Lue keskustelun säännöt.
Mikä teillä muilla vähän alle kolmekymppisillä on elämäntilanne?
08.02.2019 |
Itse olen tehnyt töitä lukion jälkeen, ollut kaupassa töissä. Olen nyt 26-vuotias. Poikaystävä löytyy, ollaan oltu yhdessä kohta yhdeksän vuotta. Meillä on yhteinen kaveriporukka lukiosta, mutta harvemmin tulee nähtyä enää. Harmi sinänsä, työmaailmasta ei oikeen saa uusia kavereita :( opiskelemaan haluan, ehkä se muuttaa elämäni parempaan suuntaan. Hassua, koska silloin alaikäisenä kuvittelin jo että tässä vaiheessa elämää olisi taskussa tutkinto ja työpaikka sitä kautta, lapsia, kavereita, matkustelua jne.
Kommentit (81)
Vierailija kirjoitti:
28v, maisterin tutkinto, oman alan töissä. En ole seurustellut sen jälkeen kun tulin naimisissa olevan miehen huijaamaksi ja romahdin psyykkisesti. Nyt olen sen verran takaisin jaloillani että pystyn käymään töissä, mutta poikaystävää minulla ei tule ikinä olemaan eikä siten myöskään lapsia. Elän pienessä yksiössä enkä tee mitään muuta kuin käyn töissä, yritän totutella olemaan miesten kanssa tekemisissä saamatta paniikkikohtausta.
Törmättiinköhän samaan mieheen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse kärsin jonkinlaisen kriisin 25-vuotiaana ja nyt lähemmäs 30-vuotiaana ei ole muuta kriisiä kuin se, että tajuaa oikeasti alkavansa vanhenemaan fyysisesti (ekat rypyt jne).
Kaikki muu löytyy, on ihana mies, 2 lasta, omakotitalo, omat autot ja on säästöjä.Itse valmistun pian kolmenteen ammattiini ja aion jatkaa yliopistoon viimeistään 2020 syksyllä :)
En ole koskaan ajatellut, että opiskelu lasten kanssa olisi kamalaa - sama pätee matkusteluun. Lapset ovat kerenneet reissaamaan pienestä iästään lähtien.
Minulla on työkaveri, joka on itse lapseton 27-vuotias nainen, jolla on joku kamala ikäkriisi menossa, kun on jatkuvasti puhumassa ”minä matkustelin 3 v silloin 20-vuotiaana, onneksi matkustin ku ei lasten kans ei voi!”, ei ole totta.
Sama ennakkoluulon kanssa ”lapset vievät kaikki rahat”, nou, opetelkaa taloudenhallintaa!
T. Minä, joka olen 1990 syntynyt ja, jolla on 30 000 euron säästöt ja velaton asunto eikä ole lainaa tai perintöjä saatu!
Ihan kiva, mutta kyllä joko sinun tai miehesi täytyy olla varsin hyvässä työssä, jos olet tuon kaiken muutamassa vuodessa saavuttanut. Jos palkka on se perus 30t vuodessa niin kyllä siinä aika monta vuotta menee ennen kuin on koko asunto maksettu (halvimmillaan ehkä 100t plus korot ja muut kulut) ja säästössö vielä 30t (vuoden tulot) . Saattaisi ehkä onnistua, jos molemmat käyvät töissä ja säästävät kaiken rahan = ei pitkiä äitiyslomia, opiskeluvapaita, turhaa matkustelua, harrastuksia jne. Mutta sinulla oli nämä kaikki.
Kai tajuat siis olevasi jotenkin etuoikeutettu nykyaikana, jossa nuorisotyöttömyys on suurta ja vakkaripaikat kiven alla. Yksin sinkkuna tai yh:na säästäminen on paljon hitaampaa kuin yhdessä saman henkisen kumppanin kanssa.
Itse olen nyt jo 43-vuotias, mutta jos palaan ajassa takaisinpäin vaikka siihen, kun oli 28-vuotias. Olin naimissa ja toinen lapsi oli tulossa, omistusasuntoa ei ollut vielä (tuntuu aika tärkeältä monella) mutta DI:n paperit oli jo taskussa, vaikka opinnoissa kestikin. Ihan mielenkiintoisen vakityön olin jo saanut. Matkustellut en ollut kovin paljoa, mutta sen ehkä korvasi pari lyhyempää opiskelu- ja harjoittelupätkää ulkomailla. Taidettiin juuri tuolloin ajatella vaimon kanssa ulkomaille muuttamista. Se toteutui vasta, kun olin jo 35-vuotias ja nyt siitä on niin kauan, ettei oikeastaan enää asu ulkomailla...
29-vuotiaana olin valmistunut, löytänyt vakituisen työpaikan ja ostanut asunnon. Muutin ulkomaille ja löysin vaimon itselleni. Taisin olla aika onnekas.
29 vuotiaana asuin vuokralla ja vakitöissä työpaikassa jota inhosin. Ei lapsia, vähän ystäviä, harvoin kumppaneita. Join viikonloppuisin erittäin paljon alkoholia ja ymmärrän nyt olleeni masentunut. Silloin olin niin turtunut etten sitä edes huomannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytän syksyllä 29. Teen määräaikaisesti töitä alalla, josta pidän, asun vuokrakaksiossa yksin, en seurustele, ei lapsia. Olen ihan tyytyväinen elämääni, vaikka pelkäänkin, että en löydä koskaan miestä ja saa lapsia. :D
Olen valmistunut yliopistosta vuosi sitten, pari työpätkää tehty mutta nyt olen taas työttömänä. En ole ollenkaan varma että haluan tuolla opiskelemallani alalla olla tulevaisuudessa. Olen tavannut monen vuoden sinkkuuden jälkeen kivan miehen ja siitä olen iloinen. Tulevaisuuden suunnittelu on silti vaikeaa, koska työura ei tahdo lähteä käyntiin ja kärsin masennusoireista. En haluaisi että elämä on tällaista 27-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkäaikaistyötön, sinkku, lapseton, masentunu alkoholisti. Ei minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä, ole kyllä koskaan ollutkaan. Mutta no. Kyllä tämä tässä vielä menee. Onneksi on kavereita ja perhe.
Ja tänä vuonna siis täytän 30.
50
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 28v, käyn töissä ja opiskelen hyvin työllistävää alaa. Olen sinkku ja asun vuokralla. Muutan ulkomaille väliaikaisesti kun lopputyö on valmis, koska haluan nauttia elämästä. En aio sitoa itseäni lainaan tai ipanoihin. Rahaa on tarpeeksi.
26v. Amk-koulutus ja vakityössä ollut valmistumisesta asti. Asiantuntijatehtävissä isossa organisaatiossa tahti on välillä rankka ja olen kokenut pientä työuupumusta viime aikoina. Työstäni pääsäntöisesti pidän, mutta tullut fiilis, että pian voisin etsiä uuden työn. Palkka ihan jees ja toivottavasti seuraava ja korotus ja ylennys kohta tulossa. Ihanat työkaverit kuitenkin pitänyt mua näinkin kauan tässä nykyisessä.
Parisuhteessa ollut viimeiset 5 vuotta ja itse haaveilen perheestä ja lapsista, mies ei vielä niinkään ... Toivottavasti lähivuosina hänkin ajatukselle alkaisi lämpenemään. Tykätään molemmat matkustelusta ja siihen meneekin suurin osa palkasta mitä jää pakollisten kustannusten jälkeen. Yritetään myös säästää omaan asuntoon ja tarkoitus olisi sellainen ostaa tässä lähivuosina.
Elämä on perusonnellista, joskin omassa lähipiirissä myös päihdeongelmaa, joka varjostaa mun elämää ainaisella huolella... Välit perheeseen tätä yhtä tapausta lukuunottamatta tiiviit ja lämpimät. Mulla on myös paljon ystäviä ja kavereita, joita näen viikoittan. Kaksi läheisintä ystävää ovat säilyneet samoina ala-asteelta lähtien ja näiden kanssa myös matkustellaan ja vietetään aikaa. Haluaisin kuitenkin ottaa seuraavan askeleen elämässä, oli se sitten uusi työ, asunto, naimisiin meneminen tai lapsi. Aika näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kärsin jonkinlaisen kriisin 25-vuotiaana ja nyt lähemmäs 30-vuotiaana ei ole muuta kriisiä kuin se, että tajuaa oikeasti alkavansa vanhenemaan fyysisesti (ekat rypyt jne).
Kaikki muu löytyy, on ihana mies, 2 lasta, omakotitalo, omat autot ja on säästöjä.Itse valmistun pian kolmenteen ammattiini ja aion jatkaa yliopistoon viimeistään 2020 syksyllä :)
En ole koskaan ajatellut, että opiskelu lasten kanssa olisi kamalaa - sama pätee matkusteluun. Lapset ovat kerenneet reissaamaan pienestä iästään lähtien.
Minulla on työkaveri, joka on itse lapseton 27-vuotias nainen, jolla on joku kamala ikäkriisi menossa, kun on jatkuvasti puhumassa ”minä matkustelin 3 v silloin 20-vuotiaana, onneksi matkustin ku ei lasten kans ei voi!”, ei ole totta.
Sama ennakkoluulon kanssa ”lapset vievät kaikki rahat”, nou, opetelkaa taloudenhallintaa!
T. Minä, joka olen 1990 syntynyt ja, jolla on 30 000 euron säästöt ja velaton asunto eikä ole lainaa tai perintöjä saatu!
Ihan kiva, mutta kyllä joko sinun tai miehesi täytyy olla varsin hyvässä työssä, jos olet tuon kaiken muutamassa vuodessa saavuttanut. Jos palkka on se perus 30t vuodessa niin kyllä siinä aika monta vuotta menee ennen kuin on koko asunto maksettu (halvimmillaan ehkä 100t plus korot ja muut kulut) ja säästössö vielä 30t (vuoden tulot) . Saattaisi ehkä onnistua, jos molemmat käyvät töissä ja säästävät kaiken rahan = ei pitkiä äitiyslomia, opiskeluvapaita, turhaa matkustelua, harrastuksia jne. Mutta sinulla oli nämä kaikki.
Kai tajuat siis olevasi jotenkin etuoikeutettu nykyaikana, jossa nuorisotyöttömyys on suurta ja vakkaripaikat kiven alla. Yksin sinkkuna tai yh:na säästäminen on paljon hitaampaa kuin yhdessä saman henkisen kumppanin kanssa.
Tiedän olevani etuoikeutettu ja tunnen sen kateutena esim. työpaikallani. Olen joka päivä onnelinen, kun menen töihin, hoidan asiakkaat hyvin ja olen ystävällinen muille - he, joilla on elämö epätasapainossa ovat usein purkamassa minuun huonoa oloaan.
Ajattelinkin joskus, että pitäisi peittää oma onnellisuus, koska en haluaisi muiden kadehtivan. Ehkä tämä on sitten se ainut elämäni miinus tällä hetkellä :D
Niin, ja mieheni ja minä olemme keskituloisia. Minä olen säästänyt pienestä pitäen rahaa ja olen osannut taloudenhallinnan jo varhain. Olin yh:n lapsi. Kun esim. äidiltä loppui rahat, niin hän lainasi minulta, mutta fiksuna vaadin aina korkona muutaman kympin takaisin (olin siis tuolloin 12-15-vuotias).
Ja mitä tulee tuohon mahdottomuuteen säästää, niin olen säästänyt alle 18-vuotiaana pienemmistäkin rahoista ;) Aloitin aikanaan 5,7 euron tuntipalkalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kärsin jonkinlaisen kriisin 25-vuotiaana ja nyt lähemmäs 30-vuotiaana ei ole muuta kriisiä kuin se, että tajuaa oikeasti alkavansa vanhenemaan fyysisesti (ekat rypyt jne).
Kaikki muu löytyy, on ihana mies, 2 lasta, omakotitalo, omat autot ja on säästöjä.Itse valmistun pian kolmenteen ammattiini ja aion jatkaa yliopistoon viimeistään 2020 syksyllä :)
En ole koskaan ajatellut, että opiskelu lasten kanssa olisi kamalaa - sama pätee matkusteluun. Lapset ovat kerenneet reissaamaan pienestä iästään lähtien.
Minulla on työkaveri, joka on itse lapseton 27-vuotias nainen, jolla on joku kamala ikäkriisi menossa, kun on jatkuvasti puhumassa ”minä matkustelin 3 v silloin 20-vuotiaana, onneksi matkustin ku ei lasten kans ei voi!”, ei ole totta.
Sama ennakkoluulon kanssa ”lapset vievät kaikki rahat”, nou, opetelkaa taloudenhallintaa!
T. Minä, joka olen 1990 syntynyt ja, jolla on 30 000 euron säästöt ja velaton asunto eikä ole lainaa tai perintöjä saatu!
Ihan kiva, mutta kyllä joko sinun tai miehesi täytyy olla varsin hyvässä työssä, jos olet tuon kaiken muutamassa vuodessa saavuttanut. Jos palkka on se perus 30t vuodessa niin kyllä siinä aika monta vuotta menee ennen kuin on koko asunto maksettu (halvimmillaan ehkä 100t plus korot ja muut kulut) ja säästössö vielä 30t (vuoden tulot) . Saattaisi ehkä onnistua, jos molemmat käyvät töissä ja säästävät kaiken rahan = ei pitkiä äitiyslomia, opiskeluvapaita, turhaa matkustelua, harrastuksia jne. Mutta sinulla oli nämä kaikki.
Kai tajuat siis olevasi jotenkin etuoikeutettu nykyaikana, jossa nuorisotyöttömyys on suurta ja vakkaripaikat kiven alla. Yksin sinkkuna tai yh:na säästäminen on paljon hitaampaa kuin yhdessä saman henkisen kumppanin kanssa.
Tiedän olevani etuoikeutettu ja tunnen sen kateutena esim. työpaikallani. Olen joka päivä onnelinen, kun menen töihin, hoidan asiakkaat hyvin ja olen ystävällinen muille - he, joilla on elämö epätasapainossa ovat usein purkamassa minuun huonoa oloaan.
Ajattelinkin joskus, että pitäisi peittää oma onnellisuus, koska en haluaisi muiden kadehtivan. Ehkä tämä on sitten se ainut elämäni miinus tällä hetkellä :DNiin, ja mieheni ja minä olemme keskituloisia. Minä olen säästänyt pienestä pitäen rahaa ja olen osannut taloudenhallinnan jo varhain. Olin yh:n lapsi. Kun esim. äidiltä loppui rahat, niin hän lainasi minulta, mutta fiksuna vaadin aina korkona muutaman kympin takaisin (olin siis tuolloin 12-15-vuotias).
Ja mitä tulee tuohon mahdottomuuteen säästää, niin olen säästänyt alle 18-vuotiaana pienemmistäkin rahoista ;) Aloitin aikanaan 5,7 euron tuntipalkalla.
Ja piti vielä lisätä, että kai te kaikki tiedätte korkoa korolle efektin ja sen, kun sijoittaa ja hajauttaa kunnolla niin varallisuus ikäänkuin kasvaa itsestään. Osinkoja, osinkoja, rahaston kasvua.
Me saamme mieheni kanssa säästöön joka kuukausi vähintään yhteensä 4000 e. Minä saan säästettyä yleensä jopa 3000 e / kk.
Voitte laskea, että jos olemme säästäneet 10 vuotta vähintään 4000 e / kk, että paljon siitä tulee ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kärsin jonkinlaisen kriisin 25-vuotiaana ja nyt lähemmäs 30-vuotiaana ei ole muuta kriisiä kuin se, että tajuaa oikeasti alkavansa vanhenemaan fyysisesti (ekat rypyt jne).
Kaikki muu löytyy, on ihana mies, 2 lasta, omakotitalo, omat autot ja on säästöjä.Itse valmistun pian kolmenteen ammattiini ja aion jatkaa yliopistoon viimeistään 2020 syksyllä :)
En ole koskaan ajatellut, että opiskelu lasten kanssa olisi kamalaa - sama pätee matkusteluun. Lapset ovat kerenneet reissaamaan pienestä iästään lähtien.
Minulla on työkaveri, joka on itse lapseton 27-vuotias nainen, jolla on joku kamala ikäkriisi menossa, kun on jatkuvasti puhumassa ”minä matkustelin 3 v silloin 20-vuotiaana, onneksi matkustin ku ei lasten kans ei voi!”, ei ole totta.
Sama ennakkoluulon kanssa ”lapset vievät kaikki rahat”, nou, opetelkaa taloudenhallintaa!
T. Minä, joka olen 1990 syntynyt ja, jolla on 30 000 euron säästöt ja velaton asunto eikä ole lainaa tai perintöjä saatu!
Ihan kiva, mutta kyllä joko sinun tai miehesi täytyy olla varsin hyvässä työssä, jos olet tuon kaiken muutamassa vuodessa saavuttanut. Jos palkka on se perus 30t vuodessa niin kyllä siinä aika monta vuotta menee ennen kuin on koko asunto maksettu (halvimmillaan ehkä 100t plus korot ja muut kulut) ja säästössö vielä 30t (vuoden tulot) . Saattaisi ehkä onnistua, jos molemmat käyvät töissä ja säästävät kaiken rahan = ei pitkiä äitiyslomia, opiskeluvapaita, turhaa matkustelua, harrastuksia jne. Mutta sinulla oli nämä kaikki.
Kai tajuat siis olevasi jotenkin etuoikeutettu nykyaikana, jossa nuorisotyöttömyys on suurta ja vakkaripaikat kiven alla. Yksin sinkkuna tai yh:na säästäminen on paljon hitaampaa kuin yhdessä saman henkisen kumppanin kanssa.
Tiedän olevani etuoikeutettu ja tunnen sen kateutena esim. työpaikallani. Olen joka päivä onnelinen, kun menen töihin, hoidan asiakkaat hyvin ja olen ystävällinen muille - he, joilla on elämö epätasapainossa ovat usein purkamassa minuun huonoa oloaan.
Ajattelinkin joskus, että pitäisi peittää oma onnellisuus, koska en haluaisi muiden kadehtivan. Ehkä tämä on sitten se ainut elämäni miinus tällä hetkellä :DNiin, ja mieheni ja minä olemme keskituloisia. Minä olen säästänyt pienestä pitäen rahaa ja olen osannut taloudenhallinnan jo varhain. Olin yh:n lapsi. Kun esim. äidiltä loppui rahat, niin hän lainasi minulta, mutta fiksuna vaadin aina korkona muutaman kympin takaisin (olin siis tuolloin 12-15-vuotias).
Ja mitä tulee tuohon mahdottomuuteen säästää, niin olen säästänyt alle 18-vuotiaana pienemmistäkin rahoista ;) Aloitin aikanaan 5,7 euron tuntipalkalla.
Ja piti vielä lisätä, että kai te kaikki tiedätte korkoa korolle efektin ja sen, kun sijoittaa ja hajauttaa kunnolla niin varallisuus ikäänkuin kasvaa itsestään. Osinkoja, osinkoja, rahaston kasvua.
Me saamme mieheni kanssa säästöön joka kuukausi vähintään yhteensä 4000 e. Minä saan säästettyä yleensä jopa 3000 e / kk.
Voitte laskea, että jos olemme säästäneet 10 vuotta vähintään 4000 e / kk, että paljon siitä tulee ;)
Ja vielä viimeinen lisäys: en tiedä mitkä teidän taloudelliset tavoitteenne ovat, mutta minulla tulee olemaan 40-vuotiaana vähintään 500 000 euron säästöt, joissa tuottoprosentti sellainen, että pärjäisin jo ilman työntekoakin, MUTTA en tee työtäni rahasta, joten aion säästää vielä 50-vuotiaaksi asti rahaa ja käydä töissä ainakin sinne asti, jolloin minulla on vähintään 1 millin säästöt.
Moni sanoo, että se ensimmäinen 10 000 e on vaikein ja siitä se lähtee. Niin kävi aikanaan täälläkin ja nyt tavoittelen jo puolta miltsiä.
On kyllä kadehdittavat suunnitelmat, kun itse en ole saanut aikaan muuta kuin asuntolainaa, opintolainaa ja sydänsuruja. AMK-tutkinto on ja just sain vakkaripaikan näin 27-vuotiaana.
Sinkkuus tylsistyttää. Olin suunnitellut, että minulla olisi jo tässä vaiheessa mies ja vähintään 1 lapsi. Tosiaan, kolahtaa täällä, kun lukee että joku on jo tyyliin 30-vuotiaana noin paljon keräillyt rahaa ja tutkintoja ja matkakokemuksia ja lapsiakin on, ja sit ite on vaa tällainen keskeneräinen :o
Kellään muulla samaa oloa?
27v. Koulut käyty loppuun muutama vuosi sitten. Sen jälkeen oli parin vuoden pätkätyö-työttömyyskierre, joka ei ihan (todellakaan) vastannut kuvitelmaani, joka minulla oli opinnot aloittaessa. Olen saanut vakituisen työn, mutta palkalla ei hankita asuntoa pk-seudulta. Hetken luulin olevani Oikeassa Työssä noin seuraavat viisi vuotta, mutta nyt suunnittelen jo seuraavaa. En usko, että kannattaa pysähtyä tähän tuhlaamaan virkeimpiä työvuosia. Tosin tällä hetkellä virkeys on hyvin kaukana. Asun vuokralla. Poikaystävän kanssa olemme olleet yhdessä jo 5 vuotta, mutta emme asu yhdessä tai ole kihloissa/naimisissa.
Olen 28, mies 38, oltu yhdessä 8 vuotta. Meitä on me ja koira. Molemmilla meillä on hyväpalkkaiset vakityöt, tosin itsellä työn löytyminen ei ollut itsestään selvää. Minä en ikinä ole halunnut lapsia, mies halusi nuorempana "ehkä" mutta ei enää. Asutaan samassa miehen omistamassa kerrostalokolmiossa kuin 8 vuotta sitten. Minulla on kaksi sijoituskämppää. Katselemme sitä "unelmien asuntoa", mutta ongelmana on miehen tuuliviiriluonne ja se, että hänellä on tästäkin kämpästä paljon lainaa kun ei viitsi lyhentää, itse olen ollut säästävämpi enkä vaihda autoa 6kk välein. Miehellä on "positiivisena ongelmana" se, että tarjolla on aina muutamia johtoaseman paikkoja, joihin hänet otettaisiin, ja hän on vuoden välein vaihtamassa uuteen ja hakemassa ties mihin toiseen kaupunkiin tai jopa maahan hetken huumassa, eikä ikinä ole nykyhetkeen tyytyväinen. Tähän mennessä kyse on kaukosiirroissa ollut vain hetken huumasta ja vaihdot ovat löytyneet kotikaupunkialueelta. Olen sanonut, että itse en muuta pois nykyisen työn ääreltä kun se vihdoin löytyi, enkä trophy wifeksi lähde ulkomaille, koska oma osaamisalani ei mahdollista työllistymistä minne vain toisin kuin hänen.
Vähän erilaiset luonteemme häiritsevät, koska itse kuvittelin meidän olevan taloudellisesti paljon pidemmällä elämässä tässä iässä, mutta mies hassaa paljon rahaa impulsioihin ja keräilee lainoja siinä missä minä tykkään maksaa lainat äkkiä pois ja säästää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kärsin jonkinlaisen kriisin 25-vuotiaana ja nyt lähemmäs 30-vuotiaana ei ole muuta kriisiä kuin se, että tajuaa oikeasti alkavansa vanhenemaan fyysisesti (ekat rypyt jne).
Kaikki muu löytyy, on ihana mies, 2 lasta, omakotitalo, omat autot ja on säästöjä.Itse valmistun pian kolmenteen ammattiini ja aion jatkaa yliopistoon viimeistään 2020 syksyllä :)
En ole koskaan ajatellut, että opiskelu lasten kanssa olisi kamalaa - sama pätee matkusteluun. Lapset ovat kerenneet reissaamaan pienestä iästään lähtien.
Minulla on työkaveri, joka on itse lapseton 27-vuotias nainen, jolla on joku kamala ikäkriisi menossa, kun on jatkuvasti puhumassa ”minä matkustelin 3 v silloin 20-vuotiaana, onneksi matkustin ku ei lasten kans ei voi!”, ei ole totta.
Sama ennakkoluulon kanssa ”lapset vievät kaikki rahat”, nou, opetelkaa taloudenhallintaa!
T. Minä, joka olen 1990 syntynyt ja, jolla on 30 000 euron säästöt ja velaton asunto eikä ole lainaa tai perintöjä saatu!
Ihan kiva, mutta kyllä joko sinun tai miehesi täytyy olla varsin hyvässä työssä, jos olet tuon kaiken muutamassa vuodessa saavuttanut. Jos palkka on se perus 30t vuodessa niin kyllä siinä aika monta vuotta menee ennen kuin on koko asunto maksettu (halvimmillaan ehkä 100t plus korot ja muut kulut) ja säästössö vielä 30t (vuoden tulot) . Saattaisi ehkä onnistua, jos molemmat käyvät töissä ja säästävät kaiken rahan = ei pitkiä äitiyslomia, opiskeluvapaita, turhaa matkustelua, harrastuksia jne. Mutta sinulla oli nämä kaikki.
Kai tajuat siis olevasi jotenkin etuoikeutettu nykyaikana, jossa nuorisotyöttömyys on suurta ja vakkaripaikat kiven alla. Yksin sinkkuna tai yh:na säästäminen on paljon hitaampaa kuin yhdessä saman henkisen kumppanin kanssa.
Tiedän olevani etuoikeutettu ja tunnen sen kateutena esim. työpaikallani. Olen joka päivä onnelinen, kun menen töihin, hoidan asiakkaat hyvin ja olen ystävällinen muille - he, joilla on elämö epätasapainossa ovat usein purkamassa minuun huonoa oloaan.
Ajattelinkin joskus, että pitäisi peittää oma onnellisuus, koska en haluaisi muiden kadehtivan. Ehkä tämä on sitten se ainut elämäni miinus tällä hetkellä :DNiin, ja mieheni ja minä olemme keskituloisia. Minä olen säästänyt pienestä pitäen rahaa ja olen osannut taloudenhallinnan jo varhain. Olin yh:n lapsi. Kun esim. äidiltä loppui rahat, niin hän lainasi minulta, mutta fiksuna vaadin aina korkona muutaman kympin takaisin (olin siis tuolloin 12-15-vuotias).
Ja mitä tulee tuohon mahdottomuuteen säästää, niin olen säästänyt alle 18-vuotiaana pienemmistäkin rahoista ;) Aloitin aikanaan 5,7 euron tuntipalkalla.
Lainasin myös vanhemmilleni, mutta ei olisi kyllä tullut mieleenkään vaatia korkoa. Saattoivat kyllä jotain korkoa vapaaehtoisesti maksaa.
Olen 28, ostanut avopuolison kanssa ensimmäisen asunnon, jossa asumme koiran kanssa. Tänä keväänä menemme naimisiin maistraatissa. Miehellä vakityö, hieman amk vielä kesken. Ei ole unelma-alallansa ja miettii olisiko jotain mielekkäämpää. Itse valmistunut amkista ja teen pätkätöitä. Haaveilen yrittäjyydestä. Lapsiasiat puhututtavat lähes päivittäin - lapsia vai ei. Molemmat nautitaan elämästä näin, omaa rauhaa ja harrastuksia. Haaveillaan itserakentamasta talosta maalla.
Olen 28. Raskaana, just ostettiin omakotitalo. Vakityö löytyy. En tiedä olenko onnellinen