"Luokan hyväkäytöksiset tytöt". Heh. Piilokoulukiusaamisesta.

Tuossakin opettaja oli ensin syytellyt kiusattua mutta huomasi olevansa väärässä ja vielä myönsi sen julkisesti. Missä tällaisia opettajia on voisiko heitä kloonata ❤️

Hyvä että tästä kirjoitetaan. Ope-opiskelijana itseäni ihmetytti miten näkymätön tämä ilmiö oli opettajille ja myös opiskelijoille. Jopa siinä määrin, että opettajakin osallistui usein kiusaamiseen sitä itse ymmärtämättään. Kiertäessämme luokkia ja seuratessamme opetusta lähes kaikissa luokissa oli selkeitä merkkejä kiusaamisesta, mutta silti opiskelijat katsoivat luokkaa ruusunpunaisten lasien lävitse ja kehuivat luokan hyvää yhteishenkeä kilpaa.

Sama ilmiö oli vastassa ammattikoulussakin, jossa esim. Ryhmäytymistunnit ja yhteisöpäivät perustuivat siihen, että "kaikki joukolla yhtä vastaan", silloin toiminta oli jo niin hienovaraista, että kiusattu ei oikein itsekkään ymmärtänyt tilannettaan (selän takana puhumista, nolojen juttujen keksimistä, ulkopuolelle jättämistä jne.).

Toivoisin vielä keskustelua erityisesti alakouluikäisten rankaisemisesta koulussa vanhempien virheistä. Sekään ei ole mitenkään harvinaista, että lapsi on aina myöhässä, läksyt tekemättä jne. Syynä se, että vanhemmat esim. Kuljettavat lapsen kouluun itse myöhässä, eikä läksyjä voi tehdä kotiolosuhteiden takia. Lapselta vaaditaan koulussa vastuullisuutta sellaisissa tilanteissa, joihin lapsella ei ole realistisesti ymmärrystä ja kykyä vaikuttaa. Eikä sellaista saisi odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.

Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin.  Sain opettaa heitä kuusi vuotta.

Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.

Pelkään, että juuri sinun luokassasi tätä "piilokiusaamista" tapahtuu. Annat sille oikein kasvualustan tuolla kerrotaan hyviä asioita toisistamme ja tuolla parinvaihdolla. Uskot niin vakaasti tuohon sun toimintaan, että olet täysin sokea sille kiusaamiselle.

En ole alkuperäisen viestin kirjoittaja, mutta tässä omat ajatukset. Itse olisin ujona oppilaana kokenut aika kuormittavaksi kyseisen toiminnan, että kaikkiin olisi pitänyt tutustua ja aina sen parin vaihdon. Tykkään tutustua ihmisiin rauhassa ja se ainainen parin vaihtuminen olisi ollut jo liikaa. En myöskään haluaisi olla esillä niin paljon ja senkin takia se että muut olisivat luetelleet esim niitä hyviä puoliani olisi ollut juuri sitä esillä olemista, joka olisi voinut myöskin ahdistaa, vaikka tarjoitus olisikin ollut hyvä. Sama juttu sen näyttelemisen kanssa. Ymmärrän hyvän tarkoituksen kyllä ja se on hyvä, että olet kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Jos olisin entisenä kiusattuna tullut luokkaasi niin voi olla etten olisi pystynyt toimimaan aina uuden ihmisen kanssa tai olemaan niin sosiaalinen. Ja en tiedä olisinko halunnut vielä vapaa-ajallakin olla niin paljon luokan kanssa tekemisissä. Tietenkin myönnän sen, että parempi tällainen tapa "kasvattaa" oppilaita kuin monessa luokassa missä olen itse ollut. Ja nämä vaan omia kokemuksia.

Tässä astuu juuri se oppilaantuntemus tärkeään rooliin. Olen tuntenut oppilaat tutustumispäivän harvahampaista asti ja tiedän, kuka on arka ja ei halua olla esillä. Ketään ei pakotettu esiintymään, sai itse valita onko näytelmän julisteiden tekijä vai pääroolissa jne. Kahden kesken jutellessa on myös kerrottu, jollei halua tehdä tai olla mukana jossakin.  He olivat yhdessä kuusi vuotta, jotkut jo päiväkodista asti kaksitoista vuotta, ja tiesivät toistensa luonteen ja tavat, mutta kunnioittaivat toisiaan ja erilaisuutta.

Itseäni kiusattiin koulussa ja siskoani myös, se antaa tuntosarvia. Opettajankoulutuksessa pitäisi olla paljon tämän asian käsittelyä!

Tämä kuulostaa jo keksityltä, mutta ei sitä ole (vaikka usein edelleen toivon, että olisi). Verratuna tuohon Tuula-nimiseen liikunnanopeen muutama vastaus taaksepäin, oma luokanvalvojani oli hyvin perillä sekä tilanteestani kotona että koulussa, mutta hän huusi minulle muiden kuullen, että "sinusta ei tule koskaan yhtään mitään, ei edes työtöntä". 

Nuo sanat on kulkeneet mukanani aina, halusin tai en. Yläasteella ilmapiiri oli juuri tuota, hiljaista kiusaamista, nälvimistä, opettajienkin taholta. Nyt jälkikäteen ajateltuna en ymmärrä ihmisten julmuutta. Koulusta meni kotiin, täyteen hiljaisuuteen, sillä yleensä oli enemmän yksin kuin vanhemman kanssa. Äitini oli lähtenyt, ja soitteli humalassa puheluita, joissa haukkui minut maanrakoon ja kertoili, että isälleni olen pelkkä taakka, että minun pitäisi jo antaa isäni olla rauhassa. 

Muutinkin pois 17-vuotiaana. Sen jälkeen olen kärsinyt mielenterveysongelmista, koulupelosta, vähän kaikesta. Ainoa asia mistä itseäni voin onnittella on, että en ole päihteiden ongelmakäyttäjä. Kaikkeen muuhun luuseriuteen minut voi yhdistää. 

Joskus näen unta yläasteajoista, mutta niissä unissa joku näkee minut ja asiat jotenkin paranevat. Tosi elämässä niitä näkeviä aikuisia ei ole läheskään jokaisen kaltoinkohdellun ja kiusatun nuoren tueksi. Todennäköisempää on, että lapsi ja nuori on näkymätön. Siitä voi alkaa inhottava kierre, joka pahenee vielä kun mt-ongelmaisia tässä maassa syyllistetään niin kovasti.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä että tästä kirjoitetaan. Ope-opiskelijana itseäni ihmetytti miten näkymätön tämä ilmiö oli opettajille ja myös opiskelijoille. Jopa siinä määrin, että opettajakin osallistui usein kiusaamiseen sitä itse ymmärtämättään. Kiertäessämme luokkia ja seuratessamme opetusta lähes kaikissa luokissa oli selkeitä merkkejä kiusaamisesta, mutta silti opiskelijat katsoivat luokkaa ruusunpunaisten lasien lävitse ja kehuivat luokan hyvää yhteishenkeä kilpaa.

Sama ilmiö oli vastassa ammattikoulussakin, jossa esim. Ryhmäytymistunnit ja yhteisöpäivät perustuivat siihen, että "kaikki joukolla yhtä vastaan", silloin toiminta oli jo niin hienovaraista, että kiusattu ei oikein itsekkään ymmärtänyt tilannettaan (selän takana puhumista, nolojen juttujen keksimistä, ulkopuolelle jättämistä jne.).

Toivoisin vielä keskustelua erityisesti alakouluikäisten rankaisemisesta koulussa vanhempien virheistä. Sekään ei ole mitenkään harvinaista, että lapsi on aina myöhässä, läksyt tekemättä jne. Syynä se, että vanhemmat esim. Kuljettavat lapsen kouluun itse myöhässä, eikä läksyjä voi tehdä kotiolosuhteiden takia. Lapselta vaaditaan koulussa vastuullisuutta sellaisissa tilanteissa, joihin lapsella ei ole realistisesti ymmärrystä ja kykyä vaikuttaa. Eikä sellaista saisi odottaa.

Sinulla tuntuu olevan silmää tällaiselle, iso kiitos siitä! 

Kiusaaminen kannattaa kitkeä heti. Tehdään töitä erilaisissa ryhmissä. Jaetaan ryhmätyöparit valmiiksi. Otetaan kaikki leikkeihin. Jos nähdään yksinäinen oppilas välkällä tehdään opettajan johdolla vaikka naruhyppelyä porukalla. Jaetaan liikka ryhmät valmiiksi. Annetaan jokaisen vastata vuorollaan vaikkei viittaa.

Seinäjokelainen opettaja Kati Särmö on käynnistänyt jo vuosia sitten Kukaan ei ole nolla -kampanjan, jossa otetaan esiin juuri tätä. Se lähti juuri siitä, että Kati näki tyttöjen välistä kiusaamista ja yhden ulkopuolelle jättämistä, nollaamista, ja teki siitä räpin ja siitä kampanja levisi ainakin Pohjanmaalle. Hän kiersi kouluissa ja järjestettiin tapahtumia yms.

Usein uikutetaan että yhyy, syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle miljoonan tai enemmän. Yhteiskunta itse luo syrjäytyneitä. Ei välitetä kiusaamisesta, mt-ongelmista tai mistään. Jo pikkulapset saa tarhoissaan ja kouluissaan kärsiä ties miten karmeasta ja alentavasta fyysisestä/henkisestä väkivallasta, mutta ketään ei kiinnosta. Empatiakuolleita aikuisia vaan ympärillä jotka kirkuu vaikkapa 8-vuotiaalle että selviydy itse ongelmistasi. Säästetään joka paikassa ja sit maksetaankin moninkertaisesti enemmän seurauksista.

Olisiko vältytty koulusurmilta jos oikeasti välitettäisiin ettei kukaan jää yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.

Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin.  Sain opettaa heitä kuusi vuotta.

Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.

Pelkään, että juuri sinun luokassasi tätä "piilokiusaamista" tapahtuu. Annat sille oikein kasvualustan tuolla kerrotaan hyviä asioita toisistamme ja tuolla parinvaihdolla. Uskot niin vakaasti tuohon sun toimintaan, että olet täysin sokea sille kiusaamiselle.

En ole alkuperäisen viestin kirjoittaja, mutta tässä omat ajatukset. Itse olisin ujona oppilaana kokenut aika kuormittavaksi kyseisen toiminnan, että kaikkiin olisi pitänyt tutustua ja aina sen parin vaihdon. Tykkään tutustua ihmisiin rauhassa ja se ainainen parin vaihtuminen olisi ollut jo liikaa. En myöskään haluaisi olla esillä niin paljon ja senkin takia se että muut olisivat luetelleet esim niitä hyviä puoliani olisi ollut juuri sitä esillä olemista, joka olisi voinut myöskin ahdistaa, vaikka tarjoitus olisikin ollut hyvä. Sama juttu sen näyttelemisen kanssa. Ymmärrän hyvän tarkoituksen kyllä ja se on hyvä, että olet kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Jos olisin entisenä kiusattuna tullut luokkaasi niin voi olla etten olisi pystynyt toimimaan aina uuden ihmisen kanssa tai olemaan niin sosiaalinen. Ja en tiedä olisinko halunnut vielä vapaa-ajallakin olla niin paljon luokan kanssa tekemisissä. Tietenkin myönnän sen, että parempi tällainen tapa "kasvattaa" oppilaita kuin monessa luokassa missä olen itse ollut. Ja nämä vaan omia kokemuksia.

Tämä tapa voi olla todella kuormittava niille lapsille, joiden sosiaaliset taidot ovat heikot (introvertti tai esim. neurologinen syy tms.). Stressi voi sitten laukaista jopa aggressiivista käytöstä, joka pahentaa kiusaamiseen jo valmiiksi alttiimman lapsen tilannetta.

Eihän esim. introvertti ole sama kuin huonot sosiaaliset taidot? Voihan ekstroverteilläkin olla huonot sosiaaliset taidot, jos vain halutaan esim. jyrätä toinen tai he osallistuvat esim. juurikin kiusaamiseen? Miksi ekstrovertit muka olisivat aina parempia kuin introvertit? Introvertit ovat juurikin hyviä mm. siinä, että osaavat antaa muille tilaa ja he osaavat olla myös harkitsevia ja järkeviä. (Ei siis lähde esim. ns. soitellen sotaan tai tee hätiköityjä (johto)päätöksiä.)

Vierailija kirjoitti:

Tämä kuulostaa jo keksityltä, mutta ei sitä ole (vaikka usein edelleen toivon, että olisi). Verratuna tuohon Tuula-nimiseen liikunnanopeen muutama vastaus taaksepäin, oma luokanvalvojani oli hyvin perillä sekä tilanteestani kotona että koulussa, mutta hän huusi minulle muiden kuullen, että "sinusta ei tule koskaan yhtään mitään, ei edes työtöntä". 

Nuo sanat on kulkeneet mukanani aina, halusin tai en. Yläasteella ilmapiiri oli juuri tuota, hiljaista kiusaamista, nälvimistä, opettajienkin taholta. Nyt jälkikäteen ajateltuna en ymmärrä ihmisten julmuutta. Koulusta meni kotiin, täyteen hiljaisuuteen, sillä yleensä oli enemmän yksin kuin vanhemman kanssa. Äitini oli lähtenyt, ja soitteli humalassa puheluita, joissa haukkui minut maanrakoon ja kertoili, että isälleni olen pelkkä taakka, että minun pitäisi jo antaa isäni olla rauhassa. 

Muutinkin pois 17-vuotiaana. Sen jälkeen olen kärsinyt mielenterveysongelmista, koulupelosta, vähän kaikesta. Ainoa asia mistä itseäni voin onnittella on, että en ole päihteiden ongelmakäyttäjä. Kaikkeen muuhun luuseriuteen minut voi yhdistää. 

Joskus näen unta yläasteajoista, mutta niissä unissa joku näkee minut ja asiat jotenkin paranevat. Tosi elämässä niitä näkeviä aikuisia ei ole läheskään jokaisen kaltoinkohdellun ja kiusatun nuoren tueksi. Todennäköisempää on, että lapsi ja nuori on näkymätön. Siitä voi alkaa inhottava kierre, joka pahenee vielä kun mt-ongelmaisia tässä maassa syyllistetään niin kovasti.

Juurikin ne mt-ongelmatkin johtuu monesti ympäristöstä, ja vaikka tilanne helpottaisikin, traumat jää, mikä taas sitten vaikuttaa jatkossakin omaan käytökseen ja siihen, että kehenkään ei voi luottaa, tai sitten hyvin harvaan voi luottaa. Aika vahvakin saa olla, jos kaikesta jotenkuten selviää ilman tukea ja turvaa.

Toisaalta en haluaisi syyllistää yksittäisiä vanhempia ja perheitäkään, sillä jostainhan ne heidänkin esim. päihde-ym. ongelmat johtuu. Monesti sielläkin taustalla on vaille jäämisen kokemusta ym. henkistäkin väkivaltaa ja mitä kaikkea voi löytyäkään. (Myös esim. sota-ajat ovat jättäneet jälkensä sen kokeneisiin ihmisiin ja heidän henkinen perintönsä näkyy myös. Siitäkään ei taas voi syyttää ketään yksittäistä henkilöä. Voi kun tultaisiinkin paremmin toimeen keskenään ilman turhaa kilpailua ja nahistelua, niin varmasti henkinen ilmapiiri paranisi!) Kyllä mielestäni myös yhteiskuntakin on OSITTAIN vastuussa siitä, että syrjäytyneitä, vähäosaisia ja kaltoin kohdeltuja ym. on.

Ihan sallia tavalla kiusatuksi voi tulla ekstroverttikin. Aina se kiusattu ei ole kaikkein hiljaisin ja ujo.

Vierailija kirjoitti:

Tuossakin opettaja oli ensin syytellyt kiusattua mutta huomasi olevansa väärässä ja vielä myönsi sen julkisesti. Missä tällaisia opettajia on voisiko heitä kloonata ❤️

Olet oikeassa. Mutta ainoastaan itseäni häiritsi hänen tapansa sanoa kiusattuja ym. heikoiksi yksilöiksi tai että ns. heikkojen yksilöiden puolella pitäisi olla tai jotain sinnepäin. Eiköhän se juurikin ole päinvastoin, että esim. kiusatut ovat vahvoja ihmisiä, kun kestävät vuodestakin toiseen tai jopa elämänkestävää jatkuvaa henkistä väkivaltaa, syrjimistä, vähättelyä ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä ratkaisua asiaan? Kaikki ovat kutakuinkin yhtä mieltä, että tuo on väärin, mutta mitä sille voi tehdä?

No esimerkiksi jos huomaa jotain omituista ryhmädynamiikassa, oppilaiden rooleissa tai käytöksessä, niin laittaa jonkun "nollatilanteesta tulevan" koulupsykologin tai kuraattorin (ei tuttu oma ope) vaivihkaa seuraamaan ja tarkkailemaan luokkalaisten käytöstä esim välituntisin, ruokailutilanteissa, ennen koulun alkua koulunpihalla jne.

Luuletko, että koulupsykologi tai kuraattori olisi aina niin puolueeton taho? Etteikö usein oltaisi juuri niiden väärintekijöiden puolella, syystä tai toisesta? (Yhteiskunnallisista rakenteista johtuen) Toki oikeudenpuolustajiakin on, mutta heidätkin voidaan vaientaa ja painostaa olemaan tiettyä mieltä, eli uhria vastaan tai heidän oikeanlaiset yritykset eivät tuota toivotunlaista tulosta, kun enemmistö on oikeutta vastaan. Onhan niitä (kai) hyviäkin loppuja, mutta liian usein ei ole.

Kyllä näiden vääryyksien korjaamiseksi tarvittaisiin kaikkinaista asenteiden korjaamista ja ymmärrystä siitä, mitä toisen hyvä kohtelu oikeasti tarkoittaa. Suurin osa ihmisistä siis voisi vähän miettiä niitä asenteitaan kanssaihmisiä kohtaan, eli ollaanko esim. inhimillisiä vai ei. (Ohiksena, tarkoittaen siis muitakin kuin ns. vihapuheen lietsojia. Vääryyden kokemuksistahan se vihapuhekin monesti kumpuaa, eli omassa elämässä koetaan jatkuvaa vääryyttä ja eriarvoisuutta, mikä sitten purkautuu vääriinkin ihmisiin ja väärällä tavalla.) Ja rahan ei pitäisi merkitä kaikkea elämässä ja ratkaista kaikkea viime kädessä, mitä ei voi sanoa kovin inhimilliseksi piirteeksi.

Ja jos epähuomiossakin kohtelee toista jotenkin väärin, niin aina voi pyytää anteeksi ja korjata käytöstään, ja mahdollisesti hyvittää asia, riippuen vahingon laadusta ja tahallisuuden asteesta riippuen, minkä ei pitäisi olla mikään häpeä kenellekään, koska kukaanhan ei kai virheetön täysin ole. Toki täytyy ensin tiedostaa, että on tehnyt väärin, muutenhan muutosta ei tapahdu ja täytyy itsekin haluta sitä muutosta. Itse ainakin arvostan suuresti sellaisia ihmisiä, jotka osaavat myöntää asioita, pyytävät anteeksi ja korjaavat käytöstään.

Jos tuolle linjalle lähtee, ettei keneenkään voi ikinä luottaa, niin kyllä aika hankalaksi menee.

Mitäs parempia, konkreettisia, ehdotuksia sulla olikaan tarjota?

Eihän kaikki voikaan luottaa kehenkään? Eikä kaikilla käy asiat niin onnellisesti, että kiusaamisten jälkeen menestystä riittäisi. Satuitko esim. lukemaan muidenkin kokemuksia kiusaamiseen puuttumisesta ym. Aamulehden kommenttiosiossa? Tai muiden kokemuksia tässä kommenttiketjussa, mitkä saattavat poiketa omista kokemuksistasi? Etkö tiedä, että kiusaaminen ja syrjintä (traumat, joita henkinen väkivalta aiheuttaa) jättää mahdollisesti pysyvät jäljet luottamuksessa muihin ihmisiin? Toistan vielä sen, että luitko ollenkaan muidenkin kokemuksia, miten asioihin saatetaan puuttua, ja muidenkin erilaisia mielipiteitä esim. Aamulehden kommenttiosiossa? Ne kokemukset eivät ole yhtään sen epätodempia kuin sun mahdolliset kokemukset, vaikka erilaisia ovatkin. Niin kuin aikaisemminkin totesin, hyviäkin loppuja on, mutta näin ei aina ole, vaan esim. kiusaaminen ja syrjintä jatkuu mahdollisesti myös aikuisiällä, mihin kukaan ei puutu.

Mutta konkreettisempia keinoja asioiden muuttamiseksi (jos puhe ei siis auta), on vaikka draaman keinoin, eli esim. vuorotellen esitetään kiusattua ja kiusaajia, niin ehkä kyky asettua toisen asemaan kehittyy sitä kautta. (Siis nämä asiathan pitäisi viimeistään opettaa päiväkodissa ja ala-asteella.) Voit lukea lisää ehdotuksia muiden kommenteista :). Mutta esim. kehulappujen kirjoittaminenkin on jakanut mielipiteitä, ja ihan oikeutetusti.

Tuossa voi käydä myös niin, että esitystä käytetään valeasuna oikeaan kiusaamiseen. Hyvä puoli olisi se, että ehkä kiusattu pääsee itsekin sanomaan suorat sanat. Saisi äänensä kerrankin kuuluviin. Mutta kostettaisiinkohan se hänelle jälkikäteen?

Ilmeisesti sitten aika monessa puuttumisyrityksessä piilee myös se vaara, että lopputulos on huono kaikesta huolimatta. Mutta jos opettajalla tms. on psykologista silmää (niin kuin tuntuu monella olevan), niin jos huomaa tällaista kiusaamista myös ns. näytelmän aikana, siihenkin voi yrittää puuttua välittömästi kun tällaista huomaa ja tehdä selväksi, että kyseinen toiminta on väärin. Ja jos muutenkin ilmenee kostomentaliteettia tms. kiusaajien toimesta, niin voi yrittää silloinkin tehdä selväksi, että sekin toiminta on väärin ja se on loputtava. Mutta onhan toisilla ihmisillä myös normaalia empatiakyvyn tajua, joten kai monesta erilaisesta puuttumisyrityksestä voi olla hyötyäkin, kun sen jälkeen opitaan paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin.

Tiedän kyllä itsekin, että toisiin ihmisiin ei mikään auta, vaikka mitä yrittäisi. Mutta silloin ei kai muu auta kuin jättää nämä ihmiset itse yksin ja otettais mukaan vasta sitten, kun tajuaa oman käytöksensä. Ei ainakaan niin, että näiden toimintaan lähdettäis mukaan, joko suoraan tai sivustaseuraajana. Toisaalta kiusaajilla saattaa olla itselläkin taustalla esim. itsetunto-ongelmia, liian vaativat vanhemmat, joille ei kelpaa kuin parhaimmat suoritukset, sen aiheuttamat ylimääräiset paineet ym., mikä sitten purkautuu painamalla muita alas näyttääkseen itse paremmalta muiden silmissä ja kai se ylimääräinen stressikin purkautuu tällä tavoin haitallisella tavalla. Joten kyllä kai kiusaajatkin tarvitsisivat terapiaa. Tai ehkä myös vanhemmatkin tarvitsisivat. Asenteethan tässäkin taustalla eniten vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.

Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin.  Sain opettaa heitä kuusi vuotta.

Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.

Pelkään, että juuri sinun luokassasi tätä "piilokiusaamista" tapahtuu. Annat sille oikein kasvualustan tuolla kerrotaan hyviä asioita toisistamme ja tuolla parinvaihdolla. Uskot niin vakaasti tuohon sun toimintaan, että olet täysin sokea sille kiusaamiselle.

En ole alkuperäisen viestin kirjoittaja, mutta tässä omat ajatukset. Itse olisin ujona oppilaana kokenut aika kuormittavaksi kyseisen toiminnan, että kaikkiin olisi pitänyt tutustua ja aina sen parin vaihdon. Tykkään tutustua ihmisiin rauhassa ja se ainainen parin vaihtuminen olisi ollut jo liikaa. En myöskään haluaisi olla esillä niin paljon ja senkin takia se että muut olisivat luetelleet esim niitä hyviä puoliani olisi ollut juuri sitä esillä olemista, joka olisi voinut myöskin ahdistaa, vaikka tarjoitus olisikin ollut hyvä. Sama juttu sen näyttelemisen kanssa. Ymmärrän hyvän tarkoituksen kyllä ja se on hyvä, että olet kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Jos olisin entisenä kiusattuna tullut luokkaasi niin voi olla etten olisi pystynyt toimimaan aina uuden ihmisen kanssa tai olemaan niin sosiaalinen. Ja en tiedä olisinko halunnut vielä vapaa-ajallakin olla niin paljon luokan kanssa tekemisissä. Tietenkin myönnän sen, että parempi tällainen tapa "kasvattaa" oppilaita kuin monessa luokassa missä olen itse ollut. Ja nämä vaan omia kokemuksia.

Tämä tapa voi olla todella kuormittava niille lapsille, joiden sosiaaliset taidot ovat heikot (introvertti tai esim. neurologinen syy tms.). Stressi voi sitten laukaista jopa aggressiivista käytöstä, joka pahentaa kiusaamiseen jo valmiiksi alttiimman lapsen tilannetta.

Edelleenkään introverttiys EI OLE synonyymi heikoille sosiaalisille taidoille.

Ei ole ei, mutta kuten tästä keskustelustakin käy hyvin ilmi, että ujous ja hiljaisuus voi liittyä asiaan. Itsekin olen tullut kiusatuksi ja olen ujo introvertti. Kaikkia ujoja introvertteja ei onneksi kiusata!

Introvertti ei välttämättä ole ollenkaan ujo. Hänellä voi olla myös hyvät sosiaaliset taidot ja hän voi jopa olla hyvin vilkas ja höpöttävä. Hän vain tarvitsee sitten sitä latausaikaa yksin.

Päällehuutava "minä sanon mielipiteeni rohkeasti" ekstrovertti voi taas olla sosiaalisesti aivan surkea, ei osaa kuunnella, ei ymmärrä, ei osaa lukea muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä ratkaisua asiaan? Kaikki ovat kutakuinkin yhtä mieltä, että tuo on väärin, mutta mitä sille voi tehdä?

No esimerkiksi jos huomaa jotain omituista ryhmädynamiikassa, oppilaiden rooleissa tai käytöksessä, niin laittaa jonkun "nollatilanteesta tulevan" koulupsykologin tai kuraattorin (ei tuttu oma ope) vaivihkaa seuraamaan ja tarkkailemaan luokkalaisten käytöstä esim välituntisin, ruokailutilanteissa, ennen koulun alkua koulunpihalla jne.

Luuletko, että koulupsykologi tai kuraattori olisi aina niin puolueeton taho? Etteikö usein oltaisi juuri niiden väärintekijöiden puolella, syystä tai toisesta? (Yhteiskunnallisista rakenteista johtuen) Toki oikeudenpuolustajiakin on, mutta heidätkin voidaan vaientaa ja painostaa olemaan tiettyä mieltä, eli uhria vastaan tai heidän oikeanlaiset yritykset eivät tuota toivotunlaista tulosta, kun enemmistö on oikeutta vastaan. Onhan niitä (kai) hyviäkin loppuja, mutta liian usein ei ole.

Kyllä näiden vääryyksien korjaamiseksi tarvittaisiin kaikkinaista asenteiden korjaamista ja ymmärrystä siitä, mitä toisen hyvä kohtelu oikeasti tarkoittaa. Suurin osa ihmisistä siis voisi vähän miettiä niitä asenteitaan kanssaihmisiä kohtaan, eli ollaanko esim. inhimillisiä vai ei. (Ohiksena, tarkoittaen siis muitakin kuin ns. vihapuheen lietsojia. Vääryyden kokemuksistahan se vihapuhekin monesti kumpuaa, eli omassa elämässä koetaan jatkuvaa vääryyttä ja eriarvoisuutta, mikä sitten purkautuu vääriinkin ihmisiin ja väärällä tavalla.) Ja rahan ei pitäisi merkitä kaikkea elämässä ja ratkaista kaikkea viime kädessä, mitä ei voi sanoa kovin inhimilliseksi piirteeksi.

Ja jos epähuomiossakin kohtelee toista jotenkin väärin, niin aina voi pyytää anteeksi ja korjata käytöstään, ja mahdollisesti hyvittää asia, riippuen vahingon laadusta ja tahallisuuden asteesta riippuen, minkä ei pitäisi olla mikään häpeä kenellekään, koska kukaanhan ei kai virheetön täysin ole. Toki täytyy ensin tiedostaa, että on tehnyt väärin, muutenhan muutosta ei tapahdu ja täytyy itsekin haluta sitä muutosta. Itse ainakin arvostan suuresti sellaisia ihmisiä, jotka osaavat myöntää asioita, pyytävät anteeksi ja korjaavat käytöstään.

Jos tuolle linjalle lähtee, ettei keneenkään voi ikinä luottaa, niin kyllä aika hankalaksi menee.

Mitäs parempia, konkreettisia, ehdotuksia sulla olikaan tarjota?

Eihän kaikki voikaan luottaa kehenkään? Eikä kaikilla käy asiat niin onnellisesti, että kiusaamisten jälkeen menestystä riittäisi. Satuitko esim. lukemaan muidenkin kokemuksia kiusaamiseen puuttumisesta ym. Aamulehden kommenttiosiossa? Tai muiden kokemuksia tässä kommenttiketjussa, mitkä saattavat poiketa omista kokemuksistasi? Etkö tiedä, että kiusaaminen ja syrjintä (traumat, joita henkinen väkivalta aiheuttaa) jättää mahdollisesti pysyvät jäljet luottamuksessa muihin ihmisiin? Toistan vielä sen, että luitko ollenkaan muidenkin kokemuksia, miten asioihin saatetaan puuttua, ja muidenkin erilaisia mielipiteitä esim. Aamulehden kommenttiosiossa? Ne kokemukset eivät ole yhtään sen epätodempia kuin sun mahdolliset kokemukset, vaikka erilaisia ovatkin. Niin kuin aikaisemminkin totesin, hyviäkin loppuja on, mutta näin ei aina ole, vaan esim. kiusaaminen ja syrjintä jatkuu mahdollisesti myös aikuisiällä, mihin kukaan ei puutu.

Mutta konkreettisempia keinoja asioiden muuttamiseksi (jos puhe ei siis auta), on vaikka draaman keinoin, eli esim. vuorotellen esitetään kiusattua ja kiusaajia, niin ehkä kyky asettua toisen asemaan kehittyy sitä kautta. (Siis nämä asiathan pitäisi viimeistään opettaa päiväkodissa ja ala-asteella.) Voit lukea lisää ehdotuksia muiden kommenteista :). Mutta esim. kehulappujen kirjoittaminenkin on jakanut mielipiteitä, ja ihan oikeutetusti.

Tuossa voi käydä myös niin, että esitystä käytetään valeasuna oikeaan kiusaamiseen. Hyvä puoli olisi se, että ehkä kiusattu pääsee itsekin sanomaan suorat sanat. Saisi äänensä kerrankin kuuluviin. Mutta kostettaisiinkohan se hänelle jälkikäteen?

Ilmeisesti sitten aika monessa puuttumisyrityksessä piilee myös se vaara, että lopputulos on huono kaikesta huolimatta. Mutta jos opettajalla tms. on psykologista silmää (niin kuin tuntuu monella olevan), niin jos huomaa tällaista kiusaamista myös ns. näytelmän aikana, siihenkin voi yrittää puuttua välittömästi kun tällaista huomaa ja tehdä selväksi, että kyseinen toiminta on väärin. Ja jos muutenkin ilmenee kostomentaliteettia tms. kiusaajien toimesta, niin voi yrittää silloinkin tehdä selväksi, että sekin toiminta on väärin ja se on loputtava. Mutta onhan toisilla ihmisillä myös normaalia empatiakyvyn tajua, joten kai monesta erilaisesta puuttumisyrityksestä voi olla hyötyäkin, kun sen jälkeen opitaan paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin.

Tiedän kyllä itsekin, että toisiin ihmisiin ei mikään auta, vaikka mitä yrittäisi. Mutta silloin ei kai muu auta kuin jättää nämä ihmiset itse yksin ja otettais mukaan vasta sitten, kun tajuaa oman käytöksensä. Ei ainakaan niin, että näiden toimintaan lähdettäis mukaan, joko suoraan tai sivustaseuraajana. Toisaalta kiusaajilla saattaa olla itselläkin taustalla esim. itsetunto-ongelmia, liian vaativat vanhemmat, joille ei kelpaa kuin parhaimmat suoritukset, sen aiheuttamat ylimääräiset paineet ym., mikä sitten purkautuu painamalla muita alas näyttääkseen itse paremmalta muiden silmissä ja kai se ylimääräinen stressikin purkautuu tällä tavoin haitallisella tavalla. Joten kyllä kai kiusaajatkin tarvitsisivat terapiaa. Tai ehkä myös vanhemmatkin tarvitsisivat. Asenteethan tässäkin taustalla eniten vaikuttaa.

Kyllä, juuri näin.

Kiusaajille apua, sekä heidän perheilleen. Ei voi olla niin, ettei asioihin puututa, jos kiusaajan isä on esim. lääkäri, psykologi tai muuten menestynyt. Tuntuisi ihan loogiselta ajatella, että juuri näissä perheissä ovat lapsenkin paineet normaalia suuremmat, kun ei saa "häpäistä" omaa perhettä ja sitten tämä pahaolo puretaan luokkatovereihin. Kyllä tekijät ja heidän perhe täytyisi saada hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä ratkaisua asiaan? Kaikki ovat kutakuinkin yhtä mieltä, että tuo on väärin, mutta mitä sille voi tehdä?

No esimerkiksi jos huomaa jotain omituista ryhmädynamiikassa, oppilaiden rooleissa tai käytöksessä, niin laittaa jonkun "nollatilanteesta tulevan" koulupsykologin tai kuraattorin (ei tuttu oma ope) vaivihkaa seuraamaan ja tarkkailemaan luokkalaisten käytöstä esim välituntisin, ruokailutilanteissa, ennen koulun alkua koulunpihalla jne.

Luuletko, että koulupsykologi tai kuraattori olisi aina niin puolueeton taho? Etteikö usein oltaisi juuri niiden väärintekijöiden puolella, syystä tai toisesta? (Yhteiskunnallisista rakenteista johtuen) Toki oikeudenpuolustajiakin on, mutta heidätkin voidaan vaientaa ja painostaa olemaan tiettyä mieltä, eli uhria vastaan tai heidän oikeanlaiset yritykset eivät tuota toivotunlaista tulosta, kun enemmistö on oikeutta vastaan. Onhan niitä (kai) hyviäkin loppuja, mutta liian usein ei ole.

Kyllä näiden vääryyksien korjaamiseksi tarvittaisiin kaikkinaista asenteiden korjaamista ja ymmärrystä siitä, mitä toisen hyvä kohtelu oikeasti tarkoittaa. Suurin osa ihmisistä siis voisi vähän miettiä niitä asenteitaan kanssaihmisiä kohtaan, eli ollaanko esim. inhimillisiä vai ei. (Ohiksena, tarkoittaen siis muitakin kuin ns. vihapuheen lietsojia. Vääryyden kokemuksistahan se vihapuhekin monesti kumpuaa, eli omassa elämässä koetaan jatkuvaa vääryyttä ja eriarvoisuutta, mikä sitten purkautuu vääriinkin ihmisiin ja väärällä tavalla.) Ja rahan ei pitäisi merkitä kaikkea elämässä ja ratkaista kaikkea viime kädessä, mitä ei voi sanoa kovin inhimilliseksi piirteeksi.

Ja jos epähuomiossakin kohtelee toista jotenkin väärin, niin aina voi pyytää anteeksi ja korjata käytöstään, ja mahdollisesti hyvittää asia, riippuen vahingon laadusta ja tahallisuuden asteesta riippuen, minkä ei pitäisi olla mikään häpeä kenellekään, koska kukaanhan ei kai virheetön täysin ole. Toki täytyy ensin tiedostaa, että on tehnyt väärin, muutenhan muutosta ei tapahdu ja täytyy itsekin haluta sitä muutosta. Itse ainakin arvostan suuresti sellaisia ihmisiä, jotka osaavat myöntää asioita, pyytävät anteeksi ja korjaavat käytöstään.

Jos tuolle linjalle lähtee, ettei keneenkään voi ikinä luottaa, niin kyllä aika hankalaksi menee.

Mitäs parempia, konkreettisia, ehdotuksia sulla olikaan tarjota?

Eihän kaikki voikaan luottaa kehenkään? Eikä kaikilla käy asiat niin onnellisesti, että kiusaamisten jälkeen menestystä riittäisi. Satuitko esim. lukemaan muidenkin kokemuksia kiusaamiseen puuttumisesta ym. Aamulehden kommenttiosiossa? Tai muiden kokemuksia tässä kommenttiketjussa, mitkä saattavat poiketa omista kokemuksistasi? Etkö tiedä, että kiusaaminen ja syrjintä (traumat, joita henkinen väkivalta aiheuttaa) jättää mahdollisesti pysyvät jäljet luottamuksessa muihin ihmisiin? Toistan vielä sen, että luitko ollenkaan muidenkin kokemuksia, miten asioihin saatetaan puuttua, ja muidenkin erilaisia mielipiteitä esim. Aamulehden kommenttiosiossa? Ne kokemukset eivät ole yhtään sen epätodempia kuin sun mahdolliset kokemukset, vaikka erilaisia ovatkin. Niin kuin aikaisemminkin totesin, hyviäkin loppuja on, mutta näin ei aina ole, vaan esim. kiusaaminen ja syrjintä jatkuu mahdollisesti myös aikuisiällä, mihin kukaan ei puutu.

Mutta konkreettisempia keinoja asioiden muuttamiseksi (jos puhe ei siis auta), on vaikka draaman keinoin, eli esim. vuorotellen esitetään kiusattua ja kiusaajia, niin ehkä kyky asettua toisen asemaan kehittyy sitä kautta. (Siis nämä asiathan pitäisi viimeistään opettaa päiväkodissa ja ala-asteella.) Voit lukea lisää ehdotuksia muiden kommenteista :). Mutta esim. kehulappujen kirjoittaminenkin on jakanut mielipiteitä, ja ihan oikeutetusti.

Tuossa voi käydä myös niin, että esitystä käytetään valeasuna oikeaan kiusaamiseen. Hyvä puoli olisi se, että ehkä kiusattu pääsee itsekin sanomaan suorat sanat. Saisi äänensä kerrankin kuuluviin. Mutta kostettaisiinkohan se hänelle jälkikäteen?

Ilmeisesti sitten aika monessa puuttumisyrityksessä piilee myös se vaara, että lopputulos on huono kaikesta huolimatta. Mutta jos opettajalla tms. on psykologista silmää (niin kuin tuntuu monella olevan), niin jos huomaa tällaista kiusaamista myös ns. näytelmän aikana, siihenkin voi yrittää puuttua välittömästi kun tällaista huomaa ja tehdä selväksi, että kyseinen toiminta on väärin. Ja jos muutenkin ilmenee kostomentaliteettia tms. kiusaajien toimesta, niin voi yrittää silloinkin tehdä selväksi, että sekin toiminta on väärin ja se on loputtava. Mutta onhan toisilla ihmisillä myös normaalia empatiakyvyn tajua, joten kai monesta erilaisesta puuttumisyrityksestä voi olla hyötyäkin, kun sen jälkeen opitaan paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin.

Tiedän kyllä itsekin, että toisiin ihmisiin ei mikään auta, vaikka mitä yrittäisi. Mutta silloin ei kai muu auta kuin jättää nämä ihmiset itse yksin ja otettais mukaan vasta sitten, kun tajuaa oman käytöksensä. Ei ainakaan niin, että näiden toimintaan lähdettäis mukaan, joko suoraan tai sivustaseuraajana. Toisaalta kiusaajilla saattaa olla itselläkin taustalla esim. itsetunto-ongelmia, liian vaativat vanhemmat, joille ei kelpaa kuin parhaimmat suoritukset, sen aiheuttamat ylimääräiset paineet ym., mikä sitten purkautuu painamalla muita alas näyttääkseen itse paremmalta muiden silmissä ja kai se ylimääräinen stressikin purkautuu tällä tavoin haitallisella tavalla. Joten kyllä kai kiusaajatkin tarvitsisivat terapiaa. Tai ehkä myös vanhemmatkin tarvitsisivat. Asenteethan tässäkin taustalla eniten vaikuttaa.

Kyllä, juuri näin.

Kiusaajille apua, sekä heidän perheilleen. Ei voi olla niin, ettei asioihin puututa, jos kiusaajan isä on esim. lääkäri, psykologi tai muuten menestynyt. Tuntuisi ihan loogiselta ajatella, että juuri näissä perheissä ovat lapsenkin paineet normaalia suuremmat, kun ei saa "häpäistä" omaa perhettä ja sitten tämä pahaolo puretaan luokkatovereihin. Kyllä tekijät ja heidän perhe täytyisi saada hoitoon.

Vuosikymmenten aikana olen kyllä todistanut erittäin monen psykologin lapsen kiusaajaksi. Sitten on vaikeaa, kun koulun psykologille pitäisi lähettää hänen oma lapsensa juttelemaan kiusaamisongelman vuoksi. Tv ope

Meillä köyhistä perheistä tulevat kiusasivat yhtä lailla kuin varakkaistakin perheistä tulevat. Ei tuntunut olevan mitenkään vanhempien sosioekonomiseen luokkaan sidottu tuo käytös. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä ratkaisua asiaan? Kaikki ovat kutakuinkin yhtä mieltä, että tuo on väärin, mutta mitä sille voi tehdä?

No esimerkiksi jos huomaa jotain omituista ryhmädynamiikassa, oppilaiden rooleissa tai käytöksessä, niin laittaa jonkun "nollatilanteesta tulevan" koulupsykologin tai kuraattorin (ei tuttu oma ope) vaivihkaa seuraamaan ja tarkkailemaan luokkalaisten käytöstä esim välituntisin, ruokailutilanteissa, ennen koulun alkua koulunpihalla jne.

Luuletko, että koulupsykologi tai kuraattori olisi aina niin puolueeton taho? Etteikö usein oltaisi juuri niiden väärintekijöiden puolella, syystä tai toisesta? (Yhteiskunnallisista rakenteista johtuen) Toki oikeudenpuolustajiakin on, mutta heidätkin voidaan vaientaa ja painostaa olemaan tiettyä mieltä, eli uhria vastaan tai heidän oikeanlaiset yritykset eivät tuota toivotunlaista tulosta, kun enemmistö on oikeutta vastaan. Onhan niitä (kai) hyviäkin loppuja, mutta liian usein ei ole.

Kyllä näiden vääryyksien korjaamiseksi tarvittaisiin kaikkinaista asenteiden korjaamista ja ymmärrystä siitä, mitä toisen hyvä kohtelu oikeasti tarkoittaa. Suurin osa ihmisistä siis voisi vähän miettiä niitä asenteitaan kanssaihmisiä kohtaan, eli ollaanko esim. inhimillisiä vai ei. (Ohiksena, tarkoittaen siis muitakin kuin ns. vihapuheen lietsojia. Vääryyden kokemuksistahan se vihapuhekin monesti kumpuaa, eli omassa elämässä koetaan jatkuvaa vääryyttä ja eriarvoisuutta, mikä sitten purkautuu vääriinkin ihmisiin ja väärällä tavalla.) Ja rahan ei pitäisi merkitä kaikkea elämässä ja ratkaista kaikkea viime kädessä, mitä ei voi sanoa kovin inhimilliseksi piirteeksi.

Ja jos epähuomiossakin kohtelee toista jotenkin väärin, niin aina voi pyytää anteeksi ja korjata käytöstään, ja mahdollisesti hyvittää asia, riippuen vahingon laadusta ja tahallisuuden asteesta riippuen, minkä ei pitäisi olla mikään häpeä kenellekään, koska kukaanhan ei kai virheetön täysin ole. Toki täytyy ensin tiedostaa, että on tehnyt väärin, muutenhan muutosta ei tapahdu ja täytyy itsekin haluta sitä muutosta. Itse ainakin arvostan suuresti sellaisia ihmisiä, jotka osaavat myöntää asioita, pyytävät anteeksi ja korjaavat käytöstään.

Jos tuolle linjalle lähtee, ettei keneenkään voi ikinä luottaa, niin kyllä aika hankalaksi menee.

Mitäs parempia, konkreettisia, ehdotuksia sulla olikaan tarjota?

Eihän kaikki voikaan luottaa kehenkään? Eikä kaikilla käy asiat niin onnellisesti, että kiusaamisten jälkeen menestystä riittäisi. Satuitko esim. lukemaan muidenkin kokemuksia kiusaamiseen puuttumisesta ym. Aamulehden kommenttiosiossa? Tai muiden kokemuksia tässä kommenttiketjussa, mitkä saattavat poiketa omista kokemuksistasi? Etkö tiedä, että kiusaaminen ja syrjintä (traumat, joita henkinen väkivalta aiheuttaa) jättää mahdollisesti pysyvät jäljet luottamuksessa muihin ihmisiin? Toistan vielä sen, että luitko ollenkaan muidenkin kokemuksia, miten asioihin saatetaan puuttua, ja muidenkin erilaisia mielipiteitä esim. Aamulehden kommenttiosiossa? Ne kokemukset eivät ole yhtään sen epätodempia kuin sun mahdolliset kokemukset, vaikka erilaisia ovatkin. Niin kuin aikaisemminkin totesin, hyviäkin loppuja on, mutta näin ei aina ole, vaan esim. kiusaaminen ja syrjintä jatkuu mahdollisesti myös aikuisiällä, mihin kukaan ei puutu.

Mutta konkreettisempia keinoja asioiden muuttamiseksi (jos puhe ei siis auta), on vaikka draaman keinoin, eli esim. vuorotellen esitetään kiusattua ja kiusaajia, niin ehkä kyky asettua toisen asemaan kehittyy sitä kautta. (Siis nämä asiathan pitäisi viimeistään opettaa päiväkodissa ja ala-asteella.) Voit lukea lisää ehdotuksia muiden kommenteista :). Mutta esim. kehulappujen kirjoittaminenkin on jakanut mielipiteitä, ja ihan oikeutetusti.

Tuossa voi käydä myös niin, että esitystä käytetään valeasuna oikeaan kiusaamiseen. Hyvä puoli olisi se, että ehkä kiusattu pääsee itsekin sanomaan suorat sanat. Saisi äänensä kerrankin kuuluviin. Mutta kostettaisiinkohan se hänelle jälkikäteen?

Ilmeisesti sitten aika monessa puuttumisyrityksessä piilee myös se vaara, että lopputulos on huono kaikesta huolimatta. Mutta jos opettajalla tms. on psykologista silmää (niin kuin tuntuu monella olevan), niin jos huomaa tällaista kiusaamista myös ns. näytelmän aikana, siihenkin voi yrittää puuttua välittömästi kun tällaista huomaa ja tehdä selväksi, että kyseinen toiminta on väärin. Ja jos muutenkin ilmenee kostomentaliteettia tms. kiusaajien toimesta, niin voi yrittää silloinkin tehdä selväksi, että sekin toiminta on väärin ja se on loputtava. Mutta onhan toisilla ihmisillä myös normaalia empatiakyvyn tajua, joten kai monesta erilaisesta puuttumisyrityksestä voi olla hyötyäkin, kun sen jälkeen opitaan paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin.

Tiedän kyllä itsekin, että toisiin ihmisiin ei mikään auta, vaikka mitä yrittäisi. Mutta silloin ei kai muu auta kuin jättää nämä ihmiset itse yksin ja otettais mukaan vasta sitten, kun tajuaa oman käytöksensä. Ei ainakaan niin, että näiden toimintaan lähdettäis mukaan, joko suoraan tai sivustaseuraajana. Toisaalta kiusaajilla saattaa olla itselläkin taustalla esim. itsetunto-ongelmia, liian vaativat vanhemmat, joille ei kelpaa kuin parhaimmat suoritukset, sen aiheuttamat ylimääräiset paineet ym., mikä sitten purkautuu painamalla muita alas näyttääkseen itse paremmalta muiden silmissä ja kai se ylimääräinen stressikin purkautuu tällä tavoin haitallisella tavalla. Joten kyllä kai kiusaajatkin tarvitsisivat terapiaa. Tai ehkä myös vanhemmatkin tarvitsisivat. Asenteethan tässäkin taustalla eniten vaikuttaa.

Kyllä, juuri näin.

Kiusaajille apua, sekä heidän perheilleen. Ei voi olla niin, ettei asioihin puututa, jos kiusaajan isä on esim. lääkäri, psykologi tai muuten menestynyt. Tuntuisi ihan loogiselta ajatella, että juuri näissä perheissä ovat lapsenkin paineet normaalia suuremmat, kun ei saa "häpäistä" omaa perhettä ja sitten tämä pahaolo puretaan luokkatovereihin. Kyllä tekijät ja heidän perhe täytyisi saada hoitoon.

Vuosikymmenten aikana olen kyllä todistanut erittäin monen psykologin lapsen kiusaajaksi. Sitten on vaikeaa, kun koulun psykologille pitäisi lähettää hänen oma lapsensa juttelemaan kiusaamisongelman vuoksi. Tv ope

Samanlaisia kokemuksia myös omassa koulussani. Psykologien lapset ovat olleet yliedustettuina näissä luokan kiusaajissa. Olen aina ihmetellyt asiaa. Kotipaineet ovat ilmeisen kovat.

Kyllä kiusaajia tulee kaikista taustoista.

Opettajana olen huomannut, että yksi piirre yhdistää kiusaajia: huono itsetunto.