Bipo parisuhteessa

En alkais mut kukin tavallaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hallanvaara kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että tietenkin juokset. Etenkin jos haaveilet lapsista. Kukasn ei ole ansainnut syntyä bipon lapseksi.

Nämä ketjut sitten vaan menevät aina juuri päinvastoin. Bopot rynnivät joukolla vakuuttelemaan miten he ovat ihan parhaimmistoa, miten sairaus ei näy heissä mitenkään ja miten mitään ongelmia ei ole.

Ei kannata uskoa.

Niin no miltä itsestäsi tuntuisi jos porukka sanoisi että et ole minkäänlaisen rakkauden tai parisuhteen arvoinen syystä, johon et edes itse ole voinut vaikuttaa. Itse aina puolustan tätä aspektia, vaikka en ole parisuhteessa omasta valinnasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ikäkin yleensä tasapainottaa tätä tilaa. Lapsiin en ota kantaa, mutta en pidä tätä ominaisuutta täysin sutena. Moni kuuluisa taiteilija on ollut Bipo ja huomaan kyllä itsekin miksi.

Kenenkään ei tarvi pilata elämäänsä ollakseen tasa-arvoinen. Monet taiteilijat ovat varmasti bipoja, mutta aika monet taiteilijat ovat jääneet historiaan kammottavina puolisoina. Mieti myös millasen kasvuympäristön bipo-vanhempi tarjoaa bipo-lapselle.

Itse sanoisin Ap:lle, että juokse. Toisen mt-ongelmiin on helppo hajoittaa itsensä. Tämä lainaamani kommentoija voi varmaan tulla huolehtimaan ailahtelevasta bipo-miehestä, jotta tämä ei jää täysin ilman rakkautta elämässä.

Mietin millaisen kasvuympäristön ahdasmielinen ja tuomitseva ihminen tarjoaa lapselleen.

Laitoin tässä taannoin kaikille luokan vanhemmille sähköpostitse nootin Lasten Whatsapp käyttäytymisestä, ainoa vastaus jonka sain oli että whatsapp on yli 16 vuotialle. Mitä tämä sinusta kertoo ylesisestä kasvatuksen tasosta? Lopultakaan ei oteta vastuuta ja opetetaan lapselle ettei vastuuta edes tarvitse ottaa.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, olen avarakatseionen ja välittävä. Lapseni ei koskaan käyttäytyisi tavalla jota todistin missään sosiaalisessa mediassa.

Terapeuttini kutsui puolisoni terapiaan koska hän oli huolissan hänen käytöksestä konfliktitilanteissa. Hänen. Miehelläni ei ole diagnoosia.

Pikkujuttuja, mutta on ihan järkyttävää kuinka ihmisten paha olo lisääntyy, somessa ja netissä. Ihmisiä saa haukkua ja peiliin ei osata katsoa yhtään. Mutta annas olla jos jollain on diagnoosi - silloin käsketään "juosta."

Eikö nyt kuitenkin kannattaisi tutustua ihmisiin yksilöinä.

Oma isäni oli mt-ongelmainen, ja niistä puhutaan mt-ongelmina koska ne on ongelmia. Koen, että kun perheenperustamisen aika tuli, äitini olisi todellakin pitänyt miettiä tarkemmin kenelle niitä lapsia alkaa tekemään. Voin tämän sanoa ihan päin naamaa kenelle tahansa, ja varmaan joskus olenkin. Toki jos sairaus on hyvin lievä ja homma on pysynyt pitkään kasassa ja hanskassa ja lääkitys toimii hiensti, niin ehkä voi olla poikkeuksia. Kuitenkin jos oireilujen kanssa on vähän niin ja näin, ei kannata ottaa riskiä.

Ottaisin mielummin riskin ihmisen kanssa jolla on diagnoosi, kun ihmisen kanssa joka määrittelee itsensä "normaaliksi".

Ihan pystyyn kamalinta mitä olen kokenut on se, että kun ihmiset ovat saaneet käsiinsä termejä, koodeja ja diagnooseja joiden kautta sinut voi määritellä, he katsovat sinusta ohi. Yrität epätoivoisesti vilkutella, hei, olen täällä, puhutko sinä minulle, mutta he puhuvat sinulle kuin jollekin toiselle, eivätkä kuuntele. He voivat olla tuttuja, entisiä kavereita, sairaanhoitajia, lääkäreitä, ketä vaan. Milta siltikin, ja ehkä juuri siksi en ole koskaan salannut diagnoosiani. Olen joskus pitänyt ihmisten tapaa kysyä uuden tuttavuuden ammattia huvittavana ja välttänyt kysymyksen.

Mutta nyt, minulla ei ole mitään peiteltävää. Ne ihmiset joilla on merkitystä jäävät.

Harvoin tänne jaksan mitään kommentoida, mutta sulla on superhieno elämänasenne! Meillä tulis juttua jos tavattaisiiin. Itsekin näen aina ihmisten "läpi" huolimatta diagnoosista tai statuksesta😄👍

Joo ihminen siellä diagnoosin takana on upea. Varsinkin kun puolet vuodesta se tanssii rioaskaa pöydällä, heittelee tavaroita, huutaa, tuhlaa kaikki rajat, katoaa ja juoksee kylillä alasti. Toisen puolen vuotta sitten itkee loputtomasti mitä tuli tehtyä ja suunnittelee päiviensä päättämistä. Mutta ihminen siellä takana on tosi upea ja kaiken rakkauden arvoinen, joten eihän siihen käytökseen mitenkään voi palaa loppuun, ainakaan KUNNOLLINEN ihminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin että diagnoosin omaavat ovat jopa parempi valinta kuin näennäisesti normaalit ihmiset. Jos on diagnosoitu joku sairaus, on ihmisen pakko olla tutustunut itseensä, tunteisiinsa, käyttäytymiseensä. Tällainen ihminen tuntee paremmin itsensä ja tuntee heikkoutensa, tietää missä pitäisi parantaa. Hän pystyy rikkomaan omia käyttäymismallejaan. Normaali ihminen tuudittautuu normaaliutensa taakse eikä pysty näkemään omia virheitään mitä tekee vuorovaikutuksessa toisten ihmisen kanssa. Ei näe että projisoi omia tunteitaan toisiin, tai ei näe omassa käyttäytymisessään tiettyä vahingollista kaavaa.

Ex omasi kaksisuuntaisen diagnoosin ja ainakin viis veisasi siitä omasta vastuustaan sen hoidossa. Omasta mielestään toki yritys oli kova, koska söi lääkkeensä ja oli viikoittainen terapiakontakti, mutta ne varsinaiset omahoito-ohjeet sit jätti tekemättä, vastuu oli kuitenkin ulkopuolella. Omasta mielestään hoiti itseään päihteillä (alkoholi, huumeet) ja ne vaan helpotti hänen oloaan, mutta sivusta seuranneena ne johti vaan hlvetillisempään olotilaan ja laittoi oman elämänsä lisäksi muiden elämiä pskaksi.

Varsinkin loukkaantuneena ja vihaisena aivan mahdoton tulla toimeen, koska vain syytti muita eikä nähnyt itsessään mitään vikaa. Jos tein kuten hän yhtenä päu halusi, niin seuraavana päivänä se oli väärin.

Toki, jos oikeasti sitoutuu hoitamaan itseään, niin asia on eri.

Mutta kuitenkin on niitäkin tapauksia jotka sössii miten huvittaa ja vetoaa jälkikäteen siihen "kun mulla on tää kaksisuuntainen mille ei mitään mahda, ota tai jätä".

Seurailin itse puolitoista vuotta hänen "käyttäytymismallejaan" ja olin itse osastolla suhteen loputtua.

Jotenkin 😂 tuo loppu.

Vierailija kirjoitti:

Voiko bipoon koskaan luottaa?

Tarkennatko kysymystä? Mihin asiaan haluat pystyä luottamaan?

Useimmat meistä ovat myös yksilöllisiä.

Pettäminen - osa pettää, kaikki ei

Työkyky - osa kykenee, kaikki ei (jotkin osan aikaa)

Ystävyys - osa ei, useimmat kykenee

Sovitun pitäminen, esim. tapaamisten - useimmat kykenee

Itselläni on ollut/on bipoa sairastavia ystäviä. Heistä jokainen on yksilöllinen ja oireilee ennen hoitotasapainoa eri tavalla. Yksi on spontaani seksiaddiksi ja päihteisiin menevä. ja vuosien jälkeen hänen seksiseikkailuistaan kuuleminen omassa elämäntilanteessani oli hyvin raskasta seuraa. Yksi hyvinkin maltillinen ja on nykyisin parisuhteessa, kolmas on naimissa. Kaikkissa spontaanisuus ja mielialan vaihtelut näkyvät eri tavoin.

Kaikesta huolimatta en koe itse halua seurustella bipon kanssa, koska kokemusta on levottomastakin yksilöstä. Se vaikuttaa itseeni. Silti, ap saattaa tavata jonkun hyvinkin maltillisen henkilön. Hoitotasapaino on tärkeää ja tunnistaa sairaus sekä itsensä.

Niin, tosiaankin se ihminen siellä diagnoosin takana.....paljon pitää toisen osapuolen kestää että jaksaa puolet ajasta sen bipon haukkimista, raivokohtauksia, alkoholismia, rahan tuhlausta, pikavippejä ja vielä epävakaan persoonallisuushäiriön. Sen toisen puolen ajasta sitten yritti hyvittää sitä käytöstään, kun ei edes muistanut kaikkea sanomaansa ja raivoamistaan. Aikana jaksoin katsella ja kuunnella, ja sitten en vaan enää jaksanut. Yritin kyllä ymmärtää sitä ihmistä sieltä diagnoosin takaa, mutta rajansa kaikella. Onnea vaan niille kaikille jotka jatkavat jaksaa, minä en.

Palomies yrittää rauhoitella itseään jatkuvalla uinnilla. Uinti rauhoittaa bipon levotonta mieltä. Ei suostu lääkitykseen.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon, että jatka eteenpäin ja etsi joku normaali puoliso.

Muuten pilaat lopulta koko oman elämäsi.

Ja tosiaan bipolaarisuus sekä skitsofrenia ovat periytyviä sairauksia. Haluatko ottaa riskin omien lapsiesi sairastumisesta?

Impulsiivisuus, väkivaltainen käytös, äkkipikaisuus, arvaamattomuus, epäluotettavuus, jatkuva valehtelu, erilaiset riippuvuudet kuten alkoholiongelma sekä peliriippuvuus, kykenemätön huolehtimaan omasta elämästään, vainoharhaisuus, tarve hankkia lapsia vaikka oma elämä täydessä kaaoksessa ja lähisuvussa sekä skitsofreniaa että bipolaarisuutta..

Tässä kuvausta eräästä tutusta, jolla diagnosoituna periytynyt bipolaarisuus.

Suosittelen vielä miettimään sitä miehen valintaa.

Eräs bipo nainen hankki 7 lasta vaikka elämä ei ollut tasapainossa. Sosiaalihuolto oli osa elämää. Kaikki jo aikuisia, osalle on periytynyt näitä piirteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin että diagnoosin omaavat ovat jopa parempi valinta kuin näennäisesti normaalit ihmiset. Jos on diagnosoitu joku sairaus, on ihmisen pakko olla tutustunut itseensä, tunteisiinsa, käyttäytymiseensä. Tällainen ihminen tuntee paremmin itsensä ja tuntee heikkoutensa, tietää missä pitäisi parantaa. Hän pystyy rikkomaan omia käyttäymismallejaan. Normaali ihminen tuudittautuu normaaliutensa taakse eikä pysty näkemään omia virheitään mitä tekee vuorovaikutuksessa toisten ihmisen kanssa. Ei näe että projisoi omia tunteitaan toisiin, tai ei näe omassa käyttäytymisessään tiettyä vahingollista kaavaa.

Ex omasi kaksisuuntaisen diagnoosin ja ainakin viis veisasi siitä omasta vastuustaan sen hoidossa. Omasta mielestään toki yritys oli kova, koska söi lääkkeensä ja oli viikoittainen terapiakontakti, mutta ne varsinaiset omahoito-ohjeet sit jätti tekemättä, vastuu oli kuitenkin ulkopuolella. Omasta mielestään hoiti itseään päihteillä (alkoholi, huumeet) ja ne vaan helpotti hänen oloaan, mutta sivusta seuranneena ne johti vaan hlvetillisempään olotilaan ja laittoi oman elämänsä lisäksi muiden elämiä pskaksi.

Varsinkin loukkaantuneena ja vihaisena aivan mahdoton tulla toimeen, koska vain syytti muita eikä nähnyt itsessään mitään vikaa. Jos tein kuten hän yhtenä päu halusi, niin seuraavana päivänä se oli väärin.

Toki, jos oikeasti sitoutuu hoitamaan itseään, niin asia on eri.

Mutta kuitenkin on niitäkin tapauksia jotka sössii miten huvittaa ja vetoaa jälkikäteen siihen "kun mulla on tää kaksisuuntainen mille ei mitään mahda, ota tai jätä".

Seurailin itse puolitoista vuotta hänen "käyttäytymismallejaan" ja olin itse osastolla suhteen loputtua.

Jotenkin 😂 tuo loppu.

Tuosta on hauskuus kaukana.

Vierailija kirjoitti:

Impulsiivisuus, väkivaltainen käytös, äkkipikaisuus, arvaamattomuus, epäluotettavuus, jatkuva valehtelu, erilaiset riippuvuudet kuten alkoholiongelma sekä peliriippuvuus, kykenemätön huolehtimaan omasta elämästään, vainoharhaisuus, tarve hankkia lapsia vaikka oma elämä täydessä kaaoksessa ja lähisuvussa sekä skitsofreniaa että bipolaarisuutta..

Tässä kuvausta eräästä tutusta, jolla diagnosoituna periytynyt bipolaarisuus.

Suosittelen vielä miettimään sitä miehen valintaa.

Totta, peliriippuvuus yhdistettynä bipoon tuhoaa monen elämän. Ei pysty hillitsemään omaa käytöstään ja sitä pelaamista. Tästä aiheesta pitäisi puhua enemmän.

Karkuun!

Juokse!!!

Mistä sitä voi tietää miten oireilee juuri tuolla ihmisellä ellei tutustu ja kysele. Ei kaikilla bipo oireile niin pahasti, joillakin on hyvin lieväoireinen. Usein kun elämä on tasaista ja on oikeanlaiset rutiinit niin bipo pysyy hyvin hallinnassa, ei kannata uskoa että se on kaikilla sellaista kun näissä kauhutarinoissa. Ihmeen kapeakatseista väkeä tänne kerääntynyt kommentoimaan.

Vierailija kirjoitti:

Mistä sitä voi tietää miten oireilee juuri tuolla ihmisellä ellei tutustu ja kysele. Ei kaikilla bipo oireile niin pahasti, joillakin on hyvin lieväoireinen. Usein kun elämä on tasaista ja on oikeanlaiset rutiinit niin bipo pysyy hyvin hallinnassa, ei kannata uskoa että se on kaikilla sellaista kun näissä kauhutarinoissa. Ihmeen kapeakatseista väkeä tänne kerääntynyt kommentoimaan.

Ihmisellä on perusoikeus tavoitella hyvää ja tasaista elämää. Minä en ainakaan lähtisi kokeilemaan onneani diagnosoidun kaksisuuntaisen kanssa, ja se on mielestäni hyvinkin ymmärrettävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä sitä voi tietää miten oireilee juuri tuolla ihmisellä ellei tutustu ja kysele. Ei kaikilla bipo oireile niin pahasti, joillakin on hyvin lieväoireinen. Usein kun elämä on tasaista ja on oikeanlaiset rutiinit niin bipo pysyy hyvin hallinnassa, ei kannata uskoa että se on kaikilla sellaista kun näissä kauhutarinoissa. Ihmeen kapeakatseista väkeä tänne kerääntynyt kommentoimaan.

Ihmisellä on perusoikeus tavoitella hyvää ja tasaista elämää. Minä en ainakaan lähtisi kokeilemaan onneani diagnosoidun kaksisuuntaisen kanssa, ja se on mielestäni hyvinkin ymmärrettävää.

Tietysti on, se nyt on sanomattakin selvää. Ei se tarkoita sitä ettei voisi olla avarakatseinen, katsoa jokaista yksilönä ja että kannattaisi uskoa jokaisen bipon olevan samanlainen sekoilija. Parisuhteeseen tietysti valitaan aina henkilö jonka kanssa voi nähdä jotain yhteistä pitkällä tähtäimellä ja kriteerit ovat aina korkealla.

Tämä diagnoosi on ikävä ihan tuossa kakkostyypissäänkin - sekä periytyvä. Minä en jaksa näitä häröilijöitä yhtään.

Olin parisuhteessa lievän bipon kanssa. Elämä meni liian raskaaksi, minun olisi pitänyt vain loputtomiin ymmärtää ja vielä kerran ymmärtää häntä. Elämä pyöri vain hänen ympärillään. Vaikka asioita harrastettiin yhdessä, olin kuitenkin se sivustakatsoja, hän oli pääroolissa. Koskaan ei pyytänyt anteeksi niin että olisi tarkoittanut sitä kuin vasta jos tajusi että ilman sitä sanaa tulee ero. Harrastaminen oli levotonta, jatkuvaa menoa johonkin suuntaan. Mielialat heittelivät ja välillä oli vihainen ja synkkä ja välillä seitsemännessä taivaassa. Elämä on tasaantunut eron jälkeen ja olen päässyt rauhoittumaan siitä stressiajasta mitä tuo parisuhde toi.