Lue keskustelun säännöt.
Aivan loppu äitiyteen haastavan lapsen kanssa :(
09.03.2019 |
Meillä on 8v lapsi joka ajaa vanhempansa uupumuksen partaalle. Ongelma on perusnegatiivinen luonne, yleinen häröily (ääni, heiluminen) sekä uhmakkuus, joka ei mene enää mielestäni ihan "normaalin" piikkiin. Vertailukohteena normaaliuhmakas pikkuveli, jonka kanssa olen saanut jopa onnistumisen kokemuksia äitinä tässä 3v aikana, jonka hän on elämässämme ollut.
Ihan pienestä asti esikoisella on ollut raivokohtauksia ja monesti on ollut ihan täysi työ käydä jossain "ihmisten ilmoilla", johon on vaadittu kahden vanhemman panos mielellään. Ollaankin yritetty elää mahdollisimman strukturoitua arkea. Toisen kanssa ei ole ollut yhtään mitään tälläistä perus pukemisuhmia ym huomioimatta.
Kamalinta on oma mieliala nykyään. En vaan enää jaksa. Olen niin pettynyt ja loppu äitiyteen. Olen aina halunnut olla ja ollutkin se äiti joka puuhaa kovasti lasten kanssa ja oikeasti on kiinnostunut heidän elämästään. Yrittänyt tarjota tasaista turvaa ja mukavaa puuhaa.
En vaan meinaa enää jaksaa, kun aamusta iltaan saan kuunnella marmatusta, valitusta ja kilahteluja. Oikeastaan mikään ei onnistu ilman pientä konfliktia, oli kyse miten kivasta jutusta tahansa, saatika sitten yksinkertaisten asioiden hoitamisesta elämässä (syö, pue, tee läksyt ym ym). Yleensä kaikki kiva käännetään paskaksi ensin asiaan pääsemistä lukuunottamatta kavereiden kanssa olemista. Pienet epäonnistumiset saavat lapsen käyttäytymään kotona todella huonosti, luonne on todella joustamaton. Päivittäin todistan varmaan kymmeniä kertoja silmien pyörittelyä, raajojen heiluttelua siksi että olen niin urpo, sekä länkytystä. Joka tilanteessa kun lasta pitää ohjata tekemään jotain :( Minulla on pitkä pinna (esim. pienemmälle en ole koskaan mistään hermostunut), mutta johonkin se minullakin loppuu.
Yritän iltaisin viettää lapsen kanssa yhteistä aikaa ilman veljeä, ystäviä on, on harrastuksia, koulu sujuu ongelmitta, parhaamme yritämme että arki on hyvää sekä tasaista ja välillä aina jotain hauskaakin mahtuu elämään. Silti kaikesta pitää vaan valittaa valittaa valittaa ja valittaa. Mietin vaan, että kauankohan enää jaksan. Tänä aamuna olin n. 30min hereillä ennenkuin tilanne kotona taas kärjistyi uhmaamisen ja valittamisen takia. Ja sen takia, että piti lähteä perheen kanssa koululla järjestettyyn perhetapahtumaan, johon kaveritkin oli tulossa. Nyt olen oikeastaan itkenyt kotona sen jälkeen kun isä lähti lasten kanssa, että jaksan taas tsempata loput 46h viikonlopusta.
En oikeastaan kaipaa muuta kuin vertaistukea... Ehkä tästä nyt jonkin diagnoosin voisi hakemalla hakea, mutta koulussa tai sos. suhteissa ei ole ongelmia
Miten muut samankaltaisessa tilanteessa olleet vanhemmat ovat jaksaneet? Vuorotellen lastenhoitoa?
Kommentit (66)
Pyöräytäppä tenavalle Ismo Leikolan elämänfilosofian tiivistymä "Älä ole mulkku"-sketsi. Voi sitten itse pohtia haluaako olla edelleen mulkku. Jotkut ovat syntymämulkkuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta kovin vakavalta, älä stressaa tai lähde tuohon mukaan. Tietenkään rumasti ei saa lapsikaan puhua vanhemmille mutta ei kannata ihan pienistä asioista koko ajan sanoa.
En mielestäni vaadi yhtään liikaa. Läksyt on pakko tehdä, samoin on pakko pukea. Aamupalan syömiseen menee helposti tunti jos sitä ei vähän valvo, toinen tunti pukemiseen. Mikään ei vaan onnistu ilman muistuttelua kotona eikä x10 sanominenkaan yleensä ole riittävää. Harrastuksetkin on mallia kunhan nyt vähän käy vaihtamassa maisemaa ja pääasia että liikkuu. Ihan kauheasti vähemmän ei voi vaatia ja tiedän että liiat vaatimukset saavat lapsen kupin nurin vuosien kokemuksella... Ap
Diagnoosi mistä? Kiintymyssuhdehäiriöstä?
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosi mistä? Kiintymyssuhdehäiriöstä?
Adhd: ta mietin. Sitä on suvussa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sinua, ap, hyvin. Lapsen ikävä luonne on jopa tabu. Asia käännetään helposti vanhempien ja kasvatuksen syyksi, vaikka yhdessä perheessä voi olla keskenään aivan erilaisia lapsia. Osa niistä, jotka ovat aikuisena ikäviä ihmisiä, ovat varmasti olleet sitä myös lapsena.
Olen onneksi päässyt omien lasteni kasvatuksessa melko vähällä, mutta työssäni opettajana kohtaan luonnollisesti haastavia lapsia. Osalla ihmisistä on vain jotenkin vaikea perusluonne ja esimerkiksi puutteellinen empatiakyky. Jatkuvan valituksen kuunteleminen on emotionaalisesti todella kuluttavaa. Jossain määrin lasten käytöstä pystyy ohjaamaan toivottuun suuntaan, mutta jos edistyminen on hidasta ja onnistumisen kokemukset harvassa, käy tämä varmasti vanhemman psyyken päälle.
Ehkä sillä on vaan hyvin hankala luonne, ei sen kummempaa diagnoosia. Oman jaksamisen kannalta, ota enemmän lapsivapaata aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosi mistä? Kiintymyssuhdehäiriöstä?
Adhd: ta mietin. Sitä on suvussa. Ap
Ei sinun kuvaus lapsestasi kyllä yhtään adhd:lta kuulosta.
Enemmän kaveriaikaa sitten, jos ei niiden kanssa rähjää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua, ap, hyvin. Lapsen ikävä luonne on jopa tabu. Asia käännetään helposti vanhempien ja kasvatuksen syyksi, vaikka yhdessä perheessä voi olla keskenään aivan erilaisia lapsia. Osa niistä, jotka ovat aikuisena ikäviä ihmisiä, ovat varmasti olleet sitä myös lapsena.
Olen onneksi päässyt omien lasteni kasvatuksessa melko vähällä, mutta työssäni opettajana kohtaan luonnollisesti haastavia lapsia. Osalla ihmisistä on vain jotenkin vaikea perusluonne ja esimerkiksi puutteellinen empatiakyky. Jatkuvan valituksen kuunteleminen on emotionaalisesti todella kuluttavaa. Jossain määrin lasten käytöstä pystyy ohjaamaan toivottuun suuntaan, mutta jos edistyminen on hidasta ja onnistumisen kokemukset harvassa, käy tämä varmasti vanhemman psyyken päälle.
Kukaan vauva ei synny empatiakyvyn kanssa eikä empatiakyky muodostu, ellei vanhemmat sitä lapselleen opeta. Enkä tarkoita nyt tietoista opettamista vaan sitä, että empatiakyky muodostuu tietynlaisen (hyvän) kasvatuksen sivutuotteena yleensä automaattisesti. Mutta jos on puutteellinen empatiakyky niin se on kyllä kasvatuksen vika, ei mikään geenien tuotos (pois lukien ehkä äärimmäiset psykopaatit, joiden kohdalla voi pohtia, että onko osittain syy geeneissäkin kasvatuksen LISÄKSI).
Mulla on toinen tyttäristäni perusnegatiivinen. Jotenkin aina huonolla tuulella, ärsyyntymiskynnys hyvin matala. Onneksi iän myötä käyttää yhä enemmän aikaa harrastuksiinsa. On kuitenkin luova ja älykäs, kai se elämässä tulee pärjäämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En mielestäni vaadi yhtään liikaa. Läksyt on pakko tehdä, samoin on pakko pukea. Aamupalan syömiseen menee helposti tunti jos sitä ei vähän valvo, toinen tunti pukemiseen. Mikään ei vaan onnistu ilman muistuttelua kotona eikä x10 sanominenkaan yleensä ole riittävää. Harrastuksetkin on mallia kunhan nyt vähän käy vaihtamassa maisemaa ja pääasia että liikkuu. Ihan kauheasti vähemmän ei voi vaatia ja tiedän että liiat vaatimukset saavat lapsen kupin nurin vuosien kokemuksella... Ap
Mutta vaaditko itseltäsi liikaa? Miksi viikonloppuna lapdi ei voi syödä ja pukea yhteensä kahta tuntia? Miksi on pakko pukea? Oletko koskaan koittanut antaa vähemmän huomiota? Esim pitäköön nakupäivää halutessaan mutta silloin ei voi mennä ulos/kavereille eikä saa ruokaa. Tai jos läksyt ei ole kolmannennkehotuksen jälkeen tehty; ei tule iltasatua/ei pääse kavereille päivään tms. Kaikesta tekemättömyydestä joku ikävä seuraus; lapsi silloin itse valitsee mitä tekee.
Joo, ei munkaan äitiys ole ollut mikään voimaannuttava kokemus, enemmänkin se on tuntunut kivireen vedolta. 16 vuoden vetämisen ja työntämisen jälkeen tuli add-diagnoosi. Nyt olen työni jo tehnyt ja nautin sen tuloksista, kun nuori aikuinen pärjää elämässään. Tätä ennen oli vaan pakko jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua, ap, hyvin. Lapsen ikävä luonne on jopa tabu. Asia käännetään helposti vanhempien ja kasvatuksen syyksi, vaikka yhdessä perheessä voi olla keskenään aivan erilaisia lapsia. Osa niistä, jotka ovat aikuisena ikäviä ihmisiä, ovat varmasti olleet sitä myös lapsena.
Olen onneksi päässyt omien lasteni kasvatuksessa melko vähällä, mutta työssäni opettajana kohtaan luonnollisesti haastavia lapsia. Osalla ihmisistä on vain jotenkin vaikea perusluonne ja esimerkiksi puutteellinen empatiakyky. Jatkuvan valituksen kuunteleminen on emotionaalisesti todella kuluttavaa. Jossain määrin lasten käytöstä pystyy ohjaamaan toivottuun suuntaan, mutta jos edistyminen on hidasta ja onnistumisen kokemukset harvassa, käy tämä varmasti vanhemman psyyken päälle.
Kukaan vauva ei synny empatiakyvyn kanssa eikä empatiakyky muodostu, ellei vanhemmat sitä lapselleen opeta. Enkä tarkoita nyt tietoista opettamista vaan sitä, että empatiakyky muodostuu tietynlaisen (hyvän) kasvatuksen sivutuotteena yleensä automaattisesti. Mutta jos on puutteellinen empatiakyky niin se on kyllä kasvatuksen vika, ei mikään geenien tuotos (pois lukien ehkä äärimmäiset psykopaatit, joiden kohdalla voi pohtia, että onko osittain syy geeneissäkin kasvatuksen LISÄKSI).
Olet väärässä. Empatiakyky on pitkälti synnynnäistä, ihan tieteen hyväksymä fakta. Empatiakyvyttömänkin voi silti usein sosiaalistaa yhteiskuntakykyiseksi.
Kuulostaa lievämuotoiselta uhmakkuushäiriöltä 🤔
Vaikka lapsella ei olisi mitään diagnoosia, voisi tämä silti hyötyä esimerkiksi toimintaterapiasta. Se, milloin kyse on luonteenpiirteestä ja milloin häiriöstä, on tavallaan sopimuksen varaista, ja käsitys "normaalista" vaihtelee myös kulttuureittain. Kärjistetysti sanoen tyypillistä eteläeurooppalaista lasta saatettaisiin Suomessa pitää ylivilkkaana ja suomalaista jurottavaa ja sosiaalisesti kömpelöä teiniä muualla masentuneena tai jopa autistisena.
Jos tavanomainen kotikasvatus ei auta ratkomaan pulmia lapsen käytöksessä, on hyvä pyytää ammattilaisapua. Tästä on perheen lisäksi hyötyä myös lapselle itselleen, sillä jos hän ei osaa reagoida ja käyttäytyä ikäiselleen sopivalla tavalla, on hänellä riski syrjäytyä kaveriporukoista myöhemmin.
Millainen suhde sinulla oli lapseen varhaislapsuudessa? Olitko masentunut synnytyksen jälkeen, tai hyvin väsynyt? Ne voivat häiritä kiintymyssuhteen syntymistä, mikä sitten oireilee myöhemmin. Lapsen käytös tuntuu mielestäni viestivän turhautuneisuudesta, tai masentuneisuudesta, esim. raivarit voivat olla oire masentuneisuudesta. Toki raivareita on myös adhd- ja asperger-ihmisillä, tuo epäonnistumisten huono sietäminen tuo mieleen aspergerin.
Mulle tulee mieleen apuna tilanteeseen sellaiset tekemiset, joissa olette fyysisesti lähekkäin. Esim. luet hänelle jatkotarinana joka ilta kirjaa niin, että istutte lähekkäin joko sohvassa tai hänen sängyssään (tyynyjä selän takana) ennen nukkumaanmenoa, niin että kehonne koskettavat toisiaan. Kehokosketuksen kautta välittyy monenlaisia tuntemuksia ja informaatiota. Se tasaa ja rauhoittaa.
En viitsinyt lukea koko aloitusta, mutta on kyllä kumma kun ihmisillä on erityislapsia ja vammaisia ja hoitavat heidät valittamatta, ja sitten joku normaalin lapsen äiti valittaa sivutolkulla, ettei kestä arkeaan.
Lapsella ei ole empatian puutetta, se varmasti näkyisi myös kaverisuhteissa. Koulusta tulee pelkkää hyvää palautetta niin läksyistä, kavereista kuin tuntityöskentelystäkin. Kotona vaan kaikki takkuaa, ihan kaikki :( Myös se, kun yrittää tehdä jotain kahden lapsen kanssa, oli se sitten jotain kivaa tai vähemmän kivaa. Onnistumisia ei juuri ole... Tai en muista, milloin viimeksi olisi ollut joku hyvä juttu. Negatiivisuutta vaan.
Toinen lapsi on positiivinen perusluonteeltaan, toki joskus uhmailee kun ei syöminen/pukeminen/kotiin lähteminen miellytä. Joskus jänskättää ja saattaa olla takertuva, mutta suhtautuu maailmaan avoimen uteliaasti ja hänen kanssaan on ilo tutkia ja tehdä asioita.. ap
Vaaditko itseltäsi ja lapselta liikaa? Olisiko parempi olla yrittämättä mitään extraa? Jos lapsi valittaa, marmattaa tms niin toteat lakonisesti että ”voi voi” ja jatkat omaa tekemistäsi. Lapsi ei määrää mitään, sinä määräät