Lue keskustelun säännöt.
Kumpi on pahemmin traumatisoitunut: se joka muistaa kaiken tarkasti vai se, jolla ei ole muistikuvia?
11.03.2019 |
Jos on tapahtunut jotain kamalaa, niin onko se pahemmin traumatisoitunut joka ei muista sitä (asiaa ei ole pystytty tietoisesti käsittelemään ja mieli suojaa piilottamalla muistot). Vai kertooko tuo muistamattomuus siitä, ettei tapahtunut ole vaikuttanut kovin pahasti? Miten voi erottaa kummasta asiasta on kyse?
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".
Paljon enemmän on niitä ihmisiä, jotka leimataan sen takia, etteivät he muiden mielestä toivu riittävän nopeasti isoista menetyksistä.
Olen päinvastaista mieltä, nykyään suorastaan on pakko surra ja käsitellä tunteitaan - mieluiten julkisesti ja yksityiskohtaisesti somessakin. Jos joku ei niin tee, hän on "tunteeton ihmishirviö" ja "kyllä se vielä iskee kahta pahempana".
Ihmiset ovat erilaisia. On avoimia, muihin tukeutuvia persoonia, jotka saattavat avautua jopa Suomessa. On ihmisiä, jotka eivät uskalla kertoa vaikeita asioita kenellekään ja sitten suurin osa on näiden kahden puolesta välistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".
Paljon enemmän on niitä ihmisiä, jotka leimataan sen takia, etteivät he muiden mielestä toivu riittävän nopeasti isoista menetyksistä.
Olen päinvastaista mieltä, nykyään suorastaan on pakko surra ja käsitellä tunteitaan - mieluiten julkisesti ja yksityiskohtaisesti somessakin. Jos joku ei niin tee, hän on "tunteeton ihmishirviö" ja "kyllä se vielä iskee kahta pahempana".
Ihmiset ovat erilaisia. On avoimia, muihin tukeutuvia persoonia, jotka saattavat avautua jopa Suomessa. On ihmisiä, jotka eivät uskalla kertoa vaikeita asioita kenellekään ja sitten suurin osa on näiden kahden puolesta välistä.
Yleensä vaikeista asioista avautuvat ihmiset saavat paljon kuraa niskaan, ainakin jos he ovat julkisuuden henkilöitä.
Ei tuo kerro trauman vahvuudesta mitään. Yhtä hyvin voi muistaa tai olla muistamatta. Ja vaikea tuota on muutenkaan lähteä mitenkään mittaamaan, kuka on eniten traumatisoitunut. Trauma on trauma ja sen vaikutukset ihmiseen määrittyvät yksilöllisesti henkilön itsensä kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".
Paljon enemmän on niitä ihmisiä, jotka leimataan sen takia, etteivät he muiden mielestä toivu riittävän nopeasti isoista menetyksistä.
Olen päinvastaista mieltä, nykyään suorastaan on pakko surra ja käsitellä tunteitaan - mieluiten julkisesti ja yksityiskohtaisesti somessakin. Jos joku ei niin tee, hän on "tunteeton ihmishirviö" ja "kyllä se vielä iskee kahta pahempana".
Hahhah! Ei todellakaan. Yleensähän surevat kertovat siitä, että heidät hylätään yksin sen takia, ettei kukaan jaksa olla rinnalla tukena pientä hetkeä pidempään.
Jos sinulla on aina tapana keskustella tuolla lailla jyrkästi vähätellen, niin en yhtään ihmettele sitä, miksi sinä kenties olet yksin. Olemme tästä nyt vain eri mieltä, hyväksy se. Mitään tutkimustietoahan tästä ei ole, joten jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.
... Jotka saattavat avautua jopa somessa... Piti lukea...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".
Paljon enemmän on niitä ihmisiä, jotka leimataan sen takia, etteivät he muiden mielestä toivu riittävän nopeasti isoista menetyksistä.
Olen päinvastaista mieltä, nykyään suorastaan on pakko surra ja käsitellä tunteitaan - mieluiten julkisesti ja yksityiskohtaisesti somessakin. Jos joku ei niin tee, hän on "tunteeton ihmishirviö" ja "kyllä se vielä iskee kahta pahempana".
Hahhah! Ei todellakaan. Yleensähän surevat kertovat siitä, että heidät hylätään yksin sen takia, ettei kukaan jaksa olla rinnalla tukena pientä hetkeä pidempään.
Jos sinulla on aina tapana keskustella tuolla lailla jyrkästi vähätellen, niin en yhtään ihmettele sitä, miksi sinä kenties olet yksin. Olemme tästä nyt vain eri mieltä, hyväksy se. Mitään tutkimustietoahan tästä ei ole, joten jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.
Monet ihmisten parissa työskentelevät auttajat tuovat lehdissä esiin usein samankaltaisia näkemyksiä kuin minä. Heillä uskoisin olevan tästä asiasta paljon kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis se "tarkka muistaminenhan" ei ole oikeasti tarkkaa.Kauan sitten lavastettiin järkyttävä ampumavälikohtaus luentosalissa muistin tutkimiseksi.Tarkimmistakin muistikuvista oli 25% väärin,epätarkimmista 80% väärin.Psyykkinen paine vaikuttaa muistikuviin.
Mikä on sinun motiivisi jatkaa jankutustasi valemuistoista? Kukaan ei ole täällä väittänyt etteikö valemuistoja syntyisi. On hedelmätön lähtökohta silti lähteä siitä, että jonkun toisen kaikki muistot lähtökohtaisesti olisivat valemuistoja. Kerro mikä henkilökohtaisesti sinua motivoi yrittämään kuljettaa keskustelua koko ajan tähän suuntaan?
Voisitko vastata? Olen kiinnostunut ymmärtämään toimintaasi paremmin.
Että mitä? Muistikuvissa on virheitä,ei muuta.
Miksi olet halunnut tuoda tätä asiaa esiin niin useaan otteeseen? Voi olla virheitä, mutta lähtökohtaisesti ensimmäisenä ei ole yleensä syytä epäillä muiden käsitysten todellisuudesta olevan pahasti vääristyneitä. Yleensä täytyy olla todella perustellut syyt sille, että aletaan epäillä kysymyksessä olevan valemuisto sen sijaan, että muistikuvissa olisi jotain epätarkkuuksia.
Koetapa nyt ymmärtää jo, että kaikki kommentit eivät ole samalta kirjoittajalta. Minä olen allekirjoittanut omani ekan kommenttini numerolla.
Tietenkin on niin, että yleensä ihmiset muistavat tapahtumia, jotka ovat oikeasti tapahtuneet. Mutta yksityiskohdat ja tulkinta ovat jo sitten haasteellisempia. Saman tilanteen jokainen tulkitsee omalla tavallaan.
Ja jos nyt siis puhuttiin muistikuvista, joita ihminen ei itse muista, vaan niitä herää myöhemmin, osa niistä on valemuistoja. Tutkimuksien mukaan jopa noin neljäsosa (Loftusin ja Pickrellin kuuluisa tutkimus, jossa koehenkilöille istutettiin väärä muisto eksymisestä lapsena ostoskekukseen), kenties enemmän tai vähemmän, mutta jos jopa neljäsosa terveiden ihmisten suht traumattomista muistoista voidaan tutkimustilanteessa feikata, niin se ON iso osuus ja siksi riski olisi hyvä tiedostaa.
Ja tämä siis oli minun kommenttini, ohiksena toisen henkilön kommenttiin.
16
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".
Paljon enemmän on niitä ihmisiä, jotka leimataan sen takia, etteivät he muiden mielestä toivu riittävän nopeasti isoista menetyksistä.
Olen päinvastaista mieltä, nykyään suorastaan on pakko surra ja käsitellä tunteitaan - mieluiten julkisesti ja yksityiskohtaisesti somessakin. Jos joku ei niin tee, hän on "tunteeton ihmishirviö" ja "kyllä se vielä iskee kahta pahempana".
Hahhah! Ei todellakaan. Yleensähän surevat kertovat siitä, että heidät hylätään yksin sen takia, ettei kukaan jaksa olla rinnalla tukena pientä hetkeä pidempään.
Jos sinulla on aina tapana keskustella tuolla lailla jyrkästi vähätellen, niin en yhtään ihmettele sitä, miksi sinä kenties olet yksin. Olemme tästä nyt vain eri mieltä, hyväksy se. Mitään tutkimustietoahan tästä ei ole, joten jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.
Monet ihmisten parissa työskentelevät auttajat tuovat lehdissä esiin usein samankaltaisia näkemyksiä kuin minä. Heillä uskoisin olevan tästä asiasta paljon kokemusta.
Voin sanoa tasan samaa, mutta päinvastaisesta näkökulmasta.
Edelleen: puhe oli tavastasi lytätä. Sinulle tuottaa vaikeuksia nyt ymmärtää, että myös päinvastaisia kokemuksia on kuin omasi.
Minusta varmasti molempia kokemuksia on olemassa, mutta ei voi oikeasti sanoa, kumpi on yleisempää. Asialla ei edes ole väliä yksilön kannalta, jos hän kokee joko jäävänsä yksin surunsa kanssa tai muiden tuomitsevan hänet siksi, että ei "sure kunnolla". Kumpikin on varmuudella ikävä kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis se "tarkka muistaminenhan" ei ole oikeasti tarkkaa.Kauan sitten lavastettiin järkyttävä ampumavälikohtaus luentosalissa muistin tutkimiseksi.Tarkimmistakin muistikuvista oli 25% väärin,epätarkimmista 80% väärin.Psyykkinen paine vaikuttaa muistikuviin.
Mikä on sinun motiivisi jatkaa jankutustasi valemuistoista? Kukaan ei ole täällä väittänyt etteikö valemuistoja syntyisi. On hedelmätön lähtökohta silti lähteä siitä, että jonkun toisen kaikki muistot lähtökohtaisesti olisivat valemuistoja. Kerro mikä henkilökohtaisesti sinua motivoi yrittämään kuljettaa keskustelua koko ajan tähän suuntaan?
Voisitko vastata? Olen kiinnostunut ymmärtämään toimintaasi paremmin.
Että mitä? Muistikuvissa on virheitä,ei muuta.
Miksi olet halunnut tuoda tätä asiaa esiin niin useaan otteeseen? Voi olla virheitä, mutta lähtökohtaisesti ensimmäisenä ei ole yleensä syytä epäillä muiden käsitysten todellisuudesta olevan pahasti vääristyneitä. Yleensä täytyy olla todella perustellut syyt sille, että aletaan epäillä kysymyksessä olevan valemuisto sen sijaan, että muistikuvissa olisi jotain epätarkkuuksia.
Koetapa nyt ymmärtää jo, että kaikki kommentit eivät ole samalta kirjoittajalta. Minä olen allekirjoittanut omani ekan kommenttini numerolla.
Tietenkin on niin, että yleensä ihmiset muistavat tapahtumia, jotka ovat oikeasti tapahtuneet. Mutta yksityiskohdat ja tulkinta ovat jo sitten haasteellisempia. Saman tilanteen jokainen tulkitsee omalla tavallaan.
Ja jos nyt siis puhuttiin muistikuvista, joita ihminen ei itse muista, vaan niitä herää myöhemmin, osa niistä on valemuistoja. Tutkimuksien mukaan jopa noin neljäsosa (Loftusin ja Pickrellin kuuluisa tutkimus, jossa koehenkilöille istutettiin väärä muisto eksymisestä lapsena ostoskekukseen), kenties enemmän tai vähemmän, mutta jos jopa neljäsosa terveiden ihmisten suht traumattomista muistoista voidaan tutkimustilanteessa feikata, niin se ON iso osuus ja siksi riski olisi hyvä tiedostaa.
Ja tämä siis oli minun kommenttini, ohiksena toisen henkilön kommenttiin.
16
Valemuistokeskustelu johtaa myös siihen, että ihmisten oikeita kokemuksia mitätöidään suotta. Tähänhän katolisen kirkon valemuistoliike pyrki, uskottelemaan että hyväksikäyttöä ei ole tapahtunut, vaan terapeutit ovat istuttaneet uhrien mieleen valemuistoja. Tämä uhrien syyttäminen vuosien ajan valehtelijoiksi on ollut heille erittäin haitallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En käsitä, miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Olen miettinyt juuri tätä samaa usein! Epäilen itse kärsiväni tietynlaisesta dissosiaatiohäiriöstä, koska minua kiusattiin todella rajusti ja jopa väkivaltaisesti lähes koko kouluaika. En muista noista vuosista yhtään mitään, enkä siis ajattelekaan niitä lähes koskaan. Myöhempinä vuosina olen kärsinyt syömishäiriöistä ja ahdistuksesta, joille ei löydy selkeää "syytä", eli uskon että olen tavallaan traumatisoitunut tietämättäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".
Paljon enemmän on niitä ihmisiä, jotka leimataan sen takia, etteivät he muiden mielestä toivu riittävän nopeasti isoista menetyksistä.
Olen päinvastaista mieltä, nykyään suorastaan on pakko surra ja käsitellä tunteitaan - mieluiten julkisesti ja yksityiskohtaisesti somessakin. Jos joku ei niin tee, hän on "tunteeton ihmishirviö" ja "kyllä se vielä iskee kahta pahempana".
Hahhah! Ei todellakaan. Yleensähän surevat kertovat siitä, että heidät hylätään yksin sen takia, ettei kukaan jaksa olla rinnalla tukena pientä hetkeä pidempään.
Jos sinulla on aina tapana keskustella tuolla lailla jyrkästi vähätellen, niin en yhtään ihmettele sitä, miksi sinä kenties olet yksin. Olemme tästä nyt vain eri mieltä, hyväksy se. Mitään tutkimustietoahan tästä ei ole, joten jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.
Monet ihmisten parissa työskentelevät auttajat tuovat lehdissä esiin usein samankaltaisia näkemyksiä kuin minä. Heillä uskoisin olevan tästä asiasta paljon kokemusta.
Voin sanoa tasan samaa, mutta päinvastaisesta näkökulmasta.
Edelleen: puhe oli tavastasi lytätä. Sinulle tuottaa vaikeuksia nyt ymmärtää, että myös päinvastaisia kokemuksia on kuin omasi.
Minusta varmasti molempia kokemuksia on olemassa, mutta ei voi oikeasti sanoa, kumpi on yleisempää. Asialla ei edes ole väliä yksilön kannalta, jos hän kokee joko jäävänsä yksin surunsa kanssa tai muiden tuomitsevan hänet siksi, että ei "sure kunnolla". Kumpikin on varmuudella ikävä kokemus.
Varmasti on ikävää, mutta elämme kulttuurissa, jossa ihaillaan ihmisiä, jotka menevät nopeasti eteenpäin eivätkä tuo esiin ongelmiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En käsitä, miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Olen miettinyt juuri tätä samaa usein! Epäilen itse kärsiväni tietynlaisesta dissosiaatiohäiriöstä, koska minua kiusattiin todella rajusti ja jopa väkivaltaisesti lähes koko kouluaika. En muista noista vuosista yhtään mitään, enkä siis ajattelekaan niitä lähes koskaan. Myöhempinä vuosina olen kärsinyt syömishäiriöistä ja ahdistuksesta, joille ei löydy selkeää "syytä", eli uskon että olen tavallaan traumatisoitunut tietämättäni.
Ikävä kuulla kokemuksistasi. Oletko missään saanut itsellesi apua?
Minä olen perheestä jossa on kahden sorttista ihmistä. Itse olen erityisen herkkä ja omat kokemukseni eivät edes yllä traumatisoivien tapahtumien tasolle. Tai siis että ne olisivat erityisen rankkoja. Silti yleinen turvattomuuden tunne ja ympäristön ilmapiiri oli tarpeeksi että oireilen ptsd:lle ominaisesti. Joskaan en tietenkään niin rankasti kuin ne joilla on raskaampia kokemuksia. Sitten minulla on perheessä näitä selviytyjiä, jotka ovat toimintakykyisiä, toisinkuin minä. Heille ominaista on tosiaan se että negatiiviset kokemukset muokkaa käytöstä ja persoonaa, vaikka ne eivät toimintakykyyn vaikuta mitenkään eikä muistikuviakaan ole. Oman käytöksen peilaus on pinnallista ja sisäinen maailma olematon. Koska tiedostamisen taso on näin heikkoa niin kaikki tapahtumat automaattisesti jäävät ihmisen käytökseen ja tapaan olla ja tulevat esille elämän valintoina sekä erilaisina asenteina muita ihmisiä kohtaan. Esimerkiksi vaikeus hyväksyä heikkoutta muissa. Mutta täytyy tietenkin sanoa että vaikka minulla on herkkyyttä tiedostaa asioita eri tavalla, niin huomaan että minullakin on vaikeuksia muistaa jotain asioita. Joko en visuaalisesti muista tilannetta tai sitten en muista tilanteeseen liittyviä tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis se "tarkka muistaminenhan" ei ole oikeasti tarkkaa.Kauan sitten lavastettiin järkyttävä ampumavälikohtaus luentosalissa muistin tutkimiseksi.Tarkimmistakin muistikuvista oli 25% väärin,epätarkimmista 80% väärin.Psyykkinen paine vaikuttaa muistikuviin.
Mikä on sinun motiivisi jatkaa jankutustasi valemuistoista? Kukaan ei ole täällä väittänyt etteikö valemuistoja syntyisi. On hedelmätön lähtökohta silti lähteä siitä, että jonkun toisen kaikki muistot lähtökohtaisesti olisivat valemuistoja. Kerro mikä henkilökohtaisesti sinua motivoi yrittämään kuljettaa keskustelua koko ajan tähän suuntaan?
Voisitko vastata? Olen kiinnostunut ymmärtämään toimintaasi paremmin.
Että mitä? Muistikuvissa on virheitä,ei muuta.
Miksi olet halunnut tuoda tätä asiaa esiin niin useaan otteeseen? Voi olla virheitä, mutta lähtökohtaisesti ensimmäisenä ei ole yleensä syytä epäillä muiden käsitysten todellisuudesta olevan pahasti vääristyneitä. Yleensä täytyy olla todella perustellut syyt sille, että aletaan epäillä kysymyksessä olevan valemuisto sen sijaan, että muistikuvissa olisi jotain epätarkkuuksia.
Mitä itse jankkaat? Etkä ymmärrä, ettei asia ole niin mustavalkoinen. Todellisuudessa kaikki muistot menneisyydestä ovat osittain valemuistoja, mitä vanhempi muisto, sitä vääristyneempi muisto.
eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis se "tarkka muistaminenhan" ei ole oikeasti tarkkaa.Kauan sitten lavastettiin järkyttävä ampumavälikohtaus luentosalissa muistin tutkimiseksi.Tarkimmistakin muistikuvista oli 25% väärin,epätarkimmista 80% väärin.Psyykkinen paine vaikuttaa muistikuviin.
Mikä on sinun motiivisi jatkaa jankutustasi valemuistoista? Kukaan ei ole täällä väittänyt etteikö valemuistoja syntyisi. On hedelmätön lähtökohta silti lähteä siitä, että jonkun toisen kaikki muistot lähtökohtaisesti olisivat valemuistoja. Kerro mikä henkilökohtaisesti sinua motivoi yrittämään kuljettaa keskustelua koko ajan tähän suuntaan?
Voisitko vastata? Olen kiinnostunut ymmärtämään toimintaasi paremmin.
Että mitä? Muistikuvissa on virheitä,ei muuta.
Miksi olet halunnut tuoda tätä asiaa esiin niin useaan otteeseen? Voi olla virheitä, mutta lähtökohtaisesti ensimmäisenä ei ole yleensä syytä epäillä muiden käsitysten todellisuudesta olevan pahasti vääristyneitä. Yleensä täytyy olla todella perustellut syyt sille, että aletaan epäillä kysymyksessä olevan valemuisto sen sijaan, että muistikuvissa olisi jotain epätarkkuuksia.
Mitä itse jankkaat? Etkä ymmärrä, ettei asia ole niin mustavalkoinen. Todellisuudessa kaikki muistot menneisyydestä ovat osittain valemuistoja, mitä vanhempi muisto, sitä vääristyneempi muisto.
eri
Olet aivan yksinkertaisesti typerys. Tämä lähestymistapa on tässä yhteydessä täysin hyödytön. Toivottavasti et työskentele ihmisten parissa.
Ilmeisesti sinulla ei ole psyykkistä oireilua? Siinä tapauksessa tämä aloitus ei oikeastaan millään tavalla kosketa sinua.