Ei saatu lasta yökylään edes yhdeksi yöksi

En nyt ihan ymmärrä. Lapsi on jo 10v eikä pärjää yksin yötä kotona, että vanhemmat voi olla vaikka hotellissa tai päinvastoin?

Vierailija kirjoitti:

Ennen oli tukiverkostoja, mutta se vaati myös perheeltä itseltään jotain: piti ottaa asumaan vanhempaa polvea saman katon alle ja huolehtia itsekin muista. Piti myös antaa muiden hoitaa niitä omia kullannuppuja heidän omaan tyyliin.

Nykyään se ei toimi. Perheenmamma, joka kaipaa jatkuvaa sääliä ja armoa ja apua ulkopuolelta sanelee kaiken miten ja millä ehdoilla lasta hoidetaan, tavataan ja kasvatetaan. Eikä puhettakaan että käytäis katsomassa tai hoitamassa vanhoja sukulaisia. "Ei mun tartte!" Eli mitään ei anneta itsestään eikä missään jousteta. Apu kelpais kyllä.

Mistä sinäkin mitään tiedät? Ottasin kaiken avun vastaan, ilman rajoituksia ja vaatimuksia tai lastenhoitosääntöjä. Mutta KUN SITÄ APUA EI SAA! IDOVANHEMMAT JA SUKU EI VÄLITÄ!

Miten kukaan voi olla noin naiivi että luulee tukiverkottomuuden johtuvn ”liiallisista vaatimuksista ja säännöistä”? Jokainen tukiverkoton olisi ikikiitollinen pienestäkin avun murusesta.

Aivan sairaita ajatusmalleja ja uskomuksia :(

Vierailija kirjoitti:

En nyt ihan ymmärrä. Lapsi on jo 10v eikä pärjää yksin yötä kotona, että vanhemmat voi olla vaikka hotellissa tai päinvastoin?

Ei tietenkään pärjää. Hän on vielä pieni. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Voi huokaus... aina tulee joku marginaalinen poikkeustapaus itkemään. Sanoin (ja uskon tähän edelleen) että näitä ei KOVIN paljon voi olla. Siis niitä, joilla tosiaan kukaan ei auta pätkääkään. Ei ystävät, sisarukset, vanhemmat, puoliso, puolison suvusta kukaan... vapaaehtoisjärjestöt, jne.

Mut niin, toinen asia on se, et en olis itse laittanut lasta tuollaiseen asemaan, ettei ketään muita ole ole kuin vanhempi/vanhemmat. Mulle se olis ollut kynnyskysymys, että lapsi saa läheisiä ihmisiä ympärilleen. Emmekä todellakaan edes puydä hoitoapua muilta, siitä ei ole kyse ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

En nyt ihan ymmärrä. Lapsi on jo 10v eikä pärjää yksin yötä kotona, että vanhemmat voi olla vaikka hotellissa tai päinvastoin?

Ei kai kukaan oikeesti jätä 10-vuotiasta yksin yöksi kotiin? Ymmärrän että päivällä pärjää koulusta tullessa jne mutta yöksi? Varsinkin jos ei ole vanhempia sisaruksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt ihan ymmärrä. Lapsi on jo 10v eikä pärjää yksin yötä kotona, että vanhemmat voi olla vaikka hotellissa tai päinvastoin?

Ei tietenkään pärjää. Hän on vielä pieni. Ap

Miksi se lapsi pitää just yöks laittaa jonkun hoitoon? Mitä niin arvokasta tapahtuu yöaikaan, mitä ei voisi tehdä jos lapsi on saman katon alla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Voi huokaus... aina tulee joku marginaalinen poikkeustapaus itkemään. Sanoin (ja uskon tähän edelleen) että näitä ei KOVIN paljon voi olla. Siis niitä, joilla tosiaan kukaan ei auta pätkääkään. Ei ystävät, sisarukset, vanhemmat, puoliso, puolison suvusta kukaan... vapaaehtoisjärjestöt, jne.

Mut niin, toinen asia on se, et en olis itse laittanut lasta tuollaiseen asemaan, ettei ketään muita ole ole kuin vanhempi/vanhemmat. Mulle se olis ollut kynnyskysymys, että lapsi saa läheisiä ihmisiä ympärilleen. Emmekä todellakaan edes puydä hoitoapua muilta, siitä ei ole kyse ollenkaan.

Ookke! Vain tukiverkolliset saa tehdä lapsia ja muilta se on kielletty?

Hieno juttu että oot muita parempi ihminen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen oli tukiverkostoja, mutta se vaati myös perheeltä itseltään jotain: piti ottaa asumaan vanhempaa polvea saman katon alle ja huolehtia itsekin muista. Piti myös antaa muiden hoitaa niitä omia kullannuppuja heidän omaan tyyliin.

Nykyään se ei toimi. Perheenmamma, joka kaipaa jatkuvaa sääliä ja armoa ja apua ulkopuolelta sanelee kaiken miten ja millä ehdoilla lasta hoidetaan, tavataan ja kasvatetaan. Eikä puhettakaan että käytäis katsomassa tai hoitamassa vanhoja sukulaisia. "Ei mun tartte!" Eli mitään ei anneta itsestään eikä missään jousteta. Apu kelpais kyllä.

Mistä sinäkin mitään tiedät? Ottasin kaiken avun vastaan, ilman rajoituksia ja vaatimuksia tai lastenhoitosääntöjä. Mutta KUN SITÄ APUA EI SAA! IDOVANHEMMAT JA SUKU EI VÄLITÄ!

Miten kukaan voi olla noin naiivi että luulee tukiverkottomuuden johtuvn ”liiallisista vaatimuksista ja säännöistä”? Jokainen tukiverkoton olisi ikikiitollinen pienestäkin avun murusesta.

Aivan sairaita ajatusmalleja ja uskomuksia :(

No täytyy sanoa, että olet äärimmäinen poikkeus siinä, että olisit valmis vastavuoroisesti ottamaan suvun vanhuksen teille asumaan ja huolehtisit loppuun asti. Harva olisi tuohon valmis enää.

Urpoja idiootteja taas täällä, ”vain tukiverkolliset saa tehdä lapsia”... joopa joo.

Olen totaalisen tukiverkoton ja meillä ei ole ketään joka auttas. On mummot ja tädit ja veli ja käly mutta eivät auta rahallakaan.

Olemme tukiverkottomia ja SIKSI JUURI teinme monta lasta. Jotta saisimme sen lämpimän suvun mikä puuttuu. Saisimme sen yhtrisön mitä kaipaamme. Jotta omilla lapsilla olisi sukua ja sisaruksia, jotta heidän olisi helpompaa kuin minulla, joka on joutunut kaiken taistelemaan yksin.

Odotan viidettä lasta ja kaikki ollaan yksin hoidettu ilman kenenkään apua.

Kenenkään jeesustelevan itsensä korokkeelle nostavan on turha tulla mulle känisemään että miksi teet tukiverkottomana lapsia, vastuutonta. Tajuutteko että se just on vastuullista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Voi huokaus... aina tulee joku marginaalinen poikkeustapaus itkemään. Sanoin (ja uskon tähän edelleen) että näitä ei KOVIN paljon voi olla. Siis niitä, joilla tosiaan kukaan ei auta pätkääkään. Ei ystävät, sisarukset, vanhemmat, puoliso, puolison suvusta kukaan... vapaaehtoisjärjestöt, jne.

Mut niin, toinen asia on se, et en olis itse laittanut lasta tuollaiseen asemaan, ettei ketään muita ole ole kuin vanhempi/vanhemmat. Mulle se olis ollut kynnyskysymys, että lapsi saa läheisiä ihmisiä ympärilleen. Emmekä todellakaan edes puydä hoitoapua muilta, siitä ei ole kyse ollenkaan.

Ookke! Vain tukiverkolliset saa tehdä lapsia ja muilta se on kielletty?

Hieno juttu että oot muita parempi ihminen!

Sanoinko jossain, että olisi kiellettyä? Enkö puhunut omasta mielipiteestäni? Kyllä mun mielestä lapsi ansaitsee muitakin läheisiä ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Voi huokaus... aina tulee joku marginaalinen poikkeustapaus itkemään. Sanoin (ja uskon tähän edelleen) että näitä ei KOVIN paljon voi olla. Siis niitä, joilla tosiaan kukaan ei auta pätkääkään. Ei ystävät, sisarukset, vanhemmat, puoliso, puolison suvusta kukaan... vapaaehtoisjärjestöt, jne.

Mut niin, toinen asia on se, et en olis itse laittanut lasta tuollaiseen asemaan, ettei ketään muita ole ole kuin vanhempi/vanhemmat. Mulle se olis ollut kynnyskysymys, että lapsi saa läheisiä ihmisiä ympärilleen. Emmekä todellakaan edes puydä hoitoapua muilta, siitä ei ole kyse ollenkaan.

Ookke! Vain tukiverkolliset saa tehdä lapsia ja muilta se on kielletty?

Hieno juttu että oot muita parempi ihminen!

Sanoinko jossain, että olisi kiellettyä? Enkö puhunut omasta mielipiteestäni? Kyllä mun mielestä lapsi ansaitsee muitakin läheisiä ihmissuhteita.

No jos sulla ei olis ketään niin mitenkäs sitten? Olisit jättänyt lapset tekemättä kun ei ole tarjota niitä sukulaisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Lue oma viestisi huolella. Kaikissa ympärillä olevissa on jotain pielessä etkä edes ymmärrä lukemaasi. Ei ole omena kauas puusta pudonnut?

Minä niin ymmärrän. Meillä on monta lasta, eikä ole koskaan ollut mitään tukiverkkoa. Ja ennenkuin joku älähtää, että mitäs teit monta lasta, yhden olisit saanut yökylään, niin ei kukaan ottanut edes tätä yhtä koskaan yöksi luokseen, vaikka kyse oli todella rauhallisesta ja helppohoitoisesta lapsesta. Kaikilla ystävilläni se tukiverkosto on aina ollut omat vanhemmat ja sisarukset, ja koska he eivät mitään vastavuoroista lastenhoitoapua ole tarvinneet, eivät he tietenkään ole muiden lapsia lähteneet hoitamaan. Kyllä me ollaan miehen kanssa järjestetty aikaa meille kotonakin, katsottu leffoja jne. mutta kieltämättä joskus olisi ollut jotain sellaista, että olisi halunnut mennä yöksi pois kotoa, vaikka jonkun ystäväperheen mökille, risteilylle tms. mutta niin vain meni toistakymmentä vuotta, ettei missään käyty. Näistä lasten yökyläilyistä voin kertoa, että täälläpäin ei sellainen ole tapana, lapset menevät yökylään vain mummoloihin, eivät kavereille. Meillä on nyt jo ollut useampi 15-vuotias perhessä, joka on ollut rippileirillä ensimmäistä kertaa yötä pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Voi huokaus... aina tulee joku marginaalinen poikkeustapaus itkemään. Sanoin (ja uskon tähän edelleen) että näitä ei KOVIN paljon voi olla. Siis niitä, joilla tosiaan kukaan ei auta pätkääkään. Ei ystävät, sisarukset, vanhemmat, puoliso, puolison suvusta kukaan... vapaaehtoisjärjestöt, jne.

Mut niin, toinen asia on se, et en olis itse laittanut lasta tuollaiseen asemaan, ettei ketään muita ole ole kuin vanhempi/vanhemmat. Mulle se olis ollut kynnyskysymys, että lapsi saa läheisiä ihmisiä ympärilleen. Emmekä todellakaan edes puydä hoitoapua muilta, siitä ei ole kyse ollenkaan.

Ookke! Vain tukiverkolliset saa tehdä lapsia ja muilta se on kielletty?

Hieno juttu että oot muita parempi ihminen!

Sanoinko jossain, että olisi kiellettyä? Enkö puhunut omasta mielipiteestäni? Kyllä mun mielestä lapsi ansaitsee muitakin läheisiä ihmissuhteita.

No jos sulla ei olis ketään niin mitenkäs sitten? Olisit jättänyt lapset tekemättä kun ei ole tarjota niitä sukulaisia?

Eihän sun ongelma ollut vain (sekä sun että miehen kaikissa???) sukulaisissa. Teinit ei osaa tehdä mitään oikein, yhteiskunta ei auta eikä ystäviä ole, koska et luota kehenkään...

Kyllä olisin jättänyt näillä lapset tekemättä, jos elämä ulkomaailman kanssa on näin hankalaa. Todennäköisesti ongelmat periytyvät kahden täysin läpimädän suvun (?) geeniperimällä ja/tai opitaan, jos ei peritä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Lue oma viestisi huolella. Kaikissa ympärillä olevissa on jotain pielessä etkä edes ymmärrä lukemaasi. Ei ole omena kauas puusta pudonnut?

Huono ärsytysyritys. Suku ennen minua on paskaa ja huonoa. Sen sijaan minä muutan suunnan kasvattamalla lapseni täysin erilailla, tukien ja rakastaen ja auttaen heitä. Heillä on aikanaan helpompaa ja he kasvattavat toivottavasti omat lapsensa myös suvun ”uuden dogman” mukaan.

Ymmärrän että on vaikeaa uskoa että joillain on näin. En ole ainoa jolla suku on huono, on paljon niitäkin joilla suhde sukuun poikki, erottu lahkosta ja kostoksi eristetty jne.

Heillä on sama perusongelma: kun ei ole yhteisöä eikä tukea, uusi yhteisö ja suku pitää luoda alusta asti itse. Moni muukin on sen tehnyt ja onnistunut.

Mutta onhan se toki helpompaa väittää että tukiverkoton on vaan kitisijä ja huonolla asenteella. Saat pitää uskomuksesi, ole hyvä vaan. Minä keskityn sillävälin uuden suvun rakentamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Voi huokaus... aina tulee joku marginaalinen poikkeustapaus itkemään. Sanoin (ja uskon tähän edelleen) että näitä ei KOVIN paljon voi olla. Siis niitä, joilla tosiaan kukaan ei auta pätkääkään. Ei ystävät, sisarukset, vanhemmat, puoliso, puolison suvusta kukaan... vapaaehtoisjärjestöt, jne.

Mut niin, toinen asia on se, et en olis itse laittanut lasta tuollaiseen asemaan, ettei ketään muita ole ole kuin vanhempi/vanhemmat. Mulle se olis ollut kynnyskysymys, että lapsi saa läheisiä ihmisiä ympärilleen. Emmekä todellakaan edes puydä hoitoapua muilta, siitä ei ole kyse ollenkaan.

Ookke! Vain tukiverkolliset saa tehdä lapsia ja muilta se on kielletty?

Hieno juttu että oot muita parempi ihminen!

Sanoinko jossain, että olisi kiellettyä? Enkö puhunut omasta mielipiteestäni? Kyllä mun mielestä lapsi ansaitsee muitakin läheisiä ihmissuhteita.

No jos sulla ei olis ketään niin mitenkäs sitten? Olisit jättänyt lapset tekemättä kun ei ole tarjota niitä sukulaisia?

Eihän sun ongelma ollut vain (sekä sun että miehen kaikissa???) sukulaisissa. Teinit ei osaa tehdä mitään oikein, yhteiskunta ei auta eikä ystäviä ole, koska et luota kehenkään...

Kyllä olisin jättänyt näillä lapset tekemättä, jos elämä ulkomaailman kanssa on näin hankalaa. Todennäköisesti ongelmat periytyvät kahden täysin läpimädän suvun (?) geeniperimällä ja/tai opitaan, jos ei peritä.

Ei kannata olla ylemyydentuntoinen, sunkin tukiverkko voi joku päivä kadota ja sit kun oot yksin, vioit kokeilla miten helppoa on löytää hoitajia yms apua ulkopuolelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Voi huokaus... aina tulee joku marginaalinen poikkeustapaus itkemään. Sanoin (ja uskon tähän edelleen) että näitä ei KOVIN paljon voi olla. Siis niitä, joilla tosiaan kukaan ei auta pätkääkään. Ei ystävät, sisarukset, vanhemmat, puoliso, puolison suvusta kukaan... vapaaehtoisjärjestöt, jne.

Mut niin, toinen asia on se, et en olis itse laittanut lasta tuollaiseen asemaan, ettei ketään muita ole ole kuin vanhempi/vanhemmat. Mulle se olis ollut kynnyskysymys, että lapsi saa läheisiä ihmisiä ympärilleen. Emmekä todellakaan edes puydä hoitoapua muilta, siitä ei ole kyse ollenkaan.

Ookke! Vain tukiverkolliset saa tehdä lapsia ja muilta se on kielletty?

Hieno juttu että oot muita parempi ihminen!

Sanoinko jossain, että olisi kiellettyä? Enkö puhunut omasta mielipiteestäni? Kyllä mun mielestä lapsi ansaitsee muitakin läheisiä ihmissuhteita.

No jos sulla ei olis ketään niin mitenkäs sitten? Olisit jättänyt lapset tekemättä kun ei ole tarjota niitä sukulaisia?

Eihän sun ongelma ollut vain (sekä sun että miehen kaikissa???) sukulaisissa. Teinit ei osaa tehdä mitään oikein, yhteiskunta ei auta eikä ystäviä ole, koska et luota kehenkään...

Kyllä olisin jättänyt näillä lapset tekemättä, jos elämä ulkomaailman kanssa on näin hankalaa. Todennäköisesti ongelmat periytyvät kahden täysin läpimädän suvun (?) geeniperimällä ja/tai opitaan, jos ei peritä.

Tää jankuttaja on hirvee ihminen. Täysi tunnevamma narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Voi huokaus... aina tulee joku marginaalinen poikkeustapaus itkemään. Sanoin (ja uskon tähän edelleen) että näitä ei KOVIN paljon voi olla. Siis niitä, joilla tosiaan kukaan ei auta pätkääkään. Ei ystävät, sisarukset, vanhemmat, puoliso, puolison suvusta kukaan... vapaaehtoisjärjestöt, jne.

Mut niin, toinen asia on se, et en olis itse laittanut lasta tuollaiseen asemaan, ettei ketään muita ole ole kuin vanhempi/vanhemmat. Mulle se olis ollut kynnyskysymys, että lapsi saa läheisiä ihmisiä ympärilleen. Emmekä todellakaan edes puydä hoitoapua muilta, siitä ei ole kyse ollenkaan.

Ookke! Vain tukiverkolliset saa tehdä lapsia ja muilta se on kielletty?

Hieno juttu että oot muita parempi ihminen!

Sanoinko jossain, että olisi kiellettyä? Enkö puhunut omasta mielipiteestäni? Kyllä mun mielestä lapsi ansaitsee muitakin läheisiä ihmissuhteita.

No jos sulla ei olis ketään niin mitenkäs sitten? Olisit jättänyt lapset tekemättä kun ei ole tarjota niitä sukulaisia?

Eihän sun ongelma ollut vain (sekä sun että miehen kaikissa???) sukulaisissa. Teinit ei osaa tehdä mitään oikein, yhteiskunta ei auta eikä ystäviä ole, koska et luota kehenkään...

Kyllä olisin jättänyt näillä lapset tekemättä, jos elämä ulkomaailman kanssa on näin hankalaa. Todennäköisesti ongelmat periytyvät kahden täysin läpimädän suvun (?) geeniperimällä ja/tai opitaan, jos ei peritä.

Ei kannata olla ylemyydentuntoinen, sunkin tukiverkko voi joku päivä kadota ja sit kun oot yksin, vioit kokeilla miten helppoa on löytää hoitajia yms apua ulkopuolelta.

En tunne ylemmyyttä, mutta oman vastuuni olen aina kantanut. Siinä vaiheessa kun kaikki alkaa olemaan muissa pielessä, herään ajatukseen, että oliskohan syy sittenkin siellä peilissä?

Ja kuten aiemmin sanoin, en kaipaa hoitoapua. Sitä varten en asiasta sanonut. Yritin tehdä selväksi, että kyse läheisissä ihmissuhteissa on nimenomaan lasten edusta. Ei meidän vanhempien. Ja olisi hyvin epätodennäköistä, että kaikki läheiset katoaisivat tuosta noin vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt ihan ymmärrä. Lapsi on jo 10v eikä pärjää yksin yötä kotona, että vanhemmat voi olla vaikka hotellissa tai päinvastoin?

Ei kai kukaan oikeesti jätä 10-vuotiasta yksin yöksi kotiin? Ymmärrän että päivällä pärjää koulusta tullessa jne mutta yöksi? Varsinkin jos ei ole vanhempia sisaruksia.

Mitä erilaista on yössä jolloin nukutaan kuin päivällä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi usein sanotaan että parisuhde tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa säännöllisesti. En tiedä mistä johtuu, mutta meillä on kolme pientä lasta ja 17 vuoden parisuhde takana ja molempien mielestä hyvä ja onnellinen avioliitto vaikka lapset ovatkin hyvin harvoin yötä pois kotoa. Pienin vasta vauva joten ei hänkään hetkeen yökyläile vielä. Isovanhemmat auttavat todella paljon arjessa ja ottavat myös tarvittaessa isommat lapset yökylään, mutta ei meillä kummallakaan ole juurikaan tarvetta saada lapsivapaita öitä. Meillä on iso talo, ja meillä vanhemmilla on kyllä öisin ihan oma rauha ”hoitaa parisuhdetta” ihan niin paljon kuin haluamme. Toki vauva välillä valvottaa mutta ei häntä muutenkaan yökylään vielä voisi laittaa. Lisäksi haluamme aina lomailla koko perheen kesken. Yhden kerran kävimme mieheni kanssa kaksin Barcelonassa lyhyellä reissulla ja oli toki todella ihana irtiotto, mutta molemmat meistä kaipasi lapsia ja seuraava reissu tehtiinkin taas perheenä. Yhtään en arvostele enkä ihmettele niitä jotka kaipaavat lapsivapaita öitä säännöllisesti, halusin vaan tuoda esille että näin me ihmiset olemme erilaisia ja kaipaamme eri asioita. Olen myös miettinyt, että jos meillä ei olisi näin hyvää tukiverkostoa, saattaisin kaivata enemmän omaa aikaa. Nyt kun tiedän että pääsen vapaalle oukeastaan aina jos haluan, en oikeastaan halua sitä lapsivapaata. Hassua.

Tavoitit jotain oleellista: tukiverkollinen voi olla huoleti ja turvallisessa tilassa koska varmadti tietää että apua ON. Tukiverkoton elää jatkuvassa hädässä ja pelossa, ob pakko jaksaa ja kestää, koska se kauhea tieto jyskyttää päässä että hädän hetkellä apua EI OLE.

Tää on se pointti mitä kukaan muu kuin sinä ei tajua. Tukiverkottomia muut vain haukkuu ja arvostelee.

T. Tukiverkoton joka oikeesti pelkää että mitä jos sairastun/jos en jaks/jos jotain sattuu. Hirveä stressi kaikesta kun ei koskaan ole apua hätätilanteissa.

Mun on tosi vaikea uskoa, että näitä totaalisen yksinäisiä, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa saisi mitään apua mistään, olisi kovin paljon. Eikö sullakaan ole yhtään ketään? Ja varmaan sairaustapauksissa yhteiskuntakin jo tulee vastaan?? Eri asia sit se, et jotkut kokee oikeudekseen käydä siellä sun täällä yhdessä vain pariskuntana, koska kaveritki voi! Lisäksi, kyllä tuo on ihan oikeesti asia, joka pitää miettiä siinä vaiheessa kun niitä lapsia hankitaan. Joku vastuu siinäkin

Tässä taas perinteinen ”syyllistän tukiverkotonta, se tukiverkottomuus on sen oma syy” -viesti. En tiedä jaksaako edes vastata, kaikki selittäminen on hyödytöntä.

Ei, mulla ei ole ketään, on työkavereita mutta ne ei ala toisten lapsia hoitamaan. Olemme molemmat huonoista suvuista, mulla huonot väkivaltavanhemmat ja miehellä piittaamattomat tunnevammavanhemmat, koko suvut on aika sairaita - jos apua pyytää saa vittuilut ja röhönaurut ja haukkumisen mutta ei varmasti sitä apua.

Mulla ei ole ystäviä, vaikka töissä sosiaalinen ja kiva olenkin, pidetty ja tykätty. Lapsuuteni takia en oikein osaa luottaa tai avata itsestäni mitään ja kaveruudet ei siksi kehity eteenpäin.

Yhteiskunta ei auta hädässäkään, olemme pyytäneet apua jonkun kerran ja ei ole saatu. Mll hoitajat on 14-16 v teinejä jotka räplää puhelinta eikä vahdi lapsia, pari kertaa kokeiltu ja huono oli tulos.

Jouduin yksin synnyttämään kun kukaan sukulainen ei rahastakaan suostunut auttamaan (tarjosin 200e), ei mummot eikä sisarus. Suvussamme vittuillaan, haukutan ja toivotaan toisille pahaa, ketään ei auteta van päin vastoin poljetaan maahan ja ollaan vahingoniloisia.

Sinä et tätä voi tajuta kun olet rakastavien vanhempien lapsi, luottaen siihen että sua autetaan ja rakastetaan. Mä en voi luottaa apuun, sitä ei saa, enkä välittämiseen, sitä ei saa.

Olen ollut ”orpo” koko aikuisikäni ilmn kontaktia vanhempiini, he eivät viitsi pitää yhtryttä. Eivät tulleet häihini, eivät kadtrni ristiäisiin.

Kaikki tää on taas kerran turhaa vaivaa selityää. Ehkä vähän voi asvistuksen saada jos kuvittelet että sulla olis tuollainen väkivaltalapsuus ja ilkeät vanhemmat.

Mutta joo, annan olla. Sovitaan taas kerran että tukiverkottomuus on onaa syytä / omaa tyhmyyttä / oma vika / itse aiheutettu / uljrän luonteen syytä / keksi lisää.

Tukiverkotonta ymmärtää vain toinen tukiverkoton.

Voi huokaus... aina tulee joku marginaalinen poikkeustapaus itkemään. Sanoin (ja uskon tähän edelleen) että näitä ei KOVIN paljon voi olla. Siis niitä, joilla tosiaan kukaan ei auta pätkääkään. Ei ystävät, sisarukset, vanhemmat, puoliso, puolison suvusta kukaan... vapaaehtoisjärjestöt, jne.

Mut niin, toinen asia on se, et en olis itse laittanut lasta tuollaiseen asemaan, ettei ketään muita ole ole kuin vanhempi/vanhemmat. Mulle se olis ollut kynnyskysymys, että lapsi saa läheisiä ihmisiä ympärilleen. Emmekä todellakaan edes puydä hoitoapua muilta, siitä ei ole kyse ollenkaan.

Ookke! Vain tukiverkolliset saa tehdä lapsia ja muilta se on kielletty?

Hieno juttu että oot muita parempi ihminen!

Sanoinko jossain, että olisi kiellettyä? Enkö puhunut omasta mielipiteestäni? Kyllä mun mielestä lapsi ansaitsee muitakin läheisiä ihmissuhteita.

No jos sulla ei olis ketään niin mitenkäs sitten? Olisit jättänyt lapset tekemättä kun ei ole tarjota niitä sukulaisia?

Eihän sun ongelma ollut vain (sekä sun että miehen kaikissa???) sukulaisissa. Teinit ei osaa tehdä mitään oikein, yhteiskunta ei auta eikä ystäviä ole, koska et luota kehenkään...

Kyllä olisin jättänyt näillä lapset tekemättä, jos elämä ulkomaailman kanssa on näin hankalaa. Todennäköisesti ongelmat periytyvät kahden täysin läpimädän suvun (?) geeniperimällä ja/tai opitaan, jos ei peritä.

Ei kannata olla ylemyydentuntoinen, sunkin tukiverkko voi joku päivä kadota ja sit kun oot yksin, vioit kokeilla miten helppoa on löytää hoitajia yms apua ulkopuolelta.

En tunne ylemmyyttä, mutta oman vastuuni olen aina kantanut. Siinä vaiheessa kun kaikki alkaa olemaan muissa pielessä, herään ajatukseen, että oliskohan syy sittenkin siellä peilissä?

Ja kuten aiemmin sanoin, en kaipaa hoitoapua. Sitä varten en asiasta sanonut. Yritin tehdä selväksi, että kyse läheisissä ihmissuhteissa on nimenomaan lasten edusta. Ei meidän vanhempien. Ja olisi hyvin epätodennäköistä, että kaikki läheiset katoaisivat tuosta noin vaan.

Lavenna vähän maailmankuvaasi. Suomessa on paljon hirveitä ja tunnevammaisia sukuja, hulluja uskonlahkoja ja ei todellakaan ole lapsen oma syy syntyä sellaiseen.

Mulla on myös umpihullu suku isän puolelta, kasvoivat henkisesti sairaassa sotatraumaisessa perheessä ja kaikilla on mt-ongelma ja siirsivät ongelmat omiin lapsiinsakin. Mulla olis kyllä hoitoapua (laadutonta ja vaarallista) tarjolla mutta noilta sekopäiltä ei sellaista voi ottaa eikä niiden kanssa voi olla tekemisissä.

Olen itse normaali ja mukava ja on kavereita. En tajua miten jotenkin voisit ajatella että minun sukuni on jotenkin minun oma syyni? En vasn siis ymmärrä tuota ajatuksenjuoksua. Jos lapsi syntyy huonoon sukuun niin sen on liki mahdoton sitä sukua korjata tai muuttaa.

Ikävää jos moni muukin ajattelee näin :(