Miksi suurin osa ihmisistä haluaa parisuhteen vaikka vapaana olisi paljon helpompaa?

Ehkei helppous olekaan elämän tarkoitus? Vaan ihmisenä kasvaminen puolin ja toisin.

Raamatun mukaan oma puoliso on tärkeä huoruuden syntien välttämiseksi. Eli koska irtosuhteet ei ole ok niin oma tuttu kumppani on aktiivisen seksielämän takia hyvä asia. 

Tuntuu vain nykyisin helppous ja hedonistinen nautinnonhakuisuus olevan uusi uskonto.

Mun mielestäni toimivassa parisuhteessa elämä on ihanaa. En luota kehenkään toiseen niin paljon kuin mieheeni, hän on paras ystävä ja elämänkumppani. Jaetaan ilot, surut ja murheet yhdessä.

Tavattiin 16-vuotiaina, ollaan koettu nuoruuden hölmöilyt yhdessä ja nykyään sit yli parikymppisinä eletään seesteistä elämää, töissä käyden jne...

Yhteisiä unelmia riittää vaikka kuinka paljon, oma asunto on seuraavana toteutuslistalla. Naimisissa oloa tulee tänä vuonna 2 vuotta täyteen.

En päivääkään vaihtais pois. Rakkaus toista kohtaan vahvistuu vaan... :)

Koska olen onnellisempi yhdessä. Kaipaan paljon läheisyyttä ja seksiä.

Että esim on kainalo johon mennä huonon päivän jälkeen.

Hyvään parisuhdetta ei ole helppo löytää....

Nykyisessäkin jotkut asiat mietityttävät mutta täydellistä tuskin on.

Ei asuta yhdessä ainakaan vielä ja toisaalta tykkäänkin tästä nykyisellään.

Vierailija kirjoitti:

Olen 30-vuotias nainen ja halunnut kokea seurustelun 12-vuotiaasta saakka. Ala-asteella tuli ensimmäiset ihastukset, mutta mulle riitti kaverit, en muistaakseni haaveillut seurustelusta. Yläasteella sitten, ajattelin. Yksikään poika ei kuitenkaan lähestynyt mua joten tein kaikki lähestymisyritykset yksin; aina pakit. Kauppiksessa lähestyin vielä kahta poikaa ja kun jälleen sain pakit, masennuin ja aloin olemaan aika varma etten tule suhdetta koskaan saamaan. Ikävuodet 18-26 ei ollut minkäänlaista kontaktia miehiin, en heitä koskaan missään edes tavannut sillä olen töissä naisvaltaisella alalla enkä vapaa-ajalla koskaan käynyt missään. 26-vuotiaana liityin Tinderiin ja sain ensimmäisen kerran elämässäni kehuja miehiltä. Tyhmänä luulin että olivat oikeasti kiinnostuneita... Seksiähän nuo vain halusivat (ja valitettavasti sitä myös saivat). Onneksi lopetin nuo hommat, sillä saivat jo valmiiksi matalan mielen vielä matalammaksi. Nyt ei sitten taas ole ollut kahteen vuoteen yhtään minkäänlaista äksöniä ja ajatus suhteesta tuntuu täysin naurettavalta. TIEDÄN etten tule sellaista saamaan. Ihan liian myöhäistä enää. Kyllähän se nyt pahalta tuntuu, kun tiedän missaavani jotain suurta mitä kuitenkin suurin osa ihmisistä tulee elämässään kokemaan. Luojan kiitos en halua lapsia, se tästä vielä puuttuisi että surisin sitäkin. Yksin mennään niin kauan kun tätä kurjuutta kestää.

On Tinderissä ja nettideiteissä myös miehiä jotka etsii oikeaa suhdetta. Sun pitäisi löytää joku niistä. Uskon että voisit löytääkin jos antaisit kohtaamiseen mahdollisuuden. Toisaalta ymmärrän jos ei sitä hommaa jaksa, en minäkään tahdo jaksaa, viestiä kyllä tulee miehiltä mutta onko niistä yksikään yhtään tosissaan tai vakavastiotettava, no aika harva. Mulla on omalla kohdallani tunne että miehen pitäisi olla luonteen puolesta ihan poikkeuksellisen helmi tapaus jotta se voisi mitään hyvää tähän eloon tuoda, ne tavan vonkaajat vain vie energiaa ja jättää tyhjän olon jälkeensä.

Vierailija kirjoitti:

Aika rennolla ja paineettomasti elämään suhtautuvalla mielenlaadulla varustettu nainen pitäis löytyä, että jaksais alkaa satsaamaan.

Ja ehdottomasti omat kämpät.

Kaikki säätö minimiin ja ihan ystävyys ja kaveruus edellä.

Kiitos.

M45

Vähän samantyyppisesti ajattelen, paitsi että haluan kuitenkin olla ihan oikeassa seurustelusuhteessa. Omat kämpät silti ehdottomasti oltava. n47

Vierailija kirjoitti:

Ehkei helppous olekaan elämän tarkoitus? Vaan ihmisenä kasvaminen puolin ja toisin.

Raamatun mukaan oma puoliso on tärkeä huoruuden syntien välttämiseksi. Eli koska irtosuhteet ei ole ok niin oma tuttu kumppani on aktiivisen seksielämän takia hyvä asia. 

Tuntuu vain nykyisin helppous ja hedonistinen nautinnonhakuisuus olevan uusi uskonto.

No voi v, enemmän seksiä sitä saisi kyllä sinkkuna naisena kuin haluttoman miehen vaimona.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestäni toimivassa parisuhteessa elämä on ihanaa. En luota kehenkään toiseen niin paljon kuin mieheeni, hän on paras ystävä ja elämänkumppani. Jaetaan ilot, surut ja murheet yhdessä.

En päivääkään vaihtais pois. Rakkaus toista kohtaan vahvistuu vaan... :)

Ei tätä tämän paremmin voisi sanoa. :)

No, olen ollut sinkkuna ja suhteessa, olen itsenäinen ja koulutettu mutta onnellisin olen nyt, kun olen avioliitossa. 12 vuotta naimisissa, eikä kaduta.

Vierailija kirjoitti:

Koska ihminen on onnellisimmillaan ollessaan perheensä ympäröimänä, rakastettuna, tarvittuna. Sinkku on kuin räntäsateeseen unohdettu katukoira, kukaan ei kaipaa missään eikä kukaan rakasta.

Puhu vaan omasta puolestasi.

Perhe-elämää takana 20 vuotta ja yksinolo on nyt just sitä mitä haluan. Olen erittäin onnellinen kun kukaan ei vaadi yhtään mitään. 

Oikein mielelläni olen tällainen räntäsateessa uitettu kulkukissa:-)

Ap:n mielestä vapaana voi olla helpompaa, mutta suurempi osa oletettavasti arvostaa parisuhdetta ja sen tuomia asioita.

Sama N45

Vierailija kirjoitti:

Aika rennolla ja paineettomasti elämään suhtautuvalla mielenlaadulla varustettu nainen pitäis löytyä, että jaksais alkaa satsaamaan.

Ja ehdottomasti omat kämpät.

Kaikki säätö minimiin ja ihan ystävyys ja kaveruus edellä.

Kiitos.

M45

Parisuhteet tuntuu vanhanaikaisilta. Tulee ensimmäisenä mieleen kulahtanut keski-ikäisten avioliitto tai pari skunta kyhjöttämässä sopuleina samanlaisissa villapaidoissa kumpikaan panostamatta ulkonäköön tai hygieniaan kun ei enää tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Olen 30-vuotias nainen ja halunnut kokea seurustelun 12-vuotiaasta saakka. Ala-asteella tuli ensimmäiset ihastukset, mutta mulle riitti kaverit, en muistaakseni haaveillut seurustelusta. Yläasteella sitten, ajattelin. Yksikään poika ei kuitenkaan lähestynyt mua joten tein kaikki lähestymisyritykset yksin; aina pakit. Kauppiksessa lähestyin vielä kahta poikaa ja kun jälleen sain pakit, masennuin ja aloin olemaan aika varma etten tule suhdetta koskaan saamaan. Ikävuodet 18-26 ei ollut minkäänlaista kontaktia miehiin, en heitä koskaan missään edes tavannut sillä olen töissä naisvaltaisella alalla enkä vapaa-ajalla koskaan käynyt missään. 26-vuotiaana liityin Tinderiin ja sain ensimmäisen kerran elämässäni kehuja miehiltä. Tyhmänä luulin että olivat oikeasti kiinnostuneita... Seksiähän nuo vain halusivat (ja valitettavasti sitä myös saivat). Onneksi lopetin nuo hommat, sillä saivat jo valmiiksi matalan mielen vielä matalammaksi. Nyt ei sitten taas ole ollut kahteen vuoteen yhtään minkäänlaista äksöniä ja ajatus suhteesta tuntuu täysin naurettavalta. TIEDÄN etten tule sellaista saamaan. Ihan liian myöhäistä enää. Kyllähän se nyt pahalta tuntuu, kun tiedän missaavani jotain suurta mitä kuitenkin suurin osa ihmisistä tulee elämässään kokemaan. Luojan kiitos en halua lapsia, se tästä vielä puuttuisi että surisin sitäkin. Yksin mennään niin kauan kun tätä kurjuutta kestää.

Aika jännä. Minulla on ihan päinvastainen kokemus tinderistä. Etsin aikuista suhdetta, jossa molemmilla on omat kodit ja tavattaisiin vain viikonloppuisin ja ehkä kerran viikolla kaiken kivan tekemisen ja yhdessäolon merkeissä niin, että ikävä arki puuttuisi suhteesta lähes kokonaan. Kumma juttu, että minä olen törmännyt tinderissä ja muilla treffipalstoilla vain sellaisiin miehiin, jotka haluaisivat muuttaa mahdollisimman nopeasti yhteen ja tehdä lapsia (jos omia ei vielä ole) tai sitten perustaa uusperheen omien ja minun lasteni kanssa. Uusperheeseen en suostu ikinä. Voin harkita miehen kanssa yhteenmuuttoa aikaisintaan siinä vaiheessa, kun omat lapseni ovat muuttaneet pois kotoa ja sekin vain siinä tapauksessa, jos satun löytämään jonkun poikkeuksellisen helmen.

En viihdy yksin.

Asuin yksin ikävuodet 22-24. Muutoin olen aina asunut jonkun kanssa. Minusta on kiva, kun on joku kotona. Voi jutella, syödä yhdessä ruokaa, lähteä ex tempore käymään jossain yhdessä, ilman vaivalloista sopimista viikko etukäteen. Kun asuin yksin, olin usein yksinäinen. Laitoin harvoin kunnon ruokaakaan. Oikeastaan kokkasin vain silloin, kun tuli vieraita.

Nykyinen mieheni sanoi suhteen alussa, että hänestä on mukavaa tapailla ja viettää silti aikaa itsekseen. Ennen kuin puoli vuotta oli kulunut, hän vietti jo vähintään puolet viikosta minun luonani. Hän oli se, joka ehdotti, että vähemmällä siivouksella päästään, kun asutaan yhtä kotia.

Kummallisen itsekkääksi ja omanapaiseksi on suomi mennyt, kun moni haluaa asua itsekseen ja moni haluaa eroa mitättömistä syistä.

Ennen oli niin, että pääsääntö oli elinikäinen avioliitto ja lapsia niin paljon, kuin vaan sai (ei ollu ehkäisyä) .

Joskus jäi naimattomia naisia tai miehiä. He asuivat usein vanhassa kotitalossaan hoivaten vanhempiaan. Rahallisesti tähän tietty osallistuivat myös naimisiin menneet. (Lain mukaan lasten oli maksettava vanhempiensa vanhuudenhoiva)

Millainen mahtaa olla tuleva polvi, kun ovat tottuneet tällaiseen. Siis ero perheet ja itsensä toteuttaminen ykkösenä.

Teinistä asti unelmoin parisuhteesta, parikymppisenä sellaiseen päädyin ja saimme pari lasta.

Mutta. Parisuhdepakkomielteessäni olin tyytynyt keskivertoon, melko intohimottomaan kaverimeininkiin, joka loppui siihen että mies piti minua itsestäänselvänä kodinkoneena ja itse kittasi työttömänä kaljaa. Lähes jokainen tämän suhteen jälkeen tapailemani mies on ollut parempi vaihtoehto.

Parisuhteeseen alan enää vain sellaisen kanssa jonka kanssa on todellista vetovoimaa. Mutta todellakin ne omat asunnot :)

Vierailija kirjoitti:

Olen 30-vuotias nainen ja halunnut kokea seurustelun 12-vuotiaasta saakka. Ala-asteella tuli ensimmäiset ihastukset, mutta mulle riitti kaverit, en muistaakseni haaveillut seurustelusta. Yläasteella sitten, ajattelin. Yksikään poika ei kuitenkaan lähestynyt mua joten tein kaikki lähestymisyritykset yksin; aina pakit. Kauppiksessa lähestyin vielä kahta poikaa ja kun jälleen sain pakit, masennuin ja aloin olemaan aika varma etten tule suhdetta koskaan saamaan. Ikävuodet 18-26 ei ollut minkäänlaista kontaktia miehiin, en heitä koskaan missään edes tavannut sillä olen töissä naisvaltaisella alalla enkä vapaa-ajalla koskaan käynyt missään. 26-vuotiaana liityin Tinderiin ja sain ensimmäisen kerran elämässäni kehuja miehiltä. Tyhmänä luulin että olivat oikeasti kiinnostuneita... Seksiähän nuo vain halusivat (ja valitettavasti sitä myös saivat). Onneksi lopetin nuo hommat, sillä saivat jo valmiiksi matalan mielen vielä matalammaksi. Nyt ei sitten taas ole ollut kahteen vuoteen yhtään minkäänlaista äksöniä ja ajatus suhteesta tuntuu täysin naurettavalta. TIEDÄN etten tule sellaista saamaan. Ihan liian myöhäistä enää. Kyllähän se nyt pahalta tuntuu, kun tiedän missaavani jotain suurta mitä kuitenkin suurin osa ihmisistä tulee elämässään kokemaan. Luojan kiitos en halua lapsia, se tästä vielä puuttuisi että surisin sitäkin. Yksin mennään niin kauan kun tätä kurjuutta kestää.

Sama täällä, tänä vuonna tulee jo 31 täyteen. Olen tapaillut vuosien varrella satunnaisesti miehiä, mutta en ole ollut kenellekään tarpeeksi hyvä mihinkään vakavampaan. Olisi melkein parempi, etten koskaan olisi päässyt edes sille asteelle, sillä nyt minulla on edes jokin aavistus siitä kaikesta mistä jään paitsi. Ajatus parisuhteesta on tässä vaiheessa täysin utopistinen, en vain ole riittävä.

Kyllä minusta kivan kaverin kanssa on mukavampi elää kuin yksin. Huonosta suhteesta ei nyt varmaan mitän iloa olisi. Asuminen ja muu tulee halvemmaksi kun kaksistaan maksellaan. Ja tietty kun jälkikasvua haluttiin, niin en minä sellaiseen ryhtyisi yksin. Kiva on ollut elää perheenä ja kasvattaa lasta yhdessä. Nyt hän on jo muuttanut pois kotoa ja jatketaan kaksistaan. 

Mökkeily ja veneily on mukavampaa kaksistaan. 

Pariutumisen tarve on biologinen. Minä rakastuin mieheen kemiallisen aivomyrskyn seurauksena, ja onneksi hänkin minuun. Nyt ollaan sitten yhdessä. Simppeliä evoluutiopsykologiaa.

Olin yksinäinen ja onneton sinkkuna.