Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Tajusin lapsuudenperheeni omituisuuden kun katselin kaverieni ja sukulaisteni perheitä: että jotkut vanhemmat siis oikeasti rakastivat, kuskasivat, pitivät huolta, auttoivat, kuuntelivat omia lapsiaan vaikka nämä lapset olivat kuinka kauheita ja käyttäytyivät kuinka huonosti tahansa.
Minusta ei pitänyt huolta tai rakastanut kukaan, vaikka yritin aina olla täydellinen, kiltti, tottelevainen, kunnollinen ja ahkera. Yritin kiltteydellä ja hyvillä teoilla voittaa vanhemmiltani huolenpitoa ja rakkautta. Päinvastoin, sain jatkuvan kelpaamattomuudentunteen ja syyllistyksen siitä, millainen minun ”olisi pitänyt olla”.
Ja sitten sanaan aikaan kaverini, jotka haistattelivat vanhemmilleen saivat vanhemmiltaan palkinnoksi ymmärrystä ja päänsilitystä. Nämä vanhemmat eivät koskaan hylänneet lapsiaan vaikka nämä olisivat tehneet mitä tahansa.
Toisin kuin minut oli hylätty, emotionaalisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkokyssäri; aiotteko auttaa paskavanhempianne kun ovat vanhuksia(siis niin vanhoja että ei enää yksin pärjää). Mitä jos toinen kuolee ja toinen jää leskeksi? Ja mitä jos eloonjäänyt onkin se hakkaaja/kiduttaja? Pidättekö yhteyttä?
Minä en aio kusipäävanhempiani auttaa, korkeintaan voisin hoitaa heitä välillä samoin kuin he hoitivat minua: nyrkillä turpaan, huutamista ja ugkailua, vaatteet päällä jääkylmään suihkuun, tukkapöllyä, repimistä, pimeään varastoon lukitsemista. Ai että kun sais näyttää miltä tuntuu olla avuton uhri ja kauhuissaan ja kuolemsnpeloissaan... olis niin oikein paskasäkeille!
Mutta siis ongelma tässä tulee olemasn MUU SUKU. Suku lakaisee kaikki ongelmat maton alle niinkuin aina, ja mua tullaan syyttämään ja syyllistämään miksi en auta ”mukavia vanhempiani”. Suvun painostus ahdistaa jo etukäteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.
Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.
Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.
Vihan tunteita voi vielä jossain vaiheessa tulla (tai sitten ei). Mutta kaikki ovat yksilöitä, joten jokaisen prosessi etenee omalla tavallaan.
Ei tullut. Säälin tunne kävi välillä. Lopulta järki otti ohjat kun löysi tietoa.
Puhut elämästäsi tähän asti. Menneisyyden prosessointi eri tavoin jatkuu kuitenkin jokaisella elämän loppuun asti. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa on edessä.
Vain yli 60 vuotta vihatonta elämää. Edelleen aion vain nauttia siitä varsinkin kun narsisti ei hallitse elämääni. En ole ketään vihannut koskaan. Et ehkä ymmärrä.
Uhrin viha on iso tabu. Se ei sovi yleiseen mielikuvaan uhreista. Tällaiset tunteet on mahdollista tunnistaa ja käsitellä kunnolla ainoastaan silloin, jos ympäristö on sellainen, joka antaa tällaisille huonoina pidetyille tunteille tilaa. Muussa tapauksessa ne kielletään. Ei minun itsemurhan tehnyt exänikään kyennyt olemaan suoraan vihainen kenellekään. Se ei silti hänen tapauksessaan ollut merkki tasapainoisuudesta. Tunteet etsivät aina lopulta jonkun tavan purkautua.
Jollain vanhemmat auttavat lasta kehittämään terveen suhteen omiin vihan tunteisiinsa ja ilmaisemaan näitä asianmukaisesti jo lapsuudessa. Toiset sitten joutuvat opettelemaan näitä asioita terapiassa, koska kodin perintönä viha saattaa olla todella kielletty ja pelottava tunne omassa mielessä, koska se linkittyy vahvasti pahoinpitelevän vanhemman toimintaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma sisäinen arvottomuuden tunne voi myös estää hakemasta psyykkisiin ongelmiin apua. Sitä voi helposti ajatella, että joillain muilla varmasti on vielä paljon isompia ongelmia ja siksi heitä pitäisi auttaa ensin... Masennus saa näkemään itsensä niin arvottomana, ettei miellä olevansa edes avun saamisen arvoinen.
Arvokkuus ja arvottomuus sisäisenä mallina on sekin monijakoinen. Toisaalta voi tuntea itsensä niin arvokkaaksi, että ei ole parisuhteissaan antanut kohdella itseään kaltoin, vaan on lähtenyt ennen pitkää vetämään huonoista suhteista. Ja arvokkuuden tunne on auttanut pitämään puolia esim. hyväksikäyttötilanteissa tai niiden yrityksissä. Mutta samanaikaisesti arvottomuus voi kokemuksena olla niin syvä, että ei koe olevansa avun arvoinen. Ei koe olevansa pitkäkestoisen onnen arvoinen, ei koe olevansa terveyden arvoinen, ei koe olevansa ystävyyden arvoinen. Yllätyävissä asioissa ja tilanteissa voi tuntea olevansa riittävän arvokas, ettei anna polkea itseään ihan täysin ja osaa pitää puolensa, mutta toisenlaisissa tilanteissa laiminlyö, mitätöi, pilkkaa ja arvostelee itseään niin julmasti, ettei kukaan sellaiseen kykene. Toisena hetkenä vanhemman sisäinen malli huutaa edelleen, solvaa ja haukkuu, vaatii mahdottomia, on julma ja toisessa kohtaa jokin tervehtynyt osa itsestä saakin pidettyä arvokkuuden tunteensa.
Aivan totta. Itse olen asettanut terapian tavoitteeksi sen, että saisin paremmin integroitua yhteen persoonan toiminnalliset ja toimimattoman osat. Ei minun tarvitse olla pelkästään selviytyjä tai uhri. Voin olla ihminen, jolla on monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Se on normaalia, että menneisyys näkyy minussa, vaikkei määritäkään kaikkea minussa. Tämän ymmärtämiseen vain on mennyt vuosia.
Luulin pitkään, että minun tulisi kyetä korjaamaan kaikki toimimaton minussa, nykyisin ajattelen että hedelmällisempää on opetella hyväksymään nämä puolet itsessään eikä yrittää torjua jotain huonona ja vääränlaisena. On ihan ok, ettei itsekään ole mikään täydellinen ihminen, vaan että jokaisella on omat heikkoutensa.
Tämäkin on lapsuuden perheen jälkiä, että aikuisenakin on ollut vaikea edes itse hyväksyä itseään vanhempien tapaan muuten kuin täydellisen pärjäävänä ja reippaana. Toivottavasti omat lapset osaisi tässä suhteessa kasvattaa toisin.
Vierailija kirjoitti:
Jatkokyssäri; aiotteko auttaa paskavanhempianne kun ovat vanhuksia(siis niin vanhoja että ei enää yksin pärjää). Mitä jos toinen kuolee ja toinen jää leskeksi? Ja mitä jos eloonjäänyt onkin se hakkaaja/kiduttaja? Pidättekö yhteyttä?
Minä en aio kusipäävanhempiani auttaa, korkeintaan voisin hoitaa heitä välillä samoin kuin he hoitivat minua: nyrkillä turpaan, huutamista ja ugkailua, vaatteet päällä jääkylmään suihkuun, tukkapöllyä, repimistä, pimeään varastoon lukitsemista. Ai että kun sais näyttää miltä tuntuu olla avuton uhri ja kauhuissaan ja kuolemsnpeloissaan... olis niin oikein paskasäkeille!
Mutta siis ongelma tässä tulee olemasn MUU SUKU. Suku lakaisee kaikki ongelmat maton alle niinkuin aina, ja mua tullaan syyttämään ja syyllistämään miksi en auta ”mukavia vanhempiani”. Suvun painostus ahdistaa jo etukäteen.
En aio auttaa. Jossain vaiheessa autoin, mutta en enää. Tajusin, että hajotan vain itseäni siinä, että yritän auttaa ihmisiä, jotka pilasivat elämäni ja joita ei todellisuudessa edelleenkään kiinnosta minä, taikka minun elämäni. Isäni vetelee viimeisiään, äitipuolen saa hoitaa hänen omat lapsensa. En kuitenkaan toivo heille mitään pahaa, tunnen myötätuntoa äitipuoltani kohtaan, joka on omaishoitajana täysin alkoholisoituneelle isälleni. Toivon että heillä olisi helpompaa. Menneisyydessä vain tapahtui liikaa ja minut rikottiin liian pahasti, jotta voisin olla lähemmin tekemisissä. En vain kykene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?
Suunnittelin teinivuosina murhaamista hyvin tarkalla suunnitelmalla.
Minä en suunnitellut, mutta sain todella pelottavia pakkoajatuksia. Isäni ja äitipuoleni lähellä tuli pakottava tarve ottaa veitsi käteen ja lyödä. Ihan yht äkkiä puskista tuli tuollainen todella voimakas ajatus, joka oli todella ahdistava ja pelottava. Pelkäsin veitsiä, pelkäsin pitää veitsiä käsissä. Pelkäsin, että joku kerta napsahdan ja pistän oikeasti. Uskalsin kertoa tästä myöhemmin terapeutilleni, joka suhtautui todella ihanasti. Selitti, että se johtuu kaikesta siitä patoutuneesta vihasta jota tunnen. Lohdutti että ei usko, että tekisin mitään harkitsematonta, että ei minun tarvitse pelätä itseäni.
Yhä edelleen saattaa toisinaan tulla tuo pakkoajatus päähän, jos olen veitsien lähellä. Vieläkään en ole pistänyt ketään :D.
Kiitos taas tästä ketjusta, ostin tuon Tunne lukkosi kirjan. Lukot /sisäänrakennetut oletukset kuulostavat siltä että minulla on varmaan suurin osa. "Minun on pakko alistua" "tunteet on hallittava" "olen epäonnistuja" "minut hylätään kuitenkin" "toiset määrittävät arvoni" "kuka tahansa voi haavoittaa" "en pärjää yksin" "kukaan ei oikeasti välitä minusta" "en kuulu mihinkään" "olen riittämätön" "olen kelvoton".
Päälle olen aina hallittu, koulutettu ja menestynyt, on auktoriteettia ja sivistystä ja käytöstapoja.
Sisältä koen että vain esitän sitä kaikkea ja se on kulissi joka romahtaa milloin tahansa ellen pinnistä. Että se ei olisikaan minä vaan todellinen halveksittava minä paljastuu sen rikkouduttua, ja kaikille paljastuu mikä todella olen.
Kun puhutaan että traumatisoitunut ja ongelmainen näkyisi syrjäytymisenä, niin minähän en siis voi olla traumatisoitunut, rikkinäinen ongelmakimppu. Minunhan siis pitää olla selviytyjä joka olen selättänyt traumat ja selviytynyt, eikö, kun kerran kulissit ovat niin ojennuksessa. Apuakin pyydän rauhallisesti ja ystävällisesti ja sivistynein sanakääntein, enkä ripsivärit poskille valuen. Hallinta ennen kaikkea.
Yksi pomo sanoi että en voi olla masentunut, koska masentunut ihminen ei pese tukkaansa. Minulla mitä lähempänä olen romahtamista, sitä huolellisemmin viimeiseen asti on siisti jakkupuku ja helmet korvissa. Varmaan joskus ne päällä hyppään junan alle.
Tämän ketjun ansiosta tajusin nyt että näitähän pitää juuri nyt miettiä kun olen muuten elämässä jotenkin seesteisessä kohdassa. Sain puettua eilen vähän miehellekin sanoiksi ja meillä oli hyvä keskustelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.
Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.
Ainakin minulle on kyllästymiseen asti höyry sitä, että jos tiedostat väkivaltaisen käytöksen olleen ongelma, niin osaat varmasti itse silloin välttää sitä. Eihän se vain välttämättä niin mene, ellei harjoitella keinoja purkaa vihan tunteita rakentavammin.
Suhtautuminen väkivaltaperheissä kasvaneisiin lapsiin on usein tekopyhää. Ei kukaan täysijärkinen menisi alkoholistin lapselle sanomaan, että koska vanhempasi olivat alkoholisteja, niin siksi sinusta ei voi tulla sellaista tai että pelkästään jo oman ongelmallisen suhteen alkoholiin tiedostaminen riittää tekemään alkoholistista täysin raittiin.
Kotiväkivallan traumatisoimien ihmisten hoito tuntuu olevan täysin lapsenkengissä ja on aivan tuurista kiinni millaisen ammattilaisen sattuu kohtaamaan. Ei siis ihme, että monenlaiset ongelmat usein periytyvät sukupolvelta toiselle, jos ihmisille ei edes ammattiavun piirissä välttämättä osata antaa keinoja parempien toimintamallien kehittämiseen.
Voimakas viha on ongelma silloinkin, jos se kohdistuu toimintana vain kyseiseen ihmiseen itseensä. Minulla esimerkiksi oli bulimian oireilua ja muuta itseni satuttamista, vaikka monen mielestä olin hyvin tasapainoisen oloinen ja pärjäävä.
Traumatisoituneilla ihmisillä viha kohdistuu näkyvimmin joko itsensä ulkopuolelle, tai itseensä. Toki itseä vahingoittava käytös on mukana myös silloin, kun vahingoittaa muita ja samaten muita vahingoittava käytös on läsnä silloin, kun vahingoittaa pääosin itseä, mutta näkyvimmillään raja menee noin. Minä olen aina vahingoittanut suurimmaksi osaksi itseäni, olen purkanut vihaa itseeni. Minun on todella vaikea sietää ihmisiä, jotka purkavat vihaa muihin.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos taas tästä ketjusta, ostin tuon Tunne lukkosi kirjan. Lukot /sisäänrakennetut oletukset kuulostavat siltä että minulla on varmaan suurin osa. "Minun on pakko alistua" "tunteet on hallittava" "olen epäonnistuja" "minut hylätään kuitenkin" "toiset määrittävät arvoni" "kuka tahansa voi haavoittaa" "en pärjää yksin" "kukaan ei oikeasti välitä minusta" "en kuulu mihinkään" "olen riittämätön" "olen kelvoton".
Päälle olen aina hallittu, koulutettu ja menestynyt, on auktoriteettia ja sivistystä ja käytöstapoja.
Sisältä koen että vain esitän sitä kaikkea ja se on kulissi joka romahtaa milloin tahansa ellen pinnistä. Että se ei olisikaan minä vaan todellinen halveksittava minä paljastuu sen rikkouduttua, ja kaikille paljastuu mikä todella olen.
Kun puhutaan että traumatisoitunut ja ongelmainen näkyisi syrjäytymisenä, niin minähän en siis voi olla traumatisoitunut, rikkinäinen ongelmakimppu. Minunhan siis pitää olla selviytyjä joka olen selättänyt traumat ja selviytynyt, eikö, kun kerran kulissit ovat niin ojennuksessa. Apuakin pyydän rauhallisesti ja ystävällisesti ja sivistynein sanakääntein, enkä ripsivärit poskille valuen. Hallinta ennen kaikkea.Yksi pomo sanoi että en voi olla masentunut, koska masentunut ihminen ei pese tukkaansa. Minulla mitä lähempänä olen romahtamista, sitä huolellisemmin viimeiseen asti on siisti jakkupuku ja helmet korvissa. Varmaan joskus ne päällä hyppään junan alle.
Tämän ketjun ansiosta tajusin nyt että näitähän pitää juuri nyt miettiä kun olen muuten elämässä jotenkin seesteisessä kohdassa. Sain puettua eilen vähän miehellekin sanoiksi ja meillä oli hyvä keskustelu.
Toiminnallisesta masennuksesta pitäisi puhua paljon enemmän. Moni traumaattisissa oloissa kasvanut kun on joutunut elämään masennuksen kanssa lapsesta asti ja sopeutumaan siihen monella tavalla. Masennus voi oireilla monella tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?
Suunnittelin teinivuosina murhaamista hyvin tarkalla suunnitelmalla.
Minä en suunnitellut, mutta sain todella pelottavia pakkoajatuksia. Isäni ja äitipuoleni lähellä tuli pakottava tarve ottaa veitsi käteen ja lyödä. Ihan yht äkkiä puskista tuli tuollainen todella voimakas ajatus, joka oli todella ahdistava ja pelottava. Pelkäsin veitsiä, pelkäsin pitää veitsiä käsissä. Pelkäsin, että joku kerta napsahdan ja pistän oikeasti. Uskalsin kertoa tästä myöhemmin terapeutilleni, joka suhtautui todella ihanasti. Selitti, että se johtuu kaikesta siitä patoutuneesta vihasta jota tunnen. Lohdutti että ei usko, että tekisin mitään harkitsematonta, että ei minun tarvitse pelätä itseäni.
Yhä edelleen saattaa toisinaan tulla tuo pakkoajatus päähän, jos olen veitsien lähellä. Vieläkään en ole pistänyt ketään :D.
Minulla ei ole ollut nuorena tällaisena ajatuksia, mutta ajattelin usein, että teen itsemurhan jollain oikein dramaattisella tavalla, jotta vanhemmat vihdoin joutuvat kohtaamaan sen, kuinka huonosti olen voinut. Mielikuvissani näin itseni kuolleena eri tavoin ja toiset ihmettelemässä ruumiini ympärillä. Vasta myöhemmin aikuisena on tullut väkivalta-ajatuksia vanhempia kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Jatkokyssäri; aiotteko auttaa paskavanhempianne kun ovat vanhuksia(siis niin vanhoja että ei enää yksin pärjää). Mitä jos toinen kuolee ja toinen jää leskeksi? Ja mitä jos eloonjäänyt onkin se hakkaaja/kiduttaja? Pidättekö yhteyttä?
Minä en aio kusipäävanhempiani auttaa, korkeintaan voisin hoitaa heitä välillä samoin kuin he hoitivat minua: nyrkillä turpaan, huutamista ja ugkailua, vaatteet päällä jääkylmään suihkuun, tukkapöllyä, repimistä, pimeään varastoon lukitsemista. Ai että kun sais näyttää miltä tuntuu olla avuton uhri ja kauhuissaan ja kuolemsnpeloissaan... olis niin oikein paskasäkeille!
Mutta siis ongelma tässä tulee olemasn MUU SUKU. Suku lakaisee kaikki ongelmat maton alle niinkuin aina, ja mua tullaan syyttämään ja syyllistämään miksi en auta ”mukavia vanhempiani”. Suvun painostus ahdistaa jo etukäteen.
En ole juurikaan yhteydessä. Narsistin hovin jäsenet hoitakoon hoivaamisen. Niin makaa kuin ostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.
Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.
Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.
Vihan tunteita voi vielä jossain vaiheessa tulla (tai sitten ei). Mutta kaikki ovat yksilöitä, joten jokaisen prosessi etenee omalla tavallaan.
Ei tullut. Säälin tunne kävi välillä. Lopulta järki otti ohjat kun löysi tietoa.
Puhut elämästäsi tähän asti. Menneisyyden prosessointi eri tavoin jatkuu kuitenkin jokaisella elämän loppuun asti. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa on edessä.
Vain yli 60 vuotta vihatonta elämää. Edelleen aion vain nauttia siitä varsinkin kun narsisti ei hallitse elämääni. En ole ketään vihannut koskaan. Et ehkä ymmärrä.
Uhrin viha on iso tabu. Se ei sovi yleiseen mielikuvaan uhreista. Tällaiset tunteet on mahdollista tunnistaa ja käsitellä kunnolla ainoastaan silloin, jos ympäristö on sellainen, joka antaa tällaisille huonoina pidetyille tunteille tilaa. Muussa tapauksessa ne kielletään. Ei minun itsemurhan tehnyt exänikään kyennyt olemaan suoraan vihainen kenellekään. Se ei silti hänen tapauksessaan ollut merkki tasapainoisuudesta. Tunteet etsivät aina lopulta jonkun tavan purkautua.
Outoa, ettei vihaamattomuus mitenkään kelpaa sinulle. Minä en vihaa, exäsi vihasi. Se mitä exäsi koki, ei tarkoita että muilla on ollut täsmälleen samaa. Minä käsittelin tunteita kodin ulkopuolella lapsesta lähtien, siksi sisälleni ei kertynyt vihan palloa. Miksi mitätöit ja vähättelet toisen kokemusta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.
Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.
Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.
Vihan tunteita voi vielä jossain vaiheessa tulla (tai sitten ei). Mutta kaikki ovat yksilöitä, joten jokaisen prosessi etenee omalla tavallaan.
Ei tullut. Säälin tunne kävi välillä. Lopulta järki otti ohjat kun löysi tietoa.
Puhut elämästäsi tähän asti. Menneisyyden prosessointi eri tavoin jatkuu kuitenkin jokaisella elämän loppuun asti. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa on edessä.
Vain yli 60 vuotta vihatonta elämää. Edelleen aion vain nauttia siitä varsinkin kun narsisti ei hallitse elämääni. En ole ketään vihannut koskaan. Et ehkä ymmärrä.
Uhrin viha on iso tabu. Se ei sovi yleiseen mielikuvaan uhreista. Tällaiset tunteet on mahdollista tunnistaa ja käsitellä kunnolla ainoastaan silloin, jos ympäristö on sellainen, joka antaa tällaisille huonoina pidetyille tunteille tilaa. Muussa tapauksessa ne kielletään. Ei minun itsemurhan tehnyt exänikään kyennyt olemaan suoraan vihainen kenellekään. Se ei silti hänen tapauksessaan ollut merkki tasapainoisuudesta. Tunteet etsivät aina lopulta jonkun tavan purkautua.
Outoa, ettei vihaamattomuus mitenkään kelpaa sinulle. Minä en vihaa, exäsi vihasi. Se mitä exäsi koki, ei tarkoita että muilla on ollut täsmälleen samaa. Minä käsittelin tunteita kodin ulkopuolella lapsesta lähtien, siksi sisälleni ei kertynyt vihan palloa. Miksi mitätöit ja vähättelet toisen kokemusta?
Missä ja miten käsittelit asioitasi perheesi ulkopuolella? Moni on vaikeiden asioiden kanssa tullut täysin sivuutetuksi lapsesta aikuiseksi asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta jo, alkaa mennä liian pitkälle tämä harhainen keskustelu.
Vierailija kirjoitti:
Lopeta jo, alkaa mennä liian pitkälle tämä harhainen keskustelu.
Puhutko itseksesi itsellesi? Kommenttia ei ole osoitettu kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos taas tästä ketjusta, ostin tuon Tunne lukkosi kirjan. Lukot /sisäänrakennetut oletukset kuulostavat siltä että minulla on varmaan suurin osa. "Minun on pakko alistua" "tunteet on hallittava" "olen epäonnistuja" "minut hylätään kuitenkin" "toiset määrittävät arvoni" "kuka tahansa voi haavoittaa" "en pärjää yksin" "kukaan ei oikeasti välitä minusta" "en kuulu mihinkään" "olen riittämätön" "olen kelvoton".
Päälle olen aina hallittu, koulutettu ja menestynyt, on auktoriteettia ja sivistystä ja käytöstapoja.
Sisältä koen että vain esitän sitä kaikkea ja se on kulissi joka romahtaa milloin tahansa ellen pinnistä. Että se ei olisikaan minä vaan todellinen halveksittava minä paljastuu sen rikkouduttua, ja kaikille paljastuu mikä todella olen.
Kun puhutaan että traumatisoitunut ja ongelmainen näkyisi syrjäytymisenä, niin minähän en siis voi olla traumatisoitunut, rikkinäinen ongelmakimppu. Minunhan siis pitää olla selviytyjä joka olen selättänyt traumat ja selviytynyt, eikö, kun kerran kulissit ovat niin ojennuksessa. Apuakin pyydän rauhallisesti ja ystävällisesti ja sivistynein sanakääntein, enkä ripsivärit poskille valuen. Hallinta ennen kaikkea.Yksi pomo sanoi että en voi olla masentunut, koska masentunut ihminen ei pese tukkaansa. Minulla mitä lähempänä olen romahtamista, sitä huolellisemmin viimeiseen asti on siisti jakkupuku ja helmet korvissa. Varmaan joskus ne päällä hyppään junan alle.
Tämän ketjun ansiosta tajusin nyt että näitähän pitää juuri nyt miettiä kun olen muuten elämässä jotenkin seesteisessä kohdassa. Sain puettua eilen vähän miehellekin sanoiksi ja meillä oli hyvä keskustelu.
Kiitos tästä kirjoituksesta ja kaikille muillekin kirjoittajille! Itse olen mennyt ahdistuneena puhumaan auttajalle ja vaikka sisäinen tunne on, että pää leviää niin analysoin ja erittelen tilannetta niin asiantuntevasti ja itsereflektoivasti, että kukaan ei kuule sen takaa hätää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.
Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.
Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.
Vihan tunteita voi vielä jossain vaiheessa tulla (tai sitten ei). Mutta kaikki ovat yksilöitä, joten jokaisen prosessi etenee omalla tavallaan.
Ei tullut. Säälin tunne kävi välillä. Lopulta järki otti ohjat kun löysi tietoa.
Puhut elämästäsi tähän asti. Menneisyyden prosessointi eri tavoin jatkuu kuitenkin jokaisella elämän loppuun asti. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa on edessä.
Vain yli 60 vuotta vihatonta elämää. Edelleen aion vain nauttia siitä varsinkin kun narsisti ei hallitse elämääni. En ole ketään vihannut koskaan. Et ehkä ymmärrä.
Uhrin viha on iso tabu. Se ei sovi yleiseen mielikuvaan uhreista. Tällaiset tunteet on mahdollista tunnistaa ja käsitellä kunnolla ainoastaan silloin, jos ympäristö on sellainen, joka antaa tällaisille huonoina pidetyille tunteille tilaa. Muussa tapauksessa ne kielletään. Ei minun itsemurhan tehnyt exänikään kyennyt olemaan suoraan vihainen kenellekään. Se ei silti hänen tapauksessaan ollut merkki tasapainoisuudesta. Tunteet etsivät aina lopulta jonkun tavan purkautua.
Outoa, ettei vihaamattomuus mitenkään kelpaa sinulle. Minä en vihaa, exäsi vihasi. Se mitä exäsi koki, ei tarkoita että muilla on ollut täsmälleen samaa. Minä käsittelin tunteita kodin ulkopuolella lapsesta lähtien, siksi sisälleni ei kertynyt vihan palloa. Miksi mitätöit ja vähättelet toisen kokemusta?
Missä ja miten käsittelit asioitasi perheesi ulkopuolella? Moni on vaikeiden asioiden kanssa tullut täysin sivuutetuksi lapsesta aikuiseksi asti.
Olen kiinnostunut kuulemaan vastauksesi. Moni toivoisi jo lapsena saavansa itselleen apua ja tukea ajoissa ongelmallisen perheen kanssa, mutta usein sitä ei aikuisilta saa. Lapsen omat käsittelykeinot taas näissä tilanteissa usein ovat valitettavan rajalliset.
Joku narsisti täällä alapeukuttaa :D.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkokyssäri; aiotteko auttaa paskavanhempianne kun ovat vanhuksia(siis niin vanhoja että ei enää yksin pärjää). Mitä jos toinen kuolee ja toinen jää leskeksi? Ja mitä jos eloonjäänyt onkin se hakkaaja/kiduttaja? Pidättekö yhteyttä?
Minä en aio kusipäävanhempiani auttaa, korkeintaan voisin hoitaa heitä välillä samoin kuin he hoitivat minua: nyrkillä turpaan, huutamista ja ugkailua, vaatteet päällä jääkylmään suihkuun, tukkapöllyä, repimistä, pimeään varastoon lukitsemista. Ai että kun sais näyttää miltä tuntuu olla avuton uhri ja kauhuissaan ja kuolemsnpeloissaan... olis niin oikein paskasäkeille!
Mutta siis ongelma tässä tulee olemasn MUU SUKU. Suku lakaisee kaikki ongelmat maton alle niinkuin aina, ja mua tullaan syyttämään ja syyllistämään miksi en auta ”mukavia vanhempiani”. Suvun painostus ahdistaa jo etukäteen.
En ole juurikaan yhteydessä. Narsistin hovin jäsenet hoitakoon hoivaamisen. Niin makaa kuin ostaa.
- petaa. Kännykkä korjaili omia aikojaan tuon sanan.
Uhrin viha on iso tabu. Se ei sovi yleiseen mielikuvaan uhreista. Tällaiset tunteet on mahdollista tunnistaa ja käsitellä kunnolla ainoastaan silloin, jos ympäristö on sellainen, joka antaa tällaisille huonoina pidetyille tunteille tilaa. Muussa tapauksessa ne kielletään. Ei minun itsemurhan tehnyt exänikään kyennyt olemaan suoraan vihainen kenellekään. Se ei silti hänen tapauksessaan ollut merkki tasapainoisuudesta. Tunteet etsivät aina lopulta jonkun tavan purkautua.