Lapsen hankinnan lykkäys katkeroitti

En ymmärrä, miksi AP on miehelleen vihainen ja katkera. Ketään ei pidä vastoin tahtoaan isäksi pakottaa ja AP:n mies on selkeästi ilmaissut, ettei hän lasta halua vielä. AP on itse vastuussa itsestään ja omista päätöksistään. Hän on päättänyt jäädä suhteeseen ja ottaa riskin ettei lapsia koskaan tule. Jos se riski toteutuu, se on ihan oma päätös ja omalla vastuulla kantaa sen päätöksen seuraukset. 

Ei miestä voi syyttää omista päätöksistään. Muutenkin kannattaa miettiä todella tarkkaan, jatkaako suhdetta, jos itselle se lapsi on tosi tärkeä ja toinen ei halua. Miehelläkin on näissä tilanteissa oikeus muuttaa mielensä ja hän voi esimerkiksi tehdä sen lapsen jonkun toisen kanssa. Kannattaa miettiä tarkkaan, millaisia uhrauksia on aidosti valmis tekemään ja millaisia riskejä ottamaan näissä tilanteissa. 

Vierailija kirjoitti:

Jos mä olisin AP sun tilanteessa niin yrittäisin raskautua. Sano lääkärit mitä ennusteita tahansa. Kaikkeahan ne aina ennustaa. Raskautuminen, synnytys ja naistenvaivat on todella vähän tunnettu tieteenala. Siellä on paljon mutua ja musta tuntuu ohjetta ja keskiarvoja.

Jep ja lääkärit tottakai neuvovat niinkuin sinun TERVEYTESI kannalta olisi parasta, esim. Keskenmeno voi olla fyysisestikkin rankka kokemus. Mutta jos haluat lapsen, sinun on pakko yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Silmis kirjoitti:

Todella epäempaattista porukkaa täällä. Eihän ap voinut tietää, että kuinka kauan mies tilannetta vatkuttaa! Jos mentiin aina vaikkapa puoli vuotta kerrallaan ja sitten taas sama tilanne, että mies ei halunnut. Epäreilua käytöstä mieheltä. Epäreilua ja epäempaattista. Mies olisi voinut olla suoraselkäinen ja sanoa esim. että viiden vuoden päästä kokeillaan tms, niin ap olisi voinut päättää, että odottaako tuon ajan, vai ei. Kaikki tsempit ap:lle! Adoptiokin on mahdollisuus? 

Siis mitä? Jos mies on sanonut ap:lle, että hän ei juuri nyt halua lasta, mutta katsotaan ajankohtana X uudelleen, niin ei hän ole siinä luvannut mitään muuta kuin harkita uudelleen ajankohtana X. Jos hän ei ole silloinkaan halunnut, niin sen sanominen on ollut vain rehellistä. Mistä kukaan voi etukäteen tietää, milloin tulee haluamaan lapsen? Jos miehen ajatus lapsista on ollut, että "ehkä joskus, mutta ei nyt", ja ap:n ajatus taas on ollut, että ehdottomasti ja mieluiten heti, niin kai siitä olisi voinut vetää jonkun johtopäätöksen?

Ap:lla on koko ajan ollut kaikki mahdollisuudet sanoa, että en odota enää yhtään. Nykypäivänä nainen voi hankkia lapsen vaikka yksin, ei ole millään tavalla miehistä kiinni.

Mitä empatiaa se on, että lähtee mukaan siihen, että joku syyttää toista omista päätöksistään? Empatiaa ei ole myöskään se, että hankkii lapsen toisen mieliksi.

Ymmärrän sinua Ap. Me keskustelimme miehen kanssa lapsista jo tavatessa. Erosimme lopulta, koska minä en endometrioosin takia halunnut enää odottaa ja mies sanoi suoraan, ettei tiedä, haluaako sittenkään toista lasta (yksi edellisestä parisuhteesta). Kävin lapsettomuusklinikalla selvittämässä kustannusarviota lapsen hankkimiseksi itsenäisenä naisena ja kun saan asuntomme myytyä ja uuden ostettua, aion aloittaa inseminaatiot. Vaikka en olekaan enää katkera, niin eron aikana huomasin sanovani moneen kertaan, että minusta tuntuu, kuin hän olisi valehdellut minulle, haaskannut aikaani vai, jotta saisi olla yhdessä. Koska en olisi suhdetta edes aloittanut, mikäli hän olisi tämän sanonut 4 vuotta aiemmin. 

Tsemppiä sinulle! Toivottavasti hoidot onnistuvat ja saat lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat elämän mittainen haave ja tarkoitus ja monelle päämäärä koko elämässä. Monet haluavat stabiilin parisuhteenkin perheen perustamista varten. Lisääntyminen on suuri motivaatio hyvin moneen valintaan elämän aikana. Kun pariudutaan, on siksi järkevää avoimesti keskustella asiasta ja aikatauluista.

Kyllä on toiselta osapuolelta epäreilua lykätä lisääntymistä, jos on tietoinen toisen lapsenkaipuusta ja siitä, että aikaa on vähän. En keksi muuta selitystä, kuin että hänelle lasten saanti ei sitten ollutkaan yhtä tärkeää JA sinun toiveesi toteuttaminen ei myöskään ollut niin tärkeää (eli toiveena "mieluummin ennemmin, kuin myöhemmin") ja tämän johtopäätökeni myös kertoisin kumppanilleni. Lisäksi kerrot hänelle, että aiemmasta empimisestä huolimatta toivot hoitoihin täyttä tukea ja tällä kertaa varmuutta hänen puoleltaa. Jos hoidot merkitsevät muutosta vaikka ruokavalioon, niin hän kokkaa ja ideoi. Jos hoidot edellyttävät lepoa, niin hän tekee kotityöt. Vaikka kyse on sinun kehostasi, voi hän asenteellaan ja avullaan viedä yhteistä projektia eteenpäin. Tsemppiä!

Kiitos viestistäsi. Olen täysin samaa mieltä, että lapsi pitäisi olla yhteinen päämäärä. Ja niin se tuntuu olevan hänelle nyt, mutta itse en välttämättä ole enää samalla linjalla. Miten voi antaa toiselle anteeksi, että hän ei noteeranut millään tavalla minun huolta, joka oli todellinen. Lisäsi huoltani pakenemalla tilannetta, antamatta mulle minkäänlaista aikataulua milloin olisi oikea aika. Aina oli joku tekosyy miksi lapsi ei ollut tervetullut siinä tilanteessa, kun otin asian puheeksi. Aina ne tekosyyt vain sattui muuttumaan vuosien aikana. Niin pidän sitä jonkinlaisena manipuloimisella ja valehtelulla. Koskaan en saanut sitä oikeeta syytä ikinä. En kuitenkaan halua ajatella, että hän on kaiken syypää. Mutta olisi ollut kunnioittavaa sanoa suoraan, että en halua 5 vuoden sisällä. Niin olisin varmasti lähtenyt tästä suhteesta, mutta koska tätä ei milloinkaan sanottu, niin olin naivi ja jäin. Olihan kyseessä elämäni rakkaus, jonka kanssa sen perheen halusin.

Vierailija kirjoitti:

Siis onko teidän mielestä väärin, että nainen haluaa kiirehtiä lapsen hankintaa, koska tiedostaa, että ei voisi välttämättä myöhemmin saada lasta sairauksien takia? Minkä ikäsenä se hedelmällisyys muutenkin jo alkaa laskemaan? Ja pistetään siihen päälle vielä mun ongelmat, niin mikä on todennäköisyys raskautua? Pitääkö antaa elämän mennä ohi? Eikö miehelläkin pitäisi olla järkeä päässä, että jos hän haluaa kanssani lapsen, niin aikaa ei ole kovin paljon. No eihän se miehen loppuelämään vaikuta ja voi sit vaihtaa mut sellaiseen, jonka kanssa se on mahdollista. Eihän tässä tuhoutunut, kuin vain mun mahdollisuudet saada lapsi.

Me sovittiin miehen kanssa vuosi sitten että jätetään ehkäisy pois koska mulla alkaa tuleen ikä vastaan. Mies (mua nuorempi) olisi halunnut jonkin aikas vielä odottaa parempaa elämäntilannetta (eli molemmilla vakityöt), mutta ymmärsi kyllä, että raskautumisessa voi kestää ja muutaman vuoden päästä se voikin olla jo mahdotonta. Vuosi siinä menikin, että raskaaksi tulin. Kyllä siis mielestäni miehenkin pitää ymmärtää, että vaikka ajoitus ei täydellinen olekaan, joskus on vain aloitettava jos niitä lapsia kuitenkin haluaa.

En tosin ymmärrä miksei AP käynyt lääkärissä jo huomattavasti aiemmin jos kerta kuitenkin gynekologisia ongelmia oli vuosia. Olisit voinut hoitaa asian kuntoon jo ajat sitten. Ja mikäli lääkäri olisi vuosia sitten sanonut, että lapset kannattaa tehdä nyt koska parin vuoden päästä ei enää onnistu, niin ehkä miehesikin olisi sillon uskonut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat elämän mittainen haave ja tarkoitus ja monelle päämäärä koko elämässä. Monet haluavat stabiilin parisuhteenkin perheen perustamista varten. Lisääntyminen on suuri motivaatio hyvin moneen valintaan elämän aikana. Kun pariudutaan, on siksi järkevää avoimesti keskustella asiasta ja aikatauluista.

Kyllä on toiselta osapuolelta epäreilua lykätä lisääntymistä, jos on tietoinen toisen lapsenkaipuusta ja siitä, että aikaa on vähän. En keksi muuta selitystä, kuin että hänelle lasten saanti ei sitten ollutkaan yhtä tärkeää JA sinun toiveesi toteuttaminen ei myöskään ollut niin tärkeää (eli toiveena "mieluummin ennemmin, kuin myöhemmin") ja tämän johtopäätökeni myös kertoisin kumppanilleni. Lisäksi kerrot hänelle, että aiemmasta empimisestä huolimatta toivot hoitoihin täyttä tukea ja tällä kertaa varmuutta hänen puoleltaa. Jos hoidot merkitsevät muutosta vaikka ruokavalioon, niin hän kokkaa ja ideoi. Jos hoidot edellyttävät lepoa, niin hän tekee kotityöt. Vaikka kyse on sinun kehostasi, voi hän asenteellaan ja avullaan viedä yhteistä projektia eteenpäin. Tsemppiä!

Kiitos viestistäsi. Olen täysin samaa mieltä, että lapsi pitäisi olla yhteinen päämäärä. Ja niin se tuntuu olevan hänelle nyt, mutta itse en välttämättä ole enää samalla linjalla. Miten voi antaa toiselle anteeksi, että hän ei noteeranut millään tavalla minun huolta, joka oli todellinen. Lisäsi huoltani pakenemalla tilannetta, antamatta mulle minkäänlaista aikataulua milloin olisi oikea aika. Aina oli joku tekosyy miksi lapsi ei ollut tervetullut siinä tilanteessa, kun otin asian puheeksi. Aina ne tekosyyt vain sattui muuttumaan vuosien aikana. Niin pidän sitä jonkinlaisena manipuloimisella ja valehtelulla. Koskaan en saanut sitä oikeeta syytä ikinä. En kuitenkaan halua ajatella, että hän on kaiken syypää. Mutta olisi ollut kunnioittavaa sanoa suoraan, että en halua 5 vuoden sisällä. Niin olisin varmasti lähtenyt tästä suhteesta, mutta koska tätä ei milloinkaan sanottu, niin olin naivi ja jäin. Olihan kyseessä elämäni rakkaus, jonka kanssa sen perheen halusin.

Tässä taas olen täysin eri mieltä. Itse olet samalla tavalla roikkunut suhteessa etkä uskaltanut lähteä, vaikka toinen ei sinun kanssasi lasta halua. Ei se toinen voi alkaa valehdella ja asettaa jotain valheellisia aikajanoja, että "5 vuoden sisällä haluan/en halua" tai muuta, jos ei oikeasti tiedä. Ei ketään SAA pakottaa vanhemmaksi, kerran ei sitä halua. Tuossa sinä naisena teet päätöksen, jäädä ja odotella tapahtuvaksi jotain, mistä ei ole mitään takeita tai lähdet ja teet omat haaveesi todeksi. Siitä päätöksestä on turha ketään syyttää, kerran toinen on ollut sinulle täysin rehellinen. Päinvastoin ei ole ketään huijattu tuossa vaan suoraan sanottu, että tämä on tilanne. Siinä on naisella itsellään vastuu omasta elämästä eikä voi vastuuttaa sitä muiden niskaan vain siksi, että ero on niin ikävää.

Olin itse samalla tilanteessa, kun päätin että on aika alkaa lasta yrittämään, lähdin. Sillä selvä. Voihan seolla, että mies olisi mielensä muuttanut joskus, mutta entä sitten? Olin päätökseni tehnyt (että lapsen halusin) ja aioin sen toteuttaa. Exäni voi omalta osaltaan miettiä sitä, sitten kun se on hänelle ajankohtaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahoillani puolestasi. Tuon kaltainen tilanne olisi ollut oma painajaiseni, jäädä mahdollisesti lapsettomaksi kumppanin vetkutellessa asian kanssa (tai oikeastaan mistä syystä tahansa, mutta pelkästä sairaudesta tai huonosta tuurista ei tulisi syytettyä kumppaniaan). Lasten saaminen kun ei ole mitenkään varmaa, yrittämisessäkin voi mennä vuosia ilman, että kummassakaan yrittäjästä löytyy mitään vikaa. Kuten ystävilläni, toinen pariskunta yritti kahdeksan vuotta, toisella meni hormonihoitojen kanssa noin viisi vuotta kaikkinensa. Ja samalla toisilla raskaus saa alkunsa jo ensimmäisestä yhdynnästä. Ikävää, ettei asiaa voi omalta osaltaan tietää etukäteen.

Ymmärrän sinun katkeruuden tunteesi miestäsi kohtaan. Se on aivan luonnollinen reaktio. Vaikka tiedät ja uskot, sanoit niin jo itsekin, ettei mies tuota odottelua tahallaan tehnyt jäädäkseen mahdollisesti ilman lapsia mutta kun ihminen harvoin on pelkkä järkiolento vaan meitä ohjaa tunteetkin. Sinä tunnet miehen osaltaan riistäneen sinulta mahdollisuuden saada lapsi. Jos mies olisi kuunnellut, hän olisi voinut pohtia kumpi on pienempi paha; tulla isäksi jo nyt vai jäädä kokonaan lapsettomaksi ja olisitte voineet keskustella asiasta, päätyä ehkä erilaiseen ratkaisuun mihin tilanne nyt ajautui. Toisinaan se keskustelu vain on niin pirun vaikeaa! Oliko mies kertaakaan gynellä mukanasi, että olisi kuullut suoraan lääkäriltä tilasi vakavuuden ja sen pahenevan ajallaan? Toisilla ihmisillä on todella vaikea uskoa ja hahmottaa toisen terveysongelmia.

Suosittelisin sinulle keskusteluapua. En osaa neuvoa mistä sellaista saisit, erinäisiä tukipuhelimia löytää varmasti netistä. Lapsettomuutta hoitavalta taholta voisi myös saada jollekin psykologille ajan. Jos haluat aiheesta tehdä avauksen keskustelupalstalle, niin keskustelu ihan oikean ihmisen kanssa voisi auttaa sinua jäsentämään tunteesi, hyväksymään tilanteen ja miettimään miten tästä eteenpäin. Muista, että sinulla on oikeus tunteisiisi, olisi se sitten järjenvastainen katkeruus miestäsi kohtaan tai mitä tahansa muuta. Uskoisin, että tästäkin tilanteesta on vielä mahdollista saada suhde kuntoon mutta vaatii kummaltakin työtä, ymmärrystä ja halua jatkaa. Molempien pitää olla valmiita kuuntelemaan toisen tunteita, tappelematta.

Mies ei ole tehnyt tässä mitään väärin. Ja nyt joutuu ottamaan vastaan täysin epäoikeutettuja tunteenpurkauksia. Miehen kannattais miettiä kahteen kertaan jatkaako tuollaisessa suhteessa.

Käsi sydämelle: vastaisitko samalla tavalla, jos sukupuolet olisivat toisinpäin? Mies yrittänyt puhua puolisoaan ympäri pitkään ja nyt raivoo ja vihaa vaimoaan, kun ei onnistuisikaan? Et taatusti. Silloinkin vain naisella olisi oikeuksia ja tunteita ja oikeuksia tunteisiin.

Vastaisin. Tietysti. Tilannehan oli se, että molemmat halusivat lapsia, toinen ei vaan ihan vielä ja toisella etenevä sairaus joka pahimmillaan johtaa hedelmättömyyteen. Eli molemmilla yhdessä ollessaan riski jäädä lapsettomaksi ja mitä pidemmälle vetkutellaan sen suuremmaksi riskit käy. Jos mies olisi jo alun alkaenkin vahvasti epäröinyt haluaako lapsia ollenkaan, hänen olisi se pitänyt kertoa suoraan, näin AP olisi voinut valita toisin sen sijaan että jää odottelemaan. Tässä on vielä se ikävä asia, että naisten hedelmällisyys päättyy miehiä aikaisemmin ilman sairauksiakin. Miehelle ei ole "ikinä" liian myöhäistä alkaa lapsentekoon, tosin he eivät voi tehdä lasta yksin kuten naiset nykyään voivat. Jos voivat.

No minulla itselläni on aina ollut hyvin vahva tunne siitä, että haluan lapsia, joten osaan hyvin samaistua siihen. Moni orastava parisuhdekin tyssäsi siihen, kun mies ei halunnut lapsia tai ei tiennyt haluaako. En niitä nyt heti olisi ollut tekemässä tuoreeseen suhteeseen mutta en olisi halunnut tuhlata viittä vuotta seurusteluun kuullakseni, ettei mies haluakaan ikinä lapsia.

AP:lla ja miehellään oli pitkä suhde jo takana. Tuolloin suhteen päättäminen on tietysti vaikeampaa. Sitä miettinee löytääkö uutta kumppania, pärjäisikö raskausajan yksinkin (sairaus voi vaikeuttaa asiaa aika paljon), miten taloudellinen puoli, kestäisikö klinikalla saadut hoidot ja turhat istutukset, keskenmenot jne yksin...

Ja kyllä, tietysti myös miehen kannattaa miettiä haluaako jatkaa suhteessa! Mielestäni ei siksi, että nainen nyt kiukuttelee vaan siksi, että hänhän halusi lapsen, jota ei välttämättä AP:n sairauden vuoksi pysty hänen kanssaan ikinä saamaan. Arvottaako mahdollisen lapsen vai pitkän suhteen ja kumppanuuden korkeammalle jalustalle. Varmaahan ei ole, että mies saisi lasta kenenkään muunkaan kanssa.

Mielestäni nämä eivät ole helppoja saati yksinkertaisia asioita ollenkaan. Herättää niin paljon tunteita puoleen jos toiseen. Ystävilläni, jotka lasta yrittivät 8v, oli tilanne jossa mies tiesi haluavansa oman lapsen mutta naisen gynekologiset ongelmat tekivät hänet lähes hedelmättömäksi. Kumpikin mietti pitäisikö erota, että miehellä olisi mahdollisuus saada oma lapsi, suhteessa oli pitkään iso kriisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat elämän mittainen haave ja tarkoitus ja monelle päämäärä koko elämässä. Monet haluavat stabiilin parisuhteenkin perheen perustamista varten. Lisääntyminen on suuri motivaatio hyvin moneen valintaan elämän aikana. Kun pariudutaan, on siksi järkevää avoimesti keskustella asiasta ja aikatauluista.

Kyllä on toiselta osapuolelta epäreilua lykätä lisääntymistä, jos on tietoinen toisen lapsenkaipuusta ja siitä, että aikaa on vähän. En keksi muuta selitystä, kuin että hänelle lasten saanti ei sitten ollutkaan yhtä tärkeää JA sinun toiveesi toteuttaminen ei myöskään ollut niin tärkeää (eli toiveena "mieluummin ennemmin, kuin myöhemmin") ja tämän johtopäätökeni myös kertoisin kumppanilleni. Lisäksi kerrot hänelle, että aiemmasta empimisestä huolimatta toivot hoitoihin täyttä tukea ja tällä kertaa varmuutta hänen puoleltaa. Jos hoidot merkitsevät muutosta vaikka ruokavalioon, niin hän kokkaa ja ideoi. Jos hoidot edellyttävät lepoa, niin hän tekee kotityöt. Vaikka kyse on sinun kehostasi, voi hän asenteellaan ja avullaan viedä yhteistä projektia eteenpäin. Tsemppiä!

Kiitos viestistäsi. Olen täysin samaa mieltä, että lapsi pitäisi olla yhteinen päämäärä. Ja niin se tuntuu olevan hänelle nyt, mutta itse en välttämättä ole enää samalla linjalla. Miten voi antaa toiselle anteeksi, että hän ei noteeranut millään tavalla minun huolta, joka oli todellinen. Lisäsi huoltani pakenemalla tilannetta, antamatta mulle minkäänlaista aikataulua milloin olisi oikea aika. Aina oli joku tekosyy miksi lapsi ei ollut tervetullut siinä tilanteessa, kun otin asian puheeksi. Aina ne tekosyyt vain sattui muuttumaan vuosien aikana. Niin pidän sitä jonkinlaisena manipuloimisella ja valehtelulla. Koskaan en saanut sitä oikeeta syytä ikinä. En kuitenkaan halua ajatella, että hän on kaiken syypää. Mutta olisi ollut kunnioittavaa sanoa suoraan, että en halua 5 vuoden sisällä. Niin olisin varmasti lähtenyt tästä suhteesta, mutta koska tätä ei milloinkaan sanottu, niin olin naivi ja jäin. Olihan kyseessä elämäni rakkaus, jonka kanssa sen perheen halusin.

Tässä taas olen täysin eri mieltä. Itse olet samalla tavalla roikkunut suhteessa etkä uskaltanut lähteä, vaikka toinen ei sinun kanssasi lasta halua. Ei se toinen voi alkaa valehdella ja asettaa jotain valheellisia aikajanoja, että "5 vuoden sisällä haluan/en halua" tai muuta, jos ei oikeasti tiedä. Ei ketään SAA pakottaa vanhemmaksi, kerran ei sitä halua. Tuossa sinä naisena teet päätöksen, jäädä ja odotella tapahtuvaksi jotain, mistä ei ole mitään takeita tai lähdet ja teet omat haaveesi todeksi. Siitä päätöksestä on turha ketään syyttää, kerran toinen on ollut sinulle täysin rehellinen. Päinvastoin ei ole ketään huijattu tuossa vaan suoraan sanottu, että tämä on tilanne. Siinä on naisella itsellään vastuu omasta elämästä eikä voi vastuuttaa sitä muiden niskaan vain siksi, että ero on niin ikävää.

Olin itse samalla tilanteessa, kun päätin että on aika alkaa lasta yrittämään, lähdin. Sillä selvä. Voihan se olla, että mies olisi mielensä muuttanut joskus, mutta entä sitten? Olin päätökseni tehnyt (että lapsen halusin) ja aioin sen toteuttaa. Exäni voi omalta osaltaan miettiä sitä, sitten kun se on hänelle ajankohtaista. 

Sinun piyäis päästä katkeruudesta ja puolison syyttelystä eroon. Se ei johda mihinkään eikä tuo aikaa takas.

Voi kun kaikki ymmärtäis, et jokainen on vastuussa vain ja ainoastaan omista valinnoistaan. Mies ei ole aiemmin halunnut lasta ja tällöin on täysin oikein olla sitä yrittämättä. Jos ei ole valmis niin ei ole. Eikä kukaan voi ennustaa milloin omassa elämässä on se tilanne, että sitä lasta ehkä haluaisikin.

Sinä itse päätit jäädä suhteeseen. Sinulla on ilmeisesti sairaus, johon ei ole voinut vaikuttaa. Et sinä, etkä miehesi. Sinulla on kaikki valta oman elämän suhteen. Sitä on vaan elettävä niillä fyysisillä rajotteilla, mitä meillä kullakin on.

Jos ette ala nyt, ettekä koskaan yrittämään, lapsettomuutesi todennäköisyys on täydet 100%. Jos taas alatte nyt yrittämään, on edes jonkinlainen todennäköisyys saada elävänä syntyvä lapsi muutaman vuoden haarukalla. Tietysti on kohonnut keskenmenon riski, mutta se on nimenomaisesti riski, ei varmuudella kohdalle tuleva este. Tietenkin jos keskenmeno tuntuu jo ajatuksena niin hrveältä, ettet usko kestäväsi sitä, niin sitten kannattaa punnita riskejä ja hyötytodennäköisyyksiä. Ovatko ne teille riittäviä vai luovutteko? Luulen, että vaikka teillä on keskenmenonriski suurempi, niin elävänä syntytmisen todennäköisyys on silti enemmän kuin puolet. Mutta en tilannettanne sen paremmin tiedä ja teidänhän tulee itse punnita omat valintanne.

M23

Ap oletteko puhuneet adoptiosta tai sijaissynnytyksestä (mikäli olette varakkaita) miehesi kanssa? Turha etsiä syyllistä terveysongelmiisi, sellaista ei ole. Voisitte keskittyä tulevaan ja siihen miten unelmanne lapsesta voisi ehkä vielä toteutua.

Vierailija kirjoitti:

Jos ette ala nyt, ettekä koskaan yrittämään, lapsettomuutesi todennäköisyys on täydet 100%. Jos taas alatte nyt yrittämään, on edes jonkinlainen todennäköisyys saada elävänä syntyvä lapsi muutaman vuoden haarukalla. Tietysti on kohonnut keskenmenon riski, mutta se on nimenomaisesti riski, ei varmuudella kohdalle tuleva este. Tietenkin jos keskenmeno tuntuu jo ajatuksena niin hrveältä, ettet usko kestäväsi sitä, niin sitten kannattaa punnita riskejä ja hyötytodennäköisyyksiä. Ovatko ne teille riittäviä vai luovutteko? Luulen, että vaikka teillä on keskenmenonriski suurempi, niin elävänä syntytmisen todennäköisyys on silti enemmän kuin puolet. Mutta en tilannettanne sen paremmin tiedä ja teidänhän tulee itse punnita omat valintanne.

M23

Tämä. 

ajattele, sitten saat jatkuvasti työelämässä "joustaa" lapsia tehneiden menojen takia. eikö ole ihana tulevaisuus edessä .

Ei kai keskenmenonriski nyt ole syy olla yrittämättä? eEi se keskenmeno kaikile ole niin paha juttu. En menettänyt omani takia yöunia, ollut pahalla mielellä saati sitten itkenyt tai muuten surrut koko asiaa. Ajattelin, että kuuluu elämään ja suurin osa naisista saa sen jokatapauksessa. Keskenmeno on aivan tavallinen osa lapsenhakintaa eikä sitä kannata liikaa suurennella. 

Kiitokset kaikille vastauksista. En halua enää kuunella noin epäempaattisia kommenteja.

AP.

Vierailija kirjoitti:

Kiitokset kaikille vastauksista. En halua enää kuunella noin epäempaattisia kommenteja.

no mitä sitten pitäisi sanoa? että kaikki on miehesi vika? 

Juuri tämä! Eli jossain vaiheessa sinunkin mittasi tulee täyteen ja ehkä se on nyt tullut. Toinen on vitkuttanut ja vetkuttanut silläkin uhalla, että tärkeä unelmasi menee sirpaleiksi. Nyt olisi valmis yrittämään, mutta ehkä on jo liian myöhäistä. Jossain vaiheessa mitta tulee täyteen ja motivaatio loppuu. 

Ap: koska tämä on anonyymi palsta, kerrotko mikä on diagnoosisi? Mikä on sellainen sairaus tai ongelma, joka aiheuttaa todennäköisesti keskenmenon tai estää raskaaksitulon?

Kysyn siksi että olen gynekologi, enkä keksi mikä se vaiva voisi olla.

Muutenkin tarinasi on epäuskottava. Yksikään gynekologi ei ”kiellä ehdottomasti” yrittämästä raskautta ainakaan keskenmenoriskin takia. Joskus hyvin harvoin joutuu suosittelemaan pysyvää ehkäisyä, jos äidillä on vakava perussairaus (esim. hankala sydänsairaus) tai jos kohtu on huonossa kunnossa monen keisarileikkausen jäljiltä ja repeämäriski on liian suuri. Silti päätös on aina potilaan, lääkäri antaa vain suosituksen.

Miehet ovat itsekkäitä. Ap:lta on ollut aika loppumassa, mutta miehellä ei itsellään ole ollut mitään hätää, jos joskus haluaa lapsia. Silloin se olisi Ap:n tehtävä omia ratkaisuja, mutta se on parisuhteissa tai tapailuissa naisille yleensä niin vaikeaa. 

Ei tuosta miestäkään voi syyttää. Ei vanhemmaksi pidä alkaa toisen painostuksesta. Elämä nyt on vaan sitten mennyt noin.