Lue keskustelun säännöt.
Kumpi on pahemmin traumatisoitunut: se joka muistaa kaiken tarkasti vai se, jolla ei ole muistikuvia?
11.03.2019 |
Jos on tapahtunut jotain kamalaa, niin onko se pahemmin traumatisoitunut joka ei muista sitä (asiaa ei ole pystytty tietoisesti käsittelemään ja mieli suojaa piilottamalla muistot). Vai kertooko tuo muistamattomuus siitä, ettei tapahtunut ole vaikuttanut kovin pahasti? Miten voi erottaa kummasta asiasta on kyse?
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina elämässä tapahtuu kaikenlaista. Sitä parempi mitä vähemmän muistelee ikäviä asioita.
Joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään.
Jos on pudonnut jäihin keväällä, eikä enää mene kevätjäille, niin kyseessä ei ole trauma, vaan viisautta. Jos on pudottanut kuvaputkitelkkarin isolle varpaalleen niin ei se muistelemalla parane.
Mene nyt muualle höpisemään. Traumoista johtuvat vaikeudet elämässä eivät poistu vaikeita kokemuksia vähättelemällä.
Eikä vellomalla niissä loppukänsä, äitihullu. Mene hoitoon, taas jätit kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina elämässä tapahtuu kaikenlaista. Sitä parempi mitä vähemmän muistelee ikäviä asioita.
Joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään.
Jos on pudonnut jäihin keväällä, eikä enää mene kevätjäille, niin kyseessä ei ole trauma, vaan viisautta. Jos on pudottanut kuvaputkitelkkarin isolle varpaalleen niin ei se muistelemalla parane.
Mene nyt muualle höpisemään. Traumoista johtuvat vaikeudet elämässä eivät poistu vaikeita kokemuksia vähättelemällä.
Eikä vellomalla niissä loppukänsä, äitihullu. Mene hoitoon, taas jätit kesken.
Mene itse, tunnut olevan sen tarpeessa. En ole Kkä.
Vierailija kirjoitti:
On ilmeisesti hyvin harvinaista tai ehkä jopa mahdotonta, että joku olisi unohtanut jotain pelkästään siksi, että kokemus oli traumaattinen. Yleensä traumaattinen tapahtuma jää liiankin tarkasti mieleen. Muistamattomuuteen voi toki olla muita syitä, kuten päihteet.
Jos kokemus tuottaa isosti ahdistusta, mieli voi suojautua dissosiaatiolla eli henkilö kuvittelee olevansa jossakin muualla, ulkoistaa itsensä tapahtumasta. Tällöin muisto on hankala tavoittaa, vaikka se siellä aivoissa jossakin onkin. Esim lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ja väkivallassa tämä käytös on yleistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ilmeisesti hyvin harvinaista tai ehkä jopa mahdotonta, että joku olisi unohtanut jotain pelkästään siksi, että kokemus oli traumaattinen. Yleensä traumaattinen tapahtuma jää liiankin tarkasti mieleen. Muistamattomuuteen voi toki olla muita syitä, kuten päihteet.
Jos kokemus tuottaa isosti ahdistusta, mieli voi suojautua dissosiaatiolla eli henkilö kuvittelee olevansa jossakin muualla, ulkoistaa itsensä tapahtumasta. Tällöin muisto on hankala tavoittaa, vaikka se siellä aivoissa jossakin onkin. Esim lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ja väkivallassa tämä käytös on yleistä.
Tässä nyt puhutaan aivan eri asiasta, ei liity unohtamiseen.
eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuossa puhui valemuistoista. Minulla on ollut kokemuksia tästä lähipiirissä. Lapsuudenystävän puolisoa epäiltiin aikoinaan lapsen (ei oman) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koko suku ja kaveripiiri tietysti oli kauhuissaan. Asia oli edennyt syyteharkintaan, kunnes kävi ilmi, että koko tapausta ei ole voinut olla olemassa aikaan ja paikkaan liittyvien epäjohdonmukaisuuksien perusteella. Miehellä oli aukoton motiivi. Lapsen vanhemmat vaihtoivat lapsen psykologia parempaan ja kävi ilmi, että mielikuvat vilauttelusta johtuivat aivan muusta. Kovin tarkkaan en voi kertoa koska joku voi tunnistaa tapauksen. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa ja voi hyvin olla, että nykyään noiden tutkinnassa ollaan parempia, eikä johdatella lasta kysymyksillä. Ihan kauhea juttu, miehen elämä ja hänen perheensä elämä oli likellä tuhoutua ja lapsellekin ehdittiin luoda kauheita muistoja loppupeleissä olemattomasta asiasta. Eli ei se nyt niin mene, että valemuistot on evvk tai edes sen muistajan etu, vaan päinvastoin niistä voi tulla sille muistajalle lisää traumaattista taakkaa.
Tämä ei liity aloitukseen. Haluaisin keskustella siitä enkä valemuistoista.
Mistä sen voi tietää, kummasta on kyse? Ei välttis mistään, mikä tekee asiasta todella pelottavan.
Onko sinun ensimmäinen tulkintasi omista ja muiden kokemuksista se, että ne luultavasti ovat harhaisia ja vääristyneitä? Jos on, niin miksi koet näin?
Ei tietty ole, mutta kun se riski on olemassa, niin aika kauheaahan se on. Ei voi tietää varmasti. Siksi tuo on minusta aika olennainen asia tässä aihepiirissä. Miksi koet, että se ei liity aiheeseen?
Tämä on sivujuonne ja sinä yrität nostaa sen alkuperäisen aiheen ohi. Ilmiö on olemassa, mutta on hyvin epätodennäköistä, että tämä olisi massiivinen ongelma. Suurin osa psykoterapeuteista on hyvin ammattitaitoisia, koska ovat pitkälle koulutettuja ja toimintaa valvotaan. Sille taas ei voi yhtään mitään, että joku omaehtoisesti hakeutuu johonkin valvonnan ulkopuolella oleviin uskomushoitoihin. Niitä ei missään tapauksessa pidä sekoittaa laillistettujen psykoterapeuttien tarjoamaan apuun.
??? En minä mitään nosta, minusta se liittyy siihen kuin kolikon kaksi kääntöpuolta. Kerroin vaan tuntemani tapauksen. Tossa mun kaverin puolison tapauksessa lapsi oli aivan psykologin "hoidossa" ja psykologi antoi lausuntonsa poliisillekin. Ei mikään puoskari ollenkaan.
Oletko lukenut miksi Freud kehitti teoriansa lasten seksuaalisista hyväksikäyttöfantasioista? Siksi, että asiakkaiden terapian maksajat olisivat muuten pistäneet rahahanat kiinni. Vasta nyt on tunnustettu se, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on oikeasti massiivinen ongelma.
Miten se liittyy tähän? Toisaalta Freudin mielestä kaikki liittyi jotenkin penikseen ja seksin puutteeseen.
Tässä tapauksessa Freudin asiakkaiden esiin tuomat hyväksikäyttökokemukset lapsuudestaan leimattiin sumeilematta mielikuvituksen tuotteeksi. Tästä oli hyötyä korkeintaan hyväksikäyttäjille, jotka pääsivät kuin koirat veräjästä.
Tuota... en nyt tiedä, mistä tapauksesta puhut. Mutta Freud kehitti tukahdetun muiston käsitteen ja sitä on jälkeenpäin arvosteltu voimakkaasti sekä siitä, että sen varjolla on helppo selittää pois hyväksikäyttöä, että MYÖS valemuistojen tuottamisen mahdollistamisesta. Tiedän, et halua puhua aiheesta, mutta itsepä otit asian esille.
http://www.richardwebster.net/freudsfalsememories.html
Eli hullua kylläkin, samaa teoriaa on voityåu käyttää aivan päinvastaisin tuloksin.
Tässä kirjassa puhutaan tuosta ristiriidasta.
https://www.amazon.com/Freud-Memory-Syndrome-Postmodern-Encounters/dp/1…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuossa puhui valemuistoista. Minulla on ollut kokemuksia tästä lähipiirissä. Lapsuudenystävän puolisoa epäiltiin aikoinaan lapsen (ei oman) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koko suku ja kaveripiiri tietysti oli kauhuissaan. Asia oli edennyt syyteharkintaan, kunnes kävi ilmi, että koko tapausta ei ole voinut olla olemassa aikaan ja paikkaan liittyvien epäjohdonmukaisuuksien perusteella. Miehellä oli aukoton motiivi. Lapsen vanhemmat vaihtoivat lapsen psykologia parempaan ja kävi ilmi, että mielikuvat vilauttelusta johtuivat aivan muusta. Kovin tarkkaan en voi kertoa koska joku voi tunnistaa tapauksen. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa ja voi hyvin olla, että nykyään noiden tutkinnassa ollaan parempia, eikä johdatella lasta kysymyksillä. Ihan kauhea juttu, miehen elämä ja hänen perheensä elämä oli likellä tuhoutua ja lapsellekin ehdittiin luoda kauheita muistoja loppupeleissä olemattomasta asiasta. Eli ei se nyt niin mene, että valemuistot on evvk tai edes sen muistajan etu, vaan päinvastoin niistä voi tulla sille muistajalle lisää traumaattista taakkaa.
Tämä ei liity aloitukseen. Haluaisin keskustella siitä enkä valemuistoista.
Mistä sen voi tietää, kummasta on kyse? Ei välttis mistään, mikä tekee asiasta todella pelottavan.
Onko sinun ensimmäinen tulkintasi omista ja muiden kokemuksista se, että ne luultavasti ovat harhaisia ja vääristyneitä? Jos on, niin miksi koet näin?
Ei tietty ole, mutta kun se riski on olemassa, niin aika kauheaahan se on. Ei voi tietää varmasti. Siksi tuo on minusta aika olennainen asia tässä aihepiirissä. Miksi koet, että se ei liity aiheeseen?
Tämä on sivujuonne ja sinä yrität nostaa sen alkuperäisen aiheen ohi. Ilmiö on olemassa, mutta on hyvin epätodennäköistä, että tämä olisi massiivinen ongelma. Suurin osa psykoterapeuteista on hyvin ammattitaitoisia, koska ovat pitkälle koulutettuja ja toimintaa valvotaan. Sille taas ei voi yhtään mitään, että joku omaehtoisesti hakeutuu johonkin valvonnan ulkopuolella oleviin uskomushoitoihin. Niitä ei missään tapauksessa pidä sekoittaa laillistettujen psykoterapeuttien tarjoamaan apuun.
??? En minä mitään nosta, minusta se liittyy siihen kuin kolikon kaksi kääntöpuolta. Kerroin vaan tuntemani tapauksen. Tossa mun kaverin puolison tapauksessa lapsi oli aivan psykologin "hoidossa" ja psykologi antoi lausuntonsa poliisillekin. Ei mikään puoskari ollenkaan.
Oletko lukenut miksi Freud kehitti teoriansa lasten seksuaalisista hyväksikäyttöfantasioista? Siksi, että asiakkaiden terapian maksajat olisivat muuten pistäneet rahahanat kiinni. Vasta nyt on tunnustettu se, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on oikeasti massiivinen ongelma.
Miten se liittyy tähän? Toisaalta Freudin mielestä kaikki liittyi jotenkin penikseen ja seksin puutteeseen.
Tässä tapauksessa Freudin asiakkaiden esiin tuomat hyväksikäyttökokemukset lapsuudestaan leimattiin sumeilematta mielikuvituksen tuotteeksi. Tästä oli hyötyä korkeintaan hyväksikäyttäjille, jotka pääsivät kuin koirat veräjästä.
Tuota... en nyt tiedä, mistä tapauksesta puhut. Mutta Freud kehitti tukahdetun muiston käsitteen ja sitä on jälkeenpäin arvosteltu voimakkaasti sekä siitä, että sen varjolla on helppo selittää pois hyväksikäyttöä, että MYÖS valemuistojen tuottamisen mahdollistamisesta. Tiedän, et halua puhua aiheesta, mutta itsepä otit asian esille.
http://www.richardwebster.net/freudsfalsememories.html
Eli hullua kylläkin, samaa teoriaa on voityåu käyttää aivan päinvastaisin tuloksin.
Tässä kirjassa puhutaan tuosta ristiriidasta.
https://www.amazon.com/Freud-Memory-Syndrome-Postmodern-Encounters/dp/1…
Ohiksena lisään, että tukadutettujen muistojen olemassaololle ei ole minkäälaista tieteellistä näyttöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ilmeisesti hyvin harvinaista tai ehkä jopa mahdotonta, että joku olisi unohtanut jotain pelkästään siksi, että kokemus oli traumaattinen. Yleensä traumaattinen tapahtuma jää liiankin tarkasti mieleen. Muistamattomuuteen voi toki olla muita syitä, kuten päihteet.
Jos kokemus tuottaa isosti ahdistusta, mieli voi suojautua dissosiaatiolla eli henkilö kuvittelee olevansa jossakin muualla, ulkoistaa itsensä tapahtumasta. Tällöin muisto on hankala tavoittaa, vaikka se siellä aivoissa jossakin onkin. Esim lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ja väkivallassa tämä käytös on yleistä.
Tässä nyt puhutaan aivan eri asiasta, ei liity unohtamiseen.
eri
Moni puhuu unohtamisesta silloin, jos jotain asiaa on vaikea palauttaa mieleen. Kyllähän yleensä traumaattiset kokemukset jossain elämän vaiheessa saattavat aktivoitua, vaikka ne olisivat vuosikymmeniä olleet poissa mielestä (ei esimerkiksi juurikaan muistikuvia lapsuudesta).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ilmeisesti hyvin harvinaista tai ehkä jopa mahdotonta, että joku olisi unohtanut jotain pelkästään siksi, että kokemus oli traumaattinen. Yleensä traumaattinen tapahtuma jää liiankin tarkasti mieleen. Muistamattomuuteen voi toki olla muita syitä, kuten päihteet.
Jos kokemus tuottaa isosti ahdistusta, mieli voi suojautua dissosiaatiolla eli henkilö kuvittelee olevansa jossakin muualla, ulkoistaa itsensä tapahtumasta. Tällöin muisto on hankala tavoittaa, vaikka se siellä aivoissa jossakin onkin. Esim lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ja väkivallassa tämä käytös on yleistä.
Tässä nyt puhutaan aivan eri asiasta, ei liity unohtamiseen.
eri
Ei kun liittyy juuri siihen unohtamiseen. Henkilö ei muista sitä tapahtumaa, koska oli dissosiaation tilassa tapahtuman hetkellä. Dissosiaatiohäiriöstä kärsivät henkilöt oireilevat juuri siksi, että heillä tunnepitoisissa tapahtumissa nämä vanhat tunnetilat aktivoituvat, eivätkä he silti tavoita niitä muistoja. Tulee vain iso ahdistus ja he reagoivat tilanteisiin erikoisesti kun ikää kuin reagoivatkin niihin vanhoihin kokemuksiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".
Paljon enemmän on niitä ihmisiä, jotka leimataan sen takia, etteivät he muiden mielestä toivu riittävän nopeasti isoista menetyksistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ilmeisesti hyvin harvinaista tai ehkä jopa mahdotonta, että joku olisi unohtanut jotain pelkästään siksi, että kokemus oli traumaattinen. Yleensä traumaattinen tapahtuma jää liiankin tarkasti mieleen. Muistamattomuuteen voi toki olla muita syitä, kuten päihteet.
Jos kokemus tuottaa isosti ahdistusta, mieli voi suojautua dissosiaatiolla eli henkilö kuvittelee olevansa jossakin muualla, ulkoistaa itsensä tapahtumasta. Tällöin muisto on hankala tavoittaa, vaikka se siellä aivoissa jossakin onkin. Esim lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ja väkivallassa tämä käytös on yleistä.
Tässä nyt puhutaan aivan eri asiasta, ei liity unohtamiseen.
eri
Moni puhuu unohtamisesta silloin, jos jotain asiaa on vaikea palauttaa mieleen. Kyllähän yleensä traumaattiset kokemukset jossain elämän vaiheessa saattavat aktivoitua, vaikka ne olisivat vuosikymmeniä olleet poissa mielestä (ei esimerkiksi juurikaan muistikuvia lapsuudesta).
Tuo on käytännössä unohtamisen vastakohta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ilmeisesti hyvin harvinaista tai ehkä jopa mahdotonta, että joku olisi unohtanut jotain pelkästään siksi, että kokemus oli traumaattinen. Yleensä traumaattinen tapahtuma jää liiankin tarkasti mieleen. Muistamattomuuteen voi toki olla muita syitä, kuten päihteet.
Jos kokemus tuottaa isosti ahdistusta, mieli voi suojautua dissosiaatiolla eli henkilö kuvittelee olevansa jossakin muualla, ulkoistaa itsensä tapahtumasta. Tällöin muisto on hankala tavoittaa, vaikka se siellä aivoissa jossakin onkin. Esim lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ja väkivallassa tämä käytös on yleistä.
Tässä nyt puhutaan aivan eri asiasta, ei liity unohtamiseen.
eri
Moni puhuu unohtamisesta silloin, jos jotain asiaa on vaikea palauttaa mieleen. Kyllähän yleensä traumaattiset kokemukset jossain elämän vaiheessa saattavat aktivoitua, vaikka ne olisivat vuosikymmeniä olleet poissa mielestä (ei esimerkiksi juurikaan muistikuvia lapsuudesta).
Tuo on käytännössä unohtamisen vastakohta.
Ei ole, mutta sinä voit kutsua ilmiötä miten haluat. Toki mieli joutuu ponnistelemaan pitääkseen asiat poissa tietoisuudesta. Siksi ihminen usein oireilee selittämillä tavoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ilmeisesti hyvin harvinaista tai ehkä jopa mahdotonta, että joku olisi unohtanut jotain pelkästään siksi, että kokemus oli traumaattinen. Yleensä traumaattinen tapahtuma jää liiankin tarkasti mieleen. Muistamattomuuteen voi toki olla muita syitä, kuten päihteet.
Jos kokemus tuottaa isosti ahdistusta, mieli voi suojautua dissosiaatiolla eli henkilö kuvittelee olevansa jossakin muualla, ulkoistaa itsensä tapahtumasta. Tällöin muisto on hankala tavoittaa, vaikka se siellä aivoissa jossakin onkin. Esim lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ja väkivallassa tämä käytös on yleistä.
Tässä nyt puhutaan aivan eri asiasta, ei liity unohtamiseen.
eri
Moni puhuu unohtamisesta silloin, jos jotain asiaa on vaikea palauttaa mieleen. Kyllähän yleensä traumaattiset kokemukset jossain elämän vaiheessa saattavat aktivoitua, vaikka ne olisivat vuosikymmeniä olleet poissa mielestä (ei esimerkiksi juurikaan muistikuvia lapsuudesta).
Tuo on käytännössä unohtamisen vastakohta.
Ei ole, mutta sinä voit kutsua ilmiötä miten haluat. Toki mieli joutuu ponnistelemaan pitääkseen asiat poissa tietoisuudesta. Siksi ihminen usein oireilee selittämillä tavoilla.
No ei mielen todellakaan tarvitse ponnistella pitääkseen asiat pois (tietoisuudesta), se on oletus, ettei niitä tietoisuuteen tuoda.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ilmeisesti hyvin harvinaista tai ehkä jopa mahdotonta, että joku olisi unohtanut jotain pelkästään siksi, että kokemus oli traumaattinen. Yleensä traumaattinen tapahtuma jää liiankin tarkasti mieleen. Muistamattomuuteen voi toki olla muita syitä, kuten päihteet.
Jos kokemus tuottaa isosti ahdistusta, mieli voi suojautua dissosiaatiolla eli henkilö kuvittelee olevansa jossakin muualla, ulkoistaa itsensä tapahtumasta. Tällöin muisto on hankala tavoittaa, vaikka se siellä aivoissa jossakin onkin. Esim lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ja väkivallassa tämä käytös on yleistä.
Tässä nyt puhutaan aivan eri asiasta, ei liity unohtamiseen.
eri
Moni puhuu unohtamisesta silloin, jos jotain asiaa on vaikea palauttaa mieleen. Kyllähän yleensä traumaattiset kokemukset jossain elämän vaiheessa saattavat aktivoitua, vaikka ne olisivat vuosikymmeniä olleet poissa mielestä (ei esimerkiksi juurikaan muistikuvia lapsuudesta).
Tuo on käytännössä unohtamisen vastakohta.
Ei ole, mutta sinä voit kutsua ilmiötä miten haluat. Toki mieli joutuu ponnistelemaan pitääkseen asiat poissa tietoisuudesta. Siksi ihminen usein oireilee selittämillä tavoilla.
No ei mielen todellakaan tarvitse ponnistella pitääkseen asiat pois (tietoisuudesta), se on oletus, ettei niitä tietoisuuteen tuoda.
Jos olet jonkin sortin narsisti, niin varmasti toivot ettei kukaan nosta esiin yhtään mitään ikävää sinun käytökseesi liittyen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk0…
Tässä linkissä dissosiaatiosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".
Paljon enemmän on niitä ihmisiä, jotka leimataan sen takia, etteivät he muiden mielestä toivu riittävän nopeasti isoista menetyksistä.
Olen päinvastaista mieltä, nykyään suorastaan on pakko surra ja käsitellä tunteitaan - mieluiten julkisesti ja yksityiskohtaisesti somessakin. Jos joku ei niin tee, hän on "tunteeton ihmishirviö" ja "kyllä se vielä iskee kahta pahempana".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei noita voi vertailla, kyse on enemmänkin ihmisen yksilöllisistä taipumuksista reagoida traumaattisiin tapahtumiin. Jollain käsittelykyky on hyvä ja nopea, ja hän voi hyvinkin vaikeat tapahtumat prosessoida nopeasti niin, että ne eivät paina mieltä ja haittaa elämää. Tällaista piirrettä kutsutaan resilienssiksi.
Toiset taas murehtivat ja ahdistuvat sellaisistakin vastoinkäymisistä, jotka ehkä monen muun mielestä ovat objektiivisesti katsottuna pieniä.
Näin ollen EI pidä vertailla ja vähätellä - tai vastaavasti sanoa, että "et ole käsitellyt asioita, kun noin vaan porskuttelet". Olemme reagointitavaltamme kaikki yksilöitä.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että resilienssiä VOI opetella. Lue täältä lisää:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
On totta, että ihmiset reagoivat vaikeuksiin eri tavalla. Esim. minulle tapahtui vuosia sitten jotain sellaista, joka sinänsä ei ollut kovin erikoinen asia, mutta se tuntui todella raskaalta ja sillä oli pitkäaikaisia vaikutuksia hyvinvointiini jälkeenpäinkin. Nyt vähän aikaa sitten kaverilleni tapahtui sama koettelemus ja kyllä se häntäkin harmitti, mutta ei vaikuttanut mitenkään syvällisemmin. Mutta eikö traumaattinen kokemus ole vähän eri asia kuin se, kuinka ihmiset kestävät tavanomaisia elämän vastoinkäymisiä?
No jos joku vaikka menettää puolison ja kaksi lasta luonnonkatastrofissa, säilyy itse nipin napin hengissä, lasketaanko se "tarpeeksi isoksi" traumaksi?
Näitä on oikeasti paljonkin, joissa osa lamaantuu ja päätyy kaulakiikkuun, osa on vuoden sisällä perustanut jo uuden perheen. Tietty selviytymistäkin on monenlaista, mutta siis aivan oikeasti kykenee onnelliseen elämään, ilman sen kummempia defenssejä tai tunteiden kotelointia.Reaktio voi tulla jälkijunassa. Nopea toiminta voi olla myös merkki siitä, ettei menetyksen tunteita ole aikanaan kunnolla käsitellyt.
Totta kai voi, mutta voi olla myös olematta. Ihmiset kas kun tosiaan eroaa toisistaan ja osa kykenee suhteuttamaan tai prosessoimaan paremmin kuin toiset. Ollaanhan me muutenkin perusluonteeltamme tosi erilaisia! Silloin olisi aika loukkaavaa mennä sanomaan tuollaiselle henkilölle vähättelevästi, että sä vaan LUULET päässeesi asian ylitse.
Ei kai kovin moni tuollaista mene sanomaan ääneen. Mittaa ei siitäkään pitäisi olla yllättynyt, että joskus joku voi romahtaa siinä vaiheessa, kun kaikki onkin kunnossa. Ehkä vasta silloin on riittävästi voimia käsitellä kokemuksiaan.
Voi kuule... selän takana kauhistelua, voivottelua ja säälittelyä ja tuollaista "kyllä se vielä siitä romahtaa" ennustelua riittää. Muutenkin ihmisiä kiinnostaa muiden elämä aivan liikaa.
Mitä väliä sillä on sellaiselle ihmiselle, joka kokee, että hänellä menee hyvin?
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".
Paljon enemmän on niitä ihmisiä, jotka leimataan sen takia, etteivät he muiden mielestä toivu riittävän nopeasti isoista menetyksistä.
Olen päinvastaista mieltä, nykyään suorastaan on pakko surra ja käsitellä tunteitaan - mieluiten julkisesti ja yksityiskohtaisesti somessakin. Jos joku ei niin tee, hän on "tunteeton ihmishirviö" ja "kyllä se vielä iskee kahta pahempana".
Hahhah! Ei todellakaan. Yleensähän surevat kertovat siitä, että heidät hylätään yksin sen takia, ettei kukaan jaksa olla rinnalla tukena pientä hetkeä pidempään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis se "tarkka muistaminenhan" ei ole oikeasti tarkkaa.Kauan sitten lavastettiin järkyttävä ampumavälikohtaus luentosalissa muistin tutkimiseksi.Tarkimmistakin muistikuvista oli 25% väärin,epätarkimmista 80% väärin.Psyykkinen paine vaikuttaa muistikuviin.
Mikä on sinun motiivisi jatkaa jankutustasi valemuistoista? Kukaan ei ole täällä väittänyt etteikö valemuistoja syntyisi. On hedelmätön lähtökohta silti lähteä siitä, että jonkun toisen kaikki muistot lähtökohtaisesti olisivat valemuistoja. Kerro mikä henkilökohtaisesti sinua motivoi yrittämään kuljettaa keskustelua koko ajan tähän suuntaan?
Voisitko vastata? Olen kiinnostunut ymmärtämään toimintaasi paremmin.
Että mitä? Muistikuvissa on virheitä,ei muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis se "tarkka muistaminenhan" ei ole oikeasti tarkkaa.Kauan sitten lavastettiin järkyttävä ampumavälikohtaus luentosalissa muistin tutkimiseksi.Tarkimmistakin muistikuvista oli 25% väärin,epätarkimmista 80% väärin.Psyykkinen paine vaikuttaa muistikuviin.
Mikä on sinun motiivisi jatkaa jankutustasi valemuistoista? Kukaan ei ole täällä väittänyt etteikö valemuistoja syntyisi. On hedelmätön lähtökohta silti lähteä siitä, että jonkun toisen kaikki muistot lähtökohtaisesti olisivat valemuistoja. Kerro mikä henkilökohtaisesti sinua motivoi yrittämään kuljettaa keskustelua koko ajan tähän suuntaan?
Voisitko vastata? Olen kiinnostunut ymmärtämään toimintaasi paremmin.
Että mitä? Muistikuvissa on virheitä,ei muuta.
Miksi olet halunnut tuoda tätä asiaa esiin niin useaan otteeseen? Voi olla virheitä, mutta lähtökohtaisesti ensimmäisenä ei ole yleensä syytä epäillä muiden käsitysten todellisuudesta olevan pahasti vääristyneitä. Yleensä täytyy olla todella perustellut syyt sille, että aletaan epäillä kysymyksessä olevan valemuisto sen sijaan, että muistikuvissa olisi jotain epätarkkuuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksei voi hoitaa molempia samalla tavalla, vaan toinen pitää priorisoida toisen edelle?
Miten hoidat ihmistä, joka ei muista asioita? Hän voi olla jopa jossain määrin ihan tyytyväinen olotilaansa, vaikka jotain ongelmia olisikin.
Alapeukkujen sijaan olisi kiva kuulla vastaus. Miten sinä hoitaisit tällaista tapausta?
Eiöhän se ole tärkeää mitä asioita muistaa! Eli ne asiat jotka ovat normaaliin elämään tärkeitä.
Vai niitä matkakuvia aivoissa jotka ovat unohtuneet?
Minä kun lähdin matkalle silloin joskus,kiersin maailmaa, jälkeenpäin, kun kumppanin kanssa keskusteltiin huomasin, että oli asioitajoita en muistanut. Kun väsyn tai tressaannun, elän aivan normaalisti, mutta jälkeenpäin en muista kaikkia tapahtumia edes epätarkasti. Se ei ole koskaan elämääni mitenkää häirinnyt!
On se tärkeää mitä muistaa!
Olisi epänormaalia muistaa pikkutarkasti kaikki:)
Kyllä minua ainakin alkaisi säälittely, vähättely ja jatkuva huolipuhe ärsyttää. Varsinkin jos se vielä yhdistyy paheksuntaan siitä, kun toinen ei "sure oikein" ja on "tunteeton".