Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Kyllä minä tunnistan vanhemmissani narsistisen persoonallisuushäiriöisen sekä heikkonahkaisen narsistin. Tiedän mistä puhun. Narsistin toiminnat ovat osittain psykopaattisia. Enkä tarkoita, että kyseessä olisi jotkut satunnaiset tapahtumat vaan vanhempani ovat aina olleet sellaisia. Pysyn heistä kaukana. Ammattiryhmien narsismi-leimaaminen on mielestäni eäloogista. Mihin Lauerman päätelmä perustuu? Siihenkö, mitä narsistit haluaisivat olla vai onko upseerit, papit ja psykologit suurin Lauerman asiakaskunta jolle Lauerma on tehnyt diagnoosin? Miten narsisti yleensäkin hakeutuu psykiatrin vastaanotolle hakemaan apua narsismiinsa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Kyllä minä tunnistan vanhemmissani narsistisen persoonallisuushäiriöisen sekä heikkonahkaisen narsistin. Tiedän mistä puhun. Narsistin toiminnat ovat osittain psykopaattisia. Enkä tarkoita, että kyseessä olisi jotkut satunnaiset tapahtumat vaan vanhempani ovat aina olleet sellaisia. Pysyn heistä kaukana. Ammattiryhmien narsismi-leimaaminen on mielestäni eäloogista. Mihin Lauerman päätelmä perustuu? Siihenkö, mitä narsistit haluaisivat olla vai onko upseerit, papit ja psykologit suurin Lauerman asiakaskunta jolle Lauerma on tehnyt diagnoosin? Miten narsisti yleensäkin hakeutuu psykiatrin vastaanotolle hakemaan apua narsismiinsa?

YouTubesta löytyy hänen luentonsa kun googlatat Hannu Lauerma pahuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Kyllä minä tunnistan vanhemmissani narsistisen persoonallisuushäiriöisen sekä heikkonahkaisen narsistin. Tiedän mistä puhun. Narsistin toiminnat ovat osittain psykopaattisia. Enkä tarkoita, että kyseessä olisi jotkut satunnaiset tapahtumat vaan vanhempani ovat aina olleet sellaisia. Pysyn heistä kaukana. Ammattiryhmien narsismi-leimaaminen on mielestäni eäloogista. Mihin Lauerman päätelmä perustuu? Siihenkö, mitä narsistit haluaisivat olla vai onko upseerit, papit ja psykologit suurin Lauerman asiakaskunta jolle Lauerma on tehnyt diagnoosin? Miten narsisti yleensäkin hakeutuu psykiatrin vastaanotolle hakemaan apua narsismiinsa?

YouTubesta löytyy hänen luentonsa kun googlatat Hannu Lauerma pahuus.

Kerro lyhyesti tiivistäen vastaukset.

Alkoholismi tekee noita piirteitä vaikkei niitä henkilössä muuten välttämättä esiintyisi. Myös läheisriippuvuus on yhteydessä alkoholismiin. Tuun itsekin erittäin rikkinäisistä oloista. Surullista muisteltavaa. Kausittaista, säännöllistä kännäämistä. Isällä oli tapana rynniä huoneeseeni ja ennalta arvaamatta rytäistä ovi auki. Solukämpässä säpsähdin aina ja ahdistuin kun kämppis tuli kotiin, avoliittoni alkuaikoina myös, muistaakseni. Todistin lapsena äitipuoleni hakkaamiset, nyrkillä naamaan meiningit. Sisareni myös. Mä sain kunnon läpsyn poskelle ja hiuksista retuuttamisen, nyrkki heilui naamani edessä, koskematta kylläkin, mutta vain tuon kerran. Olin yläasteella silloin. Rauhassa sain olla, pakenin omiin oloihin. Turvaton oli lapsuus. Voi että, jos olisin kotioloistani jotain voinut hiiskua, mut häpeä oli liian kova. Nyt en enää osaa oikein suhtautua tuohon kaikkeen. T: ylläri ylläri juristiksi itseni opiskellut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?

Ap

No joo, siis kyllähän sen jo silloin nuorempana tajusi että ei tämä mene oikein, mutta semmoset pienemmät, yksittäiset jutut missä on menty silloin pieleen, tajusi vasta myöhemmin. Esim. kun sain uuden työpaikan ja kerroin siitä innoissani äidille (en liian innoissani koska sehän ei meillä käy), äitini ei edes onnitellut. Aloin ajattelemaan sitten että eihän minua koskaan onniteltu oikein mistään onnistumisista eikä kukaan lapsuudenperheestä kysele koskaan mitään minun elämästäni. Kun aloittelin työelämää tuntui tosi oudolta kun työkaverit kyselivät paljon ja olivat innoissaan jostain randomjutuista, siis sillä lailla kohteliaasti niin kuin on tapana. Ei meillä kotona tuollaista harrastettu. Tuntui silloin tosi nololta että vasta siinä vaiheessa opin tuollaisia normaaleja tapoja. Ja se työstäminen jatkuu edelleen.

Lapsena jo tajusin, että perheeni ei ole normaali ja kuvittelinkin, että he eivät ole oikeita vanhempiani, koska lapsenaivoillani ajattelin, että oikeat vanhemmat rakastaisivat minua ja kyllä oikea isä ja äiti joskus vielä hakisivat minut...

Sama kuin yllä kirjoittavalla, että en saanut olla iloinen mistään saavutuksistani, en koenumeroista, en kehuista työpakoilla, en siitä, jos joku kehui kauniiksi tai älykkääksi... Äitini oli aina niin pahalla tuulella, että hän ei kestänyt, jos minä olen iloinen tai tyytyväinen. Henkisesti siis ihan sairas tapaus, ei tuollaisen ihmisen pitäisi olla vanhempi ollenkaan, kun haluaa painaa lastaan alaspäin.

Sama juttu, että vielä nykyäänkään en edes huomaa, jos joku ei kysele minulta, miten menee tai ole kiinnostunut asioistani. Olen vaan tyytyväinen, jos joku ei kysele liikoja... Tämä aiheuttaa sen, että vedän puoleeni erittäin itsekkäitä ihmisiä, koska en osaa "karsia" heitä jo tutustuessa, olen niin tottunut itsekkääseen käytöstyyliin lapsuudenkodissani.

Täsmälleen sama juttu minulla, tarkemmin kertomatta olen onnistunut urallani tavalla joka erittäin harvalla onnistuu, mutta en juurikaan puhu asiasta kavereideni kanssa, koska suurin osa heistä on tyyppiä joka enempikin alkaa vähätellä saavutusta. Niiden loppujen positiivista kannustusta en osaa ottaa vastaan.

Minä olen se vanhemman uskottu. Jollain tavalla pidän aikuisenakin vielä luontevana sitä, ettei toinen ole kovin kiinnostunut minun asioistani. Saatan kyllä pistää sen merkille, ettei asioistani juuri kysellä, mutta ajattelen, että tällaisia ihmiset vain ovat, itsekeskeisiä.

Jos joudun huomion kohteeksi, niin helposti hämmennyn ja alan miettiä miksi toinen kerää minusta tietoja. Vanhempani kun käytti niitä manipulointiyrityksiinsä tai sitten päästäkseen moittimaan minua.

Ymmärrettävästi ihmissuhteeni eivät ole kovin tasapainoisia. Toimimattomassa perheessä kasvaminen jättää pitkän varjon elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma sisäinen arvottomuuden tunne voi myös estää hakemasta psyykkisiin ongelmiin apua. Sitä voi helposti ajatella, että joillain muilla varmasti on vielä paljon isompia ongelmia ja siksi heitä pitäisi auttaa ensin... Masennus saa näkemään itsensä niin arvottomana, ettei miellä olevansa edes avun saamisen arvoinen.

Arvokkuus ja arvottomuus sisäisenä mallina on sekin monijakoinen. Toisaalta voi tuntea itsensä niin arvokkaaksi, että ei ole parisuhteissaan antanut kohdella itseään kaltoin, vaan on lähtenyt ennen pitkää vetämään huonoista suhteista. Ja arvokkuuden tunne on auttanut pitämään puolia esim. hyväksikäyttötilanteissa tai niiden yrityksissä. Mutta samanaikaisesti arvottomuus voi kokemuksena olla niin syvä, että ei koe olevansa avun arvoinen. Ei koe olevansa pitkäkestoisen onnen arvoinen, ei koe olevansa terveyden arvoinen, ei koe olevansa ystävyyden arvoinen. Yllätyävissä asioissa ja tilanteissa voi tuntea olevansa riittävän arvokas, ettei anna polkea itseään ihan täysin ja osaa pitää puolensa, mutta toisenlaisissa tilanteissa laiminlyö, mitätöi, pilkkaa ja arvostelee itseään niin julmasti, ettei kukaan sellaiseen kykene. Toisena hetkenä vanhemman sisäinen malli huutaa edelleen, solvaa ja haukkuu, vaatii mahdottomia, on julma ja toisessa kohtaa jokin tervehtynyt osa itsestä saakin pidettyä arvokkuuden tunteensa.

Aivan totta. Itse olen asettanut terapian tavoitteeksi sen, että saisin paremmin integroitua yhteen persoonan toiminnalliset ja toimimattoman osat. Ei minun tarvitse olla pelkästään selviytyjä tai uhri. Voin olla ihminen, jolla on monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Se on normaalia, että menneisyys näkyy minussa, vaikkei määritäkään kaikkea minussa. Tämän ymmärtämiseen vain on mennyt vuosia.

Luulin pitkään, että minun tulisi kyetä korjaamaan kaikki toimimaton minussa, nykyisin ajattelen että hedelmällisempää on opetella hyväksymään nämä puolet itsessään eikä yrittää torjua jotain huonona ja vääränlaisena. On ihan ok, ettei itsekään ole mikään täydellinen ihminen, vaan että jokaisella on omat heikkoutensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltähän tuntuisi, jos elämässä olisi ollut edes yksi ihminen, johon lapsena olisi voinut luottavaisesti turvautua.

En tiedä, olen miettinyt samaa. Mulla oli jollain tavalla oma mummo, mutta sekin on tosi sairas omalla tavalla. Katseli koko ajan vierestä, kun omia lapsenlapsia pahoinpidellään, pahoinpidellään jopa todella rankasti, mutta joku ihmeen häpeän ja julkisuuden pelko esti puuttumasta ja tekemästä esim. lastensuojeluilmoitusta. Ettei kato naapurit vain tiedä. Ja työkaverit. Ja mitä nekin ajattelee? Ylpeys ja halu pitää kulissit yllä meni lasten turvallisuuden edelle.

Jeps. Näin se menee. Aikuisena sitten on näihin ihmisiin vaikea suhtautua, kun ymmärtää kuvion. On todella hylätty olo, kun tajuaa etteivät aikuiset vain välittäneet. Lapsena ei tajunnut, että vaihtoehtoja yrittää tehdä jotakin asioiden parantamiseksi heillä olisi kyllä ollut.

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.

Lapsena tajusi pelon, teininä perheen olevan erilainen kuin muilla ja vaihtarivuoden jälkeen, että perheessä on jotain tosi pahasti vialla. Tätä onkin sitten prosessoitu koko aikuisikä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Ainakin minulle on kyllästymiseen asti höyry sitä, että jos tiedostat väkivaltaisen käytöksen olleen ongelma, niin osaat varmasti itse silloin välttää sitä. Eihän se vain välttämättä niin mene, ellei harjoitella keinoja purkaa vihan tunteita rakentavammin.

Suhtautuminen väkivaltaperheissä kasvaneisiin lapsiin on usein tekopyhää. Ei kukaan täysijärkinen menisi alkoholistin lapselle sanomaan, että koska vanhempasi olivat alkoholisteja, niin siksi sinusta ei voi tulla sellaista tai että pelkästään jo oman ongelmallisen suhteen alkoholiin tiedostaminen riittää tekemään alkoholistista täysin raittiin.

Kotiväkivallan traumatisoimien ihmisten hoito tuntuu olevan täysin lapsenkengissä ja on aivan tuurista kiinni millaisen ammattilaisen sattuu kohtaamaan. Ei siis ihme, että monenlaiset ongelmat usein periytyvät sukupolvelta toiselle, jos ihmisille ei edes ammattiavun piirissä välttämättä osata antaa keinoja parempien toimintamallien kehittämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.

Vihan tunteita voi vielä jossain vaiheessa tulla (tai sitten ei). Mutta kaikki ovat yksilöitä, joten jokaisen prosessi etenee omalla tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Ainakin minulle on kyllästymiseen asti höyry sitä, että jos tiedostat väkivaltaisen käytöksen olleen ongelma, niin osaat varmasti itse silloin välttää sitä. Eihän se vain välttämättä niin mene, ellei harjoitella keinoja purkaa vihan tunteita rakentavammin.

Suhtautuminen väkivaltaperheissä kasvaneisiin lapsiin on usein tekopyhää. Ei kukaan täysijärkinen menisi alkoholistin lapselle sanomaan, että koska vanhempasi olivat alkoholisteja, niin siksi sinusta ei voi tulla sellaista tai että pelkästään jo oman ongelmallisen suhteen alkoholiin tiedostaminen riittää tekemään alkoholistista täysin raittiin.

Kotiväkivallan traumatisoimien ihmisten hoito tuntuu olevan täysin lapsenkengissä ja on aivan tuurista kiinni millaisen ammattilaisen sattuu kohtaamaan. Ei siis ihme, että monenlaiset ongelmat usein periytyvät sukupolvelta toiselle, jos ihmisille ei edes ammattiavun piirissä välttämättä osata antaa keinoja parempien toimintamallien kehittämiseen.

Voimakas viha on ongelma silloinkin, jos se kohdistuu toimintana vain kyseiseen ihmiseen itseensä. Minulla esimerkiksi oli bulimian oireilua ja muuta itseni satuttamista, vaikka monen mielestä olin hyvin tasapainoisen oloinen ja pärjäävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.

Vihan tunteita voi vielä jossain vaiheessa tulla (tai sitten ei). Mutta kaikki ovat yksilöitä, joten jokaisen prosessi etenee omalla tavallaan.

Ei tullut. Säälin tunne kävi välillä. Lopulta järki otti ohjat kun löysi tietoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.

Vihan tunteita voi vielä jossain vaiheessa tulla (tai sitten ei). Mutta kaikki ovat yksilöitä, joten jokaisen prosessi etenee omalla tavallaan.

Ei tullut. Säälin tunne kävi välillä. Lopulta järki otti ohjat kun löysi tietoa.

Puhut elämästäsi tähän asti. Menneisyyden prosessointi eri tavoin jatkuu kuitenkin jokaisella elämän loppuun asti. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa on edessä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?

Suunnittelin teinivuosina murhaamista hyvin tarkalla suunnitelmalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.

Vihan tunteita voi vielä jossain vaiheessa tulla (tai sitten ei). Mutta kaikki ovat yksilöitä, joten jokaisen prosessi etenee omalla tavallaan.

Ei tullut. Säälin tunne kävi välillä. Lopulta järki otti ohjat kun löysi tietoa.

Puhut elämästäsi tähän asti. Menneisyyden prosessointi eri tavoin jatkuu kuitenkin jokaisella elämän loppuun asti. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa on edessä.

Minullakin lapsuus ja nuoruus meni niin, että yritin vimmaisesti nousta olosuhteiden yläpuolelle ja ymmärtää vanhempiani. Vasta oltuani pitkän aikaa poissa kotoa olen kyennyt käsittelemään miten kaikki kokemani on minuun vaikuttanut ja kohtaamaan näihin tapahtumiin liittyvät vaikeat tunteet. Ennen tätä elämä ei ole ollut riittävän turvallista, jotta olisin pystynyt kunnolla aloittamaan asioiden käsittelemisen myös tunnetasolla niiden järjellä käsittelemisen lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?

Suunnittelin teinivuosina murhaamista hyvin tarkalla suunnitelmalla.

Vanhempiesi vai jonkun muun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;”mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus”. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Eivät kaikki väkivallan uhrit koe vihaa. Itse koin epätoivoa ja epätietoisuutta monesta seikasta. Sitten surua.

Vihan tunteita voi vielä jossain vaiheessa tulla (tai sitten ei). Mutta kaikki ovat yksilöitä, joten jokaisen prosessi etenee omalla tavallaan.

Ei tullut. Säälin tunne kävi välillä. Lopulta järki otti ohjat kun löysi tietoa.

Puhut elämästäsi tähän asti. Menneisyyden prosessointi eri tavoin jatkuu kuitenkin jokaisella elämän loppuun asti. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa on edessä.

Vain yli 60 vuotta vihatonta elämää. Edelleen aion vain nauttia siitä varsinkin kun narsisti ei hallitse elämääni. En ole ketään vihannut koskaan. Et ehkä ymmärrä.