Äitini opetti, että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen

Äitisi ja terapeuttisi ero on se, että terapeutti kuuntelee VAIN maksusta juttujasi

.Äitisi kuuntelee ehkä vielä muutenkin, vaikka juttusi ovat inhottavia, itsekkään ja liian huomiohakuisen ihmisen vuodatuksia. Tottakai äitisi on komennellut sua. Se on kasvatusta.

Edelleenkin voidaan korostaa, että lapsen "itsekkyyden" hyväksyminen eli lapsen oman hyvin voinnin tunnistaminen eri tilanteissa, auttaa häntä voimaan hyvin aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Joskus on myös hyväksyttävä se, ettei mitään anteeksipyyntöä ole tulossa. Jos asioiden käsittely on kiinni vain vastapuolen anteeksiannon anelussa, ei vapautusta koskaan tule. Kyllä ihmisen tulee käsitellä itse omat tunteensa, tulee anteeksipyyntöä tai ei. Olen aika varma, että sinun olosi ei helpotu vanhempasi kuoleman jälkeen, koska edelleen omat tunteesi on käsittelemättä. Vai "kuolevatko" tunteesikin vanhempasi kuoleman myötä?

En vain luule, vaan tiedän että se tulee helpottamaan oloani. Toinen vanhempani on jo kuollut. Se on tuonut minulle rauhan suhteessa häneen. Olen onnellinen tämän vaikean ja kipeän ihmisuhteen lopullisesta päättymisestä. Nyt odotan myös toisen vanhempani kuolemaa. Se tulee olemaan helpotus minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Joskus on myös hyväksyttävä se, ettei mitään anteeksipyyntöä ole tulossa. Jos asioiden käsittely on kiinni vain vastapuolen anteeksiannon anelussa, ei vapautusta koskaan tule. Kyllä ihmisen tulee käsitellä itse omat tunteensa, tulee anteeksipyyntöä tai ei. Olen aika varma, että sinun olosi ei helpotu vanhempasi kuoleman jälkeen, koska edelleen omat tunteesi on käsittelemättä. Vai "kuolevatko" tunteesikin vanhempasi kuoleman myötä?

En vain luule, vaan tiedän että se tulee helpottamaan oloani. Toinen vanhempani on jo kuollut. Se on tuonut minulle rauhan suhteessa häneen. Olen onnellinen tämän vaikean ja kipeän ihmisuhteen lopullisesta päättymisestä. Nyt odotan myös toisen vanhempani kuolemaa. Se tulee olemaan helpotus minulle.

Saanko kysyä, että miten vanhempasi kuolema muuttaa tilanteen? Oletteko vanhempasi kanssa nyt tekemisissä? Yritän vain ymmärtää mitä tunteillesi tapahtuu kuoleman myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Joskus on myös hyväksyttävä se, ettei mitään anteeksipyyntöä ole tulossa. Jos asioiden käsittely on kiinni vain vastapuolen anteeksiannon anelussa, ei vapautusta koskaan tule. Kyllä ihmisen tulee käsitellä itse omat tunteensa, tulee anteeksipyyntöä tai ei. Olen aika varma, että sinun olosi ei helpotu vanhempasi kuoleman jälkeen, koska edelleen omat tunteesi on käsittelemättä. Vai "kuolevatko" tunteesikin vanhempasi kuoleman myötä?

En vain luule, vaan tiedän että se tulee helpottamaan oloani. Toinen vanhempani on jo kuollut. Se on tuonut minulle rauhan suhteessa häneen. Olen onnellinen tämän vaikean ja kipeän ihmisuhteen lopullisesta päättymisestä. Nyt odotan myös toisen vanhempani kuolemaa. Se tulee olemaan helpotus minulle.

Saanko kysyä, että miten vanhempasi kuolema muuttaa tilanteen? Oletteko vanhempasi kanssa nyt tekemisissä? Yritän vain ymmärtää mitä tunteillesi tapahtuu kuoleman myötä.

Ei tule enää mitään uusia vaikeita kokemuksia eikä tämän ihmisen toiminnasta tarvitse enää kuulla keneltäkään. Riittää se, että käsittelee menneet tapahtumat. Ei tule uutta taakkaa enää kannettavaksi. Tuska jää silloin taka-alalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Joskus on myös hyväksyttävä se, ettei mitään anteeksipyyntöä ole tulossa. Jos asioiden käsittely on kiinni vain vastapuolen anteeksiannon anelussa, ei vapautusta koskaan tule. Kyllä ihmisen tulee käsitellä itse omat tunteensa, tulee anteeksipyyntöä tai ei. Olen aika varma, että sinun olosi ei helpotu vanhempasi kuoleman jälkeen, koska edelleen omat tunteesi on käsittelemättä. Vai "kuolevatko" tunteesikin vanhempasi kuoleman myötä?

En vain luule, vaan tiedän että se tulee helpottamaan oloani. Toinen vanhempani on jo kuollut. Se on tuonut minulle rauhan suhteessa häneen. Olen onnellinen tämän vaikean ja kipeän ihmisuhteen lopullisesta päättymisestä. Nyt odotan myös toisen vanhempani kuolemaa. Se tulee olemaan helpotus minulle.

Saanko kysyä, että miten vanhempasi kuolema muuttaa tilanteen? Oletteko vanhempasi kanssa nyt tekemisissä? Yritän vain ymmärtää mitä tunteillesi tapahtuu kuoleman myötä.

Ei tule enää mitään uusia vaikeita kokemuksia eikä tämän ihmisen toiminnasta tarvitse enää kuulla keneltäkään. Riittää se, että käsittelee menneet tapahtumat. Ei tule uutta taakkaa enää kannettavaksi. Tuska jää silloin taka-alalle.

Joudutko siis pakostakin tällä hetkellä olemaan osana vanhempasi elämää tai hän sinun elämääsi? Eikö olisi helpompaa vain rajata henkilö/henkilöt ulos omasta elämästä, joista ei halua kuulla? Eihän sinulla ole mitään velvollisuutta olla tekemisissä vain sukulaisuuden takia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Joskus on myös hyväksyttävä se, ettei mitään anteeksipyyntöä ole tulossa. Jos asioiden käsittely on kiinni vain vastapuolen anteeksiannon anelussa, ei vapautusta koskaan tule. Kyllä ihmisen tulee käsitellä itse omat tunteensa, tulee anteeksipyyntöä tai ei. Olen aika varma, että sinun olosi ei helpotu vanhempasi kuoleman jälkeen, koska edelleen omat tunteesi on käsittelemättä. Vai "kuolevatko" tunteesikin vanhempasi kuoleman myötä?

En vain luule, vaan tiedän että se tulee helpottamaan oloani. Toinen vanhempani on jo kuollut. Se on tuonut minulle rauhan suhteessa häneen. Olen onnellinen tämän vaikean ja kipeän ihmisuhteen lopullisesta päättymisestä. Nyt odotan myös toisen vanhempani kuolemaa. Se tulee olemaan helpotus minulle.

Saanko kysyä, että miten vanhempasi kuolema muuttaa tilanteen? Oletteko vanhempasi kanssa nyt tekemisissä? Yritän vain ymmärtää mitä tunteillesi tapahtuu kuoleman myötä.

Ei tule enää mitään uusia vaikeita kokemuksia eikä tämän ihmisen toiminnasta tarvitse enää kuulla keneltäkään. Riittää se, että käsittelee menneet tapahtumat. Ei tule uutta taakkaa enää kannettavaksi. Tuska jää silloin taka-alalle.

Joudutko siis pakostakin tällä hetkellä olemaan osana vanhempasi elämää tai hän sinun elämääsi? Eikö olisi helpompaa vain rajata henkilö/henkilöt ulos omasta elämästä, joista ei halua kuulla? Eihän sinulla ole mitään velvollisuutta olla tekemisissä vain sukulaisuuden takia. 

Tajuatko että oman vanhemman tekemisistä kuulee joka tapauksessa sukulaisilta, oli hänen kanssaan tekemisissä tai ei? Sen välttämiseksi pitäisi katkaista täysin yhteydet koko sukuunsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Joskus on myös hyväksyttävä se, ettei mitään anteeksipyyntöä ole tulossa. Jos asioiden käsittely on kiinni vain vastapuolen anteeksiannon anelussa, ei vapautusta koskaan tule. Kyllä ihmisen tulee käsitellä itse omat tunteensa, tulee anteeksipyyntöä tai ei. Olen aika varma, että sinun olosi ei helpotu vanhempasi kuoleman jälkeen, koska edelleen omat tunteesi on käsittelemättä. Vai "kuolevatko" tunteesikin vanhempasi kuoleman myötä?

En vain luule, vaan tiedän että se tulee helpottamaan oloani. Toinen vanhempani on jo kuollut. Se on tuonut minulle rauhan suhteessa häneen. Olen onnellinen tämän vaikean ja kipeän ihmisuhteen lopullisesta päättymisestä. Nyt odotan myös toisen vanhempani kuolemaa. Se tulee olemaan helpotus minulle.

Saanko kysyä, että miten vanhempasi kuolema muuttaa tilanteen? Oletteko vanhempasi kanssa nyt tekemisissä? Yritän vain ymmärtää mitä tunteillesi tapahtuu kuoleman myötä.

Ei tule enää mitään uusia vaikeita kokemuksia eikä tämän ihmisen toiminnasta tarvitse enää kuulla keneltäkään. Riittää se, että käsittelee menneet tapahtumat. Ei tule uutta taakkaa enää kannettavaksi. Tuska jää silloin taka-alalle.

Joudutko siis pakostakin tällä hetkellä olemaan osana vanhempasi elämää tai hän sinun elämääsi? Eikö olisi helpompaa vain rajata henkilö/henkilöt ulos omasta elämästä, joista ei halua kuulla? Eihän sinulla ole mitään velvollisuutta olla tekemisissä vain sukulaisuuden takia. 

Tajuatko että oman vanhemman tekemisistä kuulee joka tapauksessa sukulaisilta, oli hänen kanssaan tekemisissä tai ei? Sen välttämiseksi pitäisi katkaista täysin yhteydet koko sukuunsa.

Niin tai sitten vain ilmoittaa sukulaisille ettei halua kuulla. Valintoja, valintoja.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Joskus on myös hyväksyttävä se, ettei mitään anteeksipyyntöä ole tulossa. Jos asioiden käsittely on kiinni vain vastapuolen anteeksiannon anelussa, ei vapautusta koskaan tule. Kyllä ihmisen tulee käsitellä itse omat tunteensa, tulee anteeksipyyntöä tai ei. Olen aika varma, että sinun olosi ei helpotu vanhempasi kuoleman jälkeen, koska edelleen omat tunteesi on käsittelemättä. Vai "kuolevatko" tunteesikin vanhempasi kuoleman myötä?

En vain luule, vaan tiedän että se tulee helpottamaan oloani. Toinen vanhempani on jo kuollut. Se on tuonut minulle rauhan suhteessa häneen. Olen onnellinen tämän vaikean ja kipeän ihmisuhteen lopullisesta päättymisestä. Nyt odotan myös toisen vanhempani kuolemaa. Se tulee olemaan helpotus minulle.

Saanko kysyä, että miten vanhempasi kuolema muuttaa tilanteen? Oletteko vanhempasi kanssa nyt tekemisissä? Yritän vain ymmärtää mitä tunteillesi tapahtuu kuoleman myötä.

Ei tule enää mitään uusia vaikeita kokemuksia eikä tämän ihmisen toiminnasta tarvitse enää kuulla keneltäkään. Riittää se, että käsittelee menneet tapahtumat. Ei tule uutta taakkaa enää kannettavaksi. Tuska jää silloin taka-alalle.

Joudutko siis pakostakin tällä hetkellä olemaan osana vanhempasi elämää tai hän sinun elämääsi? Eikö olisi helpompaa vain rajata henkilö/henkilöt ulos omasta elämästä, joista ei halua kuulla? Eihän sinulla ole mitään velvollisuutta olla tekemisissä vain sukulaisuuden takia. 

Tajuatko että oman vanhemman tekemisistä kuulee joka tapauksessa sukulaisilta, oli hänen kanssaan tekemisissä tai ei? Sen välttämiseksi pitäisi katkaista täysin yhteydet koko sukuunsa.

Niin tai sitten vain ilmoittaa sukulaisille ettei halua kuulla. Valintoja, valintoja.....

Olet turhanpäiväinen viisastelija. Ihmisuhteet eivät toimi noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Nimenomaan. Äidiltäni ei voi edes kypsymistä odottaa, koska kyseessä on jonkinlainen sairaus, ei terveen ihmisen epäkypsyys. Harmi vain, että hän kykeni itse esittämään tervettä, ja väitti minua sairaaksi ja vialliseksi, kun reagoin hänen sairauteensa.

Mietin juuri, että olen ollut liian kiltti tytär, en hylännyt äitiäni, vaikka hänen läheisenään pysyminen vaurioitti minun elämääni. En kuitenkaan koe olevani itse vastuussa siitä, että elämäni sen takia vaurioitui, koska vaurioittaja oli hän, en minä. Tämä tuli mieleeni ketjusta, jossa kirjoittaja mietti, ettei voi erota työpaikasta, johon ei saataisi sijaista, jos hän lähtee. Vähän sama tilanne sairaan vanhemman ainoalla lapsella.

Kukaan ei tukenut minua irtoamaan ja jättämään äitiäni, vaikka se ois ollut minulle ihan oikein.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Keskusteltu on. Miten lapsellista sinulta kuvitella, että äitini olisi ottanut asian jotenkin hyvin, mutta silti minä en pääsisi sen yli. Sinun pieneen ahtaaseen maailmaasi ei varmaan mahdu sellainen tilanne, että se vanhempi kieltää kaiken, syyttää sinua edelleen, oikeuttaa edelleen sen, että on satuttanut sinua, koska sinä mukamas olit sellainen, että aiheutit itse sen, miten hän toimi ja kaikkea muuta paskaa. Kyllä minäkin aikoinani yritin keskustella, ihan viime bävuoteen saakka. Nyt on kaikki mahdollisuudet hänelle annettu korjata välinsä minuun ja opetella tulemaan toimeen kanssani, ja se mahdollisuus meni sitten. Se on jo hävinnyt. Enää sitä ei tule. Jos nyt tulee "hieromaan sopua", mä hieron pihamaan hiekkaa ja paskaa hänen naamaansa.

Ap

Nyt ehkä toki ymmärränkin miksi rakentavaa keskustelua ei saa aikaiseksi. Sinä otat aivan kaiken hyökkäyksenä. Ei sellaisen ihmisen kanssa koskaan pysty keskustelemaan, voi olla vain kuunteleva osapuoli, kun toinen sylkee ja manaa naamalle :D

Mitä rakentavaa sinulle on mahdollista antaa, kun suutut siitä, että itse pidät siis minua niin tyhmänä, etten olisi keskustellut äitini kanssa ja tehnyt KAIKEN VOITAVANI, että hän tulisi toimeen kanssani? Älä siitä suutu, vaan opi, ettei muiden ongelmat johdu heidän tyhmyydestään tai kyvyttömyydestään, älä edes mene ehdottamaan sellaista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Nimenomaan. Äidiltäni ei voi edes kypsymistä odottaa, koska kyseessä on jonkinlainen sairaus, ei terveen ihmisen epäkypsyys. Harmi vain, että hän kykeni itse esittämään tervettä, ja väitti minua sairaaksi ja vialliseksi, kun reagoin hänen sairauteensa.

Mietin juuri, että olen ollut liian kiltti tytär, en hylännyt äitiäni, vaikka hänen läheisenään pysyminen vaurioitti minun elämääni. En kuitenkaan koe olevani itse vastuussa siitä, että elämäni sen takia vaurioitui, koska vaurioittaja oli hän, en minä. Tämä tuli mieleeni ketjusta, jossa kirjoittaja mietti, ettei voi erota työpaikasta, johon ei saataisi sijaista, jos hän lähtee. Vähän sama tilanne sairaan vanhemman ainoalla lapsella.

Kukaan ei tukenut minua irtoamaan ja jättämään äitiäni, vaikka se ois ollut minulle ihan oikein.

Ap

Tuttua! Terapeuttinikin ylisti aiemmin, että on hienoa, että kaikesta huolimatta pyrin olemaan väleissä vanhempani kanssa. Se ei ollut sitä. Oireilin aina psyykkisesti pahasti pitkiä aikoja jälkikäteen heitä tavattuani. Terapeutin olisi pitänyt kehottaa sen takia katkaisemaan välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Nimenomaan. Äidiltäni ei voi edes kypsymistä odottaa, koska kyseessä on jonkinlainen sairaus, ei terveen ihmisen epäkypsyys. Harmi vain, että hän kykeni itse esittämään tervettä, ja väitti minua sairaaksi ja vialliseksi, kun reagoin hänen sairauteensa.

Mietin juuri, että olen ollut liian kiltti tytär, en hylännyt äitiäni, vaikka hänen läheisenään pysyminen vaurioitti minun elämääni. En kuitenkaan koe olevani itse vastuussa siitä, että elämäni sen takia vaurioitui, koska vaurioittaja oli hän, en minä. Tämä tuli mieleeni ketjusta, jossa kirjoittaja mietti, ettei voi erota työpaikasta, johon ei saataisi sijaista, jos hän lähtee. Vähän sama tilanne sairaan vanhemman ainoalla lapsella.

Kukaan ei tukenut minua irtoamaan ja jättämään äitiäni, vaikka se ois ollut minulle ihan oikein.

Ap

Tuttua! Terapeuttinikin ylisti aiemmin, että on hienoa, että kaikesta huolimatta pyrin olemaan väleissä vanhempani kanssa. Se ei ollut sitä. Oireilin aina psyykkisesti pahasti pitkiä aikoja jälkikäteen heitä tavattuani. Terapeutin olisi pitänyt kehottaa sen takia katkaisemaan välit.

Nimenomaan! Mikä niitä oikein vaivaa? No, se, etteivät ymmärrä psykologiasta mitään, koska eivät ymmärrä narsismia, eivätkä varsinkaan sen uhria. Että miten auttaa narsismin uhria.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Nimenomaan. Äidiltäni ei voi edes kypsymistä odottaa, koska kyseessä on jonkinlainen sairaus, ei terveen ihmisen epäkypsyys. Harmi vain, että hän kykeni itse esittämään tervettä, ja väitti minua sairaaksi ja vialliseksi, kun reagoin hänen sairauteensa.

Mietin juuri, että olen ollut liian kiltti tytär, en hylännyt äitiäni, vaikka hänen läheisenään pysyminen vaurioitti minun elämääni. En kuitenkaan koe olevani itse vastuussa siitä, että elämäni sen takia vaurioitui, koska vaurioittaja oli hän, en minä. Tämä tuli mieleeni ketjusta, jossa kirjoittaja mietti, ettei voi erota työpaikasta, johon ei saataisi sijaista, jos hän lähtee. Vähän sama tilanne sairaan vanhemman ainoalla lapsella.

Kukaan ei tukenut minua irtoamaan ja jättämään äitiäni, vaikka se ois ollut minulle ihan oikein.

Ap

Tuttua! Terapeuttinikin ylisti aiemmin, että on hienoa, että kaikesta huolimatta pyrin olemaan väleissä vanhempani kanssa. Se ei ollut sitä. Oireilin aina psyykkisesti pahasti pitkiä aikoja jälkikäteen heitä tavattuani. Terapeutin olisi pitänyt kehottaa sen takia katkaisemaan välit.

Minunkin terapeuttini (siis aikaisempi, ei nykyinen, jolle narsismin uhrius on tuttua) sanoi, että on varma, että olin äidilleni todella tärkeä. Mitä mä sillä tiedolla teen, jos kyseistä ihmistä ei kiinnosta edes kyetä ja opetella tulemaan toimeen kanssani? Joo, tosi tärkeä, not.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Nimenomaan. Äidiltäni ei voi edes kypsymistä odottaa, koska kyseessä on jonkinlainen sairaus, ei terveen ihmisen epäkypsyys. Harmi vain, että hän kykeni itse esittämään tervettä, ja väitti minua sairaaksi ja vialliseksi, kun reagoin hänen sairauteensa.

Mietin juuri, että olen ollut liian kiltti tytär, en hylännyt äitiäni, vaikka hänen läheisenään pysyminen vaurioitti minun elämääni. En kuitenkaan koe olevani itse vastuussa siitä, että elämäni sen takia vaurioitui, koska vaurioittaja oli hän, en minä. Tämä tuli mieleeni ketjusta, jossa kirjoittaja mietti, ettei voi erota työpaikasta, johon ei saataisi sijaista, jos hän lähtee. Vähän sama tilanne sairaan vanhemman ainoalla lapsella.

Kukaan ei tukenut minua irtoamaan ja jättämään äitiäni, vaikka se ois ollut minulle ihan oikein.

Ap

Tuttua! Terapeuttinikin ylisti aiemmin, että on hienoa, että kaikesta huolimatta pyrin olemaan väleissä vanhempani kanssa. Se ei ollut sitä. Oireilin aina psyykkisesti pahasti pitkiä aikoja jälkikäteen heitä tavattuani. Terapeutin olisi pitänyt kehottaa sen takia katkaisemaan välit.

Minunkin terapeuttini (siis aikaisempi, ei nykyinen, jolle narsismin uhrius on tuttua) sanoi, että on varma, että olin äidilleni todella tärkeä. Mitä mä sillä tiedolla teen, jos kyseistä ihmistä ei kiinnosta edes kyetä ja opetella tulemaan toimeen kanssani? Joo, tosi tärkeä, not.

Ap

Lähtökohtaisesti monilla terapeuteilla tuntuu olevan turhan idealistiset käsitykset ihmissuhteista. Ei kaikkea aina ole mahdollista korjata.

Sinulla on mahdollisuus tulla heikosta narsistista vahvaksi narsistiksi. Joka osaa ottaa omansa häpeilemättä muut talloen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Jos menneistä asioista voisi rakentavalla tavalla keskustella kahden aikuisen kesken, niin eiköhän ap olisi päässyt eteenpäin aikoja sitten. Niin varmasti minäkin olisin suhteessa omaan vanhempaani. Eivät kaikki vanhemmat kypsy henkisesti vuosien aikana, vaan yhä myöhemminkin pyrkivät nujertamaan lapsensa. Odotan vain hänen kuolemaansa, koska se on ainoa asia, joka parantaa suhteemme.

Nimenomaan. Äidiltäni ei voi edes kypsymistä odottaa, koska kyseessä on jonkinlainen sairaus, ei terveen ihmisen epäkypsyys. Harmi vain, että hän kykeni itse esittämään tervettä, ja väitti minua sairaaksi ja vialliseksi, kun reagoin hänen sairauteensa.

Mietin juuri, että olen ollut liian kiltti tytär, en hylännyt äitiäni, vaikka hänen läheisenään pysyminen vaurioitti minun elämääni. En kuitenkaan koe olevani itse vastuussa siitä, että elämäni sen takia vaurioitui, koska vaurioittaja oli hän, en minä. Tämä tuli mieleeni ketjusta, jossa kirjoittaja mietti, ettei voi erota työpaikasta, johon ei saataisi sijaista, jos hän lähtee. Vähän sama tilanne sairaan vanhemman ainoalla lapsella.

Kukaan ei tukenut minua irtoamaan ja jättämään äitiäni, vaikka se ois ollut minulle ihan oikein.

Ap

Tuttua! Terapeuttinikin ylisti aiemmin, että on hienoa, että kaikesta huolimatta pyrin olemaan väleissä vanhempani kanssa. Se ei ollut sitä. Oireilin aina psyykkisesti pahasti pitkiä aikoja jälkikäteen heitä tavattuani. Terapeutin olisi pitänyt kehottaa sen takia katkaisemaan välit.

Minunkin terapeuttini (siis aikaisempi, ei nykyinen, jolle narsismin uhrius on tuttua) sanoi, että on varma, että olin äidilleni todella tärkeä. Mitä mä sillä tiedolla teen, jos kyseistä ihmistä ei kiinnosta edes kyetä ja opetella tulemaan toimeen kanssani? Joo, tosi tärkeä, not.

Ap

Lähtökohtaisesti monilla terapeuteilla tuntuu olevan turhan idealistiset käsitykset ihmissuhteista. Ei kaikkea aina ole mahdollista korjata.

Niinpä. Terapeutin tehtävän pitäisi olla auttaa asiakasta eroon ihmisestä, joka ei tule asiakkaan kanssa toimeen, eikä keksiä tapoja, joilla se toinen ihminen voi alistaa asiakasta vain lisää, koska annetaan mahdollisuus. Eihän asiakas koe tulevansa alistetuksi, koska ei tiedä, mitä terveiden rajojen asettaminen ja niistä hyvällä omallatunnolla kiinnipitäminen on. Terapeutin jos kenen pitäisi tämmöinen avun antaminen ja tilanteen tunnistaminen hallita. Että kehtaavatkin harjoittaa ammattiaan ymmärtämättä sen enempää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Keskusteltu on. Miten lapsellista sinulta kuvitella, että äitini olisi ottanut asian jotenkin hyvin, mutta silti minä en pääsisi sen yli. Sinun pieneen ahtaaseen maailmaasi ei varmaan mahdu sellainen tilanne, että se vanhempi kieltää kaiken, syyttää sinua edelleen, oikeuttaa edelleen sen, että on satuttanut sinua, koska sinä mukamas olit sellainen, että aiheutit itse sen, miten hän toimi ja kaikkea muuta paskaa. Kyllä minäkin aikoinani yritin keskustella, ihan viime bävuoteen saakka. Nyt on kaikki mahdollisuudet hänelle annettu korjata välinsä minuun ja opetella tulemaan toimeen kanssani, ja se mahdollisuus meni sitten. Se on jo hävinnyt. Enää sitä ei tule. Jos nyt tulee "hieromaan sopua", mä hieron pihamaan hiekkaa ja paskaa hänen naamaansa.

Ap

Nyt ehkä toki ymmärränkin miksi rakentavaa keskustelua ei saa aikaiseksi. Sinä otat aivan kaiken hyökkäyksenä. Ei sellaisen ihmisen kanssa koskaan pysty keskustelemaan, voi olla vain kuunteleva osapuoli, kun toinen sylkee ja manaa naamalle :D

Mitä rakentavaa sinulle on mahdollista antaa, kun suutut siitä, että itse pidät siis minua niin tyhmänä, etten olisi keskustellut äitini kanssa ja tehnyt KAIKEN VOITAVANI, että hän tulisi toimeen kanssani? Älä siitä suutu, vaan opi, ettei muiden ongelmat johdu heidän tyhmyydestään tai kyvyttömyydestään, älä edes mene ehdottamaan sellaista.

Ap

Tätä mä juuri en käsitä, et miksi pitää kiusata itseään ja olla tekemisissä ylipäätään? Jos tietää ihmisen olevan myrkyllinen niin miksi ei voi vain päästää irti ja alkaa käsittelemään niitä traumaattisia asioita ihan itsekseen? Sinun maailmassasi et pääse asiassa eteenpäin ennen kuin kuulet äidiltäsi mitä haluat kuulla. Etkö ymmärrä, että äitisi näkemys on silti eri vaikka kiltisti tai rumasti omat mielipiteesi hänelle kertoisit? Tämän takia olet loppuelämäsi jumissa samassa asiassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Keskusteltu on. Miten lapsellista sinulta kuvitella, että äitini olisi ottanut asian jotenkin hyvin, mutta silti minä en pääsisi sen yli. Sinun pieneen ahtaaseen maailmaasi ei varmaan mahdu sellainen tilanne, että se vanhempi kieltää kaiken, syyttää sinua edelleen, oikeuttaa edelleen sen, että on satuttanut sinua, koska sinä mukamas olit sellainen, että aiheutit itse sen, miten hän toimi ja kaikkea muuta paskaa. Kyllä minäkin aikoinani yritin keskustella, ihan viime bävuoteen saakka. Nyt on kaikki mahdollisuudet hänelle annettu korjata välinsä minuun ja opetella tulemaan toimeen kanssani, ja se mahdollisuus meni sitten. Se on jo hävinnyt. Enää sitä ei tule. Jos nyt tulee "hieromaan sopua", mä hieron pihamaan hiekkaa ja paskaa hänen naamaansa.

Ap

Nyt ehkä toki ymmärränkin miksi rakentavaa keskustelua ei saa aikaiseksi. Sinä otat aivan kaiken hyökkäyksenä. Ei sellaisen ihmisen kanssa koskaan pysty keskustelemaan, voi olla vain kuunteleva osapuoli, kun toinen sylkee ja manaa naamalle :D

Mitä rakentavaa sinulle on mahdollista antaa, kun suutut siitä, että itse pidät siis minua niin tyhmänä, etten olisi keskustellut äitini kanssa ja tehnyt KAIKEN VOITAVANI, että hän tulisi toimeen kanssani? Älä siitä suutu, vaan opi, ettei muiden ongelmat johdu heidän tyhmyydestään tai kyvyttömyydestään, älä edes mene ehdottamaan sellaista.

Ap

Tätä mä juuri en käsitä, et miksi pitää kiusata itseään ja olla tekemisissä ylipäätään? Jos tietää ihmisen olevan myrkyllinen niin miksi ei voi vain päästää irti ja alkaa käsittelemään niitä traumaattisia asioita ihan itsekseen? Sinun maailmassasi et pääse asiassa eteenpäin ennen kuin kuulet äidiltäsi mitä haluat kuulla. Etkö ymmärrä, että äitisi näkemys on silti eri vaikka kiltisti tai rumasti omat mielipiteesi hänelle kertoisit? Tämän takia olet loppuelämäsi jumissa samassa asiassa. 

Se pelkästään tekee olosta vaikean, että tietää tuon ihmisen edelleen olevan olemassa, vaikkei häntä enää näkisi tai hänestä kuulisi mitään. Vaikeat ihmissuhteet loppuvat vasta siihen, että toinen osapuoli kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Olen samaa mieltä. 

Omakin äitini on tehnyt paljonkin kasvatusvirheitä, joista on aiheutunut minulle issueita, joita nyt vanhempana psykoterapiassa käsittelen. En siltikään syytä äitiäni, sillä tunteeni hänen toiminnastaan ovat omiani. Hän on toiminut omien kykyjensä mukaisesti kasvattaessaan minua. Varmasti myös hänen omalla kasvatuksellaan on ollut tekemistä sen kanssa, miten hän on minua ja sisaruksiani kasvattanut. Onneksi olen äitini kanssa pystynyt näistä asioista keskustelemaan kuin kaksi aikuista, ilman äiti-lapsi asetelmaa. 

Kenties ap, sinullekin tekisi hyvää keskustella äitisi kanssa asiasta sen sijaan, että purat häneen liittyvää tuskaasi täällä. Jos et tahdo kohdata häntä kasvotusten, kirjoita hänelle kirje. Saisit oikeampaan kohteeseen kerrottua tunteitasi, joita äitisi on sinussa herättänyt.

Keskusteltu on. Miten lapsellista sinulta kuvitella, että äitini olisi ottanut asian jotenkin hyvin, mutta silti minä en pääsisi sen yli. Sinun pieneen ahtaaseen maailmaasi ei varmaan mahdu sellainen tilanne, että se vanhempi kieltää kaiken, syyttää sinua edelleen, oikeuttaa edelleen sen, että on satuttanut sinua, koska sinä mukamas olit sellainen, että aiheutit itse sen, miten hän toimi ja kaikkea muuta paskaa. Kyllä minäkin aikoinani yritin keskustella, ihan viime bävuoteen saakka. Nyt on kaikki mahdollisuudet hänelle annettu korjata välinsä minuun ja opetella tulemaan toimeen kanssani, ja se mahdollisuus meni sitten. Se on jo hävinnyt. Enää sitä ei tule. Jos nyt tulee "hieromaan sopua", mä hieron pihamaan hiekkaa ja paskaa hänen naamaansa.

Ap

Nyt ehkä toki ymmärränkin miksi rakentavaa keskustelua ei saa aikaiseksi. Sinä otat aivan kaiken hyökkäyksenä. Ei sellaisen ihmisen kanssa koskaan pysty keskustelemaan, voi olla vain kuunteleva osapuoli, kun toinen sylkee ja manaa naamalle :D

Mitä rakentavaa sinulle on mahdollista antaa, kun suutut siitä, että itse pidät siis minua niin tyhmänä, etten olisi keskustellut äitini kanssa ja tehnyt KAIKEN VOITAVANI, että hän tulisi toimeen kanssani? Älä siitä suutu, vaan opi, ettei muiden ongelmat johdu heidän tyhmyydestään tai kyvyttömyydestään, älä edes mene ehdottamaan sellaista.

Ap

Tätä mä juuri en käsitä, et miksi pitää kiusata itseään ja olla tekemisissä ylipäätään? Jos tietää ihmisen olevan myrkyllinen niin miksi ei voi vain päästää irti ja alkaa käsittelemään niitä traumaattisia asioita ihan itsekseen? Sinun maailmassasi et pääse asiassa eteenpäin ennen kuin kuulet äidiltäsi mitä haluat kuulla. Etkö ymmärrä, että äitisi näkemys on silti eri vaikka kiltisti tai rumasti omat mielipiteesi hänelle kertoisit? Tämän takia olet loppuelämäsi jumissa samassa asiassa. 

Se pelkästään tekee olosta vaikean, että tietää tuon ihmisen edelleen olevan olemassa, vaikkei häntä enää näkisi tai hänestä kuulisi mitään. Vaikeat ihmissuhteet loppuvat vasta siihen, että toinen osapuoli kuolee.

Totta! Tämän takia monessa maassa on kuolemanrangaistus. Omaisten ei silloin tarvitse miettiä mitä heidän läheisensä murhannut ihminen nykyään tekee tai ajattelee. Murhaajan voi jättää omaan arvoonsa, koska häntä ei enää ole. Riittää, että keskittyy muistelemaan omaistaan.