Mikä teillä muilla vähän alle kolmekymppisillä on elämäntilanne?

Muutama vuosi vielä matkaa kolmeenkymppiin. Pian valmistun unelma-ammattiini yliopistolta, mutta suunnitelmissa on tehdä silti niin vähän töitä kun vain pystyn. En halua, että työstäni tulee minulle vastenmielistä. Onneksi ammattini on hyvin palkattu. Unelmissa ei ole taloa, lapsia eikä häitä. Asun vuokralla taidealalla olevan poikaystäväni kanssa. Haluan nähdä paljon maailmaa ja omistaa mahdollisimman vähän. Olla vapaa juuri kaikesta ja aina valmiina lähtemään. Ihmissuhteistani olen pitänyt hyvin huolta ja vaalin perhettäni ja ystäviäni. Minulla ei ole kiire elämässä; ei kiire tienata, ei raskautua tai "päästä" naimisiin. Elän vuosi kerrallaan enkä anna yhteiskunnan oletusten painostaa minua. En myöskään ole fiksoitunut tämän hetkisiin ajatuksiini. Jos ensi vuonna haluan omakotitalon maalta ja ison perheen en taistele vastaan. Kunhan sen hetkinen elämä tuntuu omalta.

Olen 29-vuotias 2 lapsen äiti. Minulla on pian kolmas tutkinto taskussa, tällä kertaa AMK-tasoinen. Töitä olen tehnyt 13-vuotiaasta asti :D 18-vuotiaana säännöllistä työtä ja 21-vuotiaana minulla oli jo vakituinen työpaikka ;)

Löytyy omakotitalo, 2 autoa ja yksi velaton sijoitusasunto sekä osakesalkku 20 000 e - kaikki omasta perseestäni raavittuja.

Tällä hetkellä tienaan 3300 e nettona. Tulot kasvavat luonnollisesti vuosittain, koska sijoitan aina osingot uudelleen. Säästän kuukaudessa 2100 e säästötililleni ja mies omallensa. Lapsilla on myös omat salkut.

Matkustellaan paljon lasten ja mieheni kanssa ja lapsilla mahdollisuus harrastaa ja toteuttaa itseään.

Mutta tiedättekö mitä? Tämä ei mittaa minun eikä kenenkään muunkaan ihmisarvoa. En arvosta ketään materian tai ulkoisten juttujen perusteella, vaan sen minkälainen luonne ihmisellä on.

Onnellisuus on tärkeintä <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 28. Asun ulkomailla. Vietämme avomieheni kanssa ihanaa, downshiftattua elämää joka sopii täydellisesti kaltaisillemme vapaille sieluille (teemme molemmat luovan alan freelance-töitä kotoa käsin). Matkustelemme paljon, olemme molemmat seikkailuhenkisiä tyyppejä ja ollaan kierretty yhdessä maailmaa rinkat selässä, mm. Etelä-Amerikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Afrikassa. Ainakin kerran vuodessa ollaan pidemmällä (vähintään 2kk) matkalla, plus lyhyempiä reissuja silloin tällöin.

Ollaan tosi sosiaalisia ja meillä on aika laaja kaveripiiri täynnä samanhenkisiä ihmisiä. Läheisimpään ystäväpiiriin kuuluu 12 tyyppiä. Heidän kanssaan tulee kierrettyä kaikenlaisia tapahtumia festareista ja reiveistä galleria-avajaisiin ja muihin kulttuurijuttuihin. Olemme tosi läheisiä ystäviemme kanssa ja vietämme vähintään pari iltaa viikossa ystävien seurassa pitkän illallisen merkeissä.

Lapsia ei ole eikä tule. Elämämme on juuri näin täydellistä. Ollaan oltu yhdessä vajaat 4 vuotta ja viime vuonna ruvettiin puhumaan naimisiinmenosta, suunnitelmissa on ens syksyksi pienet, intiimit ja rennot häät joiden jälkeen lähdemme 6kk häämatkalle tarkoituksena ruksata viimeiset 2 maanosaa (Oseania ja Antarktis) listaltamme pois muutaman muun bucketlist-maan lisäksi :D

Joskus hamassa tulevaisuudessa haaveilemme pienestä talosta isolla kasvispuutarhalla jossain lämpimässä, mutta siihen asti ei ole mitään tarvetta asettua aloilleen tai hidastaa nykyistä rennon railakasta elämänmenoamme.

Käyttekö usein Suomessa?

Kerran vuodessa minun perhettä & sukulaisia tapaamassa, avomieheni ei ole suomesta :)

Hauska, että kuitenkin käyt tällä palstalla. Mikä sinut tähän tuo?

Palsta on ns. yhteyteni suomeen ja suomalaisuuteen. Minulla ei ole täällä suomalaisia kavereita tai tuttuja ja on kiva ylläpitää äidinkieltä ja muutenkin olla vähän perillä että mitä suomessa tapahtuu ja mistä suomalaiset puhuu. Tylsempinä päivinä täällä on ihan hauska roikkua, kuten nyt kun olen kipeänä ja mies on kavereilla. Yleensä kyllä olen enemmän Redditin puolella.

28v valmistunut yliopistosta alle vuosi sitten hyvälle alalle. Määräaikaistöissä, tosin en ole kovin haukkana vakitöitä hakenutkaan. Haen vielä työmalliani, yrittäjyys kiinnostaisi mutta oman yrityksen perustaminen jännittää kovasti. Avomiehen kanssa oltu 5v, jonka kanssa yhteinen asuntolaina kerrostalokolmioon. Velaton auto löytyy, kohta vähän hienompi auto (osamaksulla). Mies jatko-opiskelee ja tulevaisuuden työnäkymät ovat hänellä hyvät. Lapset eivät vielä ajankohtaisia, haetaan uutta elämää uuden asuinkaupungin ympärille. Ystäviä nähdään harvoin, ollaan erakkoja. En oikein tiedä mitä haluan elämältä, ainakin tienata niin hyvin ettei tarvitse euroja laskea kaupassa käydessä.

28v, maisterin tutkinto, oman alan töissä. En ole seurustellut sen jälkeen kun tulin naimisissa olevan miehen huijaamaksi ja romahdin psyykkisesti. Nyt olen sen verran takaisin jaloillani että pystyn käymään töissä, mutta poikaystävää minulla ei tule ikinä olemaan eikä siten myöskään lapsia. Elän pienessä yksiössä enkä tee mitään muuta kuin käyn töissä, yritän totutella olemaan miesten kanssa tekemisissä saamatta paniikkikohtausta.

Elämä on nyt just ihanaa, on ollut hyvä ratkaisu opiskella kun lapset pieniä, on paljon joustavampaa kun työelämä

-en tiiä millaset sun opinnot on.. mut itelläni kuvittelisin et ois just toisinpäin. Koska multa lukeminen vaatii tosi paljon, verrattuna käytäntöön. :D Ja työelämän aikataulut tietää etukäteen, opintojen ei niinkään ja työt voi (usein) jättää työpaikalle, opintoja ei. ja opinnoissa tarttee omaa rauhaa, muuten en ainakaan itse pysty keskittyä tosin jos on mies niin sit tietty..

ja joo ite on 28 v, sinkku, en käytä tinderiä, asun asumisoikeusasunnossa, opintolainaa, töitä on, amiksen käynyt plus opistotasonen aikasempi ammatti, työkokemusta 11 vuoden ajalta josta osa keikkaluontosta (4v) ja osa ihan päätoimista työssäkäyntii (7v).

opintolainaa on.

ei oo lapsia eikä lemmikeitä. lapsia ehkä joskus haluaisin, mut ennen sitä hyvän parisuhteen, jota en ole nyt etsinyt. ystäviä ei oikeen oo, joskus kasvettiin erillemme, kavereita muutamia..

Vierailija kirjoitti:

Kaljaa juon juuri nyt.

Sama. Nuoruudesta vitt u maiset velat sain juuri kaksi kuukautta sitten kuitattua. Asun vuokralla, ei töitä eikä juuri omaisuutta. Yrittänyt olen vaikka mitä. Vaikka välillä tuntuu että onko järkee vai ei. Hyvä että on katto pään päällä, vielä kun vähän piristyis. Väitän että jokaisella on jossain raja kun sietokyky loppuu ja huumori katoaa. Uskotaan silti parempaan huomiseen. Hyvää perjantaita kaikille.

Olen 29, opiskelen AMK:ssa, viitisen vuotta ollut parisuhteessa ja ero tulossa. Wuhuu, vähän kriisiä pukkaa.

28-vuotias kasvatustieteen maisteri. Toimin koulutustani vastaavassa työssä luokanopettajana, mutta määräaikaisessa työsuhteessa. Aviomies, 1 lapsi ja omakotitalo maaseudulla. Kaikki on siis hyvin. Toivon tulevaisuudelta terveyttä, toista (ja miksi ei kolmattakin) lasta ja virkaa.

Olen 28, asun ulkomailla brittimieheni ja koirien kanssa. Meillä on omistusasunto pääkaupungin keskustassa, mutta nyt ollaan alettu etsiä vähän isompaa taloa lähempänä luontoa. Lapsia ei ole, mutta aiheesta on puhuttu, että voisi olla ajankohtaista lähivuosina. Työskentelen rahoitusalalla ja opiskelen liiketaloutta samalla. Matkustellaan jonkin verran. Elämä on tosi jees.

Vierailija kirjoitti:

hyvin menee, nyt opettaja, palkka 5200 eur/kk täysillä lomaoikeuksilla, äitiyslomalla juuri nyt

mieheni lakimies

rahaa on, auto myös, samoin koira,

eli peruskulissit on kunnossa

Missä oppilaitoksessa opettajalla on noin lyhyellä työkokemuksella noin korkea palkka?

Olen 28. Takana lukio ja kaksi ammattitutkintoa sekä vuosia sekalaisia töitä. Nyt on ehkä löytynyt se pysyvä paikka.

Asumme mieheni kanssa omistamassani kerrostalokaksiossa lähellä ison kaupungin keskustaa.

Miehellä vakityö. Ollaan oltu yhdessä 6 vuotta Ja juuri ollaan suhteen risteyskohdassa. Miestä on alkanut epäilyttämään haluaako hän naimisiin ja lapsen kuten minä, joten voi olla että ero tulee vielä.. haluaisin tosiaan yhden lapsen siinä 32-34-vuotiaana mutta näkee sitten tuleeko sitä koskaan.

Itse kärsin jonkinlaisen kriisin 25-vuotiaana ja nyt lähemmäs 30-vuotiaana ei ole muuta kriisiä kuin se, että tajuaa oikeasti alkavansa vanhenemaan fyysisesti (ekat rypyt jne).

Kaikki muu löytyy, on ihana mies, 2 lasta, omakotitalo, omat autot ja on säästöjä.

Itse valmistun pian kolmenteen ammattiini ja aion jatkaa yliopistoon viimeistään 2020 syksyllä :)

En ole koskaan ajatellut, että opiskelu lasten kanssa olisi kamalaa - sama pätee matkusteluun. Lapset ovat kerenneet reissaamaan pienestä iästään lähtien.

Minulla on työkaveri, joka on itse lapseton 27-vuotias nainen, jolla on joku kamala ikäkriisi menossa, kun on jatkuvasti puhumassa ”minä matkustelin 3 v silloin 20-vuotiaana, onneksi matkustin ku ei lasten kans ei voi!”, ei ole totta.

Sama ennakkoluulon kanssa ”lapset vievät kaikki rahat”, nou, opetelkaa taloudenhallintaa!

T. Minä, joka olen 1990 syntynyt ja, jolla on 30 000 euron säästöt ja velaton asunto eikä ole lainaa tai perintöjä saatu!

28 v, KTM, yksi lapsi ja aviopuoliso.

Ostettiin 2 vuotta sitten okt, eli velkaa on. Molemmilla vakityö, mutta vakituinenkin työ voi mennä alta.

Toista lasta tuskin tulee.

35 lisää: nautin puutarhan näpertelystä, liikun ja luen minkä vapaa-aikana ehtii lapsen hoidolta.

1 vm 2011 Saab ja 2015 Avensis, ei velkoja näistä.

Elämän pienet asiat tuottavat suurimman ilon.

Pitkä parisuhde, kaksi lasta, vakityö, kolme ammattia. Matkustelua yms.

Olen 29-vuotias. Tällä hetkellä asun avopuolisoni ja koiriemme kanssa Helsingin keskustassa. Lapsia meillä ei vielä ole, mutta ovat toiveissa tulevaisuudessa. Minulla on pari tutkintoa, osa-aikainen vakityö ja olen nyt hetken toiminut yrittäjänä. Vapaa-ajalla harrastan liikuntaa, kesällä käyn festareilla ja pari kertaa vuodessa ulkomailla. Ollaan avopuolisoni kanssa taiteellisia ja harrastetaan kuvataiteita sekä tehdään musiikkia yhdessä. Kiinnostuksenkohteet vie aktiivisesti keikoille ja museoihin.

Olen saanut tehdä elämässäni aika paljon kaikkea hauskaa ja jännittävää: olen asunut ulkomailla, reppureissannut, minulla on ollut paljon erilaisia lemmikkejä, olen tutustunut niin jänniin ihmisiin, että olen päässyt sitä kautta myös erikoisiin työpaikkoihin ja projekteihin, elämä on yleiselläkin tasolla ollut seikkailujen etsimistä.

Joskus olen ollut vähemmän tyytyväinen, mutta nykyään olen tekemääni, kokemaani ja erityisesti nykyhetkeen todella tyytyväinen.

Lupsakkaa sunnuntaita ja tsemppiä kaikille haaveiden toteuttamisessa ja arjessa pärjäämisessä. ❤️

26-vuotiaana olin kotona yhden 1-vuotiaan kanssa, taskussa amk-tutkinto ja ripaus työkokemusta. 12 vuodetta parisuhdetta takana (ja jatkui siis edelleen) ja 20 vuotta asuntovelallisuutta edessä. Nyt 32-vuotiaana yksi lapsi lisää ja tuore elämäni ensimmäinen vakityö. Matkailtukin on.

Työ on se mikä sai omalla kohdalla odottaa, vasta vuosi sitten aloitin ensimmäistä kertaa työssä joka ei ollut välivaihe (opintojen välissä tms.). Lapsia hoidin kotona 6v.

Olen 26 v. On hyvä aviomies, jonka kanssa mentiin naimisiin 2017, ja semmoinen kiva vapaa perusarki mitä vietetään yhdessä, käydään elokuvissa ja ulkona syömässä, kokkaillaan paljon, sen semmoista. Joka kesä moottoripyöräillään ja matkustetaan muutamaksi viikoksi miehen toiseen kotimaahan (kaksoiskansalainen). Ei lapsia eikä tulekaan vielä jokuseen vuoteen, asutaan vuokralla, ei suurta omaisuutta mutta maksettu auto on ja kaheksan donaa säästössä.

Molempien ehkä isoin kipupiste on työ - ollaan molemmat vakituisissa työsuhteissa, ihan ok duunipaikoissa, joilla pistää kyllä leivän pöytään, mutta nyt haluttaisiin oikeasti ruveta tekemään sitä mitä rakastetaan. Itse työstän sitä jo, mies ei vielä tiedä mikä hänen juttu olisi.

Ei kai se niin vaarallista ole, vaikka ei vielä vajaa kolmikymppisenä olisikaan sitä kolmea lasta ja rivitalonpätkää ja jakkupukuduunia mitkä esimerkiksi omalla mutsillanikin oli. Se oli sitä sukupolvea, vaikka voihan niin siis toki olla nytkin, eikä siinä ole mitään vikaa. Mutta jokaisen elämä ottaa oman tiensä!

28-vuotias, masennuksen ja syömishäiriön kanssa taisteltu yli 10 vuotta. Yliopisto-opinnot kesken, tällä hetkellä sairauslomalla. Asun yksin vuokrayksiössä, mutta olen parisuhteessa. Opintolainaa löytyy kivasti, enkä tiedä olenko ikinä terve ja pystyvä niitä maksamaan. Kuka palkkaisi mt-kuntoutujan, jolla vain vähän työkokemusta? Ystäviä ei enää pahemmin ole. He ovat jo valmistuneet, saaneet töitä ja osa perustanut perheitä, joten ei heillä ole aikaa. Välillä olen heille kateellinen sekä katkera omasta tilanteestani, vaikkei se mitään hyödytäkään.