Te joilla todettu masennus tai osaatte vastata masennuksesta:

Mulla vaikea masennus ja teen 8 h työtä, kerran vuodessa ehkä viikon saikku kun en yksinkertaisesti pysty lähtemään töihin.

Minulle useampi lääkäri on diagnosoinut keskivaikean masennuksen, vaikka pystyn opiskelemaan ja käymään töissä. Hankkisin toisen mielipiteen

Asia ei todellakaan ole noin!! Onhan menestyneitä ja kauniita ihmisiäkin ollut niin masentuneita, että ovat tappaneet itsensä. Miten voi ammattilaisilla olla yhä noin vääriä luuloja??!!

Itse tunnet olosi ja miten mieliala muuttunut. Voitko hakea apua muualta?

Olen minäkin ollut masentunut, mutta aina käynyt suihkussa, hoitanut itseni ja työni.

Ei ole. Käy toisella lääkärillä. Minä kävin töissä, vaikka masennuspisteet ja oireet näyttivät vaikeaa masennusta. Lääkäri sanoi, että laittaa diagnoosiin keskivaikean masennuksen, koska käyn töissä. Töissä oli helpompi olla kuin kotona väkivaltaisen, työttömän miehen kanssa.

Ei ole ollut kovin ammattimainen työntekijä sinulla vastassa. Ei todellakaan pidä paikkaansa. Masennusta on eri asteista, työkyky ei välttämättä mene kaikilla tai ainakaan heti. Minultakin Kelan lääkäri eväsi sairausloman, vaikka toinen lääkäri oli sitä jo kirjoittanut, kun olin pystynyt tekemään osa-aikaisia kesätöitä (olen opiskelija), mutta eipä siinä vaihtoehtojakaan ollut, kun ruoka piti saada pöytään ja vuokra maksaa. Masennuksesta tietämys on monella hyvin stereotyyppisellä tasolla, myös ammattilaisilla. Esim. minua hoitanut psykologi sanoi ensimmäisillä kerroilla, että et sinä masentuneelta näytä, sinähän hymyilet. Aivan. Olin siis vain kohtelias hänelle. Nykyään hoitosuhde minulla kunnossa, elä sinäkään luovuta vaan hanki apua joltain toiselta!

Vaikea sanoa...mulla vaikea masis kyllä johti työuupumukseen ja -kyvyttömyyteen.

Olet törmännyt huonoon hoitoon. Käy hakemassa apua muualta. Elä lannistu, siinä sitä vasta masentuisi.

Minäkin olen kokenut vastaavaa. Hoitajat ja lääkärit ovat vain ihmisiä ja tulkitsevat asioita omista näkökulmistaan. Jotkut heistä eivät vain osaa nähdä asioita asiakaslähtöisesti.

Minulle sanottiin, että ei voi olla masennusta kun meikkaan, eikä voi olla adhd, koska olen ylioppilas. Ei kuulemma voi opiskella ollenkaan jos on adhd. Juuuh... Kävin suosiolla paremmalla lääkärillä.

Ei ole noin. Mutta kun pitää säästää mielenterveyspalveluissa niin ei ihmisille annetta diagnooseja ja apua mitä ne tarvitsisivat. Halvempaa jos kaikki masentuneet vain vetäisi itsensä hirteen.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole noin. Mutta kun pitää säästää mielenterveyspalveluissa niin ei ihmisille annetta diagnooseja ja apua mitä ne tarvitsisivat. Halvempaa jos kaikki masentuneet vain vetäisi itsensä hirteen.

sitten on paljon pahoinpitelyjä, varkauksia ym koska hullujen annetaan kulkea vapaana

Masennuksen ollessa vaikeimmillaan olen yleensä joutunut sairauslomalle mutta sen hellittäessä keskivaikeksi olen taas palannut opiskeluihin/töihin täysipäiväisesti. Rankkaa on mutta rahaa olisi saatava elääkseen. Tällä hetkellä käyn täysipäiväisesti työssä, viikottain terapiassa ja syön masennus- ja ahdistuslääkkeitä. Koen että osa-aikatyö sopisi paremmin enkä ole täysin työkykyinen mutta tällä hetkellä ei ole muitakaan vaihtoehtoja tarjolla.

10 jatkaa vielä. Lääkärit tosiaan ovat erilaisia. Ihan ensimmäinen näkemäni psykiatri (yksityisellä puolella) oli sitä mieltä että oireeni olivat tavallisia murrosikäisen juttuja. Julkisella puolella onneksi otettiin vakavammin.

Poistettiinko se toinen masennusketju?

Mulle työ on tosiaankin se joka saa minut suihkuun ja pesemään hampaani joka aamu. Kun olin 2 viikkoa sairaslomalla töistä, en päässyt sängystä ylös, ei mitään motivaatiota liikahtaa mihinkään suuntaan vaikka tuo itse sairasloman syy ei siihen vaikuttanut.

Alkuun kun kävin siellä puhumassa, säikähdinkin terapeutin "hyökkäävää" asennetta. Hän neuvoi, luetteli suoraa asiat joita minun pitäisi tehdä, miten minun pitäisi ajatella. Hän keksi rivien välistä että haluan opiskella lähihoitajaksi (mainitsin että vaikea saada omalla tutkinnollani töitä kun pitäisi olla lähihoitaja). Neuvoi miten minun pitää heti soittaa lähimpään oppilaitokseen, hakeutua avoimeen, käydä ensimmäiseksi lääkelaskenta ja kesä ahkerasti opintoja ja kun vauva syntyy heinäkuussa, opiskella vauvan kanssa että saan itselleni jotain omaa. Ja kun vauva on tarpeeksi iso niin viedä lapset hoitoon ja lähteä töihin... (Pieniä lapsia 3). Piti kuulemma nyt ottaa tilanne haltuun.

Lähtiessä vielä sanoi että minun täytyy alkaa järjestämään miehelleni vapaa-aikaa ja sanoa hänelle että kyllä minä pärjään ja olen kunnossa. (Mieheni voi oikein hyvin, ainoastaan huolissani minusta, sillä en pääse sängystä ylös kun mikään ei huvita.)

Ajattelin tuon käynnin jälkeen että jos tappaisin itseni. 2 pv meni että tajusin jo vähän nauraakin käynnille. Olen täysin uupunut, ihan rätti enkä saa itseäni edes sängystä ylös. Minulle olisi jo tarpeeksi tsempata itseni edes kävelylle. En ole vuoteen käynyt edes ruokakaupassa kun en saa itsestäni mitään, niin tuollainen armoton buusti tuntuu ihan mahdottomalta.

Vakaasti päätin että kyllä tuo oli viimeinen kerta kun menen minnekään puhumaan mitään. Kyllä tämä täytyy yrittää saada itse jotenkin haltuun.

Ap

Ei oo noin, mene toiselle lääkärille. Itse oon aina pitänyt huolta ulkonäöstäni, psykiatrian poliklinikallekin menin aina meikattuna. Oon myös käynyt töissä ja opiskellut ja valmistunut aina ajallani, kerran sain kuukauden sairaslomaa opiskelujen aikana mutta sitäkään en sitten pitänyt vaan tein kouluhommat siitä huolimatta. 

Se että oon kaikesta huolimatta käynyt töissä ja opiskellut on nimenomaan suojannut mua siltä totaaliselta eristäytymiseltä ja pakottanut mut pysymään edes jonkinlaisessa elämässä kiinni. Se mitä kotona sitten ja vapaa-ajalla oli eri tilanne. Toista mielipidettä vaan, jotkut lääkäritkään ei masennusta oikein ymmärrä.

T. Keskivaikea

Apua, minkä ihmeen self-help -puoskarin luona ap on käynyt?

Masennus voi ilmetä hyvin eri tavoilla eri ihmisillä. Joillakin on yhä edelleen väärä, karikatyyrimainen kuvitelma masentuneesta: että masentunut ei muuta tekisi kuin makaisi sängyssä, tukka sekaisin, likaisena ja toivoisi kuolemaa jatkuvasti ääneen. Toki osalla vakavasti masentuneista tämäkin on todellisuutta, mutta veikkaan, että todella yleistä on ns. naamioitu masennut: jaksaa nousta ylös, toimia, opiskella, ehkä käydä töissä, meikata, pukeutua kivasti. Mutta sisältä on ihan palasina.

Kyllä mullekin terapeutti alussa mainitsi, että kun puhelimessa ensin juteltiin, niin et sinä kuulostanut niin pahoinvoivalta, kuulostit aika pirteältä. No joo, mutta kun minä olenkin luonteeltani ns. viimeiseen asti tsemppaaja. Silti voi olla todella paha olla ja voimat loppu. Minut on kasvatettu ns. kiltiksi ja näkymättömäksi. Eihän sellaiseksi muovautunut ihminen yhtäkkiä ala huutaa ja näyttämään kaikille kuinka paha mun on olla! Tätä on monen todella vaikea ymmärtää - että miten ihmeessä sä voit olla masentunut, kun sä et valita/käyt suihkussa ja meikkaat /et ole itkuinen. Niin, en olekaan missään "julkisesti". Terapiassa kyllä itkin räkä poskella ja itsekseni mietin jatkuvasti, että mitä järkeä tässä elämässä on.

Täällä sama että kynsin ja hampain roikun "leivän syrjässä". Pakkohan se on. Miehellä ei ole töitä. Itse olen pitkään yrittänyt hakea töitä (toki mies myös) mutta nyt kun minä sain, on selvää että minä käyn. Pelko että koti lähtee alta kun ei selviä lainanlyhennyksistä. Leipäjonosta tarvii hakea ruoka ja rankkaa on nyt.

Välillä pitänyt olla sairaslomalla jos minkä syyn takia kun en ole päässyt töihin. Välillä mennyt niin märsäämiseksi että pakko ollut soittaa että tänään en pysty tulla.

Sillä juuri ajattelin nyt nostaa "kissan pöydälle" ja käydä puhumassa jos saisin jotain eväitä tähän että jaksaisin työn loppuun (kesäkuussa äitiyslomalle ja jos nyt sinnittelen niin saan korotettua äp rahaa). Mutta terapeutilta tuli taottua "lekalla päähän" neuvoja ja ehkä vähän turhan ravistelu meininki näin ekalle kertaa.

Ap

Mene toiselle lääkärille. Masennusta on monenlaista ja masentuneita on monenlaisia.

Ei se heti ole sitä että ei enää jaksa edes itkeä ja makaa vaan. Jossakin sen ja normaalitilan välissä on pitkä aika kun yrittää vaan selviytyä; tsempata ja emuloida normaaliutta vaikka väsyttää koko ajan enemmän, keskittymiskyky ja muisti rapautuu, elämä on näköalatonta ja iloa saa yhä harvemmista asioista.

Koska etenevän masennuksen kanssa hyvinkin voi toimia ulospäin ihan suht koht normaalisti ja oireet pahenevat niin hitaasti, monet eivät tunnista niitä. Pikkuhiljaa tottuu että on ihan tavallista joutua jatkuvasti ponnistelemaan. Kunnes sitten ei vaan enää jaksa ja koko purkkapalloilla ja pakkausteipillä ja sun millä kasassa pidetty rakennelma romahtaa.

Ehkäpä lääkärisi on nähnyt vain niitä tapauksia, joilla jaksaminen on ihan loppu jo. Pitäisi kuitenkin hänenkin ymmärtää, että ei siihen tilaan ihan hetkessä päädytä.

Viimeiseen asti minäkin tsemppasin ja yritin painaa töissä, kunnes tuli romahdus. Pahan olon peitin töissä pitämällä pokerinaamaa. Sitten seurasi sairausloma, lääkitys ja terapia. Olen saanut varsin empaattisen vastaanoton työterveyslääkäriltä ja psykiatrian poliklinikan psykologilta.  Alussa tunsin aivan suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä, että olin ajautunut siihen tilanteeseen. Tällä hetkellä tilanteeni on hyvä, olen palaamassa töihin. Terapia ja lääkitys jatkuu toistaiseksi. 

Oma masennukseni ilmeni itkuisuutena ja keskittymiskyvyn puutteena.

Olin työssä jossa työkavereita oli tavattava jatkuvasti ja työssä olisi pitänyt pystyä huolehtimaan omasta ja työpaikan turvallisuudesta.

En kyennyt tekemään sitä ja olin omasta mielestäni turvallisuusriski.

Sain aluksi muutaman viikon pituisia sairaslomia ja yritin palata työhön niiden jälkeen.

Alkoi hermot menemään, sain pultteja pienistäkin vastoinkäymisistä ja itkin jatkuvasti.

Hakeuduin aina vain uudelleen lekurin vastaanotolle ja kerta kerralta sairaslomien pituudet lisääntyivät.

Vaihdoin tässä vaiheessa asuinkuntaa ja uuden paikan mielenterveystoimiston psykiatri kirjoitti hämmästyksekseni lomaa kaksi vuotta :-)

Tämän jälkeen en enää edes halunnut palata työelämään, sillä koko käsitykseni työn merkityksestä oli kääntynyt päinvastaiseksi kuin ennen.

En enää halunnut/pystynyt ottamaan vastuuta mistään muista kuin omasta puolisostani (muuttui sekin sairaslomien aikana) ja oli yksi tie tervehtymiseen, joten pitkien keskustelujen jälkeen psykka kirjoitti työkyvyttömyyseläkehakemuksen.

Tapahtumasta yli 10 vuotta ja olen työelämästä poispääsyn jälkeen elänyt elämäni parasta aikaa :-)

Pienet tulot, pienet menot ja yllinkyllin rakkautta, joka mielestäni on ainoa keino parantua vakavasta masennuksesta.

Minä olen myös täysin funktionaalinen vaikka keskivaikeaa masennusta sairastankin, ja olen sairastanut jo yli kymmenen vuotta. Ikinä en ole ottanut saikkua masennuksen takia. Silti on paha olla. Koen, että kotiin jäämällä oloni vain pahenee, ja se auttaa tsemppaamaan.