Vauva vuodelle 2020-21

Haaveissa21 kirjoitti:

Kiiko kirjoitti:

Täällä meneillään todelliset piinapäivät. Ovista en tikuttanut, mutta parin viikon takaisten oireiden perusteella toivoisin/arvioisin, että nyt on n. dpo11. Menkkoja odotan alkavaksi loppuviikon aikana. Raskaustestejä en halua lähteä turhaan tekemään, jotta "haaveet eivät särkyisi". Olen myös melko "järkevä"  ja looginen (insinööri tässä terve), joten tavallaan en näe pointtia tehdä testiä ennenkuin menkat on selvästi myöhässä. Tai, että eiköhän se selviä tavalla tai toisella kunhan malttaa hieman odottaa. 

Taisin aiemmin kirjoitella, että aina piinaviikoilla googlailen oireita, raskaus vai PMS. Mulla on tänään ollut päänsärkyä, ja google kertoo kyseisen oireen kuuluvan mahdollisesti molempiin, että juu. Tokkopa olen raskaana, mutta jotenkin tässä kierrossa toivo on ollut niin korkealla, että romahdus tulee olemaan aiempia kiertoja suurempi. Ärsyttää myös, että menin googlaamaan koska googlaus kielsi (=ei suosittele) ibuprofeiinia kipulääkkeenä ja meillä löytyy kotoa vain buranaa. 

Viikonloppuna illanistujaisissa eräs tuttavani kyseli, että onko minulla lapsihaaveita. Kerroin, että jonkinlaisia haaveita on, mutta mainitsin myös että kolmenkympin rajapyykki (mulla ensi vuonna synttärit) vaikuttaa, eli olen aina ajatellut, että kolmekymppisenä pitäisi olla lapset tehty yms, mutta että kuitenkin epäilyttää onko sitä valmis. Jälkikäteen mietin, että minkä takia sitä piti muotoilla vastausta niin epämääräisesti ja vähättelevästi. Tai en jotenkin halunnut paljastaa, että tässä on yritetty muutama kuukausi, ja että oikeasti haluaisin lapsen. Mä en ehkä ihmisenä hirveästi välitä "äiti-viboja" ulkopuoliselle, mutta ihan oikeasti haluaisin lapsia ja mielummin enemmin kuin myöhemmin. Mulla on vaan joku älytötömän suuri pelko siitä, että jään lapsettomaksi, joten en haluaisi sanoa lapsihaaveita ääneen.  Jos tässä joskus päädytään raskaaksi, niin sittenhän alkaa se stressaus keskenmenopelon kanssa ja tieto siitä, että noin 10-15% raskauksista päätyy keskenmenoon ensimmäisen kolmanneksen aikana ja... Mulla on selvästi lapsuuden traumoja menettämisen pelosta, jonka takia en uskalla olla optimistinen. Toinen vanhempani kuoli kun olin lapsi ja varmaan se on jättänyt ikuiset arpensa menettämisen pelkona. Onko teillä muilla tällaisia menettämisen pelkoja/ettei koskaan raskaudu yms? Jotenkin kaiholla kadehdin ihmisiä, jotka julistavat heti kun raskaustesti näyttää plussaa, että heille tulee vauva, eivätkä siis mainitse mitään "jos kaikki menee hyvin", vaan että ovat ajatuksiltaan niin positiivisia, että automaattisesti ajattelevat että kaikki menee oppikirjamaisesti ja lopputuloksena on terve lapsi. 

Mutta tällaisia syvällisiä (ja synkkiä!) tuntemuksia täällä tänään.

Menettämisenpelko kuulostaa tutulta. Mä oon lähimenneisyydessä menettänyt liian läheisiä liian monta. Arvaa vaan kun sain keskenmenon niin ajattelin että ei mulle lastakaan enää suoda. Oon joku "kuolemamagneetti". Tästä syystä olen hyvin epäileväinen, että raskaudun tai että saisin lapsen syliin asti. Keskenmennyt raskauskin mun oli niin vaikea uskoa todeksi..
Toivon sulle positiivista mieltä ja plussaa. ❤️🤗

- Tänään on jo paljon parempi yleinen mieliala! Mulla oli eilen niin jäätävä hedari, että se vaikutti selvästi myös ulosantiin. Pitää kyllä käydä apteekissa hakemassa sitä parasetamolia vastaisuutta varten. Kun google kertoo, että alkuraskauden ibuprofeenin käyttö voi aiheuttaa keskenmenoja ja tyttösikiöille vähäisiä munasoluja, niin siinä sitten kärvistellään pääkivussa vaikkei raskaudesta olisi varmuuttakaan 😅. Lievää ylireagointia, mutta en nyt halua tieten tahtoen tehdä suositusten vastaisesti. 

Kerroinkin aiemmin, että meillä sekstataan normaalisti tarvittavaa vähemmän, joten olen ovulaation lähestyessä kertonut miehelle seksiaikataulun 🤣. Olin tosi ilahtunut, kun mies viime viikolla alkoi kyselemään, että milloin pissaan tikkuun jne. Aikaisempina kuukausina hän ei ole millään tavoin noteerannut raskauden yrittämistä. Nyt oli ihanaa, että kysyi! Mutta samalla tulin huomioineeksi, ettei miehellä tunnu olevan mitään käryä kuukautiskierrosta tai raskautumisesta. Tietää kyllä, että on vain muutama potentiaalinen raskautumispäivä, mutta kun selitin että odottelen menkkoja ja en tee r-testiä ennenkuin menkat ovat myöhässä niin huomasin kuinka siellä miehen päässä ruksutti ja joku lamppu syttyi. Viime viikolla mies alkoi myös selittää, kuinka oli lukenut jostain io-techistä/muropaketista (eli miesten keskustelupalstoilta) jotain keskustelua lastenvaunuista. Selitti kuinka rattaat kannattaa ehdottomasti tilata Saksasta, että siinä säästää satasia ja kuinka paras malli olisi Smile (= Britax Smile 3).  Mun sydän pakahtui onnesta/ilosta, kun toinen oli etukäteen lukenut keskusteluja aiheeseen liittyen. Yleensähän tätä taitaa harrastaa enemmän naiset. Mutta jäi tosi mieltä lämmittävä fiilis. 

neliapila kirjoitti:

Piipari, normaalisti tuo kp30/30. Nyt tosin ensimmäinen kierto synnytyksestä, meillä siis reilu vuoden ikäinen kuopus. Eli saattaa hyvin hakea vielä paikkaansa tämä kierto 😅 Ovulaatiosta ei varmuutta, joten dpo ei tiedossa. Pitkin kiertoa tullut vahvaa viivaa mutten ole aivan varma onko ihan tasapaksu kontrollin kanssa. Premom-sovellus sanoo että kp27 olisi ollut ”peak”, mutta jotenki silti itse epäilen 😅 Varaudun nyt kuitenkin pitkään kiertoon.

Kuopuksesta plussa tuli jo dpo10, jonka vuoksi oon testaillut nytkin jo aika aikaisin 😁

Oireita ei oo pahemmin ollut, ainakaan sellaisia mitä nyt mieltäisin raskauteen kuuluviksi. Olikohan pari päivää sitten, kun juili viimeisen kerran vatsaa ja pää on ollut tosi kovasti kipeänä monta päivää putkeen. Välillä mielikuvitus laukkaa ja koen tuntevani kaikki maailman oireet, mutta taitaa kuulua asiaan 😅

Täältäkin mukavaa syyskuun alkua! ❤️

- Se on jännää miten mieli tekeekin tepposet! Mähän oon mielestäni nyt kolmatta kertaa raskaana 😅.Toivottavasti pian olisin oikeasti enkä vain kuvitelmissani! 

Itselläni kans lapsettomuudesta pelkoa. Uskomatonta että vielä viime vuoden syksyllä olin aika varma etten edes halua lapsia. Sitten kun tulikin lääkäriltä vinkki että nyt olis hyvä alkaa yrittämään kun ei varmuutta munatorvien aukiolosta, niin ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta tajusin että kyllä mä hitto niitä lapsia haluan.

Nyt kp 26, dpo 10 ja nega. Menkkojen pitäisi alkaa tässä parin päivän sisällä. Oon taas jo luovuttanut tän kierron suhteen, vaikka tallettelut osui ihan nappiin ja vielä on aikaista testata. Hemmetti tää on kuraa. 😣 Toivotaan plussa-aaltoa kaikille!

Neliapila, meillä täällä vipeltää 1v 3kk ikäinen taapero 👶🏻 Eli taitaa aika liki samanikäiset lapsukaiset olla🤗

Kiiko, ihan totta! Toivottavasti saat pian plussan testiin ❤️

Äitykkä-77 kirjoitti:

Neliapila, meillä täällä vipeltää 1v 3kk ikäinen taapero 👶🏻 Eli taitaa aika liki samanikäiset lapsukaiset olla🤗

Meillä juuri tuli 1v 1kk täyteen, eli aika samassa iässä mennään! 😊

Niinkuin epäilinkin...

Aamupissasta tyylipuhdas nega. Eli ei ihmettä tapahtunut😒 enkä kyllä pettynytkään kun tiesin että suurempi todennäköisyys oli viivanpaikalla.. mutta aina on se pieni ”jos kuitenkin”🙈

Jatkuu..............

Kauniit päivät jatkuu näköjään syyskuun alkaessa ☀️

Hienoa Flomama että kuukautiset alkoivat keskenmenon jälkeen 👍 Tsemppiä uuteen kiertoon ❤️

Tsemppiä myös kaikille omiin tilanteisiin ❤️

Quinn kirjoitti:

Itselläni kans lapsettomuudesta pelkoa. Uskomatonta että vielä viime vuoden syksyllä olin aika varma etten edes halua lapsia. Sitten kun tulikin lääkäriltä vinkki että nyt olis hyvä alkaa yrittämään kun ei varmuutta munatorvien aukiolosta, niin ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta tajusin että kyllä mä hitto niitä lapsia haluan.

Nyt kp 26, dpo 10 ja nega. Menkkojen pitäisi alkaa tässä parin päivän sisällä. Oon taas jo luovuttanut tän kierron suhteen, vaikka tallettelut osui ihan nappiin ja vielä on aikaista testata. Hemmetti tää on kuraa. 😣 Toivotaan plussa-aaltoa kaikille!

Mäkin olin jo hyvin sopeutunut elämään ilman yhteistä lasta, ja kas kummaa korona kun alkoi mulle iski aivan jäätävä vauvakuume. Siihen asti olin ajatellut et ehkä joo oma lapsi olis ihana asia, mutta ilmankin pärjään.

Nyt kun olen ymmärtänyt että juna on saattanut ajaa jo ohitse niin pelko lapsettomuudesta on myös ajatuksissa.

Quinn kirjoitti:

Itselläni kans lapsettomuudesta pelkoa. Uskomatonta että vielä viime vuoden9 syksyllä olin aika varma etten edes halua lapsia. Sitten kun tulikin lääkäriltä vinkki että nyt olis hyvä alkaa yrittämään kun ei varmuutta munatorvien aukiolosta, niin ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta tajusin että kyllä mä hitto niitä lapsia haluan.

Nyt kp 26, dpo 10 ja nega. Menkkojen pitäisi alkaa tässä parin päivän sisällä. Oon taas jo luovuttanut tän kierron suhteen, vaikka tallettelut osui ihan nappiin ja vielä on aikaista testata. Hemmetti tää on kuraa. 😣 Toivotaan plussa-aaltoa kaikille!

Quinn ollaan saman ikäisiä ja meilläkin nyt yk 6 alkoi muutama päivä sitten. Itsekään en ole todellakaan aina ollut varma, haluanko lapsia ollenkaan. Olen aina miehelle sanonut, että jos ei meille lapsia suoda niin hyvin pärjätään kahdestaankin. Nyt viimeisen vuoden olen kuitenkin ehdottomasti ollut sitä mieltä, että lapsen/lapsia toivoisin ja suorastaan sattuu ajatella, että jos jäisimmekin lapsettomiksi. Välillä on aina toiveikas olo, että eiköhän se tämä seuraava kierto ole, josta tärppää. Mutta enimmän aikaa olen varma, että iso pettymys tulee taas kuukauden päästä. Jotenkin alkaa olla sellainen fiilis, että varmaan jossakin on jotain vikaa, kun ei ole vielä onnistunut. En tiedä miten oma mielenterveyteni kestää, jos vielä ensi keväänäkin tilanne on sama. Jokaisen kierron jälkeen tuntuu fiilikset olevan aina vaan kamalammat ja pettymys suurempi 😔 kaikkea hyvää kaikille täälä ja voimia menetyksen kokeneille ja piinailijoille ♥️

Onko kellään kokemusta ruusufinnistä? Alan epäillä, että minulle on puhjennut sellainen, kun iho on muuttunut nyppyläiseksi, ja finnejä puskee, iho on myös kiristävä/kuumottava ja toisaalta myös kuiva. Kesän aikana paheni.

Tähti sinut muistakin ainakin kun kirjoittelin itse tänne kuukausia sitten. Tsemppiä kaikille yritykseen ❤️

Täällä meneillään rv26 ja ajattelin tulla nyt laittamaan tälle sivulle viimeisen viestin. Raskaus ollut todella haastava, mutta tiedän että kaiken sen arvoista. Kovasti odotellaan jo joulukuuta saapuvaksi ja pientä tyttöämme! 🥰

Älkää antako periksi, mutta koittakaa myös yrittää tehdä mieluisia asioita ja "olla stressaamatta" liikaa.

Iloista syksyä ja plussatuulia kaikille ❤️

Tänään pyörähti käyntiin yk 9. :( Alan olla tosi väsynyt koko yritysrumbaan: koko elämä pyörii ovulaation ja kuukautisten ympärillä. Olen käynyt gynellä kierron kartoituksessa ja kaikissa alkukierron ja loppukierron verikokeissa, kaikki näyttää normaalilta. Ikää tosin jo 38 v. eli voihan toki olla, että munasolut vetelee jo viimeisiään :( Stressaa ajankulu ja ikääntyminen - ikäero esikoiseenkin (7v) kasvaa kuukausi kuukaudelta. 

Mietin, pitäisikö laittaa koko toisen lapsen yrittäminen jäihin? Onko muilla vastaavia ajatuksia? Miten jaksatte tätä projektia lannistumatta?

Moikka taas kaikille!

Lapsettomuuspelkoa on täälläkin ollut, aina. Olen itse ihan pikkumukelosta asti tiennyt, että minä haluan olla äiti. Mikään työ, mikään muu elämäntehtävä ei ole koskaan tuntunut yhtä tärkeältä, kuin halu olla äiti.

Lukioiässä minulla sitten alkoivat todella vaikeat kuukautiskivut, ja törmäsin endometrioosi-peikkoon. Diagnoosiahan minä en saanut, koska sitä ei anneta nuorille kirveelläkään, mutta se iskosti minuun sen, ettei lasten yrittämisen kanssa pidä odotella yhtään ylimääräistä.

Minulla on vointi vaihdellut paljon viime aikoina. Eilen oli hyvä päivä, olin iloinen ja nauravainen. Olin luottavainen, että teimme raskauden eteen kaiken, minkä pystyimme ja nyt vain kävi näin ja nyt emme voi muuta kuin yrittää uudelleen. Minulla oli hyvä olo, että raskaus kyllä alkaa sitten kun on sen aika, ja elämässä on niin paljon muutakin mukavaa tällä hetkellä.

Välillä on sitten huonoja päiviä ja hetkiä. Keskenmeno tuntuu rinnassa törröttävältä puukolta, joka huonona hetkenä pistää niin, että on vaikea saada henkeä. Työssäni näen vauvoja ja raskaana olevia jatkuvasti, välillä asiakkaan poistuttua ovesta tulee itku. Miksi minä en saa olla tuossa tilanteessa, odottamassa esikoista. Miksi minä en saanut pitää meidän vauvaamme. Miksi noilla on noin monta lasta, ja minulla ei edes yhtä ainutta. Miksi, miksi, miksi...

Olen pysynyt vähän pois tältä palstalta, kun minusta alkoi tuntua pahalta, kun teillä joillain on jo lapsi/lapsia. Eihän se ole minulta pois, mutta se vain korostaa sitä omaa menetyksen kokemusta.

Tänään kuitenkin tuntuu taas, että voisi olla hyvä päivä tulossa. Yritän olla ajattelematta liikaa sitä, että haluan olla raskaana heti nyt pian, vaan suhtautua rennosti "tulee, jos on tullakseen"- asenteella (äärimmäisestä taikauskostani kirjoitinkin aikaisemmin, en saa "valmistautua" raskauteen millään tavalla, silloin en ainakaan tule raskaaksi).

Keskenmenon jälkeen on myös tuntunut ihan kauhealta, että monet ovat yrittäneet lohduttaa sanomalla "no tehän olette niiiin nuoria, kyllä teillä taas heti tärppää!" Ihan kuin se, etten ole 40v, jotenkin suojaisi minua surulta. Ja kun nuorikin voi kärsiä lapsettomuudesta, se tuntuu olevan osalle ihmisistä jotenkin ihan mahdoton käsittää. Ja se, että sanotaan että kyllähän sinä olet heti taas raskaana, tulee ihan älyttömät paineet. En varmasti tule tästä kierrosta raskaaksi, kun viime kerralla se kävi niin helposti, se on niitä kerran elämässä -kokemuksia. Tulen tänne sitten hajoilemaan, kun kuukautiset alkavat :'D

Mutta, tästä vuodatuksesta huolimatta minusta tuntuu kuitenkin oikeasti, että on kiva päivä tulossa. Rento päivä töissä, minulla on töiden jälkeen mukavia suunnitelmia illalle, kaikin puolin kaikki mukavasti. Ja tosiaan jälkivuoto loppui viimein viime viikon lopulla! Aloitettiin yrittäminen sitten saman tien eikä jääty odottelemaan ensimmäisiä kuukautisia, kun en kuitenkaan tule tästä kierrosta raskaaksi, niin ei sillä ole väliä. Säästetään sitten vaikka luontoa, kun ei käytetä kumia :D

Tsemppiä kaikille omiin tilanteisiin, ja tervetuloa Vohvelille! (Kai se oli nimimerkkisi, toivon syvästi että muistin oikein?)

Moikka kaikille! Olen lueskellut tätä palstaa pari kuukautta sivusta, tukee omien yrityshaasteiden keskellä. Kiva lukea, miten muilla menee ja samaistua tarinoihin. ❤️ Ollaan 29&33-vuotias pariskunta ja haaveillaan esikoisesta, yk9 meneillään, kp 9.

Piti tulla kommentoimaan, kun pystyn ton lapsettomuuspelon allekirjottamaan ihan täysin! Meillä on tammikuusta asti yritetty, joka kierrossa ollut seksiä oikeeseen aikaan ja olen syöny foolihappoa ja vitskuja ja mitä vielä. Ei vaan ala raskaus. Yksi kemiallinen oli yk5, eli luulis ettei ole suuria ongelmia hedelmöittymisessä, mutten pääse siitä pelosta irti, ettei meille vaan suoda lapsia. Ahdistus on suuri, kun yrittämisen aikana lähipiiriin on syntyny kaksi ihanaa vauvaa joita yritettiin yhdestä kahteen kiertoon, ja kaks hyvää ystävää on raskaana, kummallakin yk3 tärppäs. Ja näiden mielestä he yritti aika kauan lasta, oivoi- me ollaan sit yritetty jo ikuisuus.

Ei olla varakkaita joten ollaan ooteltu miehen kans, että mennään sit lapsettomuustutkimuksiin julkiselle puolelle jos/kun ei tärppää siihen yk12 mennessä (se on nyt ollu mentaliteetti, että ”kun” ei tärppää). Nytkin kun luin uutisia, tuli yks ”syntyvyys laskee” -artikkeli vastaan, hitto kun ne ahdistaa! Tuntuu surulliselta, kun oltais mielellään nostamassa niitä syntyvyyslukuja, mutta lasta ei vaan kuulu eikä mistään tunnu saavan tukea asiaan ennen kun sen vuoden päästä- sehän on ihan hirveen pitkä aika, kun meilläkin haaveissa olis kolme lasta. Jos joka lapsen kans pitää se yli vuosi yrittää, en tiedä ehditäänkö me koskaan niin montaa saada.

No, se siitä ahdistusvuodatuksesta, te varmaan ymmärrätte kun kaikilla sama piinaava odotus menossa. Tsemppiä kaikille yrittämiseen, hengessä mukana! Ainakin etelässä on kaunis ja kuulas syyspäivä alkamassa, se on ihanaa.

Kultakala kirjoitti:

Moikka taas kaikille!

Lapsettomuuspelkoa on täälläkin ollut, aina. Olen itse ihan pikkumukelosta asti tiennyt, että minä haluan olla äiti. Mikään työ, mikään muu elämäntehtävä ei ole koskaan tuntunut yhtä tärkeältä, kuin halu olla äiti.

Lukioiässä minulla sitten alkoivat todella vaikeat kuukautiskivut, ja törmäsin endometrioosi-peikkoon. Diagnoosiahan minä en saanut, koska sitä ei anneta nuorille kirveelläkään, mutta se iskosti minuun sen, ettei lasten yrittämisen kanssa pidä odotella yhtään ylimääräistä.

Minulla on vointi vaihdellut paljon viime aikoina. Eilen oli hyvä päivä, olin iloinen ja nauravainen. Olin luottavainen, että teimme raskauden eteen kaiken, minkä pystyimme ja nyt vain kävi näin ja nyt emme voi muuta kuin yrittää uudelleen. Minulla oli hyvä olo, että raskaus kyllä alkaa sitten kun on sen aika, ja elämässä on niin paljon muutakin mukavaa tällä hetkellä.

Välillä on sitten huonoja päiviä ja hetkiä. Keskenmeno tuntuu rinnassa törröttävältä puukolta, joka huonona hetkenä pistää niin, että on vaikea saada henkeä. Työssäni näen vauvoja ja raskaana olevia jatkuvasti, välillä asiakkaan poistuttua ovesta tulee itku. Miksi minä en saa olla tuossa tilanteessa, odottamassa esikoista. Miksi minä en saanut pitää meidän vauvaamme. Miksi noilla on noin monta lasta, ja minulla ei edes yhtä ainutta. Miksi, miksi, miksi...

Olen pysynyt vähän pois tältä palstalta, kun minusta alkoi tuntua pahalta, kun teillä joillain on jo lapsi/lapsia. Eihän se ole minulta pois, mutta se vain korostaa sitä omaa menetyksen kokemusta.

Tänään kuitenkin tuntuu taas, että voisi olla hyvä päivä tulossa. Yritän olla ajattelematta liikaa sitä, että haluan olla raskaana heti nyt pian, vaan suhtautua rennosti "tulee, jos on tullakseen"- asenteella (äärimmäisestä taikauskostani kirjoitinkin aikaisemmin, en saa "valmistautua" raskauteen millään tavalla, silloin en ainakaan tule raskaaksi).

Keskenmenon jälkeen on myös tuntunut ihan kauhealta, että monet ovat yrittäneet lohduttaa sanomalla "no tehän olette niiiin nuoria, kyllä teillä taas heti tärppää!" Ihan kuin se, etten ole 40v, jotenkin suojaisi minua surulta. Ja kun nuorikin voi kärsiä lapsettomuudesta, se tuntuu olevan osalle ihmisistä jotenkin ihan mahdoton käsittää. Ja se, että sanotaan että kyllähän sinä olet heti taas raskaana, tulee ihan älyttömät paineet. En varmasti tule tästä kierrosta raskaaksi, kun viime kerralla se kävi niin helposti, se on niitä kerran elämässä -kokemuksia. Tulen tänne sitten hajoilemaan, kun kuukautiset alkavat :'D

Mutta, tästä vuodatuksesta huolimatta minusta tuntuu kuitenkin oikeasti, että on kiva päivä tulossa. Rento päivä töissä, minulla on töiden jälkeen mukavia suunnitelmia illalle, kaikin puolin kaikki mukavasti. Ja tosiaan jälkivuoto loppui viimein viime viikon lopulla! Aloitettiin yrittäminen sitten saman tien eikä jääty odottelemaan ensimmäisiä kuukautisia, kun en kuitenkaan tule tästä kierrosta raskaaksi, niin ei sillä ole väliä. Säästetään sitten vaikka luontoa, kun ei käytetä kumia :D

Tsemppiä kaikille omiin tilanteisiin, ja tervetuloa Vohvelille! (Kai se oli nimimerkkisi, toivon syvästi että muistin oikein?)

Hei Kultakala,

Mä voin ainakin tunnistaa itseäni sun peloista ja myös siitä että välillä tuntuu pahalta lukea edes jostain asioista. Oma siskoni haluaisi lisää lapsia ja hänellä jo kaksi. Tuntuu välillä että hän suree asiaa melkein kuin ei olisi vielä yhtään. Kai mä ymmärrän että lapsia kun toivoo niin se tunne on voimakas, mutta itelle ois jo unelmien täyttymys se yksi. Mulla oli kans ensimmäisen km ja tuntui ja tuntuu edelleen tosi pahalta. Varovaisesti alettiin kuitenkin miehen kanssa muutosta suunnittelemaan ja sit se olikin poissa. Mä luulen että kun päästään yrittämään ja piinaviikoille niin en tiedä miten pysyn housuissani!! Tiedän että joo ajattelet vaan muuta ja teet juttuja, mut ei oo aina niin helppoa. Mutta hei! Onneks meillä on toisemme täällä ja ois kiva pitää keskustelu avoimena ja kaikesta saa puhua. Tsemmpiä ja voimia kaikille!

Täällä vartoillaan menkkoja ekaan kiertoon metformiinilla. On sellainen olo kuin keho yrittäisi niitä pusertaa muttei ihan onnistu. Nyt kp 34 ja mullahan on ennen metuja ollut pitkä kierto, luokkaa 42.

Ensimmäiset krampit ja epäilyt menkkojen alusta oli kp24-26 (eli viikko arvioidusta oviksesta....) mutta sitten kaikki oireet taas loppuivat. Nyt viikonloppuna oli kovat alaselkä-/lantiokivut ja vatsakramppeja taas ja olin ihan varma että nyt alkaa, mutta ei... Negatiivisen testin tein kp 29 eli perjantaina, ennen näitä jälkimmäisiä kramppeja ja kipuja oltuani koko viikon ihan vetelä ja sohvan pohjalla flunssassa. Maanantaina en saanut sienimuhennosta alas millään, vaikken normaalisti ole nirso. Eilen oli nännit niin kipeät että rintsikat sattui ja illalla ei meinannut saada unta kun sänkykin sattui. Nyt se jo helpottamaan päin. Tekisi niin mieli elätellä toiveita, mutta tässä on niiiin moneen kertaan jo petytty ettei viitsi. Vaikka kyllähän se jo näiden oireiden listaaminen jostain kertoo... 

Nostitte naiset hienon aiheen pöydälle, kivaa että täällä uskalletaan ja pystytään puhumaan myös näistä ei niin mukavista asioista.

Itse olen pyrkinyt mahdollisimman vähän puhumaan jo olemassaolevista lapsistani, jotenkin halunnut tietoisesti välttää sörkkimästä toisten kipukohtia. Mutta toisaalta, en voi myöskään blokata täysin pois sitä mitä elämä on minulle siunannut ja muu perhe välillä viuhahtelee viesteissäni.

Mutta näin jo lapsia saaneena olen myös osaltani kohdannut väheksyntää omista keskenmenoista (en täällä), kuullut että miksi suren kun onhan minulla jo lapsia tai miksi edes haaveilen enää lapsista kun onhan minulla niitä. Asiat eivät kuitenkaan ole niin mustavalkoisia. Minulle henk.kohtaisesti molemmat keskenmenot ovat olleet isoja pudotuksia ja menetyksiä, eikä sitä menetyksen tuskaa ole lievittänyt yhtään tieto siitä että kotona on jo jälkikasvua. Kun jokainen lapsi on kuitenkin se oma yksilönsä, ei ketään korvata jollain toisella.

Ajattelin aikanaan edellisessä liitossa että lapset on nyt saatuna. Nykyisen puolisoni palava halu saada oma lapsi sai minut vielä kerran lähtemään ”vauvaprojektiin” ja ehdin matkan varrella jo kipuilla sitäkin että entäs jos en kykenekään hänestä isää tekemään. Nyt haaveilemme pikkusisaruksesta, keväällä koettu keskenmeno oli musertavaa, ajauduimme osittain sen vuoksi jonkinsortin kriisiinkin. Vaikka olemme äärimmäisen kiitollisia yhteisestä lapsestamme, niin se ei vähennä toivettamme ja haavettamme että saisimme vielä kokea raskauden ja vauva-ajan.

Ja kyllä, minäkin koen välillä tietynlaista katkeruutta kun ympärillä vauvoja syntyy ja minä epäonnistuin taas. Koen jopa tietynlaista vihaa mm sukulaistani kohtaan, heiltä alkuvuodesta otettiin kiireellisesti lapsi huostaan ja uusi on jo tuloillaan eikä elämisen meininki ole muuttunut ainakaan parempaan. Annan itselleni luvan näihinkin tunteisiin, mutta en anna niiden myrkyttää mieltäni. Uskon kuitenkin että jokaiselle meille on oma polku tehty kuljettavaksi, voimme toki jollekin sivupolulle välillä poiketa, mutta paljonkaan emme useampaankaan asiaan voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisimme.

Paljon halauksia ja positiivisia tuulahduksia tähänkin päivään ihan jokaiselle ❤️ Ja edelleen kiitos että täällä puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä eikä vain silotella mutkia suoriksi 🤗

Kiiltotähti kirjoitti:

Tähti sinut muistakin ainakin kun kirjoittelin itse tänne kuukausia sitten. Tsemppiä kaikille yritykseen ❤️

Täällä meneillään rv26 ja ajattelin tulla nyt laittamaan tälle sivulle viimeisen viestin. Raskaus ollut todella haastava, mutta tiedän että kaiken sen arvoista. Kovasti odotellaan jo joulukuuta saapuvaksi ja pientä tyttöämme! 🥰

Älkää antako periksi, mutta koittakaa myös yrittää tehdä mieluisia asioita ja "olla stressaamatta" liikaa.

Iloista syksyä ja plussatuulia kaikille ❤️

Kiiltotähti❤ Voi miten pitkällä jo oletkin, hyvää odotuksen jatkoa ja pian siellä teillä onkin maailman ihanin nyytti sylissä💖💕💕💕

Raskaus aika tuntuu hitaalta, mutta jälkeenpäin on vain, kuin vilaus.

Me ei olla nyt kevään jälkeen yritetty, kun hoidot Suomessa loppuivat. Silti haaveissa elättelen ikuista vauva toivetta💖💕💕💕

Jospa luomuna onnistuisi.

Kiitos hyvistä kommenteista liittyen näihin raskauden yrittämisen varjopuoliin. Itselläni on yksi lapsi ja hänestä olen toki ikionnellinen. Kuitenkaan se ei poista haavetta toisesta lapsesta ja sitä surua, mikä tulee joka kuukausi kun kuukautiset alkaa. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että lapsettomasta saattaa tuntua siltä, että oma suru on suurempaa, kun ei ole edes sitä yhtä lasta. Sitä surua ei varmasti lapsen jo saanut osaa kuvitella. Kuitenkin jokaisella lasta yrittävällä (oli lapsia sitten entuudestaan tai ei) on myös se haave, joka tietyllä tavalla murskautuu aina kuukautisveren mukana.