Bipo parisuhteessa

Tuntuu kyllä hurjalta aina lukea näitä bipoketjuja missä kaksisuuntaiset lytätään parisuhdekelvottomiksi ja ennustetaan että he eivät voi olla hyviä isejä ja äitejä.

Mulla ainakin on erittäin hyvä elämä kaksisuuntaisesta huolimatta, mieheni ja meidän lapsen kanssa.

Mä sanoisin että diagnoosin omaavat ovat jopa parempi valinta kuin näennäisesti ”normaalit” ihmiset. Jos on diagnosoitu joku sairaus, on ihmisen pakko olla tutustunut itseensä, tunteisiinsa, käyttäytymiseensä. Tällainen ihminen tuntee paremmin itsensä ja tuntee heikkoutensa, tietää missä pitäisi parantaa. Hän pystyy rikkomaan omia käyttäymismallejaan. Normaali ihminen tuudittautuu normaaliutensa taakse eikä pysty näkemään omia virheitään mitä tekee vuorovaikutuksessa toisten ihmisen kanssa. Ei näe että projisoi omia tunteitaan toisiin, tai ei näe omassa käyttäytymisessään tiettyä vahingollista kaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Hallanvaara kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että tietenkin juokset. Etenkin jos haaveilet lapsista. Kukasn ei ole ansainnut syntyä bipon lapseksi.

Nämä ketjut sitten vaan menevät aina juuri päinvastoin. Bopot rynnivät joukolla vakuuttelemaan miten he ovat ihan parhaimmistoa, miten sairaus ei näy heissä mitenkään ja miten mitään ongelmia ei ole.

Ei kannata uskoa.

Niin no miltä itsestäsi tuntuisi jos porukka sanoisi että et ole minkäänlaisen rakkauden tai parisuhteen arvoinen syystä, johon et edes itse ole voinut vaikuttaa. Itse aina puolustan tätä aspektia, vaikka en ole parisuhteessa omasta valinnasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ikäkin yleensä tasapainottaa tätä tilaa. Lapsiin en ota kantaa, mutta en pidä tätä ominaisuutta täysin sutena. Moni kuuluisa taiteilija on ollut Bipo ja huomaan kyllä itsekin miksi.

Kenenkään ei tarvi pilata elämäänsä ollakseen tasa-arvoinen. Monet taiteilijat ovat varmasti bipoja, mutta aika monet taiteilijat ovat jääneet historiaan kammottavina puolisoina. Mieti myös millasen kasvuympäristön bipo-vanhempi tarjoaa bipo-lapselle.

Itse sanoisin Ap:lle, että juokse. Toisen mt-ongelmiin on helppo hajoittaa itsensä. Tämä lainaamani kommentoija voi varmaan tulla huolehtimaan ailahtelevasta bipo-miehestä, jotta tämä ei jää täysin ilman rakkautta elämässä.

Mietin millaisen kasvuympäristön ahdasmielinen ja tuomitseva ihminen tarjoaa lapselleen.

Laitoin tässä taannoin kaikille luokan vanhemmille sähköpostitse nootin Lasten Whatsapp käyttäytymisestä, ainoa vastaus jonka sain oli että whatsapp on yli 16 vuotialle. Mitä tämä sinusta kertoo ylesisestä kasvatuksen tasosta? Lopultakaan ei oteta vastuuta ja opetetaan lapselle ettei vastuuta edes tarvitse ottaa.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, olen avarakatseionen ja välittävä. Lapseni ei koskaan käyttäytyisi tavalla jota todistin missään sosiaalisessa mediassa.

Terapeuttini kutsui puolisoni terapiaan koska hän oli huolissan hänen käytöksestä konfliktitilanteissa. Hänen. Miehelläni ei ole diagnoosia.

Pikkujuttuja, mutta on ihan järkyttävää kuinka ihmisten paha olo lisääntyy, somessa ja netissä. Ihmisiä saa haukkua ja peiliin ei osata katsoa yhtään. Mutta annas olla jos jollain on diagnoosi - silloin käsketään "juosta."

Eikö nyt kuitenkin kannattaisi tutustua ihmisiin yksilöinä.

Ketä se oikeasti hyödyttää, että leikitään, että mielenterveysongelmat eivät vaikuta parisuhteeseen? Ihmisiä viehättää yleisesti ottaen terveys. Ihmisillä on haaveita ja tavoitteita ja yleensä puolisoa haaveet ja tavoitteet ovat niihin yhteen sovittavissa.

Minun haaveeni ei ole elää esimerkiksi odottaen mania jaksoa ja siitä syystä en koskaan voisi olla bipoa sairastavan miehen kanssa. Ehkä se kuulostaa tylyltä, mutta minä en halua luopua omista tavoitteista, kerta voin valita toisinkin. (Puoliso on valinta, jos esimerkiksi lapsi sairastuu, en koskaan hylkäisi häntä. Mutta en koskaan myöskään valitsisi, jos se olisi jotenkin mahdollista, että lapsi sairastaisi.)

Eli jos lapsella ilmenee bipo niin ihan helposti voit kuvitella tämän loppuelämäksi yksin koska ei kukaan tämän kanssa halua kuitenkaan olla? Me aikuiset bipotkin ollaan jonkun lapsia eikä minun suvussani ole ainakaan aikaisemmin bipoa diagnosoitu. Minä en yhäkään pakota ketään bipon kanssa olemaan, mutta kyllähän täällä aika tyly asenne meitä kohtaan on ilman että ollaan edes tavattu ja tutustuttu. Tai on tavattu se yksi joka hassasi kaikki rahat, petti ja lähti ja yhdistetään tuo tarina meihin kaikkiin.

Ei kaikki bipot petä ja jätä tai hassaa rahoja. Yhteisen elämän voi pilata impulsiivisuudella, toisen syyllistämisellä ja omassa pahassa olossa kieriskelyllä

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin että diagnoosin omaavat ovat jopa parempi valinta kuin näennäisesti ”normaalit” ihmiset. Jos on diagnosoitu joku sairaus, on ihmisen pakko olla tutustunut itseensä, tunteisiinsa, käyttäytymiseensä. Tällainen ihminen tuntee paremmin itsensä ja tuntee heikkoutensa, tietää missä pitäisi parantaa. Hän pystyy rikkomaan omia käyttäymismallejaan. Normaali ihminen tuudittautuu normaaliutensa taakse eikä pysty näkemään omia virheitään mitä tekee vuorovaikutuksessa toisten ihmisen kanssa. Ei näe että projisoi omia tunteitaan toisiin, tai ei näe omassa käyttäytymisessään tiettyä vahingollista kaavaa.

Se että löytyy diagnoosi ei tarkoita itseensä tutustumista

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikki bipot petä ja jätä tai hassaa rahoja. Yhteisen elämän voi pilata impulsiivisuudella, toisen syyllistämisellä ja omassa pahassa olossa kieriskelyllä

Tai sillä että on yliluonnolliset standardit sille kumppanille, epäinhimillinen lista kriteereistä jossa ei virheitä sallita. Tästä johtuen mennään sillä mentaliteetilla että aina löytyy joku parempi.

Se oli vaan joku Wt, yyhoo, väärän väriset hiukset tai silmät, se oli työtön, omg sillä oli masennus tai joku muu diagnoosi.

Yök.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 17 vuotta, hän kysyi viime viikolla - taas kerran, haluaisinko mennä hänen kanssa naimisiin. Ehkä olen koenut että en ole tarpeeksi hyvä, ehkä minä vielä joskus suostun, vaikka toisaalta se ei ole meille tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin että diagnoosin omaavat ovat jopa parempi valinta kuin näennäisesti ”normaalit” ihmiset. Jos on diagnosoitu joku sairaus, on ihmisen pakko olla tutustunut itseensä, tunteisiinsa, käyttäytymiseensä. Tällainen ihminen tuntee paremmin itsensä ja tuntee heikkoutensa, tietää missä pitäisi parantaa. Hän pystyy rikkomaan omia käyttäymismallejaan. Normaali ihminen tuudittautuu normaaliutensa taakse eikä pysty näkemään omia virheitään mitä tekee vuorovaikutuksessa toisten ihmisen kanssa. Ei näe että projisoi omia tunteitaan toisiin, tai ei näe omassa käyttäytymisessään tiettyä vahingollista kaavaa.

Se että löytyy diagnoosi ei tarkoita itseensä tutustumista

Suurimmalla osalla bipoista on hoitosuhde, ja varsinkin diagnoosin jälkeen käydään ammattilaisen kanssa läpi sitä sairautta ja sen vaikutusta elämään. On niitä työvihkoja mihin kirjataan omat varoitusmerkit sairausjakson tulemisesta, kirjataan miten pitäisi toimia ja miten ehkäistä jaksoja, mitkä on triggerit Jne jne. Harvassa ovat ne diagnosoidut joilla ei ole halua pitää sairauttaan aisoissa.

Ongelmana on, ettei sairastunut ymmärrä olevansa sairas. Helppo miettiä triggereitä selvänä, mutta kun mania tai masennus vie ei enää muista koko sairautta

Vierailija kirjoitti:

Ongelmana on, ettei sairastunut ymmärrä olevansa sairas. Helppo miettiä triggereitä selvänä, mutta kun mania tai masennus vie ei enää muista koko sairautta

Äläs keksi omiasi. Ei mania tai masennus nyt mikään psykoosi ole jossa ei muista diagnoosiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelmana on, ettei sairastunut ymmärrä olevansa sairas. Helppo miettiä triggereitä selvänä, mutta kun mania tai masennus vie ei enää muista koko sairautta

Äläs keksi omiasi. Ei mania tai masennus nyt mikään psykoosi ole jossa ei muista diagnoosiaan.

Mutta osaako yhdistää käytöstään sairauteen on toinen asia

Vierailija kirjoitti:

Se on vakava diagnoosi joka ei poistu. Lääkitystä pitää käyttää koko ajan mutta jostain syystä moni ajattelee ettei niitä tarvitse. Jotkut lehdissäkin mainostavat että ovat parantuneet. Näin ei vaan voi tapahtua koska lääkkeistä huolimattakin sairaus on ja pysyy. Jossain vaiheessa mania tulee ja sitten on piru irti. Maniassa ihminen saattaa käydä viikon baareissa nukkumatta yhtään välissä tai käyttää kymmeniä tuhansia euroja shoppailuun, ei ole mitään kontrollia. Myös seksijuttuja riittää, eräskin perheenisä toi naisia ja miehiä baarista kotiinsa olohuoneeseen panemaan keskellä päivää kun lapset olivat kotona ja äiti töissä. Lapsille on ihan kammottava kohtalo olla bipon lapsi, todella turvaton elämä edessä. Depressiivinen vanhempi uhkailee itsemurhalla ja sama vanhempi maniassa puhuu ihan mitä sattuu estottomasti

t. psyk.hoitaja

Väittäisin että trollailet, mutta ikävä kyllä ikävän moni hoitohenkilökuntaan kuuluva on edelleen jossain kivikaudella ja uusi tietämys sairauksista ohitetaan kun "kyllä minä tiedän kaiken kun meillä opistossa silloin -86 kerrottiin..."

Kaksisuuntaista sairastava voi olla täysin holtiton tai sitten ei. Moni tyypin 2 sairastaja ei eroa "normaalista" ollenkaan jos on oikeasti nähnyt vaivaa siinä, että oppii toimimaan sairautensa kanssa. Moni on jopa tasapainoisempi kuin "normaalit" ihmiset sillä pärjätäkseen on pitänyt tehdä aikamoinen työ tutkiskellessaan itseään ja omaa toimintaansa.

Mulla on 2-tyypin bipo itsellä ja nyt tulee 15v täyteen ilman lääkitystä/muutakaan hoitokontaktia. Alkuvuosina parisen kertaa vuodessa tarvitsin unilääkettä että sain nurkan takana kolkuttelevan hypomanian kuriin. Nyt ei ole vuosiin ollut niitäkään käytössä kun pariin otteeseen muissa asioissa lääkärillä käydessäni pyysin uutta reseptiä kun edelliset lääkkeet oli vanhentuneet kaappiin ja aina älytön tuputus ja jopa tietynlainen kiristäminen että pitää ottaa jotain tasaavaa kanssa jos unilääkettä kirjoitetaan. En jaksa tuota painostusta vaan olen oppinut pärjäämään ilman niitäkin.

Teen melko vaativaa työtä, on mies, koira ja pari lasta. Lasten kaveritkin viihtyy meillä, esikoisen parhaan kaverin mukaan meillä on kiva olla kun on niin rauhallista :) Että sellaista s eko pää-bipon elämää täällä. Joskus olen lapsille ja miehelle sanonut että masennus/hypomania yrittää iskeä ja tarvitsen vähän enemmän aikaa yksin, hyvin on kaikki ymmärtäneet. Ihan niinkuin me muut ymmärretään kun yhdellä lapsella on pitkittynyt migreenikohtaus eikä pysty silloin olemaan "normaalisti".

Sairaudentunnoton ja hoitovastainen bipopää on toki asia erikseen mutta ei me kaikki tosiaan sellaisia olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelmana on, ettei sairastunut ymmärrä olevansa sairas. Helppo miettiä triggereitä selvänä, mutta kun mania tai masennus vie ei enää muista koko sairautta

Äläs keksi omiasi. Ei mania tai masennus nyt mikään psykoosi ole jossa ei muista diagnoosiaan.

Mutta osaako yhdistää käytöstään sairauteen on toinen asia

Suurimmalla osalla ihmisistä olisi PALJON harjoiteltavaa oman käytöksen objektiivisessa tarkastelussa ja yksinkertaisten syy-seuraussuhteiden miettimisessä.

Mikä on mielestänne kahden bipon suhteen tulevaisuus?

Turn off

Meidän perheen elämän on bipo tuhonnut.

Ei ole kiva kuulla, etten ole rakkauden arvoinen. Ei ainakaan yhtään paranna itsetuhoista oloani. Teen parhaani saadakseen paremman olon ja hoitotasapainon, mutta kieltämättä tämä ajatus saa välillä oloni erittäin surulliseksi. Sen takia onkin niitä itsetuhoisia ajatuksia viime aikoina ollut. Masennus johtuu tästä surusta, joka on välillä hyvin musertavaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin että diagnoosin omaavat ovat jopa parempi valinta kuin näennäisesti normaalit ihmiset. Jos on diagnosoitu joku sairaus, on ihmisen pakko olla tutustunut itseensä, tunteisiinsa, käyttäytymiseensä. Tällainen ihminen tuntee paremmin itsensä ja tuntee heikkoutensa, tietää missä pitäisi parantaa. Hän pystyy rikkomaan omia käyttäymismallejaan. Normaali ihminen tuudittautuu normaaliutensa taakse eikä pysty näkemään omia virheitään mitä tekee vuorovaikutuksessa toisten ihmisen kanssa. Ei näe että projisoi omia tunteitaan toisiin, tai ei näe omassa käyttäytymisessään tiettyä vahingollista kaavaa.

Ex omasi kaksisuuntaisen diagnoosin ja ainakin viis veisasi siitä omasta vastuustaan sen hoidossa. Omasta mielestään toki yritys oli kova, koska söi lääkkeensä ja oli viikoittainen terapiakontakti, mutta ne varsinaiset omahoito-ohjeet sit jätti tekemättä, vastuu oli kuitenkin ulkopuolella. Omasta mielestään hoiti itseään päihteillä (alkoholi, huumeet) ja ne vaan helpotti hänen oloaan, mutta sivusta seuranneena ne johti vaan hlvetillisempään olotilaan ja laittoi oman elämänsä lisäksi muiden elämiä pskaksi.

Varsinkin loukkaantuneena ja vihaisena aivan mahdoton tulla toimeen, koska vain syytti muita eikä nähnyt itsessään mitään vikaa. Jos tein kuten hän yhtenä päu halusi, niin seuraavana päivänä se oli väärin.

Toki, jos oikeasti sitoutuu hoitamaan itseään, niin asia on eri.

Mutta kuitenkin on niitäkin tapauksia jotka sössii miten huvittaa ja vetoaa jälkikäteen siihen "kun mulla on tää kaksisuuntainen mille ei mitään mahda, ota tai jätä".

Seurailin itse puolitoista vuotta hänen "käyttäytymismallejaan" ja olin itse osastolla suhteen loputtua.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kiva kuulla, etten ole rakkauden arvoinen. Ei ainakaan yhtään paranna itsetuhoista oloani. Teen parhaani saadakseen paremman olon ja hoitotasapainon, mutta kieltämättä tämä ajatus saa välillä oloni erittäin surulliseksi. Sen takia onkin niitä itsetuhoisia ajatuksia viime aikoina ollut. Masennus johtuu tästä surusta, joka on välillä hyvin musertavaa.

Teidän kanssa on hieman vaikeaa tulla toimeen, kun se itsetunto rakentuu niin kovasti muiden ja muiden mielipiteiden varaan ja loukkaannutte niin kovin kaikenlaisesta kritiikistä, vaikka sitä ei pahalla tarkoita.

Tässäkin "vähän" syyllistämistä kun masentaa siksi kun ei muka kelpaa kenellekään.

Sitä odotetaan siitä toisesta ihmisestä jotain pelastajaa samalla kun syytetään siitä, että ei ole hyväksytty.

Yksi mies työskentelee palomiehenä ja sillä on bipo. Välillä sillä on vauhtikausia ja puhetta tulee sekä urheilu on pakonomaista. Hakee extreme elämyksiä. Elämä näyttää suorittamiselta. On tyhjä kuori.

Bipoa ei suotta luokitella mielisairaudeksi skitsofrenian kanssa - ei pelkästään mielialahäiriöksi. Minulle se olisi parisuhteeseen ryhtymättämyyden syy. Tunnen useamman, ja ennemmin tai myöhemmin se elämä romahtelee. Samoin persoonan muutokset ovat sietämättömiä.