Miksi mulla ei ole kavereita.

Kun katselen tätä meidän lähiön elämää niin huomaan heti että ei niitä kavereita ole monellakaan. Juuri koskaan ei naapureilla käy vieraita eivätkä he käy missään. Olemme joskus kutsuneet heitä meille grillaamaan mutta aika väkinäistä se on ollut. Kuuluneeko suomalaiseen kansan luonteeseen.

Itse muistan ajan kun omat lapset olivat vauvoja. Muiden vauvoihin ei saanut koskea eikä isompiakaan lapsia voinut ottaa syliin. Vanhemmat eivät halunneet että vieraat koskivat heidän pienokaisiinsa. Sitten muutimme Aasiaan kolmeksi vuodeksi. Junassa pikku tyttäreni meni sylistä syliin ja kaikki silittivät ohi mennessään häntä. Siellä oli sellainen tapa. Lapset koettiin hellyyttävinä ja sen tunteen sai osoittaa vieraillekin lapsille. Tyttärestäni tuli erittäin sosiaalinen varmasti osittain tästä syystä. Kavereita on riittänyt.

Muutettiin mun äitiysloman aikana toiselle puolelle Suomea miehen työn vuoksi. Entiselle kotiseudulle jäi suku, ystävät, työkaverit ja muut tutut. Olen ollut nyt kotona viisi vuotta lasten kanssa ja olen saanut paljon kivoja tuttavia pikkulapsipiireistä ja naapureista, mutten yhtään ystävää täältä uudelta asuinpaikkakunnalta.Se on harmi, sillä ajattelen niin, että "oikeiden" ystävien kanssa nähdään usein ja käydään yhdessä vaikka kahvilla. Vanhoista ystävistä on tullut rakkaita etäkavereita.

Olen nyt hakeutumassa työelämään. Olin juuri yhdessä haastattelussa, jossa kysyttiin:"Miten ystäväsi kuvailisivat sinua?" Eihän nyt haastattelussa voi sanoa, ettei ystäviä ole juurikaan. Ei anna kovin hääviä kuvaa ihmisestä, jos ei ole ystäviä. Jotakin sopersin vastaukseksi silti.

Minullakin on ihan sama ongelma. Tosin aina ei ole niin ollut. Nuorempana minulla oli useitakin hyviä ystäviä. Suurin muutos tapahtui kun muutin toiselle paikkakunnalle noin 30km päähän. Entisen kotipaikkani ihmiset ovat aina pitäneet nykyisellä kotipaikkakunnallani asuvia jotenkin urpoina ja maalaistolloina. Vaikka ihan samanlaisia nekin on. En itsekään ensin halunnut muuttaa tänne, mutta kun sain töitä ja mukavan asunnon, ajattelin ettei tämä niin paha paikka voi olla. Ja joka tapauksessa tämän piti olla vaan lyhytaikainen sijaisuus ja välivaihe. No sitten sainkin vakipaikan, löysin ihanan miehen, rakastuin ja jäin tänne. Nyt minulla ei ole oikeastaan muita kuin avomieheni. Vanhat ystävät ovat sanoneet avoimesti, etteivät halua tulla tänne korpeen. Vaikka 30km ei luulisi olevan niin pitkä matka. Uusiakaan ystäviä en ole löytänyt sillä täällä ollaan vähän sisäänpäinlämpiäviä. Olen kyllä yrittänyt mutta jos toisella ihmisellä ei ole mitään kiinnostusta tutustua niin eihän siitä mitään tule. On tosi raskasta kun huomaa ettei ketään kiinnosta mitä minulle kuuluu. Varsinkin kun ennen tuntui että oltiin niin läheisiä.

Täälläkin yksi ystävätön! Kavereita ja tuttuja on kyllä, mutta ei sellaista jonka kanssa lähteä leffaan, ihan vaan jutelaa, mennä lenkille melkein tosta noin vaan. Kaverini ovat lähinnä sellaisia, että jos haluan tavata, niin minun pitää varata aika heidän kalenteristaan jonnekin kuukauden päähän ja silloinkin matkustaa heidän luokseen.

Lapsia on, mies on ja asun n.40km päässä Helsingistä :)

Lukio loppu, lukion aikanakaan ei ollut yhtäkään kaveria. Kotona neljän seinän sisällä joka päivä enkä käy ulkona. Tietokoneen parissa yksin...

[quote author="Vierailija" time="31.03.2013 klo 11:58"]

Kun katselen tätä meidän lähiön elämää niin huomaan heti että ei niitä kavereita ole monellakaan. Juuri koskaan ei naapureilla käy vieraita eivätkä he käy missään. 

[/quote]

Samaa olen huomannut, asun itse pohjoishelsinkiläisessä lähiössä. Asuntoni on sellainen että (valitettavasti) näkee kahden ison talon ikkunoista suoraan sisään joten vastoin tahtoakin on tullut seurailtua ihmisten elämää yksinäisinä iltoina. Ja olen huomannut, että aika paljon ihmiset vaan yksin istuu kämpissään tietokoneella tai telkun edessä. On joitain harvoja paikkoja joissa on säännöllisesti juhlia tai kylässä ihmisiä, mutta hyvin suuri osa tuntuu olevan samanlaisia kuin minäkin että ovat vapaa-aikansa yksin tai jos ovat perheelliisiä niin oman perheen kanssa. 

Ompas lohduttavaa kuulla että on avoimesti muitakin yksinäisiä täällä. Mulle riittäisi hyvin se pari kolme ystävää ketkä oikeesti olis kiinnostunu mun elämästä ja kuulumisista. Niitä " kavereita " on pari tässä ollut kehen tutustuin internetin kautta ja molemmat alkoi olemaan yhteydessä vaan silloin ku tarvitsee jotain

oi juttu nyt selviski tosta otsikosta, eli mulla ei oikeasti ole ystäviä. Pari "kaveria", joita näkee joskus, mutta muuten ei ketään. Mua ei myöskään kutsuta minnekkään ja naiset tuntuu karttavan mun seuraa :( Olen yrittänyt miettiä mistä tämä voisi johtua, olenko jotenkin ärsyttävä, tylsä jne...

Tää oikeastaan alko jo peruskoulussa, meidän luokalla oli vaan muutama tyttö. He puhuivat musta paskaa koko ajan selän takana koko yläasteen ajan. Sen jälkeen menin opiskelemaan ja sain muutaman kaverin.. Sitten kun vaihdoin kesken kaiken koulua, niin yhtäkkiä en pahemmin saanutkaan kavereita. Luokallani olleet tytöt eivät edes moikanneet jos kävelivät ohi kaupungilla. Nyt olen valmistunut, mutta muhun pitää yhteyttä ainoastaan yksi mun luokalla ollut tyttö. Hänelläkin on tapana perua tapaamisia ja jos pyydän häntä johonkin, ni hän ei melkeen koskaan pääse (tekosyitä?). Ihmiset on perseestä .......

täälläkin yksi yksinäinen! Olen huomannut vaan että ihmiset tykkää käyttää hyväksi jos olet kiltti ja tukena

Minulla on vähän typerä ongelma. Olen kolmikymppinen mies ja olen aina tykännyt enemmän naisten seurasta kuin miesten. Ja sitten se itse ongelma. Ihastun tosi herkästi.

Yritäppä siinä sitten olla kaveri kun sydämen kuvat näkyy silmissä.

Tällä hetkellä siis ei ole kuin pari kaveria(miehiä) joita näin viimeksi viime vuoden puolella.

Vierailija kirjoitti:

Kavereiden puutteessa on sellainenkin ikävä puoli, että joutuu helposti selittelemään vuodesta toiseen miksei ikinä juhli vappua, uuttavuotta, juhannusta. Todellinen syyhän on siinä, ettei kukaan kutsu minnekään juhlistamaan noita päiviä. Parisuhteessamme nuo ovat aina ihan normaaleja päiviä, koska ei kaksin mitään juhlan tuntua mistään saa. Harmittavaa sitten selittää jollekin tutulle kuinka jäi taas juhlapyhä juhlimatta kun "oli niin väsynyt tms".

Meillä on kyllä ystäviä ja tuttavia, mutta ei tule mieleenikään viettää etenkään uutta vuotta yhdessä. Minulle se on päivä, jolloin haluan olla nimenomaan puolisoni kanssa kahden, istua takan äärellä, valaa tinaa (vanhoja tinoja aina uudestaan, en tiedä myydäänkö niitä edes enää nykyisin) ja suunnitella alkavaa vuotta skumpan kera.

Juhannusta olemme viettäneet kerran puolison sukulaisten kanssa, mutta usein juhannusta vietetään mökeillä ja itse en lähde yökylään kenenkään luo. Olen puolisolleni sanonut, että hän on vapaa menemään, tietysti, mutta minä en lähde. Mieluummin istun juhannuksena omalla rannalla. Tosin ennen koronaa olin usein juhannuksen aikaan ulkomailla.

Minä myös.Töissä esim. autan muita jatkuvasti ja olen pidetty,mutta ei sieltäkään ketään vapaa-ajan kaveriksi ole löytynyt.

Täällä kans yksinäinen mies ! Itse tosiaan pidän melkolailla oma-aloitteisesti yhteyttä niihin ystäviin, jotka joten kuten ovat elämässäni silloin kun ovat ja kyselen kuulumisia yms ehdotan näkemistä.  Usein kuitenkin mennyt siihen että aina aloitteet lähtevät minulta ja saan olla kyselemässä, että koska sopii ja millon passais. Takaisin viestejä ja kyselyitä ei kuitenkaan kuulu ja sitten tosi moni ystävä tosiaan on kadonnut kokonaan. Sitten riittää kuitenkin niitä mulkkuja itsekeskeisiä tyyppejä jotka kyselee ja soittelee vaan silloin kun on kyytiä,palvelusta tai viinapulloa vailla ja sellasia ihmisiä en kaipaa enää yhtään elämään. Todella hankalaa tuntuu olevan tavata oikeasti luotettavia ihmisiä ja hyviä tyyppejä

up