossa on jäänyt alakynteen omien argumenttiensa loppuessa - että ei, nyt et saa paeta etkä vaieta, nyt keskustellaan asioista ja ratkaistaan niitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No riitelyhän on loppujen lopuksi aivan inhimillinen asia. Ei se välttämättä aina johda mihinkään, mutta se voi puhdistaa samalla tavalla kuin vaikkapa itkeminen. Eikä riitely suinkaan aina tarkoita raivoamista ja ovien paiskomista. Silti, nekin ovat normaaleita, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Toki riitelyssä olisi hyvä pitää se raja, ettei toista ainakaan tahallaan loukkaisi.
En sitten tiedä, pelkäävätkö jotkut teistä voimakkaita tunteita niin paljon, että kritisoitte huutamista ja voimakkaita, negatiivisia tunteita. Toisaalta ette ole välttämättä koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa luonto oikeastaan pakottaa teidät raivostumaan. Tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa sellainen, kun joku ihminen oikein verisesti, syvästi loukkaa teitä tai vaikkapa lastanne, parasta ystäväänne tai jotakuta muuta todella rakasta ihmistä. Ja tuollaisella todella pahalla, syvästi loukkaavalla asialla tarkoitan vaikkapa pettämistä, väkivaltaa tms. On lopulta todella inhimillistä joskus menettää malttinsa ja silloin tunteet kuohuvat yli, joskus huutaen. Raivo, inho ja vihakin ovat lopulta todella normaaleita tunteita ja me kaikki käsittelemme niitäkin vähän eri tavoin.
Myös ihmisen luontainen temperamentti ja herkkyys vaikuttavat siihen, kuinka herkästi ihminen kiihtyy tilaan, jossa äänenpaino muuttuu ja ääni voimistuu. En henkilökohtaisesti nauti riitelystä, mutta tajuan sen silti olevan hyvin inhimillinen asia.
Kyllä sitä kaikenmaailman kusipäille ja hyväksikäyttäjille tulee rajat tehdä selväksi vaikka sitten hampaita näyttämällä, mutta en silti ala läheisiäni kyykyttämään raivoamalla kun muitakin työkaluja asioiden käsittelemiseen on käytössä rutkasti.
Kuka tässä mistään kyykyttämisestä mitään puhui? Riitely ja tunteiden näyttäminen eivät ole kyykyttämistä, vaan aivan inhimillinen asia.
Valitettavan usein ne negatiiviset tunteet vain kanavoidaan niin että lopputulos on juuri vaikka sitä kyykyttämistä tai pahimmillaan jopa fyysistäkin väkivaltaa.
Aikuisten kesken jos ei kykene ottamaan vastapuolen suuttumista vastaan jos hän huutaa on ihmisellä kasvun paikka, eikä uhriutumisen, että itseä kyykytetään.
Huutajallahan siinä on kasvun paikka. Sillä, että kuinka uhri hommaan suhtautuu ei ole juurikaan merkitystä, paskaa käytöstä se huutaminen on joka tapauksessa.
Ei ole, koska huutaja huutaa siksi, että toinen on tehnyt väärin, eikä ota vastuuta käytöksestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No riitelyhän on loppujen lopuksi aivan inhimillinen asia. Ei se välttämättä aina johda mihinkään, mutta se voi puhdistaa samalla tavalla kuin vaikkapa itkeminen. Eikä riitely suinkaan aina tarkoita raivoamista ja ovien paiskomista. Silti, nekin ovat normaaleita, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Toki riitelyssä olisi hyvä pitää se raja, ettei toista ainakaan tahallaan loukkaisi.
En sitten tiedä, pelkäävätkö jotkut teistä voimakkaita tunteita niin paljon, että kritisoitte huutamista ja voimakkaita, negatiivisia tunteita. Toisaalta ette ole välttämättä koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa luonto oikeastaan pakottaa teidät raivostumaan. Tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa sellainen, kun joku ihminen oikein verisesti, syvästi loukkaa teitä tai vaikkapa lastanne, parasta ystäväänne tai jotakuta muuta todella rakasta ihmistä. Ja tuollaisella todella pahalla, syvästi loukkaavalla asialla tarkoitan vaikkapa pettämistä, väkivaltaa tms. On lopulta todella inhimillistä joskus menettää malttinsa ja silloin tunteet kuohuvat yli, joskus huutaen. Raivo, inho ja vihakin ovat lopulta todella normaaleita tunteita ja me kaikki käsittelemme niitäkin vähän eri tavoin.
Myös ihmisen luontainen temperamentti ja herkkyys vaikuttavat siihen, kuinka herkästi ihminen kiihtyy tilaan, jossa äänenpaino muuttuu ja ääni voimistuu. En henkilökohtaisesti nauti riitelystä, mutta tajuan sen silti olevan hyvin inhimillinen asia.
Kyllä sitä kaikenmaailman kusipäille ja hyväksikäyttäjille tulee rajat tehdä selväksi vaikka sitten hampaita näyttämällä, mutta en silti ala läheisiäni kyykyttämään raivoamalla kun muitakin työkaluja asioiden käsittelemiseen on käytössä rutkasti.
Kuka tässä mistään kyykyttämisestä mitään puhui? Riitely ja tunteiden näyttäminen eivät ole kyykyttämistä, vaan aivan inhimillinen asia.
Valitettavan usein ne negatiiviset tunteet vain kanavoidaan niin että lopputulos on juuri vaikka sitä kyykyttämistä tai pahimmillaan jopa fyysistäkin väkivaltaa.
Aikuisten kesken jos ei kykene ottamaan vastapuolen suuttumista vastaan jos hän huutaa on ihmisellä kasvun paikka, eikä uhriutumisen, että itseä kyykytetään.
Sama turpaan vetämisen kanssa?
En päästä riitojani siihen pisteeseen, että joku käy kimppuuni. Jokin vastuu on siinä jpkaisella kommunikoidessaan.
Et suinkaan vetäydy ja kieltäydy jatkamasta keskustelua!?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No riitelyhän on loppujen lopuksi aivan inhimillinen asia. Ei se välttämättä aina johda mihinkään, mutta se voi puhdistaa samalla tavalla kuin vaikkapa itkeminen. Eikä riitely suinkaan aina tarkoita raivoamista ja ovien paiskomista. Silti, nekin ovat normaaleita, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Toki riitelyssä olisi hyvä pitää se raja, ettei toista ainakaan tahallaan loukkaisi.
En sitten tiedä, pelkäävätkö jotkut teistä voimakkaita tunteita niin paljon, että kritisoitte huutamista ja voimakkaita, negatiivisia tunteita. Toisaalta ette ole välttämättä koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa luonto oikeastaan pakottaa teidät raivostumaan. Tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa sellainen, kun joku ihminen oikein verisesti, syvästi loukkaa teitä tai vaikkapa lastanne, parasta ystäväänne tai jotakuta muuta todella rakasta ihmistä. Ja tuollaisella todella pahalla, syvästi loukkaavalla asialla tarkoitan vaikkapa pettämistä, väkivaltaa tms. On lopulta todella inhimillistä joskus menettää malttinsa ja silloin tunteet kuohuvat yli, joskus huutaen. Raivo, inho ja vihakin ovat lopulta todella normaaleita tunteita ja me kaikki käsittelemme niitäkin vähän eri tavoin.
Myös ihmisen luontainen temperamentti ja herkkyys vaikuttavat siihen, kuinka herkästi ihminen kiihtyy tilaan, jossa äänenpaino muuttuu ja ääni voimistuu. En henkilökohtaisesti nauti riitelystä, mutta tajuan sen silti olevan hyvin inhimillinen asia.
Kyllä sitä kaikenmaailman kusipäille ja hyväksikäyttäjille tulee rajat tehdä selväksi vaikka sitten hampaita näyttämällä, mutta en silti ala läheisiäni kyykyttämään raivoamalla kun muitakin työkaluja asioiden käsittelemiseen on käytössä rutkasti.
Kuka tässä mistään kyykyttämisestä mitään puhui? Riitely ja tunteiden näyttäminen eivät ole kyykyttämistä, vaan aivan inhimillinen asia.
Valitettavan usein ne negatiiviset tunteet vain kanavoidaan niin että lopputulos on juuri vaikka sitä kyykyttämistä tai pahimmillaan jopa fyysistäkin väkivaltaa.
Aikuisten kesken jos ei kykene ottamaan vastapuolen suuttumista vastaan jos hän huutaa on ihmisellä kasvun paikka, eikä uhriutumisen, että itseä kyykytetään.
Huutajallahan siinä on kasvun paikka. Sillä, että kuinka uhri hommaan suhtautuu ei ole juurikaan merkitystä, paskaa käytöstä se huutaminen on joka tapauksessa.
Vaikeneminen ei ole paskaa käytöstä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No riitelyhän on loppujen lopuksi aivan inhimillinen asia. Ei se välttämättä aina johda mihinkään, mutta se voi puhdistaa samalla tavalla kuin vaikkapa itkeminen. Eikä riitely suinkaan aina tarkoita raivoamista ja ovien paiskomista. Silti, nekin ovat normaaleita, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Toki riitelyssä olisi hyvä pitää se raja, ettei toista ainakaan tahallaan loukkaisi.
En sitten tiedä, pelkäävätkö jotkut teistä voimakkaita tunteita niin paljon, että kritisoitte huutamista ja voimakkaita, negatiivisia tunteita. Toisaalta ette ole välttämättä koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa luonto oikeastaan pakottaa teidät raivostumaan. Tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa sellainen, kun joku ihminen oikein verisesti, syvästi loukkaa teitä tai vaikkapa lastanne, parasta ystäväänne tai jotakuta muuta todella rakasta ihmistä. Ja tuollaisella todella pahalla, syvästi loukkaavalla asialla tarkoitan vaikkapa pettämistä, väkivaltaa tms. On lopulta todella inhimillistä joskus menettää malttinsa ja silloin tunteet kuohuvat yli, joskus huutaen. Raivo, inho ja vihakin ovat lopulta todella normaaleita tunteita ja me kaikki käsittelemme niitäkin vähän eri tavoin.
Myös ihmisen luontainen temperamentti ja herkkyys vaikuttavat siihen, kuinka herkästi ihminen kiihtyy tilaan, jossa äänenpaino muuttuu ja ääni voimistuu. En henkilökohtaisesti nauti riitelystä, mutta tajuan sen silti olevan hyvin inhimillinen asia.
Kyllä sitä kaikenmaailman kusipäille ja hyväksikäyttäjille tulee rajat tehdä selväksi vaikka sitten hampaita näyttämällä, mutta en silti ala läheisiäni kyykyttämään raivoamalla kun muitakin työkaluja asioiden käsittelemiseen on käytössä rutkasti.
Kuka tässä mistään kyykyttämisestä mitään puhui? Riitely ja tunteiden näyttäminen eivät ole kyykyttämistä, vaan aivan inhimillinen asia.
Valitettavan usein ne negatiiviset tunteet vain kanavoidaan niin että lopputulos on juuri vaikka sitä kyykyttämistä tai pahimmillaan jopa fyysistäkin väkivaltaa.
Aikuisten kesken jos ei kykene ottamaan vastapuolen suuttumista vastaan jos hän huutaa on ihmisellä kasvun paikka, eikä uhriutumisen, että itseä kyykytetään.
Huutajallahan siinä on kasvun paikka. Sillä, että kuinka uhri hommaan suhtautuu ei ole juurikaan merkitystä, paskaa käytöstä se huutaminen on joka tapauksessa.
Ei ole, koska huutaja huutaa siksi, että toinen on tehnyt väärin, eikä ota vastuuta käytöksestään.
Yleensä se huutaja huutaa siksi ettei halua tai osaa ottaa vastuuta omasta käytöksestään, ei sen kummemmin sen huutamisen kuin varsinaisen riidanaiheenkaan osalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No riitelyhän on loppujen lopuksi aivan inhimillinen asia. Ei se välttämättä aina johda mihinkään, mutta se voi puhdistaa samalla tavalla kuin vaikkapa itkeminen. Eikä riitely suinkaan aina tarkoita raivoamista ja ovien paiskomista. Silti, nekin ovat normaaleita, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Toki riitelyssä olisi hyvä pitää se raja, ettei toista ainakaan tahallaan loukkaisi.
En sitten tiedä, pelkäävätkö jotkut teistä voimakkaita tunteita niin paljon, että kritisoitte huutamista ja voimakkaita, negatiivisia tunteita. Toisaalta ette ole välttämättä koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa luonto oikeastaan pakottaa teidät raivostumaan. Tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa sellainen, kun joku ihminen oikein verisesti, syvästi loukkaa teitä tai vaikkapa lastanne, parasta ystäväänne tai jotakuta muuta todella rakasta ihmistä. Ja tuollaisella todella pahalla, syvästi loukkaavalla asialla tarkoitan vaikkapa pettämistä, väkivaltaa tms. On lopulta todella inhimillistä joskus menettää malttinsa ja silloin tunteet kuohuvat yli, joskus huutaen. Raivo, inho ja vihakin ovat lopulta todella normaaleita tunteita ja me kaikki käsittelemme niitäkin vähän eri tavoin.
Myös ihmisen luontainen temperamentti ja herkkyys vaikuttavat siihen, kuinka herkästi ihminen kiihtyy tilaan, jossa äänenpaino muuttuu ja ääni voimistuu. En henkilökohtaisesti nauti riitelystä, mutta tajuan sen silti olevan hyvin inhimillinen asia.
Kyllä sitä kaikenmaailman kusipäille ja hyväksikäyttäjille tulee rajat tehdä selväksi vaikka sitten hampaita näyttämällä, mutta en silti ala läheisiäni kyykyttämään raivoamalla kun muitakin työkaluja asioiden käsittelemiseen on käytössä rutkasti.
Kuka tässä mistään kyykyttämisestä mitään puhui? Riitely ja tunteiden näyttäminen eivät ole kyykyttämistä, vaan aivan inhimillinen asia.
Valitettavan usein ne negatiiviset tunteet vain kanavoidaan niin että lopputulos on juuri vaikka sitä kyykyttämistä tai pahimmillaan jopa fyysistäkin väkivaltaa.
Aikuisten kesken jos ei kykene ottamaan vastapuolen suuttumista vastaan jos hän huutaa on ihmisellä kasvun paikka, eikä uhriutumisen, että itseä kyykytetään.
Sama turpaan vetämisen kanssa?
En päästä riitojani siihen pisteeseen, että joku käy kimppuuni. Jokin vastuu on siinä jpkaisella kommunikoidessaan.
Et suinkaan vetäydy ja kieltäydy jatkamasta keskustelua!?
Saatan lopettaa syyttämisen, jos näyttää siltä, että kimppuuni käytäisiin. Koska minä huudan silloin, kun vastapuoli on väärässä eikä myönnä sitä. Mutta en ole pieni säälittävä uhri, joka ottaa turpiinsa. Voin lopettaa, jos sen uhkaa on ilmassa. Minua ei ole ikinä lyötykään, tietenkään. Vastaan itsestäni.
Ei, vaan sinä. On mies huutaja tai vaikenija, niin vika on aina miehessä - joko siinä että hän huutaa tai että vaikenee. Mies on väärässä, koska oikea tapa on tietenkin se miten nainen haluaa miehen toimivan. Katso ketjua: monta arvostelua miehiä kohtaan, kun se puhu tai riitele. Tai kun se mies räyhää (ts. riitelee) omalle pojalleen (ei naiselle siinä tapauksessa). Molemmat esimerkit tulivat tässä ketjussa ensin. Vasta tässä 10. sivun jälkeen alkoi tulla vertailuja jossa naisen oikeutus riidellä tai olla riitelemättä kyseenalaistettiin.