Miksi suurin osa ihmisistä haluaa parisuhteen vaikka vapaana olisi paljon helpompaa?

Miksi ihminen kaipaa muutakin kuin vain syödä ja nukkua, vaikka se olisi paljon helpompaa?

Helpompi ei ole automaattisesti parempi.

Vierailija kirjoitti:

Kummallisen itsekkääksi ja omanapaiseksi on suomi mennyt, kun moni haluaa asua itsekseen ja moni haluaa eroa mitättömistä syistä.

Ennen oli niin, että pääsääntö oli elinikäinen avioliitto ja lapsia niin paljon, kuin vaan sai (ei ollu ehkäisyä) .

Joskus jäi naimattomia naisia tai miehiä. He asuivat usein vanhassa kotitalossaan hoivaten vanhempiaan. Rahallisesti tähän tietty osallistuivat myös naimisiin menneet. (Lain mukaan lasten oli maksettava vanhempiensa vanhuudenhoiva)

Millainen mahtaa olla tuleva polvi, kun ovat tottuneet tällaiseen. Siis ero perheet ja itsensä toteuttaminen ykkösenä.

Ennen ei ollut vaihtoehtoja,siksi elinikäinen perhe.

Miksi haluaisin olla yksin kun voin olla yhdessä rakastamani ihmisen kanssa? Ei kai siinä sen isompaa syytä ole miksi haluan olla parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Olen naimisissa ja koen, että parisuhde helpottaa elämää.

Esimerkiksi aamuisin töihin lähtiessä viemme lasta vuorotellen päiväkotiin. Se on melko työlästä, kun kuudeksi viet väsyneen, itkevän ja rimpuilevan pienen lapsen päiväkotiin. Olet valmiiksi jo ihan hikinen ja energiat käytettynä, kun töihin aamu seitsemäksi pääset. Päivinä, jolloin miehen vuoro viedä, niin voi sitä luksusta!

Palkka tulee "kahtena". Toki miehellä on isompi palkka ja se helpottaa meidän yhteistä arkea. 

Seksiä saa lähes aina kun haluaa ;) 

.. nämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen.

No ilman perhettä et myöskään tarvitsisi apua ja palkkaa yhtä paljon.

Niin no, helpompaa ja helpompaa. Itse olen introvertti vela ja yksinolo sopii, mutta toisaalta ymmärrän ihan täysin miksi monet kaipaavat läheisyyttä ja sitä että joku on arjen tiimikaverina, samalla puolella. Se on kyllä totta että yhteiskunta edelleen näkee parisuhteen jonkinlaisena elämän perusyksikkönä, jota kaikkien tulisi tavoitella, mikä ajaa monia onnettomiin suhteisiin ja hakemaan elämältä tiettyjä asioita vähän niin kuin autopilotilla, ilman rehellistä itsetutkiskelua. Ja ehdottomasti olen sitä mieltä että mieluummin yksin kuin paskassa suhteessa. Mutta tämäkin on varmasti persoonakysymys, jollekin se toisen ihmisen läsnäolo voi olla itsessään niin iso plussa että syö monta miinusta. Hienoa että näistä asioista keskustellaan! Toivoisin, että kaikki ihmiset voisivat olla mahdollisimman onnellisia itsensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan toisen ihmisen lähelle. Pärjään yksinkin, mutta onnellisin olen ollut parisuhteessa.

Juuri tuo ärsyttää parisuhteessa. Haluaisin itse olla rauhassa ja läheisriippuvainen roikkuu koko ajan iholla ja kurkkii olan takaa mitä olet tekemässä koneella. 

Varma keino saada mut ahdistumaan. 

Onhan tässä pointtia, vapaana on mukavaa.

Parasta olisi olla ilman suhdetta, mutta silti nauttia suhteen parhaista puolista jonkun tietyn kemiat kohtaavan henkilön kanssa. Onko se fwb?

Aika omituisia käsityksiä ihmisillä näköjään parisuhteista. Loppujen lopuksi ovat vain olleet väärän kumppanin kanssa ja siitä sitten jäänyt kuva, että perseestä koko touhu. Oikean kumppanin kanssa ei tarvitse joka asiasta vääntää tai tehdä kompromissia, vaan asiat soljuvat kevyesti ja suhde antaa paljon enemmän kuin ottaa.

Luulin joskus, että rakkaus on tärkeintä parisuhteessa, mutta ei. Yhteensopivuus on vähintään yhtä tärkeää. Ilman sitä rakkaus on vain luonnonvoima, joka saa ihmiset hakkaamaan päätään seinään ihan väärien kumppaneiden kanssa, joiden kanssa homma ei vaan tahdo toimia.

Minullakin on neljäs parisuhde menossa ja nyt vasta tuntuu, että osuu kohdilleen. Olen onnellinen, onnellisempi kuin yksin ja tämä nainen saa minusta ne parhaat puolet esille. Kaupassa käyminenkin on kivempaa toisen kanssa. Saan tukea jos sellaista tarvitsen ja nautin kun saan itse olla toiselle olkapäänä. Introverttinä arvostan sitä, että hän osaa antaa minulle myös tilaa ja rauhaa tarvittaessa. Minun ei tarvitse esittää mitään muuta kuin mitä olen ja hän hyväksyy minut tällaisena, vikoineen päivineen. Sama tietysti toisinpäin. Siinäpä se.

Jos on yli 40v mies ja oikeasti introvertti, se ei ole realistinen optio, se irtoseksi. Ei kukaan rule sitä tarjoamaan. Mutta onhan laillista ostaa.

En tiedä haluanko, mutta tapasin miehen, jonka kanssa rakastuttiin. Ei tällaisesta voi luopua.

Eikä halua. Ne jotka haluaa pitää vaan niin kovasti ääntä että luulet niin.

Miten sinkkuna olisi parempaa? Ei parisuhde rajoita, omaa aikaa saa niin paljon kuin haluaa. Yhdessä tekeminen on mukavampaa, käytännön asiat helpompia ja läheisyyttä saa tarpeeksi.

Monelle parisuhde on sosiaalinen normi samalla tavalla kuin lapsi,  omistusasunto, auto, mökki ja koira. Ulospäin näkyvää statusta. Jos joku puuttuu, koetaan häpeää ja vajavaisuutta, alituista pohdintaa mitä muut ajattelevat ja miltä käyttää muiden silmissä. Itseä elämäntilanne ei välttämättä miellytä, eikä elämä tunnu ihan oman näköiseltä, mutta koska ympäristö painostaa, niin pakko kai se elämä pitää sitten sen mukaan suorittaa.

Halusin joskus mutten enää kun havaitsin millaista touhua se todellisuus on verrattuna omiin kuvitelmiin. Ja mitä tässä toistenkin sutinointeja seurannut niin kiivaimmin parisuhteeseen näyttää hinkuavan ne jotka saa siitä itse suoraa hyötyä, esim. työttömät autottomat joista on kiva kun työssäkäyvä vähän kustantaa asioita ja kuskailee asioille.

wertwer kirjoitti:

Aika omituisia käsityksiä ihmisillä näköjään parisuhteista. Loppujen lopuksi ovat vain olleet väärän kumppanin kanssa ja siitä sitten jäänyt kuva, että perseestä koko touhu. Oikean kumppanin kanssa ei tarvitse joka asiasta vääntää tai tehdä kompromissia, vaan asiat soljuvat kevyesti ja suhde antaa paljon enemmän kuin ottaa.

Luulin joskus, että rakkaus on tärkeintä parisuhteessa, mutta ei. Yhteensopivuus on vähintään yhtä tärkeää. Ilman sitä rakkaus on vain luonnonvoima, joka saa ihmiset hakkaamaan päätään seinään ihan väärien kumppaneiden kanssa, joiden kanssa homma ei vaan tahdo toimia.

Minullakin on neljäs parisuhde menossa ja nyt vasta tuntuu, että osuu kohdilleen. Olen onnellinen, onnellisempi kuin yksin ja tämä nainen saa minusta ne parhaat puolet esille. Kaupassa käyminenkin on kivempaa toisen kanssa. Saan tukea jos sellaista tarvitsen ja nautin kun saan itse olla toiselle olkapäänä. Introverttinä arvostan s

Kerroit vasta neljännellä kerralla onnen potkaisseen ja silti ihmettelet ihmisten "omituisia käsityksiä" parisuhteista jotka usein ovat perseestä. Se asia nyt vain on niin että se maaginen yhteensopivuus on lottovoittoa vastaava sattuma.

Itse olen 48-vuotias mies, enkä koskaan ole ollut parisuhteessa.

Perusteena se, etten kestä kenenkään ihmisen seuraa kovin pitkäkestoisesti. Ajatus samassa asunnossa jatkuvasti asuvasti toisesta ihmisestä on täysin kestämätön. Minulla on monia aitoja hyviä ystäviä ja siinä mielessä olen "sosiaalisesti taitava".

Tuo ketjun ekoissa viesteissä mainittu parisuhde ilman saman katon alla -asumista olisi varmaankin voinut olla hyvä vaihtoehto. Mutta se on niin epätyypillinen toive, etten tiedä mistä ja miten sellaisen naisen sitten olisin löytänyt. Olen varmaan todellakin menettänyt elämässäni jotain melko olennaista, kun en ole koskaan kokenut miltä tuntuu rakastaa tai olla rakastettu. Se on välillä raastavaa, kun sitä ajattelen. Mutta sitten unohdan sen ja elämä taas rullaa.  

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 48-vuotias mies, enkä koskaan ole ollut parisuhteessa.

Perusteena se, etten kestä kenenkään ihmisen seuraa kovin pitkäkestoisesti. Ajatus samassa asunnossa jatkuvasti asuvasti toisesta ihmisestä on täysin kestämätön. Minulla on monia aitoja hyviä ystäviä ja siinä mielessä olen "sosiaalisesti taitava".

Tuo ketjun ekoissa viesteissä mainittu parisuhde ilman saman katon alla -asumista olisi varmaankin voinut olla hyvä vaihtoehto. Mutta se on niin epätyypillinen toive, etten tiedä mistä ja miten sellaisen naisen sitten olisin löytänyt. Olen varmaan todellakin menettänyt elämässäni jotain melko olennaista, kun en ole koskaan kokenut miltä tuntuu rakastaa tai olla rakastettu. Se on välillä raastavaa, kun sitä ajattelen. Mutta sitten unohdan sen ja elämä taas rullaa.  

Itse koin tulisia tunteita muutaman kuukauden ajan ja tulin siihen johtopäätökseen että se on vain aivokemiallinen häiriö. Nyt kun sitä huumetta on kerran kunnolla kokeiltu ja siitä vieroittanut itsensä niin eipä jaksa enää kiinnostaa. Jotkut tietty siihen jäävät koukkuun ja näyttää juoksevan sen tunteen perässä suhteesta suhteeseen. Samaa toki oli itselläkin ennen kokemusta, että tunsi jäävänsä jostain paitsi. Mutta ei se oikeasti vaan ole sellaista Disneytä kuin kuvittelee. Paitsi ehkä joillain harvoilla ja onnekkailla.

Jotkut tykkää toisen seurasta, jotkut ei. Useimmat ehkä tykkäävät, koska parisuhde on monilla suomalaisilla muistaakseni ihan tutkitusti tärkeä tavoite elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tykkää toisen seurasta, jotkut ei. Useimmat ehkä tykkäävät, koska parisuhde on monilla suomalaisilla muistaakseni ihan tutkitusti tärkeä tavoite elämässä.

 

Väittäisin että isolla osalla kyse on vain aivoihin istutetusta sosiaalisesta paineesta, koska kuuluu olla parisuhteessa tai ei ole mikään.

Haluan elää puolisoni kanssa,koska rakastan häntä. Elämäni tärkein ihminen ja suurin voimavara. En ymmärrä millä tavoin elämä olisi helpompaa yksin. Yhdessä 22 vuotta. Toki pärjäisin yksin jos olisi pakko., mutta toivottavasti ei ole pitkään aikaan.