Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Hoitoa mielenterveysongelmiin on edelleen vaikea saada. Tämä on sellaisena ihmisen mielipide, joka ei tiedä yhtään mistä puhuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Sinulla on ollut paaaaljon helpompi elämä kuin minulla.

Jos kirjoitat ketjuun, jossa trauma muka tulee siitä, että äiti on "tunnekylmä", niin en usko, että lainaamasi tyypin elämä olisi ollenkaan helpompaa kuin sinun.

Tiedän että on.

Itse koen kärsiväni vieläkin lapsuudestani. Meillä oli kyllä vaatteet, ruoka ym. asiat kunnossa, mutta vuorovaikutus vanhempiin oli kylmää. En muista olleeni vanhempieni sylissä, saaneeni haleja, suukkoja tai kehuja. Ruumiillista kuritusta harrastettiin ja muistan sen erityisen nöyryyttävänä. Vanhempani kannattavat vauvanhoidossakin metodia, ettei vauvaa sovi sylitellä liikaa ettei se totu siihen, eivätkä ainakaan lasten nähden osoittaneet hellyyttä myöskään toisiaan kohtaan.

Vielä nykyäänkin minun on vaikea halata ja koskettaa ihmisiä. Parisuhteessakin kosketus tuntuu vähän oudolta ja kiusalliselta. Tavallaan tahdon iholle mutta en viihdy siinä, uskoisin tämän olevan peruja lapsuudesta. Asiassa on hiukan auttanut ongelman tiedostaminen ja olen koittanut työstää asiaa. Tuntuu vain, että syvälle juurtuneista tavoista on vaikea oppia pois.

Olen syntynyt -84. Perheessäni ei ollut alkoholismia tai väkivaltaa. Rahaa ei ollut tuhlattavaksi asti, mutta kaikki tarpeellinen saatiin. Totta kai lama kosketti jollain tavalla, koulussa kierrätettiin vanhoja koulutavaroita, kun ei ollut varaa uusiin ja opettajat olivat välillä lomautettuna, mutta ei meitä lapsia siitä vaadittu ahdistumaan. Ne oli aikuisten murheita.

Kävin pientä kyläkoulua, oppilaita oli yhteensä noin 50. Äkkiä muistellen ei tule mieleen yhtään avioerolasta. Parissa kodissa oli tunnetusti työttömyyttä ja alkoholismia. 

Mulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuus. Olen syntynyt -85. Äidillä oli traumoja (eroperhe ja juoppo isä), joten ne kyllä näkyivät kasvatuksessamme. Olin kaunis tyttö, jolla on äärimmäisen huono itsetunto ja olen edelleen aika ahdistunut, myös kaksi kertaa eronnut lasteni isistä, joten sitoutuminen on minulle vaikeaa. En kuitenkaan harrasta mitään irtosuhteita tms. Tietyt asiat lapsuudessani (koulukiusaus, äidin suhtautuminen meihin tyttöihin, seksuaalikasvatuksen puute, isän läsnäolon puute yms) varmasti vaikuttaneet näihin, mutta pääsääntöisesti lapsuuteni oli onnellinen ja nykyään olen hyvässä työssä ja myös vanhempien kanssa erittäin hyvissä väleissä.

Monilla ystävilläni oli vanhemmat, jotka joivat joka viikonloppu. Muistan joskus 6lk kun kaverini äiti oksensi vessassa kännissä, olin heillä yökylässä... koko kylä tiesi, että missä perheissä ryypätään, mutta ääneen ei puhuttu asioista. Sitten oli paljon niitä, jotka saivat selkäänsä. Opettajakin saattoi vielä ala-asteella (1990!!) lyödä kepillä sormille. Monilla kavereilla on äitisuhteet huonoja yms. Paljon on kyllä kaikkea, kun alkaa miettimään..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Sinulla on ollut paaaaljon helpompi elämä kuin minulla.

Jos kirjoitat ketjuun, jossa trauma muka tulee siitä, että äiti on "tunnekylmä", niin en usko, että lainaamasi tyypin elämä olisi ollenkaan helpompaa kuin sinun.

Tiedän että on.

Onko ongelmasi tässä ketjussa esitettyjä pseudo-ongelmia? Toisia ihmisiä on potkittu ja lyöty koulussa, eletty vuosia, koska yhteiskunta on kieltänyt antamasta edes minimitoimeentuloa. Ihan ilman traumaa!

Sisarukseni on syntynyt 60-luvulla, itse 80-luvulla, ja varttumistarinoitamme vertaillessa on kyllä näkynyt selkeä muutos siinä, mikä on kulloinkin ollut normaalia kasvatusta. Sisarustani kohtaan on mm. käytetty säännöllisesti väkivaltaa (enkä nyt puhu mistään luunapista), mutta se on ollut siihen aikaan normaalia kurinpitoa ja kasvatusta, koulutovereidenkin perheissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Itseäni ei ole koskaan kuritettu fyysisesti. Hänen nuoruudessaan myös alkoholi on näytellyt paljon nykyistä voimakkaampaa roolia perheissä, ei omassamme, mutta useiden muiden. Silloin nämä asiat eivät niinkään ole olleet poikkeustapauksia, vaan tola, jolla asiat olivat.

Varmasti aivan kaikki sukupolvet ovat omalla tavallaan traumatisoituneet. Nykypolven traumat vain ovat erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

Todella monet käyttäytymismallit opitaan refleksin tasolle. Juuri tämän takia niin moni vanhempi tajuaa niin monessa tilanteessa että nyt käyttäydyin juuri niin kuin lupasin etten ikinä käyttäydy. Näiden käyttäytymismallien hävittäminen vaatii paljon töitä oman itsen kanssa. esim. kotiväkivalta menee erittäin helposti sukupolvelta toiselle juuri siksi että mallit ovat refleksinomaisia ja tilanteissa ei ehdi ajatella.

Moniko näistä 80-90 lukujen traumalapsista käy tai on käynyt terapautilla, kysyn vaan. 

Ihan varmasti on traumatisoituneita tapauksia ja ne joilla ei mitään sen kummenpaa esiinny, tuntevat huonommuutta ja kehittävät äkkiä jonkun muodikkaan trauman. Nykyään kun sellainen pitää kaikilla  olla. Asiaan kuuluvasti se trauma on aina muiden aiheuttama, useimmiten omien läheisten.

Vierailija kirjoitti:

Moniko näistä 80-90 lukujen traumalapsista käy tai on käynyt terapautilla, kysyn vaan. 

Ihanaa, että sellaiseen on nykyään mahdollisuus - edes yrittää katkaista traumojen siirtyminen sukupolvelta toiselle. Moni nykypäivän nuori kärsii tietämättään vaikkapa isovanhempansa sotakokemuksista.

Toinen vanhemmistani oli fyysisesti väkivaltainen. Häneen menetin luottamukseni jo ala-asteiässä. Toinen ei ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta etäinen ja kiinnostunut lähinnä omista asioistaan. Hän oli myös taipuvainen mitätöimään lapsiaan monilla tavoilla systemaattisesti.

Perhe-elämässä iso pettymys minulle on ollut se, että tämä ei-väkivaltainen vanhempikaan ei kokenut lasten pahoinpitelyä ongelmaksi, vaan pyrki jopa avioeron jälkeen suojelemaan väkivaltaista vanhempaa lasten hyvinvoinnin kustannuksella.

Sairas perhe-elämämme on yhä tabu, mistä ei ole hyväksyttyä puhua. Olen todella pettynyt kumpaankin vanhempaani ja ajattelen, että olisi ollut parempi, etteivät he olisivat koskaan lapsia hankkineet.

- kasarityttö

Nykyajan lapset valittaa aikuisina siitä, kun vanhemmat oli koko lapsuuden naama kiinni älypuhelimissa. Läsnäoloa ei ollut yhtään jne. Tätä henkistä tyhjiötä he sitten paikkaavat omalla tavallaan. Ennen älypuhelimia kaikki oli paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Moniko näistä 80-90 lukujen traumalapsista käy tai on käynyt terapautilla, kysyn vaan. 

Minä käyn. Nyt on käynnissä toinen Kelan tukema psykoterapiajakso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

Todella monet käyttäytymismallit opitaan refleksin tasolle. Juuri tämän takia niin moni vanhempi tajuaa niin monessa tilanteessa että nyt käyttäydyin juuri niin kuin lupasin etten ikinä käyttäydy. Näiden käyttäytymismallien hävittäminen vaatii paljon töitä oman itsen kanssa. esim. kotiväkivalta menee erittäin helposti sukupolvelta toiselle juuri siksi että mallit ovat refleksinomaisia ja tilanteissa ei ehdi ajatella.

Tämä on aivan totta.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

:D :D :D .D :D :D :D :D :D :D :D :D :D :D

Ei Suomessa ole ollut sotaa 80-90-luvuilla syntyneiden elinaikana. Ihan oikeasti, käyttäkää nyt niitä aivojanne. Älkääkä nyt alkako lässyttää jostain nomta sukupolvea kestäneistä "sotatraumoista" :D :D :D :D

Jos sota aiheuttaisi sellaisia traumoja, kaikissa muissa maissa oltaisiin paljon traumatisoituneempia kuin Suomessa. Tai sitten suomalaiset ovat todella paljon heikompaa tekoa kuin muut ihmiset.

Kuten sanoin, käyttäkää aivojanne. Yrittäkään pohtia oikeita syitä, älkää toistelko papukaijana typeriä sotajuttujanne.

sellaistaelämäon kirjoitti:

Miten olisi LAMA!

Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.

Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.

Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.

Mistä sodasta te täällä puhutte?

Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)

Aika ongelmaisiahan tänä aikana syntyneiden vanhemmat ovat. Mielenterveysongelmat esimerkiksi ovat niin kovan luokan tabu, että minua ovat vanhemmat yrittäneet estää hakeutumasta masennuksen takia hoitoon aivan ihmeellisillä väitteillä. Ilmeisesti lapsen käynnit terapiassa koettiin jotenkin hävettävinä.

- kasarityttö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Sinulla on ollut paaaaljon helpompi elämä kuin minulla.

Enhän sinun oloistasi tiedä. Mutta kerron omastani. Kasvoin maalla viisilapsisessa perheessä yhden huoneen ja keittiön talossa. Isä oli viikot töissä. Vaattesiin saatiin vaateavustusta kunnalta. Koulumatkat 6km käveltiin. Tämä oli 60 -lukua. 70 -luvulla muutettiin Etelä-Suomeen ja saatiin "iso" asunto vuokralle. Kaksi huonetta ja keittiö, kylmä vesi, ulkohuusi. Äiti hoiti rikkaan perheen kotia ja lapsia, isä oli tehtaalla töissä. Me lapset saatiin vapaasti juosta kakaralaumoissa, tehdä kepposia, ampua ilmakiväärillä, avaimet kaulassa. Tehtiin ite läksyt, laitettiin ruokaa ja siivottiin. Viikonloppuisin isä juopotteli ja poltti tupakkia kavereiden kanssa välillä meillä, välillä jonkun muun kotona, mutta ei sitä koettu negatiiviseksi, koska kaikki olivat kivoja ja seurallisia. Mutta kiltti isä oli lapsille ja halasi välillä ja antoi taskurahaa. Ja äiti aina turvallinen ja luotettava. Meistä kasvoi itsenäisiä, toimeliaita ja vailla traumoja olevia. Hankimme ammatit ja työt ja omat perheet. Lapsuudesta on hyvät muistot. 

Ehkä olimme liiankin toimeliaita, jonka vuoksi 80- ja 90 -luvun lapsistamme kasvoi liian helpolla päässeitä ja liian avuttomia, jotka tekevät ongelman mitättömistäkin asioista. Ovat saaneet rakkautta, huomiota, heitä on opetettu ajamaan pyörällä, uimaan ja monenmoista, mitä itse opettelimme ilman vanhempia lapsena. Ehkä he saivat liikaa rahaa ja materialista hyvää, liikaa opastusta ja liian vähän itsenäisyyttä. Heistä tuli vuosiksi aikuistumisen jälkeen vähän avuttomia ja aikuistuminen oli hidasta. Oli jopa pakko vähän vähentää auttamista aikuisena ja potkia pehvalle. Nyt kolmekymppisinä he ovat jo vähän reippaampia ja paremmin ohjakset omissa käsissä. Hyvät ammatit heillä kyllä on ja perhettäkin. 

Vierailija kirjoitti:

sellaistaelämäon kirjoitti:

Miten olisi LAMA!

Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.

Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.

Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.

Mistä sodasta te täällä puhutte?

Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)

Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.