"Luokan hyväkäytöksiset tytöt". Heh. Piilokoulukiusaamisesta.

Olen miettinyt sitä, miten helposti sitä on sinisilmäinen oman lapsen suhteen. Itsekin syyllistyn siihen helposti. Etenkin jos lapsi on rauhallinen ja kiltti, sitä jotenkin kuvittelee, että lapsi on samanlainen koulussa ja kavereiden kanssa. Näin ei kuitenkaan ole.

Vinkkinä kaikille, että seuratkaa lasten somekäyttäytymistä. Pienet koululaiset tarvitsee todella paljon tukea, miten somessa ollaan. Miettikää ihan oikeasti, miten haluatte lapsenne käyttäytyvän somessa ja varmistakaa, että niin myös tapahtuu. Tytöillä ainakin tuntuu olevan jatkuvaa välien selvittelyä somessa. Ennenkin sitä oli, mutta nyt se jatkuu taukoamatta koulun jälkeen iltaisin. Ei välttämättä mitään isoa, mutta tyyliin: "musta se sun paita ei sopinut meidän muiden vaatteisiin", "ei mulla ole muuta" ja "sit sä et varmaan voi osallistua meidän esitykseen". Mitä väliä...

Kaikki lähtee arvokasvatuksesta. Lapset pitää opettaa kunnioittamaan erilaisuutta ja juteltava, että kaikilla ei ole rahaa yhtä paljon tai että ei vaatteilla ole mitään merkitystä vaan sillä, että kaikilla on hauskaa. Arvot välitetään lapsille keskustelemalla ja puhumalla aina kunnioittavasti muista ihmisistä. Tämä vaatii ajallisen panostuksen lisäksi vanhemmilta kykyä huomata, mitä milloinkin on menossa ja kiinnostusta esimerkiksi sen suhteen, miten lapsi hoitaa kaverisuhteensa.

Tämä lehden kirjoitus olisi voinut olla omasta elämästä. Oma kiusaaminenkin oli hyvin huomaamatonta koulussa, vaikka muuten sitten esim vapaa-ajalla sain kuulla selvästi sen ettei edes kannata yrittää porukkaan. Koulussa kaikki meni silti todella "salaisesti"  ja vaan tietyt kommentit  sekä eleet kertoivat miten muut minuun suhtautuivat. Tämä sama jatkui todella pitkään ja vielä toiselle asteellekin. Luokassa ja samassa koulussa yleensä oli ne pari tyyppiä niin pojista kuin tytöistäkin, jotka inhosivat minua ja saivat myöhemmin myös muut mukaan. Toisaalta he olivat myös niitä pidettyjä tyyppejä, joita opettajat myös kehuivat. He tekivät selväksi sen, että olen alempiarvoinen ja minun tuli pelätä heitä. Sain sitten palautetta jos yritin vastustaa. Tämän takia monet muutkaan eivät oikein voineet olla kanssani, koska he olisivat menettäneet asemansa ja sen takia  olinkin sitten niiden muiden samassa tilanteessa olevien ( joita ei harmi samalla luokalla ollut) kanssa. Joskus joku poikakin oli minusta kiinnostunut, mutta omaksi parhaakseen luovutti aikeet tutustua minuun tarkemmin. 

Kyllä opettajat silti monesti kuulivat kun joku tunnilla kommentoi väärää vastaustani tai kukaan ei halunnut olla parina tai ottaa ryhmään. Kukaan ei myöskään halunnut istua vieressäni ja joskus opettaja rauhoitti yhden pojan pistämällä hänet viereeni ja se oli nöyryytys minulle kun hän anoi joka tunti, että pääsisi pois silti paikalta. Niinkuin minä olisin ollut joku ihan hirveä ihminen jonka vieressä ei voi istua. Muistelen vieläkin niitä poikia, jotka vapaaehtoisesti istuivat vieressäni eräillä tunneilla, koska aiemmin tätä ei koskaan tapahtunut. Emme edes tunteneet oikein mitenkään, mutta silti se oli minulle jo suuri asia. Muistan jos tein jonkun mokan esim tulin myöhässä tai pudotin laukusta  tavarani lattialle niin siitä tuli aina hirveä haloo, vaikka monet "mokasivat" kokoajan. Liikunta tunnit olivat hankalia, koska kukaan ei halunnut syöttää minulle ja joskus juoksin koko tunnin ilman yhtäkään kosketusta palloon. Meilläkin oli sellainen "kerro hyvät asiat toisesta"-lappu ja sen jätin täysin väliin, vaikka opettaja ihmettelikin.

Jatkuu

Jatkoa

Muutenkin opettajat eivät koskaan ymmärtäneet tilannettani. Olin kuitenkin ihan tavallinen joskin vähän hiljainen oppilas, mutta toisaalta en koskaan saanut edes tutustua muihin. He tekivät he selväksi, etten pääse porukkaan. Tämä arvostelu alkoi heti ja koski kaikkea minussa. Opettajat vaan ihmettelivät miksen halua tehdä ryhmätöitä tai joskus istua sen "kivan" tyypin vieressä tai miksi en kiinnostunut mistään koulun retkistä ( kerran jäin bussista kun ryhmäni jätti) ja olin heidänkin mielestään se vääränlainen. Joskus joku sanoi, että miksen puhu enemmän tai täytyy olla sosiaalinen. En kuitenkaan pystynyt siihen siinä porukassa. Niinkuin ei moni muukaan ja me taistelimme koulun loppuun ja osa luovutti ja jätti kesken.

Ne olivat ikäviä vuosia ja vaikuttivat liikaa koulumenestykseenkin. Niistä on jäänyt myös sellainen ulkopuolisuuden tunne ja juuri se asenne mikä kirjoituksessakin mainittiin, että kestin sen kaiken koska minulla oli vaan se asenne että on pakko kestää. Tuntuu kuin se, että jos olisin luovuttanut niin he olisivat voittaneet, vaikka jotenkin he voittivat kaikesta huolimatta, koska nauttivat niistä vuosista ja oli parempi todistus yms. Minut oli myös niin helppo leimata hankalaksi hiljaiseksi oppilaaksi joka ei tule muiden kanssa toimeen. Meidänkin luokka oli kuulemma se koulun mukavin. Silti asiat eivät olleet niin ja monet kerrat olisin halunnut puolustaa niitä muitakin huonossa tilanteessa olleita. Myöhemmin kuulin silti, että todella monet oppilaat ja nekin, jotka näyttivät viihtyvän kertoivat että oli ollut huono yhteishenki.

En uskaltanut kertoa opettajille, koska kaikki olisivat kuitenkaan kieltäneet ja toisaalta opettajat kyllä myös näkivät huonon kohteluni ja siihin olisi pitänyt tunneillakin puuttua. Oli niin kuin joku vitsi kun olin hiljainen. Pari opettajaa myös syyllistyi tähän asiattomaan käytökseen. Kommentoivat jos pari kertaa myöhästyin ( toiset tulivat aina), eivät muistaneet nimeäni ( mikäs se nimesi olikaan kesken tunnin) ja tämä vielä toistui. Tai muuten naurattivat luokkaa kustannuksellani. Itse olisin vaan halunnut olla edes rauhassa, kun sitä seuraa ei pahemmin ollut. Itseäni en oikein voi syyttää, kun en ole ollut ilkeä muille tai muutenkaan ole mikään erikoinen. Ja en päässyt edes näyttämään sitä, että osaan olla puheliaskin kun muut aloittivat käytöksensä heti. Muistan vaan sen yhden tunnin  kun tiesin, että käy huonosti ja siitä se kaikki alkoi. Tätä kaikkea käyn vieläkin läpi ja en ole päässyt yli. Ihmisiin luottaminen vaikeaa.

Se myöskin harmittaa aina, kun kiusatusta etsitään vikaa. Tietysti joskus sellaisia syitä voi löytyä, jotka ehkä yllyttävät muita huonoon käytökseen, mutta vastuu on kuitenkin aina sillä joka kiusaa, vaikka toinen olisikin erikoinen yms. Minustakin olisi voinut sanoa, että olen liian ujo ja yksin viihtyvä ( erään opettajan sanoin) mutta en ollut sellainen aina vaan tavallaan minusta tuli sellainen muiden käytöksenkin takia. Toisaalta joku voi kokea paljon pahempaakin, mutta kyllä ne "näkymättömät vuodet" ovat jättäneet jälkensä. Se kun ei ole kuin olemassa lainkaan tai vaan sen hetken, kun joku taas arvostelee vaatteesi. En koskaan unohda ja pelkään, että niistä on jäänyt jälki joka ei koskaan lähde minusta. Että olen aina se varovainen joka pelkään, koska muut kääntävät selkänsä. Yksinäisyyden tunne on myöskin ollut kamala ja nyt olen jo niin tottunut siihen, kun on ollut pakko.

Vierailija kirjoitti:

Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.

Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin.  Sain opettaa heitä kuusi vuotta.

Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.

Pelkään, että juuri sinun luokassasi tätä "piilokiusaamista" tapahtuu. Annat sille oikein kasvualustan tuolla kerrotaan hyviä asioita toisistamme ja tuolla parinvaihdolla. Uskot niin vakaasti tuohon sun toimintaan, että olet täysin sokea sille kiusaamiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.

Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin.  Sain opettaa heitä kuusi vuotta.

Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.

Pelkään, että juuri sinun luokassasi tätä "piilokiusaamista" tapahtuu. Annat sille oikein kasvualustan tuolla kerrotaan hyviä asioita toisistamme ja tuolla parinvaihdolla. Uskot niin vakaasti tuohon sun toimintaan, että olet täysin sokea sille kiusaamiselle.

En ole alkuperäisen viestin kirjoittaja, mutta tässä omat ajatukset. Itse olisin ujona oppilaana kokenut aika kuormittavaksi kyseisen toiminnan, että kaikkiin olisi pitänyt tutustua ja aina sen parin vaihdon. Tykkään tutustua ihmisiin rauhassa ja se ainainen parin vaihtuminen olisi ollut jo liikaa. En myöskään haluaisi olla esillä niin paljon ja senkin takia se että muut olisivat luetelleet esim niitä hyviä puoliani olisi ollut juuri sitä esillä olemista, joka olisi voinut myöskin ahdistaa, vaikka tarjoitus olisikin ollut hyvä. Sama juttu sen näyttelemisen kanssa. Ymmärrän hyvän tarkoituksen kyllä ja se on hyvä, että olet kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Jos olisin entisenä kiusattuna tullut luokkaasi niin voi olla etten olisi pystynyt toimimaan aina uuden ihmisen kanssa tai olemaan niin sosiaalinen. Ja en tiedä olisinko halunnut vielä vapaa-ajallakin olla niin paljon luokan kanssa tekemisissä. Tietenkin myönnän sen, että parempi tällainen tapa "kasvattaa" oppilaita kuin monessa luokassa missä olen itse ollut. Ja nämä vaan omia kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.

Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin.  Sain opettaa heitä kuusi vuotta.

Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.

Olet ihana opettaja

Vierailija kirjoitti:

Jaaha, kouluampuminen näköpiirissä. Tuollaiset p*skat ansaitsevat halvaantumisen ja syövän.

Hiio hoi! Amokjuoksu horisontissa.

Piilokiusaamiseen liittyy yleensä asetelma, jossa on kiusattu yksin vastaan useiden muiden muodostama "verkko", joka perustuu sosiaaliseen vuorovaikutukseen enemmän kuin fyysiseen läheisyyteen. Kun yksi verkon jäsen vaikkapa laitetaan kiusatun pariksi tämän lähelle, kauempanakin olevat verkon jäsenet voivat lähettää pahoittelevia katseita/sanoja tai naureskella. Siksi luokassa tapahtuvat paritehtävät eivät välttämättä tehoa vaan kiusaamista on niidenkin aikana.

Kiusaajat ikään kuin vahvistavat keskenäistä yhteishenkeään yhteisellä "vihollisella". Eli henkilöllä, jonka ulkopuolisuudesta tehdään numero kiusaamalla häntä.

Monille on varmaan tuttu tilanne, että joukossa ilkeä kiusaaja onkin kahden kesken ihan siedettävä, jopa mukava.

Voisiko kiusaaminen vähentyä tuon kiusaajien verkon purkamisella? Esim. kun kiusattu ja yksi kiusaamiseen osallistunut kerrallaan laitetaan oikeasti kaksin yhteisen päämäärän kanssa, ilman että kiusaajilla on yhteys toisiinsa, annettaisiin parille tilaisuus kehittää yhteishenkeä ilman muiden puuttumista.

Kaikki haluavat kuulua joukkoon ja olla hyvää pataa enemmistön kanssa. Jos tiivis yhteenkuuluvuuden tunne perustuu osittain jonkun ulkopuolelle jättämiseen, kiusaamisen lopettaminen voisi saada kiusaajat tuntemaan asemansa epävarmaksi, joten he eivät "uskalla" lopettaa ja jäädä tyhjän päälle.

Kiusaaminen on usein niin tiivis osa koko sosiaalista rakennelmaa, että sitä ei välttämättä helposti noin vaan katkaista, vaan sen tilalle pitää rakentaa jotain uutta. Se on iso haaste.

Vierailija kirjoitti:

Konkreettinen ehdotus: opettaja kertoo luokalle havainneensa että ryhmässä tapahtuu kiusaamista. Ei kerro nimiä. Kuvailee tilanteen. Sitten antaa jokaiselle oppilaalle tehtäväksi kirjoittaa essee siitä että miten ongelma tulisi ratkaista. Sen jälkeen opettaja järjestää sopivalla ajalla yksityisen keskustelutilaisuuden jokaisen oppilaan kanssa jossa he saavat kertoa oman osuutensa asiaan. Taustamateriaalina käytetään oppilaan kirjoittamaa esseetä. Opettaja tekee selväksi että koko luokalla on nyt yhteinen ongelma jonka selvittämiseen kaikki saavat osallistua. Siihen asti luokkaretket yms kivat jutut on jäissä. Jos ei homma etene niin sitten otetaan vanhemmat mukaan keskusteluihin.

Tässä on se mahdollisuus, että luokka arvaa kuka on kertonut tilanteesta ja kiusattu saa kärsiä entistä enemmän, varsinkin jos jotain kivaa on laitettu koko luokalta jäihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä ratkaisua asiaan? Kaikki ovat kutakuinkin yhtä mieltä, että tuo on väärin, mutta mitä sille voi tehdä?

No esimerkiksi jos huomaa jotain omituista ryhmädynamiikassa, oppilaiden rooleissa tai käytöksessä, niin laittaa jonkun "nollatilanteesta tulevan" koulupsykologin tai kuraattorin (ei tuttu oma ope) vaivihkaa seuraamaan ja tarkkailemaan luokkalaisten käytöstä esim välituntisin, ruokailutilanteissa, ennen koulun alkua koulunpihalla jne.

Luuletko, että koulupsykologi tai kuraattori olisi aina niin puolueeton taho? Etteikö usein oltaisi juuri niiden väärintekijöiden puolella, syystä tai toisesta? (Yhteiskunnallisista rakenteista johtuen) Toki oikeudenpuolustajiakin on, mutta heidätkin voidaan vaientaa ja painostaa olemaan tiettyä mieltä, eli uhria vastaan tai heidän oikeanlaiset yritykset eivät tuota toivotunlaista tulosta, kun enemmistö on oikeutta vastaan. Onhan niitä (kai) hyviäkin loppuja, mutta liian usein ei ole.

Kyllä näiden vääryyksien korjaamiseksi tarvittaisiin kaikkinaista asenteiden korjaamista ja ymmärrystä siitä, mitä toisen hyvä kohtelu oikeasti tarkoittaa. Suurin osa ihmisistä siis voisi vähän miettiä niitä asenteitaan kanssaihmisiä kohtaan, eli ollaanko esim. inhimillisiä vai ei. (Ohiksena, tarkoittaen siis muitakin kuin ns. vihapuheen lietsojia. Vääryyden kokemuksistahan se vihapuhekin monesti kumpuaa, eli omassa elämässä koetaan jatkuvaa vääryyttä ja eriarvoisuutta, mikä sitten purkautuu vääriinkin ihmisiin ja väärällä tavalla.) Ja rahan ei pitäisi merkitä kaikkea elämässä ja ratkaista kaikkea viime kädessä, mitä ei voi sanoa kovin inhimilliseksi piirteeksi.

Ja jos epähuomiossakin kohtelee toista jotenkin väärin, niin aina voi pyytää anteeksi ja korjata käytöstään, ja mahdollisesti hyvittää asia, riippuen vahingon laadusta ja tahallisuuden asteesta riippuen, minkä ei pitäisi olla mikään häpeä kenellekään, koska kukaanhan ei kai virheetön täysin ole. Toki täytyy ensin tiedostaa, että on tehnyt väärin, muutenhan muutosta ei tapahdu ja täytyy itsekin haluta sitä muutosta. Itse ainakin arvostan suuresti sellaisia ihmisiä, jotka osaavat myöntää asioita, pyytävät anteeksi ja korjaavat käytöstään.

Jos tuolle linjalle lähtee, ettei keneenkään voi ikinä luottaa, niin kyllä aika hankalaksi menee.

Mitäs parempia, konkreettisia, ehdotuksia sulla olikaan tarjota?

Eihän kaikki voikaan luottaa kehenkään? Eikä kaikilla käy asiat niin onnellisesti, että kiusaamisten jälkeen menestystä riittäisi. Satuitko esim. lukemaan muidenkin kokemuksia kiusaamiseen puuttumisesta ym. Aamulehden kommenttiosiossa? Tai muiden kokemuksia tässä kommenttiketjussa, mitkä saattavat poiketa omista kokemuksistasi? Etkö tiedä, että kiusaaminen ja syrjintä (traumat, joita henkinen väkivalta aiheuttaa) jättää mahdollisesti pysyvät jäljet luottamuksessa muihin ihmisiin? Toistan vielä sen, että luitko ollenkaan muidenkin kokemuksia, miten asioihin saatetaan puuttua, ja muidenkin erilaisia mielipiteitä esim. Aamulehden kommenttiosiossa? Ne kokemukset eivät ole yhtään sen epätodempia kuin sun mahdolliset kokemukset, vaikka erilaisia ovatkin. Niin kuin aikaisemminkin totesin, hyviäkin loppuja on, mutta näin ei aina ole, vaan esim. kiusaaminen ja syrjintä jatkuu mahdollisesti myös aikuisiällä, mihin kukaan ei puutu.

Mutta konkreettisempia keinoja asioiden muuttamiseksi (jos puhe ei siis auta), on vaikka draaman keinoin, eli esim. vuorotellen esitetään kiusattua ja kiusaajia, niin ehkä kyky asettua toisen asemaan kehittyy sitä kautta. (Siis nämä asiathan pitäisi viimeistään opettaa päiväkodissa ja ala-asteella.) Voit lukea lisää ehdotuksia muiden kommenteista :). Mutta esim. kehulappujen kirjoittaminenkin on jakanut mielipiteitä, ja ihan oikeutetusti.

Tuossa voi käydä myös niin, että esitystä käytetään valeasuna oikeaan kiusaamiseen. Hyvä puoli olisi se, että ehkä kiusattu pääsee itsekin sanomaan suorat sanat. Saisi äänensä kerrankin kuuluviin. Mutta kostettaisiinkohan se hänelle jälkikäteen?

"Hän sulkee surun ja ahdistuksen sisäänsä niin määrätietoisesti, että minua kylmää."

Tämä kylmäsi minuakin, tunnistin tuosta käytöksestä itseni ala-asteelta. Meillä oli kotona sen verran vaikeat ajat ja minä olin kiltti ja tunnollinen, joten en halunnut lisätä vanhempieni stressiä kertomalla heille kiusaamisesta ja ystävien puutteesta. Olin hiljaa vain. Kerran meinasin jo sanoa äidille jotain illalla kun luin akkaria sohvalla ja äiti katseli vieressä telkkaria, viime hetkellä päätin toisin ja itkin lehden takana äidin huomaamatta...

Pikku hiljaa itku ei enää edes tullut, olin vain turta. Opin, että kiusaajille ei pitänyt näyttää minkäänlaista heikkoutta, niin sain ainakin olla paremmin rauhassa. Luin noin kirjan päivässä, pakenin toisiin maailmoihin. Kun yläasteella sain ihania ystäviä ja kiusaaminen jäi taakse, tietyt arvet jäivät. En pystynyt itkemään vuosikausiin, paitsi jalan murtuessa kivusta ja silloinkin tunsin älytöntä häpeää muiden edessä itkemisestä. Ensimmäisen kerran ala-asteen jälkeen taisin itkeä 19-vuotiaana. Vasta opiskelijana padot alkoivat pikkuhiljaa murtua, ja sitten olinkin jonkin aikaa hillitön kyynelien kanssa, tuntui että aloin yhtäkkiä itkeä jokaikisestä asiasta. Nyt olen 30-vuotias ja ehkä vihdoinkin jotenkin tasapainossa.

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin, että kateus on se, mikä ajaa usein kiusaamaan. Ollaan kateellisia toisen koulumenestyksestä, ulkonäöstä, vaatteista jne. Ja jos oppilas on vielä kiltti ja hyväluonteinen, ei halua pahoittaa toisten mieltä tai on saanut hyvän kasvatuksen, niin kiusaaminen on taattua. Koulukiusaaminen loppuu sillä, kun vittuilee kiusaajalle niin pahasti takaisin, että hän ymmärtää pitää turpansa kiinni. Näin oman kokemukseni mukaan.

Ei lopu joutuu vaan itse syytetyksi. Kiltti ja ystävällinen tyttö muuttui meillä yhtäkkiä aggressiiviseksi. Taustalta paljastui kiusaaminen. Tuollainen opettaja on maanpäällinen enkeli ❤️ Uskaltaa nostaa kissan pöydälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.

Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin.  Sain opettaa heitä kuusi vuotta.

Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.

Pelkään, että juuri sinun luokassasi tätä "piilokiusaamista" tapahtuu. Annat sille oikein kasvualustan tuolla kerrotaan hyviä asioita toisistamme ja tuolla parinvaihdolla. Uskot niin vakaasti tuohon sun toimintaan, että olet täysin sokea sille kiusaamiselle.

En ole alkuperäisen viestin kirjoittaja, mutta tässä omat ajatukset. Itse olisin ujona oppilaana kokenut aika kuormittavaksi kyseisen toiminnan, että kaikkiin olisi pitänyt tutustua ja aina sen parin vaihdon. Tykkään tutustua ihmisiin rauhassa ja se ainainen parin vaihtuminen olisi ollut jo liikaa. En myöskään haluaisi olla esillä niin paljon ja senkin takia se että muut olisivat luetelleet esim niitä hyviä puoliani olisi ollut juuri sitä esillä olemista, joka olisi voinut myöskin ahdistaa, vaikka tarjoitus olisikin ollut hyvä. Sama juttu sen näyttelemisen kanssa. Ymmärrän hyvän tarkoituksen kyllä ja se on hyvä, että olet kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Jos olisin entisenä kiusattuna tullut luokkaasi niin voi olla etten olisi pystynyt toimimaan aina uuden ihmisen kanssa tai olemaan niin sosiaalinen. Ja en tiedä olisinko halunnut vielä vapaa-ajallakin olla niin paljon luokan kanssa tekemisissä. Tietenkin myönnän sen, että parempi tällainen tapa "kasvattaa" oppilaita kuin monessa luokassa missä olen itse ollut. Ja nämä vaan omia kokemuksia.

Tämä tapa voi olla todella kuormittava niille lapsille, joiden sosiaaliset taidot ovat heikot (introvertti tai esim. neurologinen syy tms.). Stressi voi sitten laukaista jopa aggressiivista käytöstä, joka pahentaa kiusaamiseen jo valmiiksi alttiimman lapsen tilannetta.

Näinhän se. Mua kiusattiin koko ala-asteen, eikä siihen puututtu, vaikka kerroin opettajalle..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.

Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin.  Sain opettaa heitä kuusi vuotta.

Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.

Pelkään, että juuri sinun luokassasi tätä "piilokiusaamista" tapahtuu. Annat sille oikein kasvualustan tuolla kerrotaan hyviä asioita toisistamme ja tuolla parinvaihdolla. Uskot niin vakaasti tuohon sun toimintaan, että olet täysin sokea sille kiusaamiselle.

En ole alkuperäisen viestin kirjoittaja, mutta tässä omat ajatukset. Itse olisin ujona oppilaana kokenut aika kuormittavaksi kyseisen toiminnan, että kaikkiin olisi pitänyt tutustua ja aina sen parin vaihdon. Tykkään tutustua ihmisiin rauhassa ja se ainainen parin vaihtuminen olisi ollut jo liikaa. En myöskään haluaisi olla esillä niin paljon ja senkin takia se että muut olisivat luetelleet esim niitä hyviä puoliani olisi ollut juuri sitä esillä olemista, joka olisi voinut myöskin ahdistaa, vaikka tarjoitus olisikin ollut hyvä. Sama juttu sen näyttelemisen kanssa. Ymmärrän hyvän tarkoituksen kyllä ja se on hyvä, että olet kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Jos olisin entisenä kiusattuna tullut luokkaasi niin voi olla etten olisi pystynyt toimimaan aina uuden ihmisen kanssa tai olemaan niin sosiaalinen. Ja en tiedä olisinko halunnut vielä vapaa-ajallakin olla niin paljon luokan kanssa tekemisissä. Tietenkin myönnän sen, että parempi tällainen tapa "kasvattaa" oppilaita kuin monessa luokassa missä olen itse ollut. Ja nämä vaan omia kokemuksia.

Tämä tapa voi olla todella kuormittava niille lapsille, joiden sosiaaliset taidot ovat heikot (introvertti tai esim. neurologinen syy tms.). Stressi voi sitten laukaista jopa aggressiivista käytöstä, joka pahentaa kiusaamiseen jo valmiiksi alttiimman lapsen tilannetta.

Edelleenkään introverttiys EI OLE synonyymi heikoille sosiaalisille taidoille.

Vierailija kirjoitti:

Piilokiusaamiseen liittyy yleensä asetelma, jossa on kiusattu yksin vastaan useiden muiden muodostama "verkko", joka perustuu sosiaaliseen vuorovaikutukseen enemmän kuin fyysiseen läheisyyteen. Kun yksi verkon jäsen vaikkapa laitetaan kiusatun pariksi tämän lähelle, kauempanakin olevat verkon jäsenet voivat lähettää pahoittelevia katseita/sanoja tai naureskella. Siksi luokassa tapahtuvat paritehtävät eivät välttämättä tehoa vaan kiusaamista on niidenkin aikana.

Kiusaajat ikään kuin vahvistavat keskenäistä yhteishenkeään yhteisellä "vihollisella". Eli henkilöllä, jonka ulkopuolisuudesta tehdään numero kiusaamalla häntä.

Monille on varmaan tuttu tilanne, että joukossa ilkeä kiusaaja onkin kahden kesken ihan siedettävä, jopa mukava.

Voisiko kiusaaminen vähentyä tuon kiusaajien verkon purkamisella? Esim. kun kiusattu ja yksi kiusaamiseen osallistunut kerrallaan laitetaan oikeasti kaksin yhteisen päämäärän kanssa, ilman että kiusaajilla on yhteys toisiinsa, annettaisiin parille tilaisuus kehittää yhteishenkeä ilman muiden puuttumista.

Kaikki haluavat kuulua joukkoon ja olla hyvää pataa enemmistön kanssa. Jos tiivis yhteenkuuluvuuden tunne perustuu osittain jonkun ulkopuolelle jättämiseen, kiusaamisen lopettaminen voisi saada kiusaajat tuntemaan asemansa epävarmaksi, joten he eivät "uskalla" lopettaa ja jäädä tyhjän päälle.

Kiusaaminen on usein niin tiivis osa koko sosiaalista rakennelmaa, että sitä ei välttämättä helposti noin vaan katkaista, vaan sen tilalle pitää rakentaa jotain uutta. Se on iso haaste.

Kiusaamiseen puuttuminen on opettajalle aivan liian suuri haaste, joten siksi se jätetään tahallisesti huomaamatta.

Ainoastaan pitkäjänteinen yhteistyö esim. koulukuraattorin avustuksella voi taittaa tämän ilmiön. Kouluissa ei valitettavasti ole resursseja tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.

Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin.  Sain opettaa heitä kuusi vuotta.

Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.

Pelkään, että juuri sinun luokassasi tätä "piilokiusaamista" tapahtuu. Annat sille oikein kasvualustan tuolla kerrotaan hyviä asioita toisistamme ja tuolla parinvaihdolla. Uskot niin vakaasti tuohon sun toimintaan, että olet täysin sokea sille kiusaamiselle.

En ole alkuperäisen viestin kirjoittaja, mutta tässä omat ajatukset. Itse olisin ujona oppilaana kokenut aika kuormittavaksi kyseisen toiminnan, että kaikkiin olisi pitänyt tutustua ja aina sen parin vaihdon. Tykkään tutustua ihmisiin rauhassa ja se ainainen parin vaihtuminen olisi ollut jo liikaa. En myöskään haluaisi olla esillä niin paljon ja senkin takia se että muut olisivat luetelleet esim niitä hyviä puoliani olisi ollut juuri sitä esillä olemista, joka olisi voinut myöskin ahdistaa, vaikka tarjoitus olisikin ollut hyvä. Sama juttu sen näyttelemisen kanssa. Ymmärrän hyvän tarkoituksen kyllä ja se on hyvä, että olet kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Jos olisin entisenä kiusattuna tullut luokkaasi niin voi olla etten olisi pystynyt toimimaan aina uuden ihmisen kanssa tai olemaan niin sosiaalinen. Ja en tiedä olisinko halunnut vielä vapaa-ajallakin olla niin paljon luokan kanssa tekemisissä. Tietenkin myönnän sen, että parempi tällainen tapa "kasvattaa" oppilaita kuin monessa luokassa missä olen itse ollut. Ja nämä vaan omia kokemuksia.

Tämä tapa voi olla todella kuormittava niille lapsille, joiden sosiaaliset taidot ovat heikot (introvertti tai esim. neurologinen syy tms.). Stressi voi sitten laukaista jopa aggressiivista käytöstä, joka pahentaa kiusaamiseen jo valmiiksi alttiimman lapsen tilannetta.

Edelleenkään introverttiys EI OLE synonyymi heikoille sosiaalisille taidoille.

Ei ole ei, mutta kuten tästä keskustelustakin käy hyvin ilmi, että ujous ja hiljaisuus voi liittyä asiaan. Itsekin olen tullut kiusatuksi ja olen ujo introvertti. Kaikkia ujoja introvertteja ei onneksi kiusata!

Muistan ikuisesti yläasteen liikunnanopettajani lempeän ilmeen ja sanat, jotka hän minulle sanoi. Olin ollut koulukiusattu ala-asteelta asti ja yrittänyt useasti saada opettajilta ja rehtorilta apua, etenkin yläasteella. Olin silloin jo kovin reipas ja kävin usein itse suoraan puhumassa rehtorille kiusaamisestani. Usein kävin kertomassa jos huomasin, että jotain muutakin kiusattiin. Rehtori lupasi aina tehdä jotain, mutta mitään ei tapahtunut ja kovasti hän paikallislehdessä kertoi aina ettei meidän koulussa esiinny kiusaamista. Meidän koulussa osassa ysiluokkalaisista muodostettiin tällainen tukioppilasryhmä. Tukioppilaiden oli tarkoitus olla seiskaluokkalaisten apuna koulun alussa ja muille koululaisille matalan kynnyksen apu esimerkiksi kiusaamistapauksissa. Tukioppilaaksi haettiin kirjoittamalla hakemus, jossa omin sanoin perusteltiin, miksi olisi hyvä tukioppilas. Tämä likunnaopettaja oli tukioppilasryhmän vetäjä ja hän luki kaikki hakemukset läpi. Olin itse kirjoittanut hakemuksessani, että usean vuoden kiusaamisen jälkeen osaisin samaistua kiusattuihin ja että minulle oli kehittynyt hyvät tuntosarvet ihmisten tunteiden ja mielentilojen tulkintaan. Oletin, että kun olen rehtorille puhunut useasti kiusaamisestani, se olisi kaikkien opettajien tiedossa. Yhtenä päivänä ajoin fillarilla koulun pihaan ja näin kun siinä samassa liikunnanopettaja syöksyi pyörätelineille minua vastaan kyyneleet silmissään. Hän kertoi lukeneensa edellisenä iltana hakemukseni ja kertoi olevansa pöyristynyt siitä tiedosta, että minua kiusattiin ja hän kysyi, haluaisinko kertoa hänelle, ketkä sitä tekivät. Hän kertoi myös, että minä olen niitä kiusattuja, joita toisinaan tulee vastaan: reippita, hyväitsetuntoisia, sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita, joiden kiusaamista näin ollen on hankala huomata, sillä se ei paista läpi niin helposti kuin ujompien ja arempien oppilaiden kiusaaminen. Kerroin siinä pyörätelineiden luona kypärä kädessäni muutamia nimiä ja tilanteita, joissa kiusaaminen ilmeni. Liikunnanopettaja katsoi minua lempeästi ja sanoi: "Sinä pärjäät, sinä takuulla pärjäät paremmin kuin yksikään heistä. He ovat jo useasti osoittaneet oikean luontonsa. Muista, että sinulla on enemmän valmiuksia mihinkään kuin heillä koko porukalla yhteensä. Jatkossa puhut minulle, tulet vaikka illalla meille kotiin niin me keitetään Maurin kanssa sinulle teetä ja kuunnellaan. Meidänkin lapsia on kiusattu. Me autetaan jos tuntuu että meille on helpompi kertoa kuin äidille ja isälle. Sinä pärjäät ja me ollaan täällä." 

Kiitos Tuulalle <3

Ihana ope kuunteli!

Vierailija kirjoitti:

Ihana ope kuunteli!

Tyttö oli jo ysillä!!!

Olisi ollut kiva, jos reksikin olisi kuunnellut. Järkyttävää toimintaa.