Bipo parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että tietenkin juokset. Etenkin jos haaveilet lapsista. Kukasn ei ole ansainnut syntyä bipon lapseksi.

Nämä ketjut sitten vaan menevät aina juuri päinvastoin. Bopot rynnivät joukolla vakuuttelemaan miten he ovat ihan parhaimmistoa, miten sairaus ei näy heissä mitenkään ja miten mitään ongelmia ei ole.

Ei kannata uskoa.

Niin no miltä itsestäsi tuntuisi jos porukka sanoisi että et ole minkäänlaisen rakkauden tai parisuhteen arvoinen syystä, johon et edes itse ole voinut vaikuttaa. Itse aina puolustan tätä aspektia, vaikka en ole parisuhteessa omasta valinnasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ikäkin yleensä tasapainottaa tätä tilaa. Lapsiin en ota kantaa, mutta en pidä tätä ominaisuutta täysin sutena. Moni kuuluisa taiteilija on ollut Bipo ja huomaan kyllä itsekin miksi.

Niin, jokainen meistä on perinyt ne geenit mitä vanhemmilta on sattunut tulemaan. Ja jokaisen on elettävä perimiensä geenien kanssa, tuntui se sitten kurjalta tai ei.

Eikä kukaan tervepäinen katsele ihmisiä ympärillään sillä silmällä, että onpa tuokin perinyt epäonniset geenit - no menenpä antamaan hänelle mahdollisuuden parisuhteeseen, ettei hän katkeroidu geeneihinsä.

Jokainen etsii parisuhdetta, josta hän saa itselleen hyvää. Ja jos lapsia toivoo, niin lapsille on tasapainoista ja turvallista kasvuympäristöä.

Musta on todella ällöttävää, että täällä puhutaan mielenterveysongelmaisista, eli sairaista ihmisistä, elukoina. Bipo tai narsismi ei ole kenenkään valinta. Ihan kuten eivät somaattiset sairaudetkaan ole. Mitäpä jos minä alkaisin nimittämään terminaalivaiheen syöpäpotilaita elukoiksi? Siltähän ne näyttävät, eivätkä osaa edes kusta ilman apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että tietenkin juokset. Etenkin jos haaveilet lapsista. Kukasn ei ole ansainnut syntyä bipon lapseksi.

Nämä ketjut sitten vaan menevät aina juuri päinvastoin. Bopot rynnivät joukolla vakuuttelemaan miten he ovat ihan parhaimmistoa, miten sairaus ei näy heissä mitenkään ja miten mitään ongelmia ei ole.

Ei kannata uskoa.

Niin no miltä itsestäsi tuntuisi jos porukka sanoisi että et ole minkäänlaisen rakkauden tai parisuhteen arvoinen syystä, johon et edes itse ole voinut vaikuttaa. Itse aina puolustan tätä aspektia, vaikka en ole parisuhteessa omasta valinnasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ikäkin yleensä tasapainottaa tätä tilaa. Lapsiin en ota kantaa, mutta en pidä tätä ominaisuutta täysin sutena. Moni kuuluisa taiteilija on ollut Bipo ja huomaan kyllä itsekin miksi.

Kenenkään ei tarvi pilata elämäänsä ollakseen tasa-arvoinen. Monet taiteilijat ovat varmasti bipoja, mutta aika monet taiteilijat ovat jääneet historiaan kammottavina puolisoina. Mieti myös millasen kasvuympäristön bipo-vanhempi tarjoaa bipo-lapselle.

Itse sanoisin Ap:lle, että juokse. Toisen mt-ongelmiin on helppo hajoittaa itsensä. Tämä lainaamani kommentoija voi varmaan tulla huolehtimaan ailahtelevasta bipo-miehestä, jotta tämä ei jää täysin ilman rakkautta elämässä.

Mietin millaisen kasvuympäristön ahdasmielinen ja tuomitseva ihminen tarjoaa lapselleen.

Laitoin tässä taannoin kaikille luokan vanhemmille sähköpostitse nootin Lasten Whatsapp käyttäytymisestä, ainoa vastaus jonka sain oli että whatsapp on yli 16 vuotialle. Mitä tämä sinusta kertoo ylesisestä kasvatuksen tasosta? Lopultakaan ei oteta vastuuta ja opetetaan lapselle ettei vastuuta edes tarvitse ottaa.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, olen avarakatseionen ja välittävä. Lapseni ei koskaan käyttäytyisi tavalla jota todistin missään sosiaalisessa mediassa.

Terapeuttini kutsui puolisoni terapiaan koska hän oli huolissan hänen käytöksestä konfliktitilanteissa. Hänen. Miehelläni ei ole diagnoosia.

Pikkujuttuja, mutta on ihan järkyttävää kuinka ihmisten paha olo lisääntyy, somessa ja netissä. Ihmisiä saa haukkua ja peiliin ei osata katsoa yhtään. Mutta annas olla jos jollain on diagnoosi - silloin käsketään "juosta."

Eikö nyt kuitenkin kannattaisi tutustua ihmisiin yksilöinä.

Tasaista vaihetta itselläni on kestäny 10 vuotta. En ole syönyt lääkkeitä tuona aikana. Mitään manioita tai hypomanioita ei ole ollut. Tasainen stressiä välttävä elämä, johon ei kuulu alkoholi. Ulkoilen paljon luonnossa ja syön suht terveellisesti. Kyllä mulla pieniä oireita on kuten melankoliaan taipuvaisuutta ja satunnaisia uniongelmia. Ymmärrän kyllä että lääkkeet ovat hoitosuositus. Lääkkeitähän annetaan sen takia, jotta oireet olisivat poissa tai ainakin lieventyvät, ja jotta olisi yhteiskuntakelpoinen. En tiedä minkä takia minä niitä lääkkeitä söisin kun en koe nyt siihen tarvetta ja pärjään. Niin eihän sitä koskaan tiedä tarvitsenko niitä tulevaisuudessa. Nuorempana todettiin pibo ja ehkä, ei mikään ehkä, vaan tuo nuorena koettu päihdehelvetti varmasti piti sitä sairautta yllä ja pahensi huomattavasti. Näin kemikaalivapaana nyt tunnen eläväni tasapainoista elämää. Lääkkeitä vastaan en ole, mutta tarve ei vastaa nyt niiden ottamista.

Bipon näkökulmasta sanoisin, että kyllä ainakin itse olen todella hankala välillä, vaikka tunnistankin oireitani ja osaan varautua mielialanvaihteluihin. Silti välillä menee yli suuntaan tai toiseen. Sitten kaduttaa. Jos olisin itse ehjä niin en ottaisi puolisoksi rikkinäistä. Omaa puolisoani varoitin aikanaan. Ehkä se on hyvä merkki jos toinen kertoo. Sen sitten näkee, että hakeeko toinen parisuhdetta vai terapeuttia. Terapeutiksi ja ikuiseksi ymmärtäjäksi älä ainakaan ryhdy. Kyllä me hullutkin aikuisia ihmisiä ollaan :)

Todennäköisyydet onnistua parisuhteessa ovat paljon huonommat kuin terveen kanssa

Vierailija kirjoitti:

Musta on todella ällöttävää, että täällä puhutaan mielenterveysongelmaisista, eli sairaista ihmisistä, elukoina. Bipo tai narsismi ei ole kenenkään valinta. Ihan kuten eivät somaattiset sairaudetkaan ole. Mitäpä jos minä alkaisin nimittämään terminaalivaiheen syöpäpotilaita elukoiksi? Siltähän ne näyttävät, eivätkä osaa edes kusta ilman apua.

Bipoa sairastava on hankala vain maniassa. Muutoin hän on inhimillinen ihminen kuten syöpäpotilaskin ja sairaana työkyvytön.

Narsistia ei ole tainnut kohdallesi osua. Narsisti valitsee tehdä pahaa. Moni selviää vaikeista oloista ilman että täytyy vahingoittaa muita, joten mikään kokemamme vääryys ei oikeuta pahantekoon. On väärin sanoa ettei narsisti voi käytökselleen mitään, koska itse valitsee tehdä pahaa.

Jos narsismi olisi sairaus, mitä he tekevät työelämässä? Ovat maistereita, uraohjuksia monet päässeet asemaansa röyhkeydellä jota vielä ihaillaan.

Et voi pimeimpänä päivänäkään verrata narsistia sairaisiin. Narsisti sairastuttaa kyllä muita ympärillään, mutta sitä elukkaa itseään ei mikään paina. Paitsi se ettei saa tehtyä vielä enempää pahaa.

Hallanvaara kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että tietenkin juokset. Etenkin jos haaveilet lapsista. Kukasn ei ole ansainnut syntyä bipon lapseksi.

Nämä ketjut sitten vaan menevät aina juuri päinvastoin. Bopot rynnivät joukolla vakuuttelemaan miten he ovat ihan parhaimmistoa, miten sairaus ei näy heissä mitenkään ja miten mitään ongelmia ei ole.

Ei kannata uskoa.

Niin no miltä itsestäsi tuntuisi jos porukka sanoisi että et ole minkäänlaisen rakkauden tai parisuhteen arvoinen syystä, johon et edes itse ole voinut vaikuttaa. Itse aina puolustan tätä aspektia, vaikka en ole parisuhteessa omasta valinnasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ikäkin yleensä tasapainottaa tätä tilaa. Lapsiin en ota kantaa, mutta en pidä tätä ominaisuutta täysin sutena. Moni kuuluisa taiteilija on ollut Bipo ja huomaan kyllä itsekin miksi.

Kenenkään ei tarvi pilata elämäänsä ollakseen tasa-arvoinen. Monet taiteilijat ovat varmasti bipoja, mutta aika monet taiteilijat ovat jääneet historiaan kammottavina puolisoina. Mieti myös millasen kasvuympäristön bipo-vanhempi tarjoaa bipo-lapselle.

Itse sanoisin Ap:lle, että juokse. Toisen mt-ongelmiin on helppo hajoittaa itsensä. Tämä lainaamani kommentoija voi varmaan tulla huolehtimaan ailahtelevasta bipo-miehestä, jotta tämä ei jää täysin ilman rakkautta elämässä.

Mietin millaisen kasvuympäristön ahdasmielinen ja tuomitseva ihminen tarjoaa lapselleen.

Laitoin tässä taannoin kaikille luokan vanhemmille sähköpostitse nootin Lasten Whatsapp käyttäytymisestä, ainoa vastaus jonka sain oli että whatsapp on yli 16 vuotialle. Mitä tämä sinusta kertoo ylesisestä kasvatuksen tasosta? Lopultakaan ei oteta vastuuta ja opetetaan lapselle ettei vastuuta edes tarvitse ottaa.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, olen avarakatseionen ja välittävä. Lapseni ei koskaan käyttäytyisi tavalla jota todistin missään sosiaalisessa mediassa.

Terapeuttini kutsui puolisoni terapiaan koska hän oli huolissan hänen käytöksestä konfliktitilanteissa. Hänen. Miehelläni ei ole diagnoosia.

Pikkujuttuja, mutta on ihan järkyttävää kuinka ihmisten paha olo lisääntyy, somessa ja netissä. Ihmisiä saa haukkua ja peiliin ei osata katsoa yhtään. Mutta annas olla jos jollain on diagnoosi - silloin käsketään "juosta."

Eikö nyt kuitenkin kannattaisi tutustua ihmisiin yksilöinä.

Oma isäni oli mt-ongelmainen, ja niistä puhutaan mt-ongelmina koska ne on ongelmia. Koen, että kun perheenperustamisen aika tuli, äitini olisi todellakin pitänyt miettiä tarkemmin kenelle niitä lapsia alkaa tekemään. Voin tämän sanoa ihan päin naamaa kenelle tahansa, ja varmaan joskus olenkin. Toki jos sairaus on hyvin lievä ja homma on pysynyt pitkään kasassa ja hanskassa ja lääkitys toimii hiensti, niin ehkä voi olla poikkeuksia. Kuitenkin jos oireilujen kanssa on vähän niin ja näin, ei kannata ottaa riskiä.

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisyydet onnistua parisuhteessa ovat paljon huonommat kuin terveen kanssa

Senpä takia jätin syöpäsairaan vaimonikin.

Bipojakin on sitten kahta eri tyyppiä, ja on oikeasti paljon alatyypistä kiinni, millaisena sairaus näyttäytyy. Tyypin I sairaus on tämä paljon puhuttu ääripäästä ääripäähän, jossa masennukset ja maniat ovat voimakkaita. Tyyppi II on sitten tasaisempi, jossa on hypomaanisia vaiheita muttei suoranaista maniaa. Tyyppi II on myös harvinaisempi käsittääkseni, sillä sitä on vaikeampi diagnosoida kun nuo hypomaaniset vaiheet ovat niin maltillisia depression kyljessä.

Mieheni on tyyppiä II. Hänellä on diagnoosi ollut jo yli vuosikymmenen ja sairauden hoito tasapainossa, ja voin sanoa, etten koskaan ole tavannut yhtä rauhallista ihmistä. Mielentasaajalääkkeet tekevät ihmeitä :D käytännössä mieheni sairaus ei ole näkynyt meidän arjessa mitenkään muutoin, kuin säännöllisenä lääkkeiden ottamisena. Mieheni on kaiketi sitten harvinainen tapaus bipojen maailmassa, mutta tällaisiakin on. Tärkeää on setviä, onko kyseessä tyyppi I vai tyyppi II, sekä onko bipoa sairastava säntillinen hoitonsa kanssa, tunteeko hän kuinka hyvin itsensä ja sairautensa ja osaako reagoida ajoissa mahdollisiin ailahteluihin.

Hallanvaara kirjoitti:

Minulla on diagnoosi, mutta en juuri koskaan tunnista itseäni näistä tarinoista.

Ammatitaitoinen hoitaja kuuntelee potilasta ja on puolueeton, eikä katso ketään omien, spesifien,  mielikuviensa läpi.

Valitettavasti moni hoitaja juuri tykkää lokeroida ihmiset, jolloin hänen on helpompi rajata itsensä ongelmien ulkopuolelle.

Vierailija kirjoitti:

Hallanvaara kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että tietenkin juokset. Etenkin jos haaveilet lapsista. Kukasn ei ole ansainnut syntyä bipon lapseksi.

Nämä ketjut sitten vaan menevät aina juuri päinvastoin. Bopot rynnivät joukolla vakuuttelemaan miten he ovat ihan parhaimmistoa, miten sairaus ei näy heissä mitenkään ja miten mitään ongelmia ei ole.

Ei kannata uskoa.

Niin no miltä itsestäsi tuntuisi jos porukka sanoisi että et ole minkäänlaisen rakkauden tai parisuhteen arvoinen syystä, johon et edes itse ole voinut vaikuttaa. Itse aina puolustan tätä aspektia, vaikka en ole parisuhteessa omasta valinnasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ikäkin yleensä tasapainottaa tätä tilaa. Lapsiin en ota kantaa, mutta en pidä tätä ominaisuutta täysin sutena. Moni kuuluisa taiteilija on ollut Bipo ja huomaan kyllä itsekin miksi.

Kenenkään ei tarvi pilata elämäänsä ollakseen tasa-arvoinen. Monet taiteilijat ovat varmasti bipoja, mutta aika monet taiteilijat ovat jääneet historiaan kammottavina puolisoina. Mieti myös millasen kasvuympäristön bipo-vanhempi tarjoaa bipo-lapselle.

Itse sanoisin Ap:lle, että juokse. Toisen mt-ongelmiin on helppo hajoittaa itsensä. Tämä lainaamani kommentoija voi varmaan tulla huolehtimaan ailahtelevasta bipo-miehestä, jotta tämä ei jää täysin ilman rakkautta elämässä.

Mietin millaisen kasvuympäristön ahdasmielinen ja tuomitseva ihminen tarjoaa lapselleen.

Laitoin tässä taannoin kaikille luokan vanhemmille sähköpostitse nootin Lasten Whatsapp käyttäytymisestä, ainoa vastaus jonka sain oli että whatsapp on yli 16 vuotialle. Mitä tämä sinusta kertoo ylesisestä kasvatuksen tasosta? Lopultakaan ei oteta vastuuta ja opetetaan lapselle ettei vastuuta edes tarvitse ottaa.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, olen avarakatseionen ja välittävä. Lapseni ei koskaan käyttäytyisi tavalla jota todistin missään sosiaalisessa mediassa.

Terapeuttini kutsui puolisoni terapiaan koska hän oli huolissan hänen käytöksestä konfliktitilanteissa. Hänen. Miehelläni ei ole diagnoosia.

Pikkujuttuja, mutta on ihan järkyttävää kuinka ihmisten paha olo lisääntyy, somessa ja netissä. Ihmisiä saa haukkua ja peiliin ei osata katsoa yhtään. Mutta annas olla jos jollain on diagnoosi - silloin käsketään "juosta."

Eikö nyt kuitenkin kannattaisi tutustua ihmisiin yksilöinä.

Oma isäni oli mt-ongelmainen, ja niistä puhutaan mt-ongelmina koska ne on ongelmia. Koen, että kun perheenperustamisen aika tuli, äitini olisi todellakin pitänyt miettiä tarkemmin kenelle niitä lapsia alkaa tekemään. Voin tämän sanoa ihan päin naamaa kenelle tahansa, ja varmaan joskus olenkin. Toki jos sairaus on hyvin lievä ja homma on pysynyt pitkään kasassa ja hanskassa ja lääkitys toimii hiensti, niin ehkä voi olla poikkeuksia. Kuitenkin jos oireilujen kanssa on vähän niin ja näin, ei kannata ottaa riskiä.

Ottaisin mielummin riskin ihmisen kanssa jolla on diagnoosi, kun ihmisen kanssa joka määrittelee itsensä "normaaliksi".

Ihan pystyyn kamalinta mitä olen kokenut on se, että kun ihmiset ovat saaneet käsiinsä termejä, koodeja ja diagnooseja joiden kautta sinut voi määritellä, he katsovat sinusta ohi. Yrität epätoivoisesti vilkutella, hei, olen täällä, puhutko sinä minulle, mutta he puhuvat sinulle kuin jollekin toiselle, eivätkä kuuntele. He voivat olla tuttuja, entisiä kavereita, sairaanhoitajia, lääkäreitä, ketä vaan. Milta siltikin, ja ehkä juuri siksi en ole koskaan salannut diagnoosiani. Olen joskus pitänyt ihmisten tapaa kysyä uuden tuttavuuden ammattia huvittavana ja välttänyt kysymyksen.

Mutta nyt, minulla ei ole mitään peiteltävää. Ne ihmiset joilla on merkitystä jäävät.

Hallanvaara kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hallanvaara kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että tietenkin juokset. Etenkin jos haaveilet lapsista. Kukasn ei ole ansainnut syntyä bipon lapseksi.

Nämä ketjut sitten vaan menevät aina juuri päinvastoin. Bopot rynnivät joukolla vakuuttelemaan miten he ovat ihan parhaimmistoa, miten sairaus ei näy heissä mitenkään ja miten mitään ongelmia ei ole.

Ei kannata uskoa.

Niin no miltä itsestäsi tuntuisi jos porukka sanoisi että et ole minkäänlaisen rakkauden tai parisuhteen arvoinen syystä, johon et edes itse ole voinut vaikuttaa. Itse aina puolustan tätä aspektia, vaikka en ole parisuhteessa omasta valinnasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ikäkin yleensä tasapainottaa tätä tilaa. Lapsiin en ota kantaa, mutta en pidä tätä ominaisuutta täysin sutena. Moni kuuluisa taiteilija on ollut Bipo ja huomaan kyllä itsekin miksi.

Kenenkään ei tarvi pilata elämäänsä ollakseen tasa-arvoinen. Monet taiteilijat ovat varmasti bipoja, mutta aika monet taiteilijat ovat jääneet historiaan kammottavina puolisoina. Mieti myös millasen kasvuympäristön bipo-vanhempi tarjoaa bipo-lapselle.

Itse sanoisin Ap:lle, että juokse. Toisen mt-ongelmiin on helppo hajoittaa itsensä. Tämä lainaamani kommentoija voi varmaan tulla huolehtimaan ailahtelevasta bipo-miehestä, jotta tämä ei jää täysin ilman rakkautta elämässä.

Mietin millaisen kasvuympäristön ahdasmielinen ja tuomitseva ihminen tarjoaa lapselleen.

Laitoin tässä taannoin kaikille luokan vanhemmille sähköpostitse nootin Lasten Whatsapp käyttäytymisestä, ainoa vastaus jonka sain oli että whatsapp on yli 16 vuotialle. Mitä tämä sinusta kertoo ylesisestä kasvatuksen tasosta? Lopultakaan ei oteta vastuuta ja opetetaan lapselle ettei vastuuta edes tarvitse ottaa.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, olen avarakatseionen ja välittävä. Lapseni ei koskaan käyttäytyisi tavalla jota todistin missään sosiaalisessa mediassa.

Terapeuttini kutsui puolisoni terapiaan koska hän oli huolissan hänen käytöksestä konfliktitilanteissa. Hänen. Miehelläni ei ole diagnoosia.

Pikkujuttuja, mutta on ihan järkyttävää kuinka ihmisten paha olo lisääntyy, somessa ja netissä. Ihmisiä saa haukkua ja peiliin ei osata katsoa yhtään. Mutta annas olla jos jollain on diagnoosi - silloin käsketään "juosta."

Eikö nyt kuitenkin kannattaisi tutustua ihmisiin yksilöinä.

Oma isäni oli mt-ongelmainen, ja niistä puhutaan mt-ongelmina koska ne on ongelmia. Koen, että kun perheenperustamisen aika tuli, äitini olisi todellakin pitänyt miettiä tarkemmin kenelle niitä lapsia alkaa tekemään. Voin tämän sanoa ihan päin naamaa kenelle tahansa, ja varmaan joskus olenkin. Toki jos sairaus on hyvin lievä ja homma on pysynyt pitkään kasassa ja hanskassa ja lääkitys toimii hiensti, niin ehkä voi olla poikkeuksia. Kuitenkin jos oireilujen kanssa on vähän niin ja näin, ei kannata ottaa riskiä.

Ottaisin mielummin riskin ihmisen kanssa jolla on diagnoosi, kun ihmisen kanssa joka määrittelee itsensä "normaaliksi".

Ihan pystyyn kamalinta mitä olen kokenut on se, että kun ihmiset ovat saaneet käsiinsä termejä, koodeja ja diagnooseja joiden kautta sinut voi määritellä, he katsovat sinusta ohi. Yrität epätoivoisesti vilkutella, hei, olen täällä, puhutko sinä minulle, mutta he puhuvat sinulle kuin jollekin toiselle, eivätkä kuuntele. He voivat olla tuttuja, entisiä kavereita, sairaanhoitajia, lääkäreitä, ketä vaan. Milta siltikin, ja ehkä juuri siksi en ole koskaan salannut diagnoosiani. Olen joskus pitänyt ihmisten tapaa kysyä uuden tuttavuuden ammattia huvittavana ja välttänyt kysymyksen.

Mutta nyt, minulla ei ole mitään peiteltävää. Ne ihmiset joilla on merkitystä jäävät.

Se on sinun valintasi. Minun valintani ja suositukseni sellaisille jotka kysyvät on, että ota mahdollisimman normaali puoliso. Samasta syystä kuin ihmiset käyttävät pyöräilykypärää. Riskien minimointi on oikeasti järkevää ja jokaisella on vain yksi elämä. Oma isänikin pysyi ilmeisesti suhteellisen kasassa (vaikka on red flageja oli kyllä), mutta perheen tuomat paineet hajottivat pakan lopullisesti ja jälki ei ollut kaunista. Se taas on heijastanut meidän lasten elämään lapsuudesta aikuisuuteen. Tiedän kyllä myös ihan hienoja persoonia, joilla on jonkinlainen ajoittain oireileva mielisairaus, mutta vaikka mukavia (hyvinä aikoina) ovatkin, en alkaisi heidän kanssaan parisuhteeseen. Osa ihan auliisti myöntää ettei heistä sellaiseen edes olisi, useimmat kokemuksen opettamana.

Olen samaa mieltä kuin 33. Kaikki voi mennä pieleen ilman bipoakin, mutta riski katastrofiin kasvaa hurjasti kun kyseessä on sairaus. Lukuisia esimerkkejä on

AP tapasitko CHEEKIN?

Bipot osaavat hurmata kumppaneita, mutta pudotus tulee olemaan suuri kun mieliala heittää toiseen ääripäähän

Hallanvaara kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että tietenkin juokset. Etenkin jos haaveilet lapsista. Kukasn ei ole ansainnut syntyä bipon lapseksi.

Nämä ketjut sitten vaan menevät aina juuri päinvastoin. Bopot rynnivät joukolla vakuuttelemaan miten he ovat ihan parhaimmistoa, miten sairaus ei näy heissä mitenkään ja miten mitään ongelmia ei ole.

Ei kannata uskoa.

Niin no miltä itsestäsi tuntuisi jos porukka sanoisi että et ole minkäänlaisen rakkauden tai parisuhteen arvoinen syystä, johon et edes itse ole voinut vaikuttaa. Itse aina puolustan tätä aspektia, vaikka en ole parisuhteessa omasta valinnasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ikäkin yleensä tasapainottaa tätä tilaa. Lapsiin en ota kantaa, mutta en pidä tätä ominaisuutta täysin sutena. Moni kuuluisa taiteilija on ollut Bipo ja huomaan kyllä itsekin miksi.

Kenenkään ei tarvi pilata elämäänsä ollakseen tasa-arvoinen. Monet taiteilijat ovat varmasti bipoja, mutta aika monet taiteilijat ovat jääneet historiaan kammottavina puolisoina. Mieti myös millasen kasvuympäristön bipo-vanhempi tarjoaa bipo-lapselle.

Itse sanoisin Ap:lle, että juokse. Toisen mt-ongelmiin on helppo hajoittaa itsensä. Tämä lainaamani kommentoija voi varmaan tulla huolehtimaan ailahtelevasta bipo-miehestä, jotta tämä ei jää täysin ilman rakkautta elämässä.

Mietin millaisen kasvuympäristön ahdasmielinen ja tuomitseva ihminen tarjoaa lapselleen.

Laitoin tässä taannoin kaikille luokan vanhemmille sähköpostitse nootin Lasten Whatsapp käyttäytymisestä, ainoa vastaus jonka sain oli että whatsapp on yli 16 vuotialle. Mitä tämä sinusta kertoo ylesisestä kasvatuksen tasosta? Lopultakaan ei oteta vastuuta ja opetetaan lapselle ettei vastuuta edes tarvitse ottaa.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, olen avarakatseionen ja välittävä. Lapseni ei koskaan käyttäytyisi tavalla jota todistin missään sosiaalisessa mediassa.

Terapeuttini kutsui puolisoni terapiaan koska hän oli huolissan hänen käytöksestä konfliktitilanteissa. Hänen. Miehelläni ei ole diagnoosia.

Pikkujuttuja, mutta on ihan järkyttävää kuinka ihmisten paha olo lisääntyy, somessa ja netissä. Ihmisiä saa haukkua ja peiliin ei osata katsoa yhtään. Mutta annas olla jos jollain on diagnoosi - silloin käsketään "juosta."

Eikö nyt kuitenkin kannattaisi tutustua ihmisiin yksilöinä.

Ketä se oikeasti hyödyttää, että leikitään, että mielenterveysongelmat eivät vaikuta parisuhteeseen? Ihmisiä viehättää yleisesti ottaen terveys. Ihmisillä on haaveita ja tavoitteita ja yleensä puolisoa haaveet ja tavoitteet ovat niihin yhteen sovittavissa.

Minun haaveeni ei ole elää esimerkiksi odottaen mania jaksoa ja siitä syystä en koskaan voisi olla bipoa sairastavan miehen kanssa. Ehkä se kuulostaa tylyltä, mutta minä en halua luopua omista tavoitteista, kerta voin valita toisinkin. (Puoliso on valinta, jos esimerkiksi lapsi sairastuu, en koskaan hylkäisi häntä. Mutta en koskaan myöskään valitsisi, jos se olisi jotenkin mahdollista, että lapsi sairastaisi.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta on todella ällöttävää, että täällä puhutaan mielenterveysongelmaisista, eli sairaista ihmisistä, elukoina. Bipo tai narsismi ei ole kenenkään valinta. Ihan kuten eivät somaattiset sairaudetkaan ole. Mitäpä jos minä alkaisin nimittämään terminaalivaiheen syöpäpotilaita elukoiksi? Siltähän ne näyttävät, eivätkä osaa edes kusta ilman apua.

Bipoa sairastava on hankala vain maniassa. Muutoin hän on inhimillinen ihminen kuten syöpäpotilaskin ja sairaana työkyvytön.

Narsistia ei ole tainnut kohdallesi osua. Narsisti valitsee tehdä pahaa. Moni selviää vaikeista oloista ilman että täytyy vahingoittaa muita, joten mikään kokemamme vääryys ei oikeuta pahantekoon. On väärin sanoa ettei narsisti voi käytökselleen mitään, koska itse valitsee tehdä pahaa.

Jos narsismi olisi sairaus, mitä he tekevät työelämässä? Ovat maistereita, uraohjuksia monet päässeet asemaansa röyhkeydellä jota vielä ihaillaan.

Et voi pimeimpänä päivänäkään verrata narsistia sairaisiin. Narsisti sairastuttaa kyllä muita ympärillään, mutta sitä elukkaa itseään ei mikään paina. Paitsi se ettei saa tehtyä vielä enempää pahaa.

Jos asiasta jotain tietäisit, tietäisit sen, että persoonallisuushäiriö on vinoutuneen kasvuympäristön tulos. Ei se sinun tuntemasi narsisti valinnut syntyä siihen ympäristöön, joka hänet sellaiseksi muovasi.

Kaikkea ei pidä sietää, mutta voi yrittää ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Hallanvaara kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että tietenkin juokset. Etenkin jos haaveilet lapsista. Kukasn ei ole ansainnut syntyä bipon lapseksi.

Nämä ketjut sitten vaan menevät aina juuri päinvastoin. Bopot rynnivät joukolla vakuuttelemaan miten he ovat ihan parhaimmistoa, miten sairaus ei näy heissä mitenkään ja miten mitään ongelmia ei ole.

Ei kannata uskoa.

Niin no miltä itsestäsi tuntuisi jos porukka sanoisi että et ole minkäänlaisen rakkauden tai parisuhteen arvoinen syystä, johon et edes itse ole voinut vaikuttaa. Itse aina puolustan tätä aspektia, vaikka en ole parisuhteessa omasta valinnasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ikäkin yleensä tasapainottaa tätä tilaa. Lapsiin en ota kantaa, mutta en pidä tätä ominaisuutta täysin sutena. Moni kuuluisa taiteilija on ollut Bipo ja huomaan kyllä itsekin miksi.

Kenenkään ei tarvi pilata elämäänsä ollakseen tasa-arvoinen. Monet taiteilijat ovat varmasti bipoja, mutta aika monet taiteilijat ovat jääneet historiaan kammottavina puolisoina. Mieti myös millasen kasvuympäristön bipo-vanhempi tarjoaa bipo-lapselle.

Itse sanoisin Ap:lle, että juokse. Toisen mt-ongelmiin on helppo hajoittaa itsensä. Tämä lainaamani kommentoija voi varmaan tulla huolehtimaan ailahtelevasta bipo-miehestä, jotta tämä ei jää täysin ilman rakkautta elämässä.

Mietin millaisen kasvuympäristön ahdasmielinen ja tuomitseva ihminen tarjoaa lapselleen.

Laitoin tässä taannoin kaikille luokan vanhemmille sähköpostitse nootin Lasten Whatsapp käyttäytymisestä, ainoa vastaus jonka sain oli että whatsapp on yli 16 vuotialle. Mitä tämä sinusta kertoo ylesisestä kasvatuksen tasosta? Lopultakaan ei oteta vastuuta ja opetetaan lapselle ettei vastuuta edes tarvitse ottaa.

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, olen avarakatseionen ja välittävä. Lapseni ei koskaan käyttäytyisi tavalla jota todistin missään sosiaalisessa mediassa.

Terapeuttini kutsui puolisoni terapiaan koska hän oli huolissan hänen käytöksestä konfliktitilanteissa. Hänen. Miehelläni ei ole diagnoosia.

Pikkujuttuja, mutta on ihan järkyttävää kuinka ihmisten paha olo lisääntyy, somessa ja netissä. Ihmisiä saa haukkua ja peiliin ei osata katsoa yhtään. Mutta annas olla jos jollain on diagnoosi - silloin käsketään "juosta."

Eikö nyt kuitenkin kannattaisi tutustua ihmisiin yksilöinä.

Ketä se oikeasti hyödyttää, että leikitään, että mielenterveysongelmat eivät vaikuta parisuhteeseen? Ihmisiä viehättää yleisesti ottaen terveys. Ihmisillä on haaveita ja tavoitteita ja yleensä puolisoa haaveet ja tavoitteet ovat niihin yhteen sovittavissa.

Minun haaveeni ei ole elää esimerkiksi odottaen mania jaksoa ja siitä syystä en koskaan voisi olla bipoa sairastavan miehen kanssa. Ehkä se kuulostaa tylyltä, mutta minä en halua luopua omista tavoitteista, kerta voin valita toisinkin. (Puoliso on valinta, jos esimerkiksi lapsi sairastuu, en koskaan hylkäisi häntä. Mutta en koskaan myöskään valitsisi, jos se olisi jotenkin mahdollista, että lapsi sairastaisi.)

Minulla on 2. tyypin diagnoosi johon ei kuulu maniajaksojen odottelu, vaan lievempi hypomania. Syön lääkkeitä, huolehdin terveydestäni, syön terveellisesti, nukun hyvin, en käytä päihteitä, käyn töissä, teen lapsen kanssa läksyjä. Minulla on moraali ja vahva arvomaailma, en ole koskaan kiusannut ketään. Olen ylpeä rikkaasta mielikuvituksestani, välillä olen niin energinen että siivoan kotimme yksityiskohtaisesti lattiasta kattoon.

Mutta sinä olet heti tuomitsemassa minun kaltaisiani. Minua suorastaan pelottaa mitä ihmiset tälläkin sivustolla puhuvat ja minkälaisen kuvan he itsestään antavat. Normaaleiksi he kutsuvat itseään, kiusaavat toisiaan, hyökäävät päälle jos osoittaa heikkoutta. Näkevät vain negatiivisen, kuten nyt tässäkin aiheessa. Sekö on normi jota ei kuulu kyseenalaistaa, tai jota kohtaan ei tunneta mitään ennakkoluuloja.

Normaali, mikä vitsi.

Bipoilta puuttuu monesti sairaudentunto. Eivät he ymmärrä sössineensä asioitaan maniahuuruissaan. Kun todellisuus iskee, seuraa usein depressio. Ja taas mennään...