Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Narsistinen perhe - mahdollistajan rooli
04.03.2019 |
Järkyttävää tajuta miten systeemaattisista mahdollistajan roolissa toimivan vanhemman toiminta on. Mahdollisuuksia puuttua narsistin lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan olisi ollut paljon, mutta kaikki nämä tilanteet mahdollistaja sivuutti.
Jälkikäteen asiasta kysyttäessä selittelee, että muistot väkivallasta ovat kuulemma valemuistoja. Onneksi aikuisena voi ottaa irtioton psyykkisesti sairaista vanhemmistaan.
Kommentit (51)
Kyllä. Tuossa dynamiikassa on just se, että kun se narsisti on niin kauhea, niin se toinen vanhempi näyttäytyy hyvänä, pelastajana verrattuna siihen kamalaan. Kestää kauan päästä irti tuosta ja tajuta että se että A.on hirviö ei automaattisesti tarkoita että B on pyhimys. Ja tässä tapauksessa päinvastoin kun ei ole pelastanut, joskus ei edes suojellut lapsiaan A:lta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Tuossa dynamiikassa on just se, että kun se narsisti on niin kauhea, niin se toinen vanhempi näyttäytyy hyvänä, pelastajana verrattuna siihen kamalaan. Kestää kauan päästä irti tuosta ja tajuta että se että A.on hirviö ei automaattisesti tarkoita että B on pyhimys. Ja tässä tapauksessa päinvastoin kun ei ole pelastanut, joskus ei edes suojellut lapsiaan A:lta.
Eihän sitä lapsena ymmärrä sitä, että oikeasti aikuisella olisi paljon enemmän vaihtoehtoja tehdä jotain tilanteen parantamiseksi kuin lapsella. Sitä samaistuu siihen vanhempaan, joka ei ole ihan yhtä huono kuin toinen ja ajattelee, että tässä sitä ollaan samassa veneessä. Kuvion sairaan luonteen ymmärtää kunnolla vasta kun on päässyt kotoa pois.
Joo, mulla molemmat oli sekaisin: isä hakkasi, mutta äiti oli henkisesti muilla tavoin väkivaltainen. Puhui minusta julkisesti pahaa ja kertoi valheita, kontrolloi jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Tuossa dynamiikassa on just se, että kun se narsisti on niin kauhea, niin se toinen vanhempi näyttäytyy hyvänä, pelastajana verrattuna siihen kamalaan. Kestää kauan päästä irti tuosta ja tajuta että se että A.on hirviö ei automaattisesti tarkoita että B on pyhimys. Ja tässä tapauksessa päinvastoin kun ei ole pelastanut, joskus ei edes suojellut lapsiaan A:lta.
Eihän sitä lapsena ymmärrä sitä, että oikeasti aikuisella olisi paljon enemmän vaihtoehtoja tehdä jotain tilanteen parantamiseksi kuin lapsella. Sitä samaistuu siihen vanhempaan, joka ei ole ihan yhtä huono kuin toinen ja ajattelee, että tässä sitä ollaan samassa veneessä. Kuvion sairaan luonteen ymmärtää kunnolla vasta kun on päässyt kotoa pois.
Monestihan se mahdollistaja voi myös olla käytökseltään todella sairas, tekee esimerkiksi lapsesta henkilökohtaisen uskottunsa. Siinä se lapsuus sitten menee, lyöntejä väistellessä ja itkuvuodatuksia kuunnellen.
Vierailija kirjoitti:
Joo, mulla molemmat oli sekaisin: isä hakkasi, mutta äiti oli henkisesti muilla tavoin väkivaltainen. Puhui minusta julkisesti pahaa ja kertoi valheita, kontrolloi jne.
Tuttua, meillä roolit vain olivat päinvastoin. Henkiseen väkivaltaan on ollut paljon vaikeampi päästä kiinni kuin fyysiseen. Sitä ei lapsena ja nuorena oikein tajunnut miksi oli niin paha olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nassen alistettu kunppani (joka on jäänyt suhteeseen)on liki aina läheisriippuvainen.
Psykologit käyttävät läheisriippuvaisesta nimitystä ohutnahkainen narsisti. Läheisriippuvuus on myös epätervettä narsismia.
Joo tämä on totta, lapsena säälin uhri-äitiäni, yritinolla sille kiltti ja auttaa jotta sillä olisi helpompaa.
V*tut. Se oli paska ihminen joka anto hakata lapsiaan, pahinta oli että kun se ei kestänyt lasten kivunhuutoja, hätää ja avun huutamista, meni muina miehinä ulos lasten hakkaamisen ajaksi ettei tarvinnut kuunnella sitä. Sit tuli hyräillen takasin sisälle ja leikki että mitään ei oo tapahtunut. Hakattua lasta ei kukaan lohdutanut ja jos itki jostain vammasta niin huutoa vaan tuli. Mulla on esim pari murtumaa joita ei hoidettu ja jotka ei parsntuneet kunnolla. Äiti ei todellakaan vieny lääkäriin kun eihän pitään pshoinpitelyä tapahtunutkaan hänen mielestä.
Vasta aikuisrna olen tajunnut että äiti on yhtä paska kuin isä ja ihan yhtä syyllinen. Sillä olis ollu miljoona mahdollisuuttadoittaa poliisit, hakea apua, lähteä tuvakotiin mutta se ei HALUNNUT. Halusi jäädä sen ihanan miehendä luokse. Siellä on tänäkin päivänä yhä alistettuna ja nöyryytettynä.. mutta kun mies on niin ihana!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nassen alistettu kunppani (joka on jäänyt suhteeseen)on liki aina läheisriippuvainen.
Psykologit käyttävät läheisriippuvaisesta nimitystä ohutnahkainen narsisti. Läheisriippuvuus on myös epätervettä narsismia.
Joo oon miettinyt että ehkä äitini (näennäisesti heikko ja avuton) jollain lailla sairastui itsekin jonkinasteiseen narsismiin samalla kun salli, mahdollisti ja piilotteli isän touhuja ja silmitöntä väkivaltaa. Käytös ei ollut tietenkään niikuin röyhkeän ja ylimielisen isän mutta jotain outoa marttyyrivallantunnetta äiti tosta sai, isä pieksi äitiäkin ja sina äidin pieksämisen jälkeen äiti veti marttyyrishowta ja oli jotenkin vallankahvassa sen hetken. Vaikea selittää, tää ei varmaan oikein avaudu näilläcesimerkeillä.
Mutta luonnehäiriön parisuhteessa on aina kaksi toolia, se perseilijä ja sitten se mahdollistaja. Jos ei olis sitä mahdollistajaa niin ei se sadistikaan pystyisi samalla tavoin riehumaan. Ja molemmat noiden roolien esittäjistä ”saa siitä jotain” itselleen, mielihyvää, vallantunnetta, ylemmyyttä tjsp.
Lapsena sitä yrittää vain saada kiinni jostakin, nähdä jossakin edes vilauksen jotain hyvää ja toimivaa. Vaikka sitten naapureiden perhe-elämässä, jonne haluaisi salaa tulla adoptoiduksi. Ajattelee, että on oltava jotakin muutakin kuin tämä kodin jatkuva huutomyrsky ja kaaos.
Kun lopulta on kasvanut aikuiseksi ja saanut hiukan etäisyyttä, niin näkee selvemmin miten pieni ja avuton onkaan kaiken sen kaaoksen keskellä ollut. Sen sitä yrittänyt käyttäytyä melkein kuin olisi jo aikuinen, jotta selviäisi vähimmillä ruhjeilla vanhempien sekavasta käytöksestä huolimatta. Tunnelukot vain seuraavat kodin perintönä mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsena sitä yrittää vain saada kiinni jostakin, nähdä jossakin edes vilauksen jotain hyvää ja toimivaa. Vaikka sitten naapureiden perhe-elämässä, jonne haluaisi salaa tulla adoptoiduksi. Ajattelee, että on oltava jotakin muutakin kuin tämä kodin jatkuva huutomyrsky ja kaaos.
Kun lopulta on kasvanut aikuiseksi ja saanut hiukan etäisyyttä, niin näkee selvemmin miten pieni ja avuton onkaan kaiken sen kaaoksen keskellä ollut. Sen sitä yrittänyt käyttäytyä melkein kuin olisi jo aikuinen, jotta selviäisi vähimmillä ruhjeilla vanhempien sekavasta käytöksestä huolimatta. Tunnelukot vain seuraavat kodin perintönä mukana.
Näin on. Tunnelukotceivät taida mullakaan purkautua koskaan ja syvä suru nenetetystä lapsuudesta (joka olisi mulle kuulunut!) kulkee aina mukanani. Vaikeinta lienee silti se että kukaan normaalin kodin kasvatti ei ymmärrä yhtään tilannettani. Olen saanut vain syyllistämistä, vähättelyä ja silmienpyörittelyä. Enää en kerro kenellekään lapsuudestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsena sitä yrittää vain saada kiinni jostakin, nähdä jossakin edes vilauksen jotain hyvää ja toimivaa. Vaikka sitten naapureiden perhe-elämässä, jonne haluaisi salaa tulla adoptoiduksi. Ajattelee, että on oltava jotakin muutakin kuin tämä kodin jatkuva huutomyrsky ja kaaos.
Kun lopulta on kasvanut aikuiseksi ja saanut hiukan etäisyyttä, niin näkee selvemmin miten pieni ja avuton onkaan kaiken sen kaaoksen keskellä ollut. Sen sitä yrittänyt käyttäytyä melkein kuin olisi jo aikuinen, jotta selviäisi vähimmillä ruhjeilla vanhempien sekavasta käytöksestä huolimatta. Tunnelukot vain seuraavat kodin perintönä mukana.
Näin on. Tunnelukotceivät taida mullakaan purkautua koskaan ja syvä suru nenetetystä lapsuudesta (joka olisi mulle kuulunut!) kulkee aina mukanani. Vaikeinta lienee silti se että kukaan normaalin kodin kasvatti ei ymmärrä yhtään tilannettani. Olen saanut vain syyllistämistä, vähättelyä ja silmienpyörittelyä. Enää en kerro kenellekään lapsuudestani.
Minulla on ollut onnea ja olen löytänyt hyvän puolison. Hän kyllä ymmärtää sen, että lapsuus narsistisessa perheessä on vaikuttanut minuun. Koska hänen oma kasvuympäristönsä on kuitenkin ollut paljon terveempi, niin hänen on vaikea muistaa sitä, että meillä on hyvin erilaiset taustat. Usein hän ihmetteleekin miksi käyttäydyn hänen logiikallaan niin omalaatuisesti, esimerkiksi pyrin olemaan mielin kielin jos koen jonkun ihmisen uhkaavana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsena sitä yrittää vain saada kiinni jostakin, nähdä jossakin edes vilauksen jotain hyvää ja toimivaa. Vaikka sitten naapureiden perhe-elämässä, jonne haluaisi salaa tulla adoptoiduksi. Ajattelee, että on oltava jotakin muutakin kuin tämä kodin jatkuva huutomyrsky ja kaaos.
Kun lopulta on kasvanut aikuiseksi ja saanut hiukan etäisyyttä, niin näkee selvemmin miten pieni ja avuton onkaan kaiken sen kaaoksen keskellä ollut. Sen sitä yrittänyt käyttäytyä melkein kuin olisi jo aikuinen, jotta selviäisi vähimmillä ruhjeilla vanhempien sekavasta käytöksestä huolimatta. Tunnelukot vain seuraavat kodin perintönä mukana.
Näin on. Tunnelukotceivät taida mullakaan purkautua koskaan ja syvä suru nenetetystä lapsuudesta (joka olisi mulle kuulunut!) kulkee aina mukanani. Vaikeinta lienee silti se että kukaan normaalin kodin kasvatti ei ymmärrä yhtään tilannettani. Olen saanut vain syyllistämistä, vähättelyä ja silmienpyörittelyä. Enää en kerro kenellekään lapsuudestani.
Minulla on ollut onnea ja olen löytänyt hyvän puolison. Hän kyllä ymmärtää sen, että lapsuus narsistisessa perheessä on vaikuttanut minuun. Koska hänen oma kasvuympäristönsä on kuitenkin ollut paljon terveempi, niin hänen on vaikea muistaa sitä, että meillä on hyvin erilaiset taustat. Usein hän ihmetteleekin miksi käyttäydyn hänen logiikallaan niin omalaatuisesti, esimerkiksi pyrin olemaan mielin kielin jos koen jonkun ihmisen uhkaavana.
Kateeksi käy, olisi tietysti mukavaa jos omaa toimintaa eivät niin paljon ohjaisi erilaiset pelot. Ne eivät tunnu poistuneen, vaikka olen käynyt psykoterapiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsena sitä yrittää vain saada kiinni jostakin, nähdä jossakin edes vilauksen jotain hyvää ja toimivaa. Vaikka sitten naapureiden perhe-elämässä, jonne haluaisi salaa tulla adoptoiduksi. Ajattelee, että on oltava jotakin muutakin kuin tämä kodin jatkuva huutomyrsky ja kaaos.
Kun lopulta on kasvanut aikuiseksi ja saanut hiukan etäisyyttä, niin näkee selvemmin miten pieni ja avuton onkaan kaiken sen kaaoksen keskellä ollut. Sen sitä yrittänyt käyttäytyä melkein kuin olisi jo aikuinen, jotta selviäisi vähimmillä ruhjeilla vanhempien sekavasta käytöksestä huolimatta. Tunnelukot vain seuraavat kodin perintönä mukana.
Näin on. Tunnelukotceivät taida mullakaan purkautua koskaan ja syvä suru nenetetystä lapsuudesta (joka olisi mulle kuulunut!) kulkee aina mukanani. Vaikeinta lienee silti se että kukaan normaalin kodin kasvatti ei ymmärrä yhtään tilannettani. Olen saanut vain syyllistämistä, vähättelyä ja silmienpyörittelyä. Enää en kerro kenellekään lapsuudestani.
Suurin osa ihmisistä ei ole kovin empaattisia toisia kohtaan. Monilla on paljon ongelmia itsensä kanssa.
Minusta tuntuu useimmiten siltä että olen löytänyt hyvän puolison, joka yleensä on kärsivällinen, jolla tavallaan on vähän samanlainen perhetausta ja joka on siitä osannut ns. ponnistaa pois johonkin parempaan.
Mutta toisaalta tulee päiviä kuten vähän aikaa sitten. Huomasin että käsityöprojektini näytti oudolta, en ollut varma oliko mies? kaatanut siihen jotain nestettä ja jättänyt sanomatta, vai oliko esim auringonpaiste tehnyt tepposiaan. Joten totesin sen näyttävän oudolta. Olin hieman tuohtunut koska projekti on alkujaan käsityöprojektini koska mies on alunperin vahingossa rikkonut sen.
Hain välineet asian korjaamiseen, kun mies tulee ja toteaa että näkeehän sen että olin alunperinkin jättänyt asian kesken ja nyt en vaan voi asiaa myöntää. (valhe) Sen sijaan että vaan myöntäisin asian alan puhumaan oudoista jutuista. Mies jää lapsellisesti seisomaan eteen ja väittää että kyllä hän saa olla siinä, mies huutaa että enhän minä edes tiedä koko projektista mitään, hän on sentään joskus opiskellut aihetta.
Seuraavaksi mies nostaa esiin entisen tuttavapiirini ja traumaattiset kokemukseni kiusaamisesta ja uhkauksesta jonka sain. Mies väittää että näitäkään ei itseasiassa tapahtunut, vaan samalla tavalla vaan kuvittelin koko asian kuten nytkin tein. Olin ihan kauhistunut kuinka mies voi hyökätä minua vastaan tällaisilla panoksilla.
Lähdin moneksi tunniksi pois kotoa kun mies soitti perääni kuulostaen katuvalta, mutta ei kuitenkaan pahoitellut asiaa.
Näissä tilanteissa ajattelen että on kyse perhetaustoista, ihmettelen kuka on tuo mies joka miehestäni tulee ja sitten sitä mikä on ja kuuluisi olla ns, normaalin sietokyvyn raja ja sitä onko minusta tullut mahdollistaja.
t. aiempi lapsena housuun pissaaja.
Vierailija kirjoitti:
Äh, eli äitihul-lu?
Onko sinun todellisuudessasi olemassa ainoastaan yksi sellainen ihminen, jolla on vaikea perhetausta ja joka kipuilee sitä? Kateeksi käy! Mitä lääkkeitä käytät?
Meillä isä jaksoi puolustella äidin riehumisia loputtomiin ja käänsi sen aina minun syyksi. Olin aina vääränlainen jollain tavalla. Yleensä vika oli siinä, kun halusin pitää oman tahtoni enkä hyppiä lievästi sanottuna ailahtelevan äidin pillin mukana ja olin muutenkin niin kamalan hankala. Yhden ainoan kerran isä suostui myöntämään, että äiti oli se ongelmien aiheuttaja, mutta sitä ennen kaikki vastuu kaadettiin lapsen, eli minun hartioille. No, nyt pitäisi juosta apuun, ymmärtää loputtomiin ja mielistellä, mutta en suostu. Minäkin unelmoin normaalista ja rakastavasta perheestä, mutta vuosien myötä opin hyväksymään, että sitä en saa. Nyt haluan vain olla rauhassa.
Tämä valemuisto "selitys" on ilmeisesti melko yleinen. Olin uskomattoman järkyttynyt, kun omat vanhemmat ja jopa sisko väittivät vastaavaa (vaikka sisko ei muista tapahtuneista juuri mitään), vaikka todisteina on päiväkirjoja ja sen aikaiset kaveritkin tietävät tarkalleen, mitä on tapahtunut. Aivan viimeiseen asti on vastuu onnistuttu välttämään, aiheesta ei ole voitu ikinä keskustella ja sittenmmin vielä mukaan on tullut tämä valemuisto juttu. Kunnes kuulin, että näin se on todella monen muunkin kohdalla.
Näin ei tarvitse ikinä kohdata omia tekoja eikä omaa itseään.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä, narsistit, psykopaatit ja sosiopaatit ovat täysin sairaudentunnottomia; itsessä ei mitään vikaa vaan syy vain muissa. Ihmettelevät miksi ihmiset on heille vaikeita, miten eivät tajua totella mitä hän käskee, miten uskaltavat uhmata olemalla eri mieltä.
Pahinta on se että virallinen terveydenhuoltokaan ei katso näitä sairaiksi. Monessa paikassa oikein sanotaan että ”luonnehäiriö ei ole sairaus”. No eihän se tavallaan ole - enemmin se on pysyvä olotila ja elämänkestävä luonnevika - mutta kyllä pitäisi tunnustaa että mämä on umpihulluja ja mielenvikaisia ja erittäin vaarallisia vanhempina.
Lisäksi näiltä on vaikea suojautua. Olen se hakkaajansrsistin/psykon lapsi ja näille ei hoi tehdä mitään jos ne häiriköi. Ovat tarkkoja ettei lähestymiskiellon kriteerit ihan täyty, ovat ovelia eivätkä laita kirjallisia uhkauksi vaan suullisia, ovat ovelia esim hiippaillessaan talon edessä mutta ei ihan tontilla (pihatiellä kun saa kuka vasn käyskennellä).
Aekin on vielä totta että nämä osaa näytellä. Kaikki tutut luuli että isäni on leppousa, hauska vitsimies, mukava ja kiltti lapsille, kun isä osasi sellaista roolia vetää. Tietäisivätpä vaan mikä sadisti ja julma tytanni lastenhakkaaja oli kotona. Ihaneri ihminen kun tuli raivonkiilto silmiin ja kylmä suhtautuminen kaikkiin perheenjäseniin. Jos joku olisi erehtynyt tekemään meistä lasun (mitä ei tahtunut 80-luvulla) niin mikään sossu ei tietenkään olis uskonut kun isä olisi naureskellen hurmurirooliaan vetänyt ja hurmannut sossutkin.
Näitä muuten mellastaa suomessa PALJON. Noin 4-6% on pahasti luonnevikaisia (narsisti/psykopaatti/sosiopaatti) joten tää ei ole ikävä kyllä lainkaan niin harvinaista kuin luulisi. Sellanen 250000-300000 vaarallista hullua riehuu joka päivä keskuudessamme ilman että heitä luokitellaan sairaaksi tai vaaralliseksi.
T. Psykon lapsi