Minkä ikäisen lapsen voi jättää isän hoitoon neljäksi päiväksi?

Vierailija kirjoitti:

Usein puhutaan kuinka vauvat ja lapset on selviytyvää sorttia ja kyllähän ne pärjää vaikka vähä huutaiski. Siltähän se äkkiseltään näyttää, mutta kun monet asiat varhaislapsuudesta saattavat putkahtaa pintaan vasta aikuisena.

Heti tuli mieleen eräs tuttavani, joka nuorena naureskellen kertoi, miten pienenä hänet oli jätetty naapurin tädin hoiviin(jälkikäteen selvisi, että tämä hoito oli ollut hyvin kyseenalaista) Ja samaan lauseeseen vielä tokaisi, että ihan normaalihan minusta on tullut. Ei mennyt kuin muutama vuosi, tuttavani sai oman lapsen ja omat lapsuuden traumat nousi pintaan. Nyt tuttavani on rampannut terapiassa dissosiaatiohäiriön takia ja yrittää työstää omaa traumaattista lapsuuttaan, että löytäisi oman persoonallisuutensa ja saisi itsetunnon takaisin.

Lisään vielä että toki tähän traumaattiseen lapsuuteen liittyy paljon muutakin, kuin tämä todella pienenä koettu ero äidistä kyseenalaisessa hoidossa.

Mutta kuitenkin hain tällä takaa sitä, että monestikaan ne lapsuuden ongelmat ei näy vasta kuin aikuisena. Ja monesti traumat nousevat pintaan vasta sitten, kun niille on tilaa.

Ja tämähän on jo täysin ohi aiheen, tuli nyt vaan mieleen tästä lapsen kestävyyydestä ja itkemisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lyödäänhän adoptiolapsetkin aika kylmiltään ottovanhempiensa huomaan. Lapset on kestävää tekoa. Itkeskelee ehkä enemmän, mutta ei siitä mitään traumaa jää. Äidit uupuu ja masentuu just ton takia että äidit kokee olevansa korvaamattomia ja jämähtää himaan.

Tutkimuksien mukaan jokaisella adoptiolapsella on jonkinlainen trauma.

Mikähän tutkimus se mahtaa olla?  Yhtä hyvin voisi yleistää, että jokaisella ihmisellä on jonkinlainen trauma.

Vierailija kirjoitti:

4 vrk on minusta aika pitkä aika noin pienelle, jos äiti on tähän asti ollut se ensisijainen hoitaja. Minusta se tuntuisi ahdistavalta. Minulla on 1,5-vuotias, ja koen että nyt on jo ihan erilaista kuin 8 kk sitten.

Minä en ylipäänsä ymmärrä, miksi äidin ensisijaisuus halutaan vauvojen kohdalla niin kovasti kieltää. Meillä on vanhempia lapsia myös, eikä se että vauva on kiinni äidissä todellakaan tarkoita sitä, että tilanne lyödään lukkoon koko lapsuudeksi.

Miksi pelkästään äiti jos kerran isäkin on olemassa? Kyllä meillä ainakin jo pienestä putäen hoidettiin lasta molemmat niin ei tarvinnut miettiä ”uskaltaako” lapsen jättää isälle jos on vähän isompi paskahätä vaikka.

Mietuppä miltä isästä tuntuu jos ei saa koskaan viettää lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Meillä ainakin mies halusi tehdä vaunulenkkejä vauvan kanssa, kävivöt kyläilemässä yms. Sitä samaa kuin minäkin, miksi tää pitäisi isältä kieltää?

Kyllä lapsen pitää tottua olemaan enemmän isänsä kans. Lopeta lapsessa roikkuminen.

” Mulla olisi to-su matka tiedossa kun lapsi on 10kk. ”

Ap:n mukaan lapsi on nyt 8kk ja matkaan on aikaa 2 kk. Perheellä on hyvää aikaa harjoitella vauvan ja isän yhdessä oloa. Isä voi ottaa vastuulleen enemmän hoitotoimia ja luoda rutiineja jotka sitten parin kk:n kuluttua ovat vauvalle tuttuja ja turvallisia.

Siis mäkin oon TODELLA yllättynyt näistä vastauksista! Itse en voisi kuvitellakaan olevani 4 päivää vauvani luota nyt pois, vaikka hän on jo 10-kuinen. Täällä on ainakin kova eroahdistuskausi menossa, joten vaikka isä on yhtä lailla myös lapsemme vanhempi, ei se tunnu ainakaan meidän vauvallemme olevan läheskään sama kuin äiti. Huomaan kyllä, että käsittelemme häntä hieman eri tavoilla: minä olen lempeämpi, suukottelen ja hoivaan enemmän. Tietysti myös se vaikuttaa, kun on tottunut olemaan about vuorokauden ympäri minun kanssani. Siksi uskoisinkin, että 4 PÄIVÄN erossaolo tässä vaiheessa olisi aikamoinen shokki ja huutaisi ikäväänsä :/

Missä täältä nyt on ne kaikki äidit jotka eivät ole olleet erossa lapsistaan yötäkään ekaan 10 vuoteen? :D

Vierailija kirjoitti:

Siis mäkin oon TODELLA yllättynyt näistä vastauksista! Itse en voisi kuvitellakaan olevani 4 päivää vauvani luota nyt pois, vaikka hän on jo 10-kuinen. Täällä on ainakin kova eroahdistuskausi menossa, joten vaikka isä on yhtä lailla myös lapsemme vanhempi, ei se tunnu ainakaan meidän vauvallemme olevan läheskään sama kuin äiti. Huomaan kyllä, että käsittelemme häntä hieman eri tavoilla: minä olen lempeämpi, suukottelen ja hoivaan enemmän. Tietysti myös se vaikuttaa, kun on tottunut olemaan about vuorokauden ympäri minun kanssani. Siksi uskoisinkin, että 4 PÄIVÄN erossaolo tässä vaiheessa olisi aikamoinen shokki ja huutaisi ikäväänsä :/

Missä täältä nyt on ne kaikki äidit jotka eivät ole olleet erossa lapsistaan yötäkään ekaan 10 vuoteen? :D

Toivottavasti sellaiset "äidit" ovat kuolleet sukupuuttoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lyödäänhän adoptiolapsetkin aika kylmiltään ottovanhempiensa huomaan. Lapset on kestävää tekoa. Itkeskelee ehkä enemmän, mutta ei siitä mitään traumaa jää. Äidit uupuu ja masentuu just ton takia että äidit kokee olevansa korvaamattomia ja jämähtää himaan.

Tutkimuksien mukaan jokaisella adoptiolapsella on jonkinlainen trauma.

Niin no itse olen ns. adoptiolapsi eikä minulla ole mitään traumoja! Äitini sai minut kun olin 6kk ikäinen vauva. Ja nimenomaan äitini, joku muu on minut tehnyt ja synnyttynyt mutta hän ei ole minun äiti. Äitini on se, joka on minun paskavaipat vaihtanu ja riidelly kanssani teini-iän, opettanut minulle kaiken minkä tiedän ja kasvattanut minut. Äitiys ei tule automaattisesti sillä että synnyttää lapsen.

Enemmän minulle traumoja aiheuttaa tälläiset kommentit ja ihmiset, jotka puhuu ns oikeasta äidistä ja adoptioäidistä.

Näillä "isäkin on lapsen vanhempi" -kommentoijilla tuskin on omaa lasta. Noin minäkin ajattelin ennen. Mutta tuo on aikuisen näkökulma. Vauva vasta opettelee siihen. Melkoisella shokkiterapialla ajattelit asian vauvalle opettaa. Valitettavasti ihminen nyt vain on sellainen, että se kehittyy hitaasti ja muodostaa aluksi kiintymyssuhteen vain yhteen ihmiseen, vaikka vauvalle kuinka tolkuttaisi, että isäkin on vanhempasi.

Kaikissa perheissä ei lastenhoitoa toteuteta tasa-arvoisesti isän ja äidin kesken, eli ei se ole itsestäänselvyys, että isä "kelpaa"yhtä hyvin kuin äiti. Tietenkin tällainen tilanne on aina ikävä, mutta todellisuutta varmaan useammissa perheissä kuin äkkiseltään uskoisi. Meillä ainakin on näin. Mies ei ole missään vaiheessa halunnut osallistua yhtälailla lapsen hoitoon. Yritän lähteä mahd. paljon pois kotoa että olisivat kaksin, mutta mitä enemmän olen pois, niin sitä enemmän mieheni haraa vastaan lapsen kanssa yksin jäämistä. Odottaa kuulemma että vauva kasvaisi, niin keksisi sitten hänen kanssaan paremmin tekemistä. Mies veisi mieluummin lapsen aina äidilleni jos minulla on menoa, mutta tietenkään en tähän suostu. Vauva siis vuoden enkä imetä enää.

Itse en siis todellakaan haluaisi lähteä moneksi päiväksi pois, koska vauvan ja isänsä suhde ei ole mielestäni sillä tasolla, että isä olisi sama asia kuin äiti. Valitettavasti meillä näin. :/

En jättäsi

Jouduin synnytyksestä leikkaukseen, joten esikoinen oli ekat tuntinsa isän hoivissa. Siitä se alkoi se tasavertainen vanhemmuus. Kaksi viikkoa myöhemmin olin taas sairaalassa päivän. Ja siis imetin (luonnollisesti opetimme heti pullolle myös). Olin viikon pois kun esikoinen oli 10kk. Kaikki meni hyvin. Hän pyöri ympäriinsä kuulemma kotona ja etsi äitiä, mutta ei mitään itkuja tai raivareita. Söi normaalisti ja nukkui hyvin. Ei roikkunut minussa kiinni kun palasin vaan jatkoimme leikkiä siitä mihin jäimme.

Kuopuksen kanssa ei ole ollut vastaavia menoja (hän on just nyt 10kk) enkä tietenkään tahallani niitä keksikään. Mutta elämässä tapahtuu ja jos tulisi joku tilanne niin en olisi huolissani. Olen äitinä korvaamaton mutta en huoltajana ja hoitajana.

Mieheni on tasavertainen puoliso ja huoltaja. Hän on ollut vanhempainvapailla kuten minäkin. Valitsin huolella.

Menin töihin lapsen ollessa 3-kuinen. Ensimmäinen kolmipäiväinen työmatka lapsrn ollessa 5kk. Kaksivuotispäivän tienoilla olin työmatkalla 11 päivää.

Myönnän että minun ja aloittajan elämäntilanteet ovat täysin erilaiset, meillä lapsen isä on käytännössä koko ajan ollut lapsrn elämässä enemmän paikalla ja läsnä kuin minä.