Lue keskustelun säännöt.
Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
18.02.2019 |
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.
Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.
Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.
Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.
On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?
Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?
Tottahan tuo on ainakin jos peilaa näitä vastauksia! Yhyy, älkää viekö mun traumaa... mun ukki oli sodassa v 43 ja kuoli v 60 mutta SILTI se on varmaan syy siihen että mulla on paha olo enkä viihdy työssäni/masennun/ juon.
Mun faija oli onnekas ohiammuttu sodassa, äiti jäi orvoksi juuri sodan alettua. Kumpikin iloitsi siitä että selvisi ja rakensivat hartiavoimin hyvän vaikka köyhän elämän itsellern ja minulle. Rakastivat lapsenlapsiaan (syntyneet 80-90 luvuilla) ja valitettavasti kuolivat liian aikaisin. Jos heillä oli sodasta joku trauma hoitivat sen keskenään eivätkä kaataneet minun niskaani. Jos olisivatkin ei minun silti tarvinnut jatkaa sitä pidemmälle - eihän se ollut minun sotani.
Omat lapseni elivät laman jaloissa mutta se ei ollut heidän lamansa. Me vanhemmat teimme heidän lapsuudestaan niin hyvän kuin voimme. Se että oli köyhä ja työtön silloin ei ollut mikään syy traumatisoitua. Onnettomia ei oltu
Vaikea ymmärtää miten jollain ihmisillä kertyy runsaasti vuosia mittariin, mutta mitään henkistä kasvua ei tapahdu.
Eiköhän se ole juuri sitä kasvua että ottaa henkisen "niska-perseotteen" elämästä ja tekee siitä ITSE niin hyvän kuin osaa eikä jää lattialle makaamaan ja valittamaan.
Alkoholisti/narkkari/väkivaltaperheet sitten erikseen, niihinkin saa apua.
Mitä apua niihin mielestäsi saa? Ei meidän perheemme väkivaltaan kukaan koskaan puuttunut. Joskus lapsia pahoinpideltiin jopa julkisella paikalla, mutta ei siitä mitään seurannut.
Kerroitko asiasta poliisille, opettajalle, terveydenhoitajalle, sosiaalitädille, mummolle?? Jos heistä kukaan ei reagoinut niin ovat syyllistyneet rikokseen. Ihan pieni lapsi ei tietenkään osaa tällaiseen hakea apua mutta koululainen kylläkin jos uskaltaa avata suunsa. Toki ymmärrän että lapsi pelkää viimeiseen asti vanhempien vihaa ja toisaalta perheen hajoamista mutta luulisi että äärimmäisessä hädässä on pakko avata suunsa.
Kuten totesin aiemmin, niin terveydenhoitaja totesi minulle, että minun pitäisi ymmärtää kuormittuneita vanhempiani. Ja mummo heitti pois kirjeet, joissa kerroin vanhemman lyövän, jottei vanhempi saisi niitä käsiinsä ja suuttuisi. Sen enempää en lapsena tämän asian eteen ymmärtänyt tehdä, kun suhtautuminen kertomaani oli näin musertavaa.
Jep, samanlaiset kokemukset täälläkin. Naapurit soitti meille ajoittain poliisit, kun isä huusi ja riehui kotona kännipäissään, mutta joka ikinen kerta hän onnistui skarppaamaan niin, että sai puhuttua poliisit lähtemään pois ja entinen meno senkun jatkui. Kerroin kahdelle aikuiselle perhetutullemme tilanteesta kotona, ensimmäisen vastaus oli ankara nuhtelu ("miten kehtaat puhua vanhemmistasi tuohon tapaan"), toisen vastaus oli "voi voi, koitahan pärjätä". Viimeisen kerran rohkaistuin yläasteikäisenä menemään paikalliselle A-klinikalle kertomaan ammattilaiselle asiasta, joka sitten lähetti vanhemmilleni kirjeitse pyynnön tulla keskustelemaan kanssaan. Vanhemmat vain heittivät kirjeen pois, eikä klinikalta tietääkseni yritetty ottaa perheeseemme yhteyttä enää sen jälkeen. Ainoa seuraus oli, että vanhemmat olivat vihaisia minulle ja syyttivät minua siitä, että yritin heidän mielestä hajottaa perheemme, sekä pelottelivat että minut ja pikkusisarukseni viedään pois ja sitten emme näe vanhempiamme enää. Tämä oli sen verran lannistava kokemus, että luotto meni tuolloin aikuisiin pitkäksi aikaa enkä enää yrittänyt hakea apua ulkopuolisilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.
Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.
Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.
Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.
On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?
Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?
Tottahan tuo on ainakin jos peilaa näitä vastauksia! Yhyy, älkää viekö mun traumaa... mun ukki oli sodassa v 43 ja kuoli v 60 mutta SILTI se on varmaan syy siihen että mulla on paha olo enkä viihdy työssäni/masennun/ juon.
Mun faija oli onnekas ohiammuttu sodassa, äiti jäi orvoksi juuri sodan alettua. Kumpikin iloitsi siitä että selvisi ja rakensivat hartiavoimin hyvän vaikka köyhän elämän itsellern ja minulle. Rakastivat lapsenlapsiaan (syntyneet 80-90 luvuilla) ja valitettavasti kuolivat liian aikaisin. Jos heillä oli sodasta joku trauma hoitivat sen keskenään eivätkä kaataneet minun niskaani. Jos olisivatkin ei minun silti tarvinnut jatkaa sitä pidemmälle - eihän se ollut minun sotani.
Omat lapseni elivät laman jaloissa mutta se ei ollut heidän lamansa. Me vanhemmat teimme heidän lapsuudestaan niin hyvän kuin voimme. Se että oli köyhä ja työtön silloin ei ollut mikään syy traumatisoitua. Onnettomia ei oltu
Vaikea ymmärtää miten jollain ihmisillä kertyy runsaasti vuosia mittariin, mutta mitään henkistä kasvua ei tapahdu.
Eiköhän se ole juuri sitä kasvua että ottaa henkisen "niska-perseotteen" elämästä ja tekee siitä ITSE niin hyvän kuin osaa eikä jää lattialle makaamaan ja valittamaan.
Alkoholisti/narkkari/väkivaltaperheet sitten erikseen, niihinkin saa apua.
Mitä apua niihin mielestäsi saa? Ei meidän perheemme väkivaltaan kukaan koskaan puuttunut. Joskus lapsia pahoinpideltiin jopa julkisella paikalla, mutta ei siitä mitään seurannut.
Kerroitko asiasta poliisille, opettajalle, terveydenhoitajalle, sosiaalitädille, mummolle?? Jos heistä kukaan ei reagoinut niin ovat syyllistyneet rikokseen. Ihan pieni lapsi ei tietenkään osaa tällaiseen hakea apua mutta koululainen kylläkin jos uskaltaa avata suunsa. Toki ymmärrän että lapsi pelkää viimeiseen asti vanhempien vihaa ja toisaalta perheen hajoamista mutta luulisi että äärimmäisessä hädässä on pakko avata suunsa.
Kuten totesin aiemmin, niin terveydenhoitaja totesi minulle, että minun pitäisi ymmärtää kuormittuneita vanhempiani. Ja mummo heitti pois kirjeet, joissa kerroin vanhemman lyövän, jottei vanhempi saisi niitä käsiinsä ja suuttuisi. Sen enempää en lapsena tämän asian eteen ymmärtänyt tehdä, kun suhtautuminen kertomaani oli näin musertavaa.
Jep, samanlaiset kokemukset täälläkin. Naapurit soitti meille ajoittain poliisit, kun isä huusi ja riehui kotona kännipäissään, mutta joka ikinen kerta hän onnistui skarppaamaan niin, että sai puhuttua poliisit lähtemään pois ja entinen meno senkun jatkui. Kerroin kahdelle aikuiselle perhetutullemme tilanteesta kotona, ensimmäisen vastaus oli ankara nuhtelu ("miten kehtaat puhua vanhemmistasi tuohon tapaan"), toisen vastaus oli "voi voi, koitahan pärjätä". Viimeisen kerran rohkaistuin yläasteikäisenä menemään paikalliselle A-klinikalle kertomaan ammattilaiselle asiasta, joka sitten lähetti vanhemmilleni kirjeitse pyynnön tulla keskustelemaan kanssaan. Vanhemmat vain heittivät kirjeen pois, eikä klinikalta tietääkseni yritetty ottaa perheeseemme yhteyttä enää sen jälkeen. Ainoa seuraus oli, että vanhemmat olivat vihaisia minulle ja syyttivät minua siitä, että yritin heidän mielestä hajottaa perheemme, sekä pelottelivat että minut ja pikkusisarukseni viedään pois ja sitten emme näe vanhempiamme enää. Tämä oli sen verran lannistava kokemus, että luotto meni tuolloin aikuisiin pitkäksi aikaa enkä enää yrittänyt hakea apua ulkopuolisilta.
Tuo on ihan hirveää huomata miten aikuiset pyrkivät yleensä suojelemaan toisia aikuisia, viis siitä miten kamala tilanne lasten näkökulmasta on. Tuollaiset kokemukset jättävät yleisellä tasolla voimakkaan epäluottamuksen ihmisiä kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään jos nään jonkun vanhemman, isän tai äidin hellivän lapsiaan tai sanovan heille jotain kaunista. Niin minulle tulee todella vaivautunut olo. Etenkin jos joku sanoo että, rakastaa toista.
Niin epäluonnollista ja outoa.
Onko sinulla omia lapsia? Minun piti ihan opettelemalla opetella tämä kun sain lapsen. Se ei tuntunut luontevalta, mutta kyllä sen oppii ja se on tosi parantava tunne kun siitä tulee luonnollista omien lasten kanssa.
No ei ole, enkä ymmärrä miksi kukaan haluaisi lapsia. Aivoissani ei ole sellaista osaa joka näkisi lapset ihanina.
Vanhemmat kehtaavat vielä syyllistää siitäkin kun eivät saa lapsenlapsia.
Miksi minun pitäisi heille tehdä lapsen lapsi leluksi, kun oma lapsi ei ollut rakkauden arvoinen?
näinpä kirjoitti:
Tuskin se on mihinkään vuosikymmeneen sidottua. Synnyin 90-luvulla, joten olen kasvanut enimmäkseen 2000-luvulla. En koe traumatisoituneeni, mutta etäiset välit minulla oli vanhempiini jo lapsuudessa. Ulospäin kaikki oli varmasti hyvin, mutta seinien sisällä tilanne oli toinen (vanhempani tuskin näkevät toiminnassaan vieläkään mitään väärää). Tunnekylmiksi heitä voisi luonnehtia (lapsena ei halattu tai muuten koskettu positiivisesti, pahimpina vuosina ihan valehtelematta kuulin vanhempien huutavan meille lapsille enemmän kuin puhuivat normaalilla äänellä. Puhuttu siis ei muuten kuin kotitöihin käskiessä tai komennettaessa). Fyysistä väkivaltaa (vai sanotaanko "lievempää" tukistaminen, läpsäisy, piiska jne. kurittamiseksi?) käyttivät viikoittain vuosien ajan väsymystään/kyvyttömyyttään. Rahaa oli vähän monen lapsen takia, mutta siitä en varsinaisesti kärsinyt (pihiyden ymmärtää nyt myöhemmin). Vanhemmat olivat/ovat uskonnollisia, joten synti- ja helvetti tulivat jo pienenä lapsena tutuiksi (aivan pienestäkin uhkailu). En ole kenellekään tästä kasvotusten puhunut tai hakenut apua mahdollisiin mielenterveysongelmiini, päivä kerrallaan. Toivottavasti nykyään on jo paremmat resurssit, jotta lasten ja nuorten kaltoinkohtelu huomattaisiin ja siihen puututtaisiin paremmin!
Nuo ovat ihan tarpeeksi rankkoja kokemuksia kenelle tahansa, että menee vähän päästään kieroon.
Todennäköisesti sinullekin tekisi hyvää terapia jossain vaiheessa elämääsi.
Vierailija kirjoitti:
näinpä kirjoitti:
Tuskin se on mihinkään vuosikymmeneen sidottua. Synnyin 90-luvulla, joten olen kasvanut enimmäkseen 2000-luvulla. En koe traumatisoituneeni, mutta etäiset välit minulla oli vanhempiini jo lapsuudessa. Ulospäin kaikki oli varmasti hyvin, mutta seinien sisällä tilanne oli toinen (vanhempani tuskin näkevät toiminnassaan vieläkään mitään väärää). Tunnekylmiksi heitä voisi luonnehtia (lapsena ei halattu tai muuten koskettu positiivisesti, pahimpina vuosina ihan valehtelematta kuulin vanhempien huutavan meille lapsille enemmän kuin puhuivat normaalilla äänellä. Puhuttu siis ei muuten kuin kotitöihin käskiessä tai komennettaessa). Fyysistä väkivaltaa (vai sanotaanko "lievempää" tukistaminen, läpsäisy, piiska jne. kurittamiseksi?) käyttivät viikoittain vuosien ajan väsymystään/kyvyttömyyttään. Rahaa oli vähän monen lapsen takia, mutta siitä en varsinaisesti kärsinyt (pihiyden ymmärtää nyt myöhemmin). Vanhemmat olivat/ovat uskonnollisia, joten synti- ja helvetti tulivat jo pienenä lapsena tutuiksi (aivan pienestäkin uhkailu). En ole kenellekään tästä kasvotusten puhunut tai hakenut apua mahdollisiin mielenterveysongelmiini, päivä kerrallaan. Toivottavasti nykyään on jo paremmat resurssit, jotta lasten ja nuorten kaltoinkohtelu huomattaisiin ja siihen puututtaisiin paremmin!
Nuo ovat ihan tarpeeksi rankkoja kokemuksia kenelle tahansa, että menee vähän päästään kieroon.
Todennäköisesti sinullekin tekisi hyvää terapia jossain vaiheessa elämääsi.
Ehkä terapia tai keskustelu jonkun kanssa auttaisi, sitä vain on niin vahva tarve pärjätä itse. Haluan itse lapsia, mutta hieman mietityttää, jos minulle käy samoin (en usko väkivaltaan turvautuvani tai jättäväni lapsia huolehtimaan itestään/toisistaan ja kodista, kuten vanhempani tekivät, mutta mitä jos minäkin väsyn tai en osaa luoda lapsille henkisesti turvallista ja tervettä kasvuympäristöä, jossa lapset uskaltavat olla lapsia ja näyttää tunteensa, itkeä ja nauraa?).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
näinpä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
näinpä kirjoitti:
Tuskin se on mihinkään vuosikymmeneen sidottua. Synnyin 90-luvulla, joten olen kasvanut enimmäkseen 2000-luvulla. En koe traumatisoituneeni, mutta etäiset välit minulla oli vanhempiini jo lapsuudessa. Ulospäin kaikki oli varmasti hyvin, mutta seinien sisällä tilanne oli toinen (vanhempani tuskin näkevät toiminnassaan vieläkään mitään väärää). Tunnekylmiksi heitä voisi luonnehtia (lapsena ei halattu tai muuten koskettu positiivisesti, pahimpina vuosina ihan valehtelematta kuulin vanhempien huutavan meille lapsille enemmän kuin puhuivat normaalilla äänellä. Puhuttu siis ei muuten kuin kotitöihin käskiessä tai komennettaessa). Fyysistä väkivaltaa (vai sanotaanko "lievempää" tukistaminen, läpsäisy, piiska jne. kurittamiseksi?) käyttivät viikoittain vuosien ajan väsymystään/kyvyttömyyttään. Rahaa oli vähän monen lapsen takia, mutta siitä en varsinaisesti kärsinyt (pihiyden ymmärtää nyt myöhemmin). Vanhemmat olivat/ovat uskonnollisia, joten synti- ja helvetti tulivat jo pienenä lapsena tutuiksi (aivan pienestäkin uhkailu). En ole kenellekään tästä kasvotusten puhunut tai hakenut apua mahdollisiin mielenterveysongelmiini, päivä kerrallaan. Toivottavasti nykyään on jo paremmat resurssit, jotta lasten ja nuorten kaltoinkohtelu huomattaisiin ja siihen puututtaisiin paremmin!
Nuo ovat ihan tarpeeksi rankkoja kokemuksia kenelle tahansa, että menee vähän päästään kieroon.
Todennäköisesti sinullekin tekisi hyvää terapia jossain vaiheessa elämääsi.
Ehkä terapia tai keskustelu jonkun kanssa auttaisi, sitä vain on niin vahva tarve pärjätä itse. Haluan itse lapsia, mutta hieman mietityttää, jos minulle käy samoin (en usko väkivaltaan turvautuvani tai jättäväni lapsia huolehtimaan itestään/toisistaan ja kodista, kuten vanhempani tekivät, mutta mitä jos minäkin väsyn tai en osaa luoda lapsille henkisesti turvallista ja tervettä kasvuympäristöä, jossa lapset uskaltavat olla lapsia ja näyttää tunteensa, itkeä ja nauraa?).
Se vahva tarve pärjätä itse, on kenen ajatus? Sinun oma, vai sinuun iskostettu.
Onko sinusta heikkoutta jos hoitaa mielenterveyttään? Minusta se on ihan sama asia kuin kävisi fyysistä vaivaa näyttämässä tk:ssa.
Vanhanaikainen ajattelu on tuollaista.
näinpä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
näinpä kirjoitti:
Tuskin se on mihinkään vuosikymmeneen sidottua. Synnyin 90-luvulla, joten olen kasvanut enimmäkseen 2000-luvulla. En koe traumatisoituneeni, mutta etäiset välit minulla oli vanhempiini jo lapsuudessa. Ulospäin kaikki oli varmasti hyvin, mutta seinien sisällä tilanne oli toinen (vanhempani tuskin näkevät toiminnassaan vieläkään mitään väärää). Tunnekylmiksi heitä voisi luonnehtia (lapsena ei halattu tai muuten koskettu positiivisesti, pahimpina vuosina ihan valehtelematta kuulin vanhempien huutavan meille lapsille enemmän kuin puhuivat normaalilla äänellä. Puhuttu siis ei muuten kuin kotitöihin käskiessä tai komennettaessa). Fyysistä väkivaltaa (vai sanotaanko "lievempää" tukistaminen, läpsäisy, piiska jne. kurittamiseksi?) käyttivät viikoittain vuosien ajan väsymystään/kyvyttömyyttään. Rahaa oli vähän monen lapsen takia, mutta siitä en varsinaisesti kärsinyt (pihiyden ymmärtää nyt myöhemmin). Vanhemmat olivat/ovat uskonnollisia, joten synti- ja helvetti tulivat jo pienenä lapsena tutuiksi (aivan pienestäkin uhkailu). En ole kenellekään tästä kasvotusten puhunut tai hakenut apua mahdollisiin mielenterveysongelmiini, päivä kerrallaan. Toivottavasti nykyään on jo paremmat resurssit, jotta lasten ja nuorten kaltoinkohtelu huomattaisiin ja siihen puututtaisiin paremmin!
Nuo ovat ihan tarpeeksi rankkoja kokemuksia kenelle tahansa, että menee vähän päästään kieroon.
Todennäköisesti sinullekin tekisi hyvää terapia jossain vaiheessa elämääsi.
Ehkä terapia tai keskustelu jonkun kanssa auttaisi, sitä vain on niin vahva tarve pärjätä itse. Haluan itse lapsia, mutta hieman mietityttää, jos minulle käy samoin (en usko väkivaltaan turvautuvani tai jättäväni lapsia huolehtimaan itestään/toisistaan ja kodista, kuten vanhempani tekivät, mutta mitä jos minäkin väsyn tai en osaa luoda lapsille henkisesti turvallista ja tervettä kasvuympäristöä, jossa lapset uskaltavat olla lapsia ja näyttää tunteensa, itkeä ja nauraa?).
Väsyminen on 100% varmaa jos lapsia tekee.
Ja jos ei saa nukkua, niin silloin on riskinsä että hermot menee.
Kokeile valvoa vaikka 4 päivää putkeen ja katso millainen olet. Järjestä joku ärsyttävä ääni herättämään sinut puolen tunnin välein.
Jos olet 4 päivän päästä ihan leppoisa ja hyvin voiva, niin ehkä sinussa on jotain ominaisuuksia, jotka tukevat taivaltasi vanhempana.
Lapsi tosin valvottaa monta monta kuukautta putkeen. Ja vaatii koko ajan kaiken huomiosi (kun on pieni).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
näinpä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
näinpä kirjoitti:
Tuskin se on mihinkään vuosikymmeneen sidottua. Synnyin 90-luvulla, joten olen kasvanut enimmäkseen 2000-luvulla. En koe traumatisoituneeni, mutta etäiset välit minulla oli vanhempiini jo lapsuudessa. Ulospäin kaikki oli varmasti hyvin, mutta seinien sisällä tilanne oli toinen (vanhempani tuskin näkevät toiminnassaan vieläkään mitään väärää). Tunnekylmiksi heitä voisi luonnehtia (lapsena ei halattu tai muuten koskettu positiivisesti, pahimpina vuosina ihan valehtelematta kuulin vanhempien huutavan meille lapsille enemmän kuin puhuivat normaalilla äänellä. Puhuttu siis ei muuten kuin kotitöihin käskiessä tai komennettaessa). Fyysistä väkivaltaa (vai sanotaanko "lievempää" tukistaminen, läpsäisy, piiska jne. kurittamiseksi?) käyttivät viikoittain vuosien ajan väsymystään/kyvyttömyyttään. Rahaa oli vähän monen lapsen takia, mutta siitä en varsinaisesti kärsinyt (pihiyden ymmärtää nyt myöhemmin). Vanhemmat olivat/ovat uskonnollisia, joten synti- ja helvetti tulivat jo pienenä lapsena tutuiksi (aivan pienestäkin uhkailu). En ole kenellekään tästä kasvotusten puhunut tai hakenut apua mahdollisiin mielenterveysongelmiini, päivä kerrallaan. Toivottavasti nykyään on jo paremmat resurssit, jotta lasten ja nuorten kaltoinkohtelu huomattaisiin ja siihen puututtaisiin paremmin!
Nuo ovat ihan tarpeeksi rankkoja kokemuksia kenelle tahansa, että menee vähän päästään kieroon.
Todennäköisesti sinullekin tekisi hyvää terapia jossain vaiheessa elämääsi.
Ehkä terapia tai keskustelu jonkun kanssa auttaisi, sitä vain on niin vahva tarve pärjätä itse. Haluan itse lapsia, mutta hieman mietityttää, jos minulle käy samoin (en usko väkivaltaan turvautuvani tai jättäväni lapsia huolehtimaan itestään/toisistaan ja kodista, kuten vanhempani tekivät, mutta mitä jos minäkin väsyn tai en osaa luoda lapsille henkisesti turvallista ja tervettä kasvuympäristöä, jossa lapset uskaltavat olla lapsia ja näyttää tunteensa, itkeä ja nauraa?).
Väsyminen on 100% varmaa jos lapsia tekee.
Ja jos ei saa nukkua, niin silloin on riskinsä että hermot menee.
Kokeile valvoa vaikka 4 päivää putkeen ja katso millainen olet. Järjestä joku ärsyttävä ääni herättämään sinut puolen tunnin välein.
Jos olet 4 päivän päästä ihan leppoisa ja hyvin voiva, niin ehkä sinussa on jotain ominaisuuksia, jotka tukevat taivaltasi vanhempana.
Lapsi tosin valvottaa monta monta kuukautta putkeen. Ja vaatii koko ajan kaiken huomiosi (kun on pieni).
Tiedän, huolehdin lapsena nuoremmista sisaruksistani ja väsyneenä turvauduin väkivaltaan (nopea ratkaisu). Tietenkin se nyt myöhemmin kaduttaa, mutta yritän olla armollisempi itselleni (olin vasta ala-asteikäinen, jolle oli jätetty aikuisen vastuu, enkä ollut nähnyt muuta mallia lasten kasvatukseen). Pitää ottaa asia puheeksi jonkun ammattilaisen kanssa viimeistään ennen kuin kysymys omista lapsista tulee ajankohtaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut osaa kyllä olla katkeria vanhemmilleen ihan kummallista asioista. Ymmärrän sen että ollaan vihaisia jos on ollut väkivaltaa, henkistä alistusta tai kiusaamista, mutta oikeesti, se ettei teidän perheessä ole kaikki puhuneet tunteistaan todella avoimesti, tai ette saaneet harrastaa tiettyä lajia, se EI OLE syy katkeruuteen.
Henkinen väkivalta voi olla pahempaa kuin fyysinen. Mitä tarkoitat, ettei lapsi ole puhunut tunteistaan todella avoimesti? Niistä perusjutuista, kuten kuukautisista tai koulukiusaamisesta, perusturvallisessa kodissa vai? Tietyn lajin halun harrastaminen tarkoittaa näissä keskusteluissa sitä, että mitään muuta harrastusta ei suoda lapselle kuin lenkkeily, koska lapsi voi tehdä sitä yksin ja se ei maksa mitään vanhemmille. Lapsen omaa halua ei edes kysytä, mitä hän haluaisi harrastaa tai jos se mahdollisuus olisi, niin taatusti sitä ei suvaita, vaikka vanhemmilla olisi varaa maksaa vaikka koko kylän lapsien harrastukset. Liittyy sairaalloiseen vallankäyttöön vanhempien puolelta, eikä ainoastaan tuo seikka vaan paljon muutakin siinä samassa paketissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
näinpä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
näinpä kirjoitti:
Tuskin se on mihinkään vuosikymmeneen sidottua. Synnyin 90-luvulla, joten olen kasvanut enimmäkseen 2000-luvulla. En koe traumatisoituneeni, mutta etäiset välit minulla oli vanhempiini jo lapsuudessa. Ulospäin kaikki oli varmasti hyvin, mutta seinien sisällä tilanne oli toinen (vanhempani tuskin näkevät toiminnassaan vieläkään mitään väärää). Tunnekylmiksi heitä voisi luonnehtia (lapsena ei halattu tai muuten koskettu positiivisesti, pahimpina vuosina ihan valehtelematta kuulin vanhempien huutavan meille lapsille enemmän kuin puhuivat normaalilla äänellä. Puhuttu siis ei muuten kuin kotitöihin käskiessä tai komennettaessa). Fyysistä väkivaltaa (vai sanotaanko "lievempää" tukistaminen, läpsäisy, piiska jne. kurittamiseksi?) käyttivät viikoittain vuosien ajan väsymystään/kyvyttömyyttään. Rahaa oli vähän monen lapsen takia, mutta siitä en varsinaisesti kärsinyt (pihiyden ymmärtää nyt myöhemmin). Vanhemmat olivat/ovat uskonnollisia, joten synti- ja helvetti tulivat jo pienenä lapsena tutuiksi (aivan pienestäkin uhkailu). En ole kenellekään tästä kasvotusten puhunut tai hakenut apua mahdollisiin mielenterveysongelmiini, päivä kerrallaan. Toivottavasti nykyään on jo paremmat resurssit, jotta lasten ja nuorten kaltoinkohtelu huomattaisiin ja siihen puututtaisiin paremmin!
Nuo ovat ihan tarpeeksi rankkoja kokemuksia kenelle tahansa, että menee vähän päästään kieroon.
Todennäköisesti sinullekin tekisi hyvää terapia jossain vaiheessa elämääsi.
Ehkä terapia tai keskustelu jonkun kanssa auttaisi, sitä vain on niin vahva tarve pärjätä itse. Haluan itse lapsia, mutta hieman mietityttää, jos minulle käy samoin (en usko väkivaltaan turvautuvani tai jättäväni lapsia huolehtimaan itestään/toisistaan ja kodista, kuten vanhempani tekivät, mutta mitä jos minäkin väsyn tai en osaa luoda lapsille henkisesti turvallista ja tervettä kasvuympäristöä, jossa lapset uskaltavat olla lapsia ja näyttää tunteensa, itkeä ja nauraa?).
Se vahva tarve pärjätä itse, on kenen ajatus? Sinun oma, vai sinuun iskostettu.
Onko sinusta heikkoutta jos hoitaa mielenterveyttään? Minusta se on ihan sama asia kuin kävisi fyysistä vaivaa näyttämässä tk:ssa.
Vanhanaikainen ajattelu on tuollaista.
Ei vanhanaikainen vaan se voi olla kenen tahansa kohdalla, nykyaikanakin. Oravanpyöriä on pyörinyt tiettyjen perheiden juurissa ja viisaat heräävät todellisuuteen katkaisemaan sukujuurien surkean ketjun. Samat mahdollisuudet ovat yhtä lailla 80-90-luvulla syntyneiden vanhemmissa, sisaruksissa ja sukulaisissa. 80-90-luvulla syntyneiden lapsien pitäisi tiedostaa ainakin päälliset rajut ongelmat siten, että itsekin hakeutuisivat etsimään apua, ammattiapua elleivät muuten pysty ilmaisemaan itseään muutakuin välinpitämättömyydellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut osaa kyllä olla katkeria vanhemmilleen ihan kummallista asioista. Ymmärrän sen että ollaan vihaisia jos on ollut väkivaltaa, henkistä alistusta tai kiusaamista, mutta oikeesti, se ettei teidän perheessä ole kaikki puhuneet tunteistaan todella avoimesti, tai ette saaneet harrastaa tiettyä lajia, se EI OLE syy katkeruuteen.
Henkinen väkivalta voi olla pahempaa kuin fyysinen. Mitä tarkoitat, ettei lapsi ole puhunut tunteistaan todella avoimesti? Niistä perusjutuista, kuten kuukautisista tai koulukiusaamisesta, perusturvallisessa kodissa vai? Tietyn lajin halun harrastaminen tarkoittaa näissä keskusteluissa sitä, että mitään muuta harrastusta ei suoda lapselle kuin lenkkeily, koska lapsi voi tehdä sitä yksin ja se ei maksa mitään vanhemmille. Lapsen omaa halua ei edes kysytä, mitä hän haluaisi harrastaa tai jos se mahdollisuus olisi, niin taatusti sitä ei suvaita, vaikka vanhemmilla olisi varaa maksaa vaikka koko kylän lapsien harrastukset. Liittyy sairaalloiseen vallankäyttöön vanhempien puolelta, eikä ainoastaan tuo seikka vaan paljon muutakin siinä samassa paketissa.
Niin ja miksi kukaan jaksaisi olla katkera ilman mitään syytä?
Minä en edes usko mihinkään "liian helpolla" päässeeseen stereotyyppiin, joka täysin turhasta vaan kitisee, eikä ota vastuuta mistään.
Mistä tuollainen hahmo on edes keksitty?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
näinpä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
näinpä kirjoitti:
Tuskin se on mihinkään vuosikymmeneen sidottua. Synnyin 90-luvulla, joten olen kasvanut enimmäkseen 2000-luvulla. En koe traumatisoituneeni, mutta etäiset välit minulla oli vanhempiini jo lapsuudessa. Ulospäin kaikki oli varmasti hyvin, mutta seinien sisällä tilanne oli toinen (vanhempani tuskin näkevät toiminnassaan vieläkään mitään väärää). Tunnekylmiksi heitä voisi luonnehtia (lapsena ei halattu tai muuten koskettu positiivisesti, pahimpina vuosina ihan valehtelematta kuulin vanhempien huutavan meille lapsille enemmän kuin puhuivat normaalilla äänellä. Puhuttu siis ei muuten kuin kotitöihin käskiessä tai komennettaessa). Fyysistä väkivaltaa (vai sanotaanko "lievempää" tukistaminen, läpsäisy, piiska jne. kurittamiseksi?) käyttivät viikoittain vuosien ajan väsymystään/kyvyttömyyttään. Rahaa oli vähän monen lapsen takia, mutta siitä en varsinaisesti kärsinyt (pihiyden ymmärtää nyt myöhemmin). Vanhemmat olivat/ovat uskonnollisia, joten synti- ja helvetti tulivat jo pienenä lapsena tutuiksi (aivan pienestäkin uhkailu). En ole kenellekään tästä kasvotusten puhunut tai hakenut apua mahdollisiin mielenterveysongelmiini, päivä kerrallaan. Toivottavasti nykyään on jo paremmat resurssit, jotta lasten ja nuorten kaltoinkohtelu huomattaisiin ja siihen puututtaisiin paremmin!
Nuo ovat ihan tarpeeksi rankkoja kokemuksia kenelle tahansa, että menee vähän päästään kieroon.
Todennäköisesti sinullekin tekisi hyvää terapia jossain vaiheessa elämääsi.
Ehkä terapia tai keskustelu jonkun kanssa auttaisi, sitä vain on niin vahva tarve pärjätä itse. Haluan itse lapsia, mutta hieman mietityttää, jos minulle käy samoin (en usko väkivaltaan turvautuvani tai jättäväni lapsia huolehtimaan itestään/toisistaan ja kodista, kuten vanhempani tekivät, mutta mitä jos minäkin väsyn tai en osaa luoda lapsille henkisesti turvallista ja tervettä kasvuympäristöä, jossa lapset uskaltavat olla lapsia ja näyttää tunteensa, itkeä ja nauraa?).
Se vahva tarve pärjätä itse, on kenen ajatus? Sinun oma, vai sinuun iskostettu.
Onko sinusta heikkoutta jos hoitaa mielenterveyttään? Minusta se on ihan sama asia kuin kävisi fyysistä vaivaa näyttämässä tk:ssa.
Vanhanaikainen ajattelu on tuollaista.
Ei vanhanaikainen vaan se voi olla kenen tahansa kohdalla, nykyaikanakin. Oravanpyöriä on pyörinyt tiettyjen perheiden juurissa ja viisaat heräävät todellisuuteen katkaisemaan sukujuurien surkean ketjun. Samat mahdollisuudet ovat yhtä lailla 80-90-luvulla syntyneiden vanhemmissa, sisaruksissa ja sukulaisissa. 80-90-luvulla syntyneiden lapsien pitäisi tiedostaa ainakin päälliset rajut ongelmat siten, että itsekin hakeutuisivat etsimään apua, ammattiapua elleivät muuten pysty ilmaisemaan itseään muutakuin välinpitämättömyydellä.
No onhan se vanhanaikaista, vaikka sitä esiintyy vielä nykyäänkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, en minäkään saanut mitään apua lapsena vaikka naapurit kuuli ja näki kuinka isä riehuu kännissä. Täällä vissiin joillain on niin paljon omia traumoja että on pitänyt kuolettaa kaikki tunteet, ja siksi heitä ärsyttää että kaikki muut eivät teekään niin.
Totta! Osasta traumatisoituneista lapsista on kasvanut tunnevammaisia ja epäempaattisia ihmisiä.
Ne jotka kokivat suhteellisen normaalin lapsuuden kokevat nyt surua siitä miten tunnevammaiset kohtelevat heitä työyhteisössä, viranomaisissa ja parisuhteissa.
Eli lapsena traumatisoituneet siirtävät nyt traumansa muille, jotka sitten taas masentuvat.
En sano että kaikki, mutta kyllä tämä ilmiö on havaittavissa nykyään.
Sanotaan että hyväksikäytetyistä voi tulla itse hyväksikäyttäjiä. Sosiaaliohjaajissa näkee paljon erittäin tatuoituja ihmisiä tai viilleiltyjä käsivarsia. Osalla taas on risti kaulassa ja toimivat muka hyvänä samarialaisena, mutta ovat sisältä itse piruja.
Nämä viimeiseksi mainitut jotka esittävät hyvää ovat heistä vaarallisempia. Kielenkannat päästävät ulos sellaista mitä empaattinen ihminen ei lauo.
Osalla tosin saattaa olla lapsuus jossain lahkossa.[/
Taidat kyllä puhua valtauskonnon jäsenistä eli yhdestä protestanttisesta suuntauksesta!!
No joo. Mua ei ole kastettu ja vanhemmistani kumpikaan ei ole mikään pomojen perseennuolijoita. Jos siis sitä kysyit. Akateemiset vanhemmat kuitenkin kuten minä ja siskoni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, en minäkään saanut mitään apua lapsena vaikka naapurit kuuli ja näki kuinka isä riehuu kännissä. Täällä vissiin joillain on niin paljon omia traumoja että on pitänyt kuolettaa kaikki tunteet, ja siksi heitä ärsyttää että kaikki muut eivät teekään niin.
Totta! Osasta traumatisoituneista lapsista on kasvanut tunnevammaisia ja epäempaattisia ihmisiä.
Ne jotka kokivat suhteellisen normaalin lapsuuden kokevat nyt surua siitä miten tunnevammaiset kohtelevat heitä työyhteisössä, viranomaisissa ja parisuhteissa.
Eli lapsena traumatisoituneet siirtävät nyt traumansa muille, jotka sitten taas masentuvat.
En sano että kaikki, mutta kyllä tämä ilmiö on havaittavissa nykyään.
Sanotaan että hyväksikäytetyistä voi tulla itse hyväksikäyttäjiä. Sosiaaliohjaajissa näkee paljon erittäin tatuoituja ihmisiä tai viilleiltyjä käsivarsia. Osalla taas on risti kaulassa ja toimivat muka hyvänä samarialaisena, mutta ovat sisältä itse piruja.
Nämä viimeiseksi mainitut jotka esittävät hyvää ovat heistä vaarallisempia. Kielenkannat päästävät ulos sellaista mitä empaattinen ihminen ei lauo.
Osalla tosin saattaa olla lapsuus jossain lahkossa.[/
Taidat kyllä puhua valtauskonnon jäsenistä eli yhdestä protestanttisesta suuntauksesta!!
No joo. Mua ei ole kastettu ja vanhemmistani kumpikaan ei ole mikään pomojen perseennuolijoita. Jos siis sitä kysyit. Akateemiset vanhemmat kuitenkin kuten minä ja siskoni.
Mun narsistivanhempi on uskovainen silloin, kun siitä on hänelle hyötyä. Suuri esitys astuu esiin, kun on sen tarve. Muutoin on aina elänyt ja elää ihan täysin päinvastoista elämää. Kuppasi vanhempansa ovelasti, myös puolisonsa. Hirviö lapsilleen. Seurakunta ei sitä nähnyt.
Huom. Traumat puskevat esiin vasta kun saa omia lapsia. Ekan lapsen syntymään asti minäkin ajattelin miten hyvät vanhemmat minulla on ollut, koska elin vielä kiinni heissä ja heitä varten.
Olin ollut äitini terapeutti ja isäni sylkykuppi mutta en tajunnut kuin vasta lapseni myötä, että kukaan lastaan rakasrava vanhempi ri toimi kuten omat vanhempani olivat toimineet. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen, ja yleensä sitä enemmän lojaali, mitä huonommin kohdellaan (esim. minulla ei ollut mitään murrosikää).
N82
Vierailija kirjoitti:
Huom. Traumat puskevat esiin vasta kun saa omia lapsia. Ekan lapsen syntymään asti minäkin ajattelin miten hyvät vanhemmat minulla on ollut, koska elin vielä kiinni heissä ja heitä varten.
Olin ollut äitini terapeutti ja isäni sylkykuppi mutta en tajunnut kuin vasta lapseni myötä, että kukaan lastaan rakasrava vanhempi ri toimi kuten omat vanhempani olivat toimineet. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen, ja yleensä sitä enemmän lojaali, mitä huonommin kohdellaan (esim. minulla ei ollut mitään murrosikää).
N82
Samanlaista oli minullakin. En uskaltanut uhmata vanhempia, kun kotona oli niin turvatonta muutenkin. Omille tunteille ei ollut mitään tilaa.
Nykyaikana pitäisi kyllä aikuisten ottaa vastuu jos näkee pahoinpitelyä vaikka eikä vain olla hys hys pitää kunnioittaa vanhempia. Pitää tehdä se lastensuojeluilmoitus niin monta kertaa, että siihen reagoidaan.
Ihmettelem miten joku voi olla puuttumatta. jos näkee julkisesti pahoinpitelyä tai kuulee mäiskintää oven takaa.
Ei traumoja, onnellinen lapsuus oli vuorotyötä tekevien vanhempien kanssa. Työttömyyttä ei perheessä ollut missään vaiheessa eli ei lama ei vaikuttanut niin suuresti. Asuttiin pienesti eikä ollut paljoa leluja tms, mutta rahaa riitti kivasti harrastuksiin ja lahjaksi sai merkkivaatteitakin välillä. Vanhemmat ovat yhä yhdessä ja olemme lämpimissä väleissä.
N 1990
Tuskin se on mihinkään vuosikymmeneen sidottua. Synnyin 90-luvulla, joten olen kasvanut enimmäkseen 2000-luvulla. En koe traumatisoituneeni, mutta etäiset välit minulla oli vanhempiini jo lapsuudessa. Ulospäin kaikki oli varmasti hyvin, mutta seinien sisällä tilanne oli toinen (vanhempani tuskin näkevät toiminnassaan vieläkään mitään väärää). Tunnekylmiksi heitä voisi luonnehtia (lapsena ei halattu tai muuten koskettu positiivisesti, pahimpina vuosina ihan valehtelematta kuulin vanhempien huutavan meille lapsille enemmän kuin puhuivat normaalilla äänellä. Puhuttu siis ei muuten kuin kotitöihin käskiessä tai komennettaessa). Fyysistä väkivaltaa (vai sanotaanko "lievempää" tukistaminen, läpsäisy, piiska jne. kurittamiseksi?) käyttivät viikoittain vuosien ajan väsymystään/kyvyttömyyttään. Rahaa oli vähän monen lapsen takia, mutta siitä en varsinaisesti kärsinyt (pihiyden ymmärtää nyt myöhemmin). Vanhemmat olivat/ovat uskonnollisia, joten synti- ja helvetti tulivat jo pienenä lapsena tutuiksi (aivan pienestäkin uhkailu). En ole kenellekään tästä kasvotusten puhunut tai hakenut apua mahdollisiin mielenterveysongelmiini, päivä kerrallaan. Toivottavasti nykyään on jo paremmat resurssit, jotta lasten ja nuorten kaltoinkohtelu huomattaisiin ja siihen puututtaisiin paremmin!