Mikä teillä muilla vähän alle kolmekymppisillä on elämäntilanne?

27 vuotta, 2 lasta (2,5v ja 4kk), avoliitossa ja omistusasunto. Minulla ja miehellä molemmilla vakkarityöt :) Tällä hetkellä olen äitiyslomalla. Tyytyväinen olen elämääni <3

Mietitään miehen kanssa kuinka pelata kortit, että 15 vuoden päästä rahaa riittää ja saa keskittyä asioihin mistä nauttii.

Juuri täyttänyt 28-vuotta, AMK-tutkinto noin puolivälissä, poikaystävän kanssa oltu n. 2,5 vuotta. Asumme vuokrakaksiossa, oma asunto ei mahdollinen vähään aikaan, poikaystävä aloittelee yritystä ja minulla opintolaina kasvaa. Kyllähän sitä joskus ajatteli olevansa jo "pidemmällä" tässä vaiheessa, mutta olen kuitenkin onnellinen siitä, että pääsin tähänkin tilanteeseen. Lukiossa sairastuin masennukseen, siitä kesti 4 vuotta päästä jaloilleen. Sitten sain vakiduunin, ja lopulta pari vuotta sitten pääsin opiskelemaan. Lapsia ei suunnitteilla.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tehnyt töitä lukion jälkeen, ollut kaupassa töissä. Olen nyt 26-vuotias. Poikaystävä löytyy, ollaan oltu yhdessä kohta yhdeksän vuotta. Meillä on yhteinen kaveriporukka lukiosta, mutta harvemmin tulee nähtyä enää. Harmi sinänsä, työmaailmasta ei oikeen saa uusia kavereita :( opiskelemaan haluan, ehkä se muuttaa elämäni parempaan suuntaan. Hassua, koska silloin alaikäisenä kuvittelin jo että tässä vaiheessa elämää olisi taskussa tutkinto ja työpaikka sitä kautta, lapsia, kavereita, matkustelua jne.

Olen 25v asun mieheni kanssa juuri valmistuneessa isossa uudessa omakotitalossa joka on velaton. Lähihoitajaksi valmistunut, teen pätkätyötä en ole halunut vakipaikkaa. Mieheni jatkaa isänsä yritystä ja toimeen tultaisiin hänen palkalla. Nyt haaveillaan lapsesta. Olemme onnellisia.

29-vuotias, AMK-tutkinto ja vakituinen oman alan työ. Miehen kanssa yhdessä ollaan oltu 10 vuotta. Asutaan omassa rivitaloasunnossa ja etsitään koko ajan tonttia, mihin aletaan rakentamaan toivottavasti vuoden sisään. Esikoista kovasti toivotaan.

-89, osa-aikaista työtä teen ja tulot reilu tonnin kuussa, säästössä ei mitään ja en omista mitään arvokasta. No auto jonkun 5000e. Merkonomin tutkinto on ja meikkaajan koulutus, heti peruskoulun jälkeen useampi vuosi vakityössä.

Miehen kanssa oltu yhdessä 8 v ja minulla ei lapsia enkä haluakaan.

Olen onnellisempi kuin koskaan elämäni aikana, vaikka tätä ketjua lukiessa hetken hiipi mieleen olenko tosiaan näin surkea... kunnes muistutin itseäni ettei minun onni koostu hienoista tutkinnoista ja omaisuudesta, tai ei voikaan koostua kun ei niitä ole :D

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias. Minulla on yksi lapsi, eläimiä , omakotitalo (jonka omistan yksin), vakityöpaikka ja avomies. En pidä matkustelusta, joten sisustan mielummin kotia yms. Muutaman tutkinnon olen suorittanut ja jossain vaiheessa voisin suunnitella jonkun yrityksen perustamista. Liikuntaa harrastan kun kerkeän. Mielelläni harrastaisin enemmänkin, mutta tällä hetkellä elämäni on melko hektistä.

Olen 42-v, ja on ollut kiinnostavaa lukea ketjua. Olin hyvin samassa tilanteessa kanssasi 26-vuotiaana. Oma talo, eläimiä, avomies, vakityö ja yksi lapsi. Harrastin liikuntaa, kodin laittamista, ja olin tehnyt kaksi tutkintoa.

Nyt vuosia myöhemmin asun talossani. Kaikki muu elämässä on mennyt uusiksi. Sain toisen lapsen. Opiskelin uuden tutkinnon ja vaihdoin työpaikkaa. 35-vuotiaana erosin uskottomasta avomiehestäni, ja tämän jälkeen kohtasin nykyisen aviomieheni. Silloiset eläimet ovat jo kuolleet, mutta lemmikit kuuluvat nykyisinkin perheeseen. Olen sairastunut ja parantunut. Menettänyt ystäviä ja saanut uusia. Matkustellut jonkin verran ja todennut, että viihdyn hyvin kotona. Urheilin välillä paljon, mutta enää ei kroppa kestä sellaista treeniä.

Oikein hyvää elämää sinulle ja muille noin kolmekymppisille! Tuossa kohdassa ei voinut aavistaa mitä kaikkea edestä löytyy. Tulevaisuuteen katsoi kovin luottaen. Ihan hyvää elämä on, mutta virtaa on paljon vähemmän. Ehkä on aikaa ottaa ihan rennosti.

Olen 25-vuotias nainen. Lukion olen käynyt ja sen jälkeen työpätkiä. Opiskelemaan olen hakenut, mutta en ole päässyt haluamalleni alalle yliopistoon. Lukio-arvosanoja olen yrittänyt korottaa, kun varsinkin yksi aine heikko. AMK:ssa ei ole niin kiinnostavia linjoja ja  sosiaali- ja terveysalalle minusta ei ole sekä esim insinööriopinnot ovat surkean matikan takia pois suljettu. Niinpä yritän vieläkin päästä yliopistoon. Tämä haku-uudistus pelottaa kovasti ja pelkään todella miten minun käy. Olin lukiossa ehkä vähän masentunut ja senkin takia joskus olen vihainen itselleni kun olisi pitänyt jaksaa paremmin opiskella. Töitä ei ole ollut kuin melko lyhyitä pätkiä lastenhoidossa ja siivouksessa. Kaupan kassalle minusta ei ehkä olisi, vaikka muuten voisinkin tavaroita hyllyttää jne.  Kaveritilanne myös todella heikko, kun monet ovat muuttaneet kauas ja uusia on ole oikein onnistunut samaan. Pari töistä, mutta sitten hekin muuttivat. Seurustellut en ole koskaan kunnolla jos ei yhtä lyhyttä suhdetta lasketa. 

Voi sanoa, että tämä ei todellakaan ole sellainen tilanne mistä olisin tyytyväinen. Tietysti elämässä on vastuu itsestään ja elämä omissa käsissä, joten itse pitäisi nyt jotain keksiä. En haluaisi olla se joka menee amikseen ja sielläkään ei niitä kiinnostavia aloja ole. Monet tutut valmistuvat jo yliopistosta ja itseä alkaa jo vähän hävettää. Lukio ei vaan mennyt niin hyvin kuin olisin toivonut. Välillä olen hakenut yliopistoon ehkä liian vähellä lukemisella, mutta varsinkin näinä viime vuosina olen kyllä yrittänyt todella paljon ja jäinkin vaan pisteen päähän viime vuonna. Mieliala ei myöskään ole mikään paras mahdollinen ja toivon, että tämä kaikki muuttuisi.  Olisi tähänkin mukava kirjoittaa monet seikat eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä kadehdittavat suunnitelmat, kun itse en ole saanut aikaan muuta kuin asuntolainaa, opintolainaa ja sydänsuruja. AMK-tutkinto on ja just sain vakkaripaikan näin 27-vuotiaana.

Sinkkuus tylsistyttää. Olin suunnitellut, että minulla olisi jo tässä vaiheessa mies ja vähintään 1 lapsi. Tosiaan, kolahtaa täällä, kun lukee että joku on jo tyyliin 30-vuotiaana noin paljon keräillyt rahaa ja tutkintoja ja matkakokemuksia ja lapsiakin on, ja sit ite on vaa tällainen keskeneräinen :o

Kellään muulla samaa oloa?

Ole onnellinen asuntolainasta, suurin osa meidän ikäisistä ei saa sitä koskaan. Mekään ei saada sitä vaikka tienataan kumpikin vuositasolla yhteenä melkein 110k €. Syy: miehellä ei vakituista työtä ja mä olen yrittäjä. Aloin riskisijoittajaksi jos joku päivä voitaisiin osingoilla ja rahastoihin kertyneillä varoilla ostaa asunto.

N28 ja M27

Olen 29-vuotta, korkeakoulututkinto suoritettuna. Vuoden verran olen ollut koulutustani vastaavassa, vakituisessa työssä. Palkka ei ole päätä huimaava mutta toimeen tulee hyvin. Ollaan avopuolison kanssa juuri muuttamassa vuokralta kerrostaloasunnosta omaan, pieneen taloon. Ei lapsia ja tuskin tuleekaan. Tulevaisuudelta toivon rauhallista elämää, kodin remppaamista, harrastuksia ja matkustelua.

Olen maisteri ja teen oman alani töitä (pätkänä, mutta koko ajan näyttää valoisammalta), harrastan urheilua ja taidetta, olen järjestöaktiivi, vietän aikaa kavereiden kanssa ja tapailen miestä.

Tunnen itseni epäonnistujaksi, mutta se taitaa johtua sisäisistä ongelmista, sillä kun luen tuota kuvausta, näyttää hyviltä seteiltä.

N26

28v nainen, naimisissa reilu 3 vuotta. Mies puoli vuotta nuorempi. Minä KTM, mies DI, molemmilla vakituinen oman alan työpaikka. Yksi lapsi, täytti juuri 3v ja omakotitalo.

Peruspalikat hyvin kasassa ja onnellisia olemme. Parisuhde voi hyvin, lapsi (ja me) olemme terveitä. Molemmat pääsevät toteuttamaan itseään urallaan. :)

25v korkeakoulututkinnon omaava. Palkka 3500€/kk, vuokralla asun kaksiossa, omaa asuntoa ei ole vielä kun paikkakunta vaihtunee kesällä kun parempi puolisko valmistuu ja muutamme yhteiseen kotiin. Olen ollut töissä n.15-16 vuotiaasta asti (kesät +lukion + korkeakoulun ohella) niin säästöjäkin on kertynyt; ASP:lla 12k, osakesalkku 25k (osinkoja vajaa 2k/v), käyttö+säästötilillä 3k. Autoa ei ole eikä lemmikkejä (vielä). Toivottavasti lapsella siunattaisiin joskus tulevaisuudessa.

En usko nykyisen eläkesysteemin olevan voimassa enään muutaman kymmenen vuoden kuluttua (kiitos ahne edellinen sukupolvi), jonka vuoksi pyrin kerryttämään mahdollisimman ison osinkovirran, jotta voisin jäädä halutessani osa-aikaiselle/eläkkeelle 50-70v

28v. Miehen kanssa oltu yhdessä reilu viisi vuotta, parin viime vuoden sisään molemmat valmistuttu ja päästy oman alan vakkaritöihin. Asutaan ison kaupungin keskustassa vuokralla kerrostalossa, ASP-tiliä karruteltu vuosi. 2020 kesällä häät tulossa, sen jälkeen saatetaan alkaa miettiä perheenlisäystä. Tällä hetkellä ihanan huoleton elämänvaihe, paljon ollaan menossa yhdessä ja erikseen eikä enää tarvitse opiskelijan lailla kituuttaa.

Olin 29v aivan suunnattoman rakastunut ja ostettiin asunto ja haaveiltiin häistä ja lapsista. Nyt 31v, maksan yksin liian isoa asuntolainaa, asun kissan kanssa ja se lapsi pitää tehdä yksin Felicitaksessa, jos niin meinaa. Vakityön sain sentään onneksi tässä välissä.

27 v, valmistuin 24 vuotiaana maisteriksi ja tähtäsin töihin. Sainkin syövän ja vuosi elämästä meni sen hoitamiseen. Tuon jälkeen olen kuitenkin ollut töissä ihan huippupaikassa kaksi ja puoli vuotta. Työ on määräaikainen mutta jatko näyttää todennäköiseltä. Aviomies on, ollaan oltu naimisissa viisi vuotta ja yhdessä melkein kymmenen. Lapsia tuskin tuon syövän takia saadaan, ivf on menossa mutta ollaan jo aikalailla hyväksytty että kaksin ollaan. Omakotitalosta haaveillaan ja rakennetaan heti jos saadaan kaksiomme myytyä :) elämä on aika jees kaikesta epävarmuudesta huolimatta.

28 v., korkeakoulututkinto ja vakituinen virka, palkka 3300 e. Avomies opiskelija, vuokrakaksiossa asutaan. Ei suunnitelmia naimisiinmenosta vielä, koska miehellä opiskelut kestää vielä pitkään, lapsista puhumattakaan. Lemmikkejä löytyy. Sinänsä olen tyytyväinen tilanteeseen, mutta välillä harmittaa olla maksajan roolissa (asunto, auto yms), kun säästöön ei jää mitään, eikä vielä pitkään aikaan ole toivoa omistusasunnosta. Onneksi saan tehdä todella mieluista työtä ja olen matkustellut paljon.

Vierailija kirjoitti:

29v, 2 lasta, omakotitalo, vakituinen työpaikka ja miehellä myös. Matkustelin 20-25 vuotiaana aika paljon, nyt pienten lasten kanssa lähinnä kotimaassa. Tyytyväinen olen elämääni :)

En todellakaan lopettaisi ulkomaanmatkailua jossain 25 vuoden iässä ja vaihtaisi sitä johonkin Puuhamaa-tyyppiseen matkailuun. Varsinkin kun tietää Suomen kesän erittäin arvaamattoman sään ja korkean hintatason. 25 vuoden jälkeenhän sitä alkaa matkustamisen osalta vasta vauhtiin päästä, kun siirrytään opinnoista työelämään ja taloudellinen tilanne on paljon parempi kuin opiskeluvuosina. Suurimmat seikkailut ja elämykset ovat maailmanmatkailun osalta siinä elämänvaiheessa vielä vasta edessä ja tulossa!

Miksi pitää lytätä toisten elämäntilanteita vain siksi ettei itse halua samaa? Olen toi 26 v miedosti tympäisevää duunia tekevä mutta muuten elämäniloinen moottoripyörämiehen vaimo, enkä itsekään halua vielä lapsia tai Puuhamaata, mutta ei silti tulisi mieleenkään että se olisi jotenkin perustavanlaatuisesti huono ja nolo vaihtoehto vain siksi ettei MUA nappaa.

Up!