Lue keskustelun säännöt.
Kumpi on pahemmin traumatisoitunut: se joka muistaa kaiken tarkasti vai se, jolla ei ole muistikuvia?
11.03.2019 |
Jos on tapahtunut jotain kamalaa, niin onko se pahemmin traumatisoitunut joka ei muista sitä (asiaa ei ole pystytty tietoisesti käsittelemään ja mieli suojaa piilottamalla muistot). Vai kertooko tuo muistamattomuus siitä, ettei tapahtunut ole vaikuttanut kovin pahasti? Miten voi erottaa kummasta asiasta on kyse?
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuossa puhui valemuistoista. Minulla on ollut kokemuksia tästä lähipiirissä. Lapsuudenystävän puolisoa epäiltiin aikoinaan lapsen (ei oman) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koko suku ja kaveripiiri tietysti oli kauhuissaan. Asia oli edennyt syyteharkintaan, kunnes kävi ilmi, että koko tapausta ei ole voinut olla olemassa aikaan ja paikkaan liittyvien epäjohdonmukaisuuksien perusteella. Miehellä oli aukoton motiivi. Lapsen vanhemmat vaihtoivat lapsen psykologia parempaan ja kävi ilmi, että mielikuvat vilauttelusta johtuivat aivan muusta. Kovin tarkkaan en voi kertoa koska joku voi tunnistaa tapauksen. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa ja voi hyvin olla, että nykyään noiden tutkinnassa ollaan parempia, eikä johdatella lasta kysymyksillä. Ihan kauhea juttu, miehen elämä ja hänen perheensä elämä oli likellä tuhoutua ja lapsellekin ehdittiin luoda kauheita muistoja loppupeleissä olemattomasta asiasta. Eli ei se nyt niin mene, että valemuistot on evvk tai edes sen muistajan etu, vaan päinvastoin niistä voi tulla sille muistajalle lisää traumaattista taakkaa.
Mikä motiivi miehellä sitten oli, jos kerran oli syytön?
Sori piti sanoa siis alibi 😜Hän ei siis ollut siellä paikan päällä, jossa oletettu tapaus oli muka sattunut.
Jatkakaa valemuistokeskustelua muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuossa puhui valemuistoista. Minulla on ollut kokemuksia tästä lähipiirissä. Lapsuudenystävän puolisoa epäiltiin aikoinaan lapsen (ei oman) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koko suku ja kaveripiiri tietysti oli kauhuissaan. Asia oli edennyt syyteharkintaan, kunnes kävi ilmi, että koko tapausta ei ole voinut olla olemassa aikaan ja paikkaan liittyvien epäjohdonmukaisuuksien perusteella. Miehellä oli aukoton motiivi. Lapsen vanhemmat vaihtoivat lapsen psykologia parempaan ja kävi ilmi, että mielikuvat vilauttelusta johtuivat aivan muusta. Kovin tarkkaan en voi kertoa koska joku voi tunnistaa tapauksen. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa ja voi hyvin olla, että nykyään noiden tutkinnassa ollaan parempia, eikä johdatella lasta kysymyksillä. Ihan kauhea juttu, miehen elämä ja hänen perheensä elämä oli likellä tuhoutua ja lapsellekin ehdittiin luoda kauheita muistoja loppupeleissä olemattomasta asiasta. Eli ei se nyt niin mene, että valemuistot on evvk tai edes sen muistajan etu, vaan päinvastoin niistä voi tulla sille muistajalle lisää traumaattista taakkaa.
Tämä ei liity aloitukseen. Haluaisin keskustella siitä enkä valemuistoista.
Mistä sen voi tietää, kummasta on kyse? Ei välttis mistään, mikä tekee asiasta todella pelottavan.
Onko sinun ensimmäinen tulkintasi omista ja muiden kokemuksista se, että ne luultavasti ovat harhaisia ja vääristyneitä? Jos on, niin miksi koet näin?
Ei tietty ole, mutta kun se riski on olemassa, niin aika kauheaahan se on. Ei voi tietää varmasti. Siksi tuo on minusta aika olennainen asia tässä aihepiirissä. Miksi koet, että se ei liity aiheeseen?
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuossa puhui valemuistoista. Minulla on ollut kokemuksia tästä lähipiirissä. Lapsuudenystävän puolisoa epäiltiin aikoinaan lapsen (ei oman) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koko suku ja kaveripiiri tietysti oli kauhuissaan. Asia oli edennyt syyteharkintaan, kunnes kävi ilmi, että koko tapausta ei ole voinut olla olemassa aikaan ja paikkaan liittyvien epäjohdonmukaisuuksien perusteella. Miehellä oli aukoton motiivi. Lapsen vanhemmat vaihtoivat lapsen psykologia parempaan ja kävi ilmi, että mielikuvat vilauttelusta johtuivat aivan muusta. Kovin tarkkaan en voi kertoa koska joku voi tunnistaa tapauksen. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa ja voi hyvin olla, että nykyään noiden tutkinnassa ollaan parempia, eikä johdatella lasta kysymyksillä. Ihan kauhea juttu, miehen elämä ja hänen perheensä elämä oli likellä tuhoutua ja lapsellekin ehdittiin luoda kauheita muistoja loppupeleissä olemattomasta asiasta. Eli ei se nyt niin mene, että valemuistot on evvk tai edes sen muistajan etu, vaan päinvastoin niistä voi tulla sille muistajalle lisää traumaattista taakkaa.
Tämä ei liity aloitukseen. Haluaisin keskustella siitä enkä valemuistoista.
Mistä sen voi tietää, kummasta on kyse? Ei välttis mistään, mikä tekee asiasta todella pelottavan.
Onko sinun ensimmäinen tulkintasi omista ja muiden kokemuksista se, että ne luultavasti ovat harhaisia ja vääristyneitä? Jos on, niin miksi koet näin?
Ei tietty ole, mutta kun se riski on olemassa, niin aika kauheaahan se on. Ei voi tietää varmasti. Siksi tuo on minusta aika olennainen asia tässä aihepiirissä. Miksi koet, että se ei liity aiheeseen?
Tämä on sivujuonne ja sinä yrität nostaa sen alkuperäisen aiheen ohi. Ilmiö on olemassa, mutta on hyvin epätodennäköistä, että tämä olisi massiivinen ongelma. Suurin osa psykoterapeuteista on hyvin ammattitaitoisia, koska ovat pitkälle koulutettuja ja toimintaa valvotaan. Sille taas ei voi yhtään mitään, että joku omaehtoisesti hakeutuu johonkin valvonnan ulkopuolella oleviin uskomushoitoihin. Niitä ei missään tapauksessa pidä sekoittaa laillistettujen psykoterapeuttien tarjoamaan apuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.
Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.
Voihan ihmisellä olla posttraumaattisia oireita silti, vaikka olisi kyennyt jatkamaan elämäänsä ja elämään normaalisti. Se, että itse on vähällä kuolla, on jo traumaattinen kokemus, vaikka perhe ei kuolisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuossa puhui valemuistoista. Minulla on ollut kokemuksia tästä lähipiirissä. Lapsuudenystävän puolisoa epäiltiin aikoinaan lapsen (ei oman) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koko suku ja kaveripiiri tietysti oli kauhuissaan. Asia oli edennyt syyteharkintaan, kunnes kävi ilmi, että koko tapausta ei ole voinut olla olemassa aikaan ja paikkaan liittyvien epäjohdonmukaisuuksien perusteella. Miehellä oli aukoton motiivi. Lapsen vanhemmat vaihtoivat lapsen psykologia parempaan ja kävi ilmi, että mielikuvat vilauttelusta johtuivat aivan muusta. Kovin tarkkaan en voi kertoa koska joku voi tunnistaa tapauksen. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa ja voi hyvin olla, että nykyään noiden tutkinnassa ollaan parempia, eikä johdatella lasta kysymyksillä. Ihan kauhea juttu, miehen elämä ja hänen perheensä elämä oli likellä tuhoutua ja lapsellekin ehdittiin luoda kauheita muistoja loppupeleissä olemattomasta asiasta. Eli ei se nyt niin mene, että valemuistot on evvk tai edes sen muistajan etu, vaan päinvastoin niistä voi tulla sille muistajalle lisää traumaattista taakkaa.
Tämä ei liity aloitukseen. Haluaisin keskustella siitä enkä valemuistoista.
Mistä sen voi tietää, kummasta on kyse? Ei välttis mistään, mikä tekee asiasta todella pelottavan.
Onko sinun ensimmäinen tulkintasi omista ja muiden kokemuksista se, että ne luultavasti ovat harhaisia ja vääristyneitä? Jos on, niin miksi koet näin?
Ei tietty ole, mutta kun se riski on olemassa, niin aika kauheaahan se on. Ei voi tietää varmasti. Siksi tuo on minusta aika olennainen asia tässä aihepiirissä. Miksi koet, että se ei liity aiheeseen?
Tämä on sivujuonne ja sinä yrität nostaa sen alkuperäisen aiheen ohi. Ilmiö on olemassa, mutta on hyvin epätodennäköistä, että tämä olisi massiivinen ongelma. Suurin osa psykoterapeuteista on hyvin ammattitaitoisia, koska ovat pitkälle koulutettuja ja toimintaa valvotaan. Sille taas ei voi yhtään mitään, että joku omaehtoisesti hakeutuu johonkin valvonnan ulkopuolella oleviin uskomushoitoihin. Niitä ei missään tapauksessa pidä sekoittaa laillistettujen psykoterapeuttien tarjoamaan apuun.
??? En minä mitään nosta, minusta se liittyy siihen kuin kolikon kaksi kääntöpuolta. Kerroin vaan tuntemani tapauksen. Tossa mun kaverin puolison tapauksessa lapsi oli aivan psykologin "hoidossa" ja psykologi antoi lausuntonsa poliisillekin. Ei mikään puoskari ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Voihan ihmisellä olla posttraumaattisia oireita silti, vaikka olisi kyennyt jatkamaan elämäänsä ja elämään normaalisti. Se, että itse on vähällä kuolla, on jo traumaattinen kokemus, vaikka perhe ei kuolisikaan.
Ilman muuta voi. Ja ilman muuta voi myös olla olematta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sellainen, jolla ei ole mitään mustikuvia ole edes traumatisoitunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuossa puhui valemuistoista. Minulla on ollut kokemuksia tästä lähipiirissä. Lapsuudenystävän puolisoa epäiltiin aikoinaan lapsen (ei oman) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koko suku ja kaveripiiri tietysti oli kauhuissaan. Asia oli edennyt syyteharkintaan, kunnes kävi ilmi, että koko tapausta ei ole voinut olla olemassa aikaan ja paikkaan liittyvien epäjohdonmukaisuuksien perusteella. Miehellä oli aukoton motiivi. Lapsen vanhemmat vaihtoivat lapsen psykologia parempaan ja kävi ilmi, että mielikuvat vilauttelusta johtuivat aivan muusta. Kovin tarkkaan en voi kertoa koska joku voi tunnistaa tapauksen. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa ja voi hyvin olla, että nykyään noiden tutkinnassa ollaan parempia, eikä johdatella lasta kysymyksillä. Ihan kauhea juttu, miehen elämä ja hänen perheensä elämä oli likellä tuhoutua ja lapsellekin ehdittiin luoda kauheita muistoja loppupeleissä olemattomasta asiasta. Eli ei se nyt niin mene, että valemuistot on evvk tai edes sen muistajan etu, vaan päinvastoin niistä voi tulla sille muistajalle lisää traumaattista taakkaa.
Tämä ei liity aloitukseen. Haluaisin keskustella siitä enkä valemuistoista.
Mistä sen voi tietää, kummasta on kyse? Ei välttis mistään, mikä tekee asiasta todella pelottavan.
Onko sinun ensimmäinen tulkintasi omista ja muiden kokemuksista se, että ne luultavasti ovat harhaisia ja vääristyneitä? Jos on, niin miksi koet näin?
Ei tietty ole, mutta kun se riski on olemassa, niin aika kauheaahan se on. Ei voi tietää varmasti. Siksi tuo on minusta aika olennainen asia tässä aihepiirissä. Miksi koet, että se ei liity aiheeseen?
Tämä on sivujuonne ja sinä yrität nostaa sen alkuperäisen aiheen ohi. Ilmiö on olemassa, mutta on hyvin epätodennäköistä, että tämä olisi massiivinen ongelma. Suurin osa psykoterapeuteista on hyvin ammattitaitoisia, koska ovat pitkälle koulutettuja ja toimintaa valvotaan. Sille taas ei voi yhtään mitään, että joku omaehtoisesti hakeutuu johonkin valvonnan ulkopuolella oleviin uskomushoitoihin. Niitä ei missään tapauksessa pidä sekoittaa laillistettujen psykoterapeuttien tarjoamaan apuun.
??? En minä mitään nosta, minusta se liittyy siihen kuin kolikon kaksi kääntöpuolta. Kerroin vaan tuntemani tapauksen. Tossa mun kaverin puolison tapauksessa lapsi oli aivan psykologin "hoidossa" ja psykologi antoi lausuntonsa poliisillekin. Ei mikään puoskari ollenkaan.
Oletko lukenut miksi Freud kehitti teoriansa lasten seksuaalisista hyväksikäyttöfantasioista? Siksi, että asiakkaiden terapian maksajat olisivat muuten pistäneet rahahanat kiinni. Vasta nyt on tunnustettu se, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on oikeasti massiivinen ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Voihan ihmisellä olla posttraumaattisia oireita silti, vaikka olisi kyennyt jatkamaan elämäänsä ja elämään normaalisti. Se, että itse on vähällä kuolla, on jo traumaattinen kokemus, vaikka perhe ei kuolisikaan.
Ilman muuta voi. Ja ilman muuta voi myös olla olematta.
On melko poikkeuksellista etteivät traumaattiset kokemukset vaikuttaisi yhtään millään tavalla. Toisiin ne vaikuttavat enemmän ja toisiin vähemmän, mutta moniin ihmisiin ne vaikuttavat jollakin tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuossa puhui valemuistoista. Minulla on ollut kokemuksia tästä lähipiirissä. Lapsuudenystävän puolisoa epäiltiin aikoinaan lapsen (ei oman) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koko suku ja kaveripiiri tietysti oli kauhuissaan. Asia oli edennyt syyteharkintaan, kunnes kävi ilmi, että koko tapausta ei ole voinut olla olemassa aikaan ja paikkaan liittyvien epäjohdonmukaisuuksien perusteella. Miehellä oli aukoton motiivi. Lapsen vanhemmat vaihtoivat lapsen psykologia parempaan ja kävi ilmi, että mielikuvat vilauttelusta johtuivat aivan muusta. Kovin tarkkaan en voi kertoa koska joku voi tunnistaa tapauksen. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa ja voi hyvin olla, että nykyään noiden tutkinnassa ollaan parempia, eikä johdatella lasta kysymyksillä. Ihan kauhea juttu, miehen elämä ja hänen perheensä elämä oli likellä tuhoutua ja lapsellekin ehdittiin luoda kauheita muistoja loppupeleissä olemattomasta asiasta. Eli ei se nyt niin mene, että valemuistot on evvk tai edes sen muistajan etu, vaan päinvastoin niistä voi tulla sille muistajalle lisää traumaattista taakkaa.
Tämä ei liity aloitukseen. Haluaisin keskustella siitä enkä valemuistoista.
Mistä sen voi tietää, kummasta on kyse? Ei välttis mistään, mikä tekee asiasta todella pelottavan.
Onko sinun ensimmäinen tulkintasi omista ja muiden kokemuksista se, että ne luultavasti ovat harhaisia ja vääristyneitä? Jos on, niin miksi koet näin?
Ei tietty ole, mutta kun se riski on olemassa, niin aika kauheaahan se on. Ei voi tietää varmasti. Siksi tuo on minusta aika olennainen asia tässä aihepiirissä. Miksi koet, että se ei liity aiheeseen?
Tämä on sivujuonne ja sinä yrität nostaa sen alkuperäisen aiheen ohi. Ilmiö on olemassa, mutta on hyvin epätodennäköistä, että tämä olisi massiivinen ongelma. Suurin osa psykoterapeuteista on hyvin ammattitaitoisia, koska ovat pitkälle koulutettuja ja toimintaa valvotaan. Sille taas ei voi yhtään mitään, että joku omaehtoisesti hakeutuu johonkin valvonnan ulkopuolella oleviin uskomushoitoihin. Niitä ei missään tapauksessa pidä sekoittaa laillistettujen psykoterapeuttien tarjoamaan apuun.
??? En minä mitään nosta, minusta se liittyy siihen kuin kolikon kaksi kääntöpuolta. Kerroin vaan tuntemani tapauksen. Tossa mun kaverin puolison tapauksessa lapsi oli aivan psykologin "hoidossa" ja psykologi antoi lausuntonsa poliisillekin. Ei mikään puoskari ollenkaan.
Oletko lukenut miksi Freud kehitti teoriansa lasten seksuaalisista hyväksikäyttöfantasioista? Siksi, että asiakkaiden terapian maksajat olisivat muuten pistäneet rahahanat kiinni. Vasta nyt on tunnustettu se, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on oikeasti massiivinen ongelma.
Miten se liittyy tähän? Toisaalta Freudin mielestä kaikki liittyi jotenkin penikseen ja seksin puutteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Voihan ihmisellä olla posttraumaattisia oireita silti, vaikka olisi kyennyt jatkamaan elämäänsä ja elämään normaalisti. Se, että itse on vähällä kuolla, on jo traumaattinen kokemus, vaikka perhe ei kuolisikaan.
Ilman muuta voi. Ja ilman muuta voi myös olla olematta.
On melko poikkeuksellista etteivät traumaattiset kokemukset vaikuttaisi yhtään millään tavalla. Toisiin ne vaikuttavat enemmän ja toisiin vähemmän, mutta moniin ihmisiin ne vaikuttavat jollakin tavalla.
Ei kukaan sanonut, ettei trauma MILLÄÄN tavalla vaikuta. Vaan että joku selviää traumoista nopeammin ja helpommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuossa puhui valemuistoista. Minulla on ollut kokemuksia tästä lähipiirissä. Lapsuudenystävän puolisoa epäiltiin aikoinaan lapsen (ei oman) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koko suku ja kaveripiiri tietysti oli kauhuissaan. Asia oli edennyt syyteharkintaan, kunnes kävi ilmi, että koko tapausta ei ole voinut olla olemassa aikaan ja paikkaan liittyvien epäjohdonmukaisuuksien perusteella. Miehellä oli aukoton motiivi. Lapsen vanhemmat vaihtoivat lapsen psykologia parempaan ja kävi ilmi, että mielikuvat vilauttelusta johtuivat aivan muusta. Kovin tarkkaan en voi kertoa koska joku voi tunnistaa tapauksen. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa ja voi hyvin olla, että nykyään noiden tutkinnassa ollaan parempia, eikä johdatella lasta kysymyksillä. Ihan kauhea juttu, miehen elämä ja hänen perheensä elämä oli likellä tuhoutua ja lapsellekin ehdittiin luoda kauheita muistoja loppupeleissä olemattomasta asiasta. Eli ei se nyt niin mene, että valemuistot on evvk tai edes sen muistajan etu, vaan päinvastoin niistä voi tulla sille muistajalle lisää traumaattista taakkaa.
Tämä ei liity aloitukseen. Haluaisin keskustella siitä enkä valemuistoista.
Mistä sen voi tietää, kummasta on kyse? Ei välttis mistään, mikä tekee asiasta todella pelottavan.
Onko sinun ensimmäinen tulkintasi omista ja muiden kokemuksista se, että ne luultavasti ovat harhaisia ja vääristyneitä? Jos on, niin miksi koet näin?
Ei tietty ole, mutta kun se riski on olemassa, niin aika kauheaahan se on. Ei voi tietää varmasti. Siksi tuo on minusta aika olennainen asia tässä aihepiirissä. Miksi koet, että se ei liity aiheeseen?
Tämä on sivujuonne ja sinä yrität nostaa sen alkuperäisen aiheen ohi. Ilmiö on olemassa, mutta on hyvin epätodennäköistä, että tämä olisi massiivinen ongelma. Suurin osa psykoterapeuteista on hyvin ammattitaitoisia, koska ovat pitkälle koulutettuja ja toimintaa valvotaan. Sille taas ei voi yhtään mitään, että joku omaehtoisesti hakeutuu johonkin valvonnan ulkopuolella oleviin uskomushoitoihin. Niitä ei missään tapauksessa pidä sekoittaa laillistettujen psykoterapeuttien tarjoamaan apuun.
??? En minä mitään nosta, minusta se liittyy siihen kuin kolikon kaksi kääntöpuolta. Kerroin vaan tuntemani tapauksen. Tossa mun kaverin puolison tapauksessa lapsi oli aivan psykologin "hoidossa" ja psykologi antoi lausuntonsa poliisillekin. Ei mikään puoskari ollenkaan.
Oletko lukenut miksi Freud kehitti teoriansa lasten seksuaalisista hyväksikäyttöfantasioista? Siksi, että asiakkaiden terapian maksajat olisivat muuten pistäneet rahahanat kiinni. Vasta nyt on tunnustettu se, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on oikeasti massiivinen ongelma.
Miten se liittyy tähän? Toisaalta Freudin mielestä kaikki liittyi jotenkin penikseen ja seksin puutteeseen.
Tässä tapauksessa Freudin asiakkaiden esiin tuomat hyväksikäyttökokemukset lapsuudestaan leimattiin sumeilematta mielikuvituksen tuotteeksi. Tästä oli hyötyä korkeintaan hyväksikäyttäjille, jotka pääsivät kuin koirat veräjästä.
Sori piti sanoa siis alibi 😜Hän ei siis ollut siellä paikan päällä, jossa oletettu tapaus oli muka sattunut.