Lue keskustelun säännöt.
Morjensta! Asiaa uusperheellisten ongelmista sietää puolison lasta.
04.02.2019 |
Heissan!
Olemme seurustelleet puolisoni kanssa muutaman vuoden. Alkuun tulin hänen vaativan lapsensa kanssa oikein hyvin juttuun. Meillä oli hauskaa, laitoin häntä nukkumaan(monesti jopa lapsen omasta pyynnöstä).
MUTTA!
Nyt kun puolisoni lapsineen on muuttanut meille (minulla siis myös lapsi. Samanikäinen kuin puolisollani) on ongelmat alkaneet.
Lapset jakavat huoneen keskenään. Kertaakaan en ole saanut mennä iltasatua lukemaan kun tämä pikku tyranni on kotona. Puolisoni pitää aina lukea satu ja paijata ipana uneen. Oma lapseni nätisti hyväksyy järjestelyn. Molemmat lapset ovat siis 6v. Puolisoni lapsi ei kestä häviämistä yhtään. Usein kun mukulat pelaavat keskenään ja tämä kiistapukari häviää niin parku tulee.
Minua ja mun sääntöjä mollataan monta kertaa päivässä. Mun lapsi on tuolle riitapukarille kuin jalokivi. Mutta auta armias jos riitapukarille sanotaan vastaan niin heti tulee itku.
Koirakin on ihan perseestä jos se ei toimi riitapukarin mielen mukaan.
Puolisoni koittaa kyllä pitää kuria, mutta ei ikinä koskaan toteuta uhkauksiaan. Jankkaa uhkauksilla niin monta kertaa että lapsi tottelee. Ja taas ollaan 10 minuutin päästä samassa tilanteessa. Riitapukari kiukuttelee esimerkiksi siitä että pitää pukeutua.
Mun hermot ei kestä!
Kiitos ja anteeksi!
Kommentit (122)
Minä olen ydinperheen äiti.
Aivan naurettavaa minäminäminäkitinää.
Onpa harvinaisen naurettava perustelu. Miksi sen piti asuntonsa myydä? Miksei se voinut ostaa uutta? MIkä ihmeen marttyyritarina tämäkn on?[/quote]
Noniin nyt riittää tuo provoaminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tää skenaario muistuttaakaan Vilja Eerikaa? Ns hankala lapsi jota piti uuden puolison kasvattaa?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on samoja ongelmia, joiden takia yhteenmuutto tuntuu mahdottomalta. Puolisoni lapsi on samanikäinen omani kanssa mutta kasvatettu aivan eri tavalla. On erikoista, kun lasten taidoissa ym. tuntuu olevan vuosien ero koska toista ei ole kasvatettu omatoimiseksi. Myös puolison toisessa lapsessa, joka on vanhempi, tämä näkyy. Epäilen, että yhteenmuutto toisi valtavat erimielisyydet, koska olisihan se outoa jos kahdelta samanikäiseltä lapselta odotettaisiin ihan eri tasoisia juttuja. Toiselta ei meinaa ihan perusasiatkaan sujua. Kyse on kuitenkin terveistä, normaaliälyisistä pikkukoululaisista. Lisäksi puolisoni on erittäin herkkä tulkitsemaan kaiken "lapsiin kohdistuvaksi arvosteluksi" sekä potee erosta huonoa omaatuntoa jota kompensoi eri tavoin, kuten materialla. Hänen on vaikea sanoa ei.
Välillä mietityttää, onko suhde tällaisen asian takia tuhoontuomittu, vai auttaako aika ja kärsivällisyys. Ja erillään asuminen.
Pyh pah. Ei se suhde moisten juttujen takia oo tuhoontuomittu! Sille ei niin arkitaitavalle voi opettaa helposti ne samat asiat mitä oma lapsesi jo osaa :)
T: Ap
Vierailija kirjoitti:
Miten te tiedätte mitä.sukupuolta puoliso tai aloittaja on?
Tää on mustakin hauskaa. Mielsin aloittajan mieheksi. Tai naispariksi.
Olette tunteneet noin kaksi vuotta jo. Eli lapsi oli neljävuotias. Ja hän on "terrorisoinut" jo silloin, kun isä ja äitinsä olivat yhdessä? Mihinkään uuteen paikkaan ei voinut mennä, kaikki oli hankalaa.
Ei teillä kellään käynyt mielessä, että "hankalaluonteisen" lapsen kanssa muutto ei suju ihan helposti? Jos lapsella on epävarma olo koko ajan, hän käyttäytyy juuri noin kuin kuvailet ap. On totta, että hän hakee huomiota, mutta ennen kaikkea hän hakee hyväksyntää. Lapsi ei koskaan kasva ehjäksi ja itsevarmaksi, jos häntä ei tue ja hänen tekojensa ja reatioidensa taustaa ymmärrä. Lapsi ei vain tule siinä sivussa mukana aikuisten oikkujen mukaan, eikä muuten tulisi aikuinenkaan. Se kannattaa aina muistaa.
Lapsi oireilee. Hänen kaltaisensa tarvitsee rutiineja ja varmuutta, rajoja ja ennen kaikkea rakkautta ja tiedon siitä, että hänet hyväksytään joukkoon ja perheeseen vaikka mitä tapahtuisi.
Näissä on muuten sellainen jännä juttu aika usein, että kun uusperheessä lapsi ei sopeudu, on ok että aikuinen näyttää pettymyksensä ja mököttää asiasta. Mutta se lapsi ei saa näyttää negatiivisia tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olette tunteneet noin kaksi vuotta jo. Eli lapsi oli neljävuotias. Ja hän on "terrorisoinut" jo silloin, kun isä ja äitinsä olivat yhdessä? Mihinkään uuteen paikkaan ei voinut mennä, kaikki oli hankalaa.
Ei teillä kellään käynyt mielessä, että "hankalaluonteisen" lapsen kanssa muutto ei suju ihan helposti? Jos lapsella on epävarma olo koko ajan, hän käyttäytyy juuri noin kuin kuvailet ap. On totta, että hän hakee huomiota, mutta ennen kaikkea hän hakee hyväksyntää. Lapsi ei koskaan kasva ehjäksi ja itsevarmaksi, jos häntä ei tue ja hänen tekojensa ja reatioidensa taustaa ymmärrä. Lapsi ei vain tule siinä sivussa mukana aikuisten oikkujen mukaan, eikä muuten tulisi aikuinenkaan. Se kannattaa aina muistaa.
Lapsi oireilee. Hänen kaltaisensa tarvitsee rutiineja ja varmuutta, rajoja ja ennen kaikkea rakkautta ja tiedon siitä, että hänet hyväksytään joukkoon ja perheeseen vaikka mitä tapahtuisi.
Näissä on muuten sellainen jännä juttu aika usein, että kun uusperheessä lapsi ei sopeudu, on ok että aikuinen näyttää pettymyksensä ja mököttää asiasta. Mutta se lapsi ei saa näyttää negatiivisia tunteitaan.
Kiitos sinulla ajatuksista ja ideoista :) Huomatkaa tässä kyseisessä tapauksessa se että aikuinen(eli minä) ei mökötä tai murjota vaan itse kärsii tilanteesta niinkuin monen mukaan myös lapsi. Vaikkakin on käyttäytynyt samoin (ja kuuleman mukaan jopa pahemmin) ydinperheessään. Piiskatkaa toki minua ei siinä mitään. Olenhan aikuinen. Ja sinä joka Eerikan tapaukseen viittasit.. Häpeä!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten tää skenaario muistuttaakaan Vilja Eerikaa? Ns hankala lapsi jota piti uuden puolison kasvattaa?
OSuva havainto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on samoja ongelmia, joiden takia yhteenmuutto tuntuu mahdottomalta. Puolisoni lapsi on samanikäinen omani kanssa mutta kasvatettu aivan eri tavalla. On erikoista, kun lasten taidoissa ym. tuntuu olevan vuosien ero koska toista ei ole kasvatettu omatoimiseksi. Myös puolison toisessa lapsessa, joka on vanhempi, tämä näkyy. Epäilen, että yhteenmuutto toisi valtavat erimielisyydet, koska olisihan se outoa jos kahdelta samanikäiseltä lapselta odotettaisiin ihan eri tasoisia juttuja. Toiselta ei meinaa ihan perusasiatkaan sujua. Kyse on kuitenkin terveistä, normaaliälyisistä pikkukoululaisista. Lisäksi puolisoni on erittäin herkkä tulkitsemaan kaiken "lapsiin kohdistuvaksi arvosteluksi" sekä potee erosta huonoa omaatuntoa jota kompensoi eri tavoin, kuten materialla. Hänen on vaikea sanoa ei.
Välillä mietityttää, onko suhde tällaisen asian takia tuhoontuomittu, vai auttaako aika ja kärsivällisyys. Ja erillään asuminen.
Pyh pah. Ei se suhde moisten juttujen takia oo tuhoontuomittu! Sille ei niin arkitaitavalle voi opettaa helposti ne samat asiat mitä oma lapsesi jo osaa :)
T: Ap
Lasta pitää rakastaa juuri sellaisena kuin hän on. Ei-arkitaitava on ihan yhtä tärkeä kuin arkitaitava.
Lapsia ei saa vertailla, arvottaa, eikä kilpailuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten tää skenaario muistuttaakaan Vilja Eerikaa? Ns hankala lapsi jota piti uuden puolison kasvattaa?
Voi hyvä ihminen ei mun tarvitse kasvattaa kenenkään muun lapsia. Jos lapsen kanssa eläminen menee mielestäni mahdottomaksi (mitä se ei ihan heti ole) niin häviän kuvioista
Ap
Eihän tuo käytös välttämättä liity uusperheeseen mitenkään. Jotkut lapset eivät kestä häviämistä ja kuvittelevat, että heidän pillinsä mukaan tanssitaan (usein vika vanhemmissa). Se, miksi alussa mennyt paremmin johtuu siitä, että uuden ihmisen aikana lapsi ei ole ollut täysin oma itsensä vaan ” vieraskorea”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tää skenaario muistuttaakaan Vilja Eerikaa? Ns hankala lapsi jota piti uuden puolison kasvattaa?
Voi hyvä ihminen ei mun tarvitse kasvattaa kenenkään muun lapsia. Jos lapsen kanssa eläminen menee mielestäni mahdottomaksi (mitä se ei ihan heti ole) niin häviän kuvioista
Ap
Ei sinusta ole kasvattamaan lapsia.
Mene jo!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette tunteneet noin kaksi vuotta jo. Eli lapsi oli neljävuotias. Ja hän on "terrorisoinut" jo silloin, kun isä ja äitinsä olivat yhdessä? Mihinkään uuteen paikkaan ei voinut mennä, kaikki oli hankalaa.
Ei teillä kellään käynyt mielessä, että "hankalaluonteisen" lapsen kanssa muutto ei suju ihan helposti? Jos lapsella on epävarma olo koko ajan, hän käyttäytyy juuri noin kuin kuvailet ap. On totta, että hän hakee huomiota, mutta ennen kaikkea hän hakee hyväksyntää. Lapsi ei koskaan kasva ehjäksi ja itsevarmaksi, jos häntä ei tue ja hänen tekojensa ja reatioidensa taustaa ymmärrä. Lapsi ei vain tule siinä sivussa mukana aikuisten oikkujen mukaan, eikä muuten tulisi aikuinenkaan. Se kannattaa aina muistaa.
Lapsi oireilee. Hänen kaltaisensa tarvitsee rutiineja ja varmuutta, rajoja ja ennen kaikkea rakkautta ja tiedon siitä, että hänet hyväksytään joukkoon ja perheeseen vaikka mitä tapahtuisi.
Näissä on muuten sellainen jännä juttu aika usein, että kun uusperheessä lapsi ei sopeudu, on ok että aikuinen näyttää pettymyksensä ja mököttää asiasta. Mutta se lapsi ei saa näyttää negatiivisia tunteitaan.
Kiitos sinulla ajatuksista ja ideoista :) Huomatkaa tässä kyseisessä tapauksessa se että aikuinen(eli minä) ei mökötä tai murjota vaan itse kärsii tilanteesta niinkuin monen mukaan myös lapsi. Vaikkakin on käyttäytynyt samoin (ja kuuleman mukaan jopa pahemmin) ydinperheessään. Piiskatkaa toki minua ei siinä mitään. Olenhan aikuinen. Ja sinä joka Eerikan tapaukseen viittasit.. Häpeä!
Ap
Ehkä se on ihan hyvä vähän piiskata, kun käytät aika rumaa kieltä tästä lapsesta. Ja aikuiset usein ajattelee, että ei se lapsi tätä tiedä, että miten paljon se ärsyttää. Mutta kyllä se lapsi tietää.
En tiedä juuri teistä, mutta olen huomannut että monesti aikuinen vain joko käskee sopeutumaan, mutta ei kerro välttämättä edes sitä, mitä se sana sopeutuminen tarkoittaa. Joskus vaikuiset eivät tee mitään: kun lapsi häviää pelin, huutaa, itkee ja raivoaa, aikuinen vetäytyy kuoreensa eikä tue lasta. Ja kyllä, lasta tulee tukea myös silloin kun hän käyttäytyy normien vastaiseksi.
Kaiken lähtökohta on, että ydinperheissäkin on lapsia, jotka ovat huonosti sopeutuvia, tyytymättömiä ja hankalia ilman mitään elämää mullistavaa kuten ero. Mutta sitten kun on tapahtunut esim juuri ero, lapsen olo vain pahenee. Ero voi aikuiselle ollakin helpotus ja uuden alku, mutta lapselle ei ainakaan ihan heti.
Pahin kommentti mitä olen lukenut oli, kun eronnut äiti hermostui toisen kehoitukseen kysyä, mitä lapsi ajattelee ja haluaa. Hän ei kuulemma neuvottele lapsen kanssa eikä lapsi päätä hänen elämästään. Oli todella surullista lukea, miten pihalla tämä nainen kaikesta oli. "Lapsi on onnellinen kun minä olen onnellinen" hän kirjoitti. Ihan niinhän se ei aina mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasta kasvatetaan niin, että siihen kyseiseen lapseen tutustutaan, hänen vahvuuksiinsa tutustutaan. Hänet nähdään arvokkaana, hänen tunteitaan kunnioitetaan. Ymmärretään että hän on lapsi. Heiveröinen ja hauras.
Lasta ei kasvateta niin, että keksitään asuntopulan takia, että ”hei, tehdäänpäs tässä perhe tän tuntemattoman ja tän tuntemattman lapsen kanssa ajatuksella ”minä häivyn jos kakara on hankala”.
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuo käytös välttämättä liity uusperheeseen mitenkään. Jotkut lapset eivät kestä häviämistä ja kuvittelevat, että heidän pillinsä mukaan tanssitaan (usein vika vanhemmissa). Se, miksi alussa mennyt paremmin johtuu siitä, että uuden ihmisen aikana lapsi ei ole ollut täysin oma itsensä vaan ” vieraskorea”.
Juurikin näin! Pidän itseäni suht hyvänä ihmistuntijana koska asiakkaita on töissä ollut narsistista polkumopoon ja kaikkien kanssa olen toimeen tullut.
Pidän itseäni myös ihmisenä joka ei kauheasti lasten kanssa tule toimeen mutta ne ipanat kenen kanssa oon hengaillut on olleet ihan tyytyväisiä.
En ymmärrä kuinka ihmiset voivat olla niin kapeakatseisia. Ei ne kaikki "ÄITIPUOLET" tosiaankaan vihaa niitä bonuslapsia! Hölmöt :D
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä saatte niin negatiivisen kuvan aloittajasta? Mielestäni hän suhtautuu asiaan ihan normaalisti.
Ihmettelin ihan samaa. Monen monituista kertaa olen kuitenkin ilmaissut pitäväni puolisoni lapsesta vaikka olenkin vittuuntunut tässä kuukausien saatossa hänen käytöksestään.
Puolisoni ja hänen lapsenaa EIVÄT ole muuttaneet meille vasten tahtoaan. Olemme tunteneet toinen toisemme noin kaksi vuotta ennen yhteen muuttoa. Ihan hyvin olisin pärjännyt ilman hynttyiden yhteenlyöntiäkin. Mutta niin se elämä yllättää :)
Minä en todellakaan terrorisoi kämppäni asukkaita. Ennemminkin olen turhan lepsu enkä nipota itselleni oudoista tavoista.
Joskus se uuden puolison lapsi tai vaikka se omakin voi olla saamarin hankala ja siihen haluaisin vertaistukea enkä haukkuja. Saamari sentään :D
" Kämppäni asukkaita"? Kalahhti korvaan. Itse olisin ehkä puhunut kodista , meidän asunnosta. Tuo sanapari antaisi viitteitä, että kämpän omistajalla on se sopeutumisvaikeus.
Itse ajattelin ensin kyseessä.olevam naisparin.
Vierailija kirjoitti:
Lasta kasvatetaan niin, että siihen kyseiseen lapseen tutustutaan, hänen vahvuuksiinsa tutustutaan. Hänet nähdään arvokkaana, hänen tunteitaan kunnioitetaan. Ymmärretään että hän on lapsi. Heiveröinen ja hauras.
Lasta ei kasvateta niin, että keksitään asuntopulan takia, että ”hei, tehdäänpäs tässä perhe tän tuntemattoman ja tän tuntemattman lapsen kanssa ajatuksella ”minä häivyn jos kakara on hankala”.
Minä koetan parhaani mukaan ymmärtää jokaista elävää olentoa. Niskurointia en hyväksy. En edes lapsilta. Raivareita tottakai saa tulla ja niistä tilanteen rauhoituttua keskustellaan. Kiukkukin on ihan ok kunhan se ei tule siitä että niitä muroja ei saa justnytheti.
Se ei käy pirtaan varsinkaan jatkuvasti. Siitä tässä mun alkuperäisessä kiukussa oli kyse että mokomaan ei puututa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä saatte
" Kämppäni asukkaita"? Kalahhti korvaan. Itse olisin ehkä puhunut kodista , meidän asunnosta. Tuo sanapari antaisi viitteitä, että kämpän omistajalla on se sopeutumisvaikeus.
Itse ajattelin ensin kyseessä.olevam naisparin.Ihmiset puhuu asioista eri tavalla my love. Kämppäni=asuntomme :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasta kasvatetaan niin, että siihen kyseiseen lapseen tutustutaan, hänen vahvuuksiinsa tutustutaan. Hänet nähdään arvokkaana, hänen tunteitaan kunnioitetaan. Ymmärretään että hän on lapsi. Heiveröinen ja hauras.
Lasta ei kasvateta niin, että keksitään asuntopulan takia, että ”hei, tehdäänpäs tässä perhe tän tuntemattoman ja tän tuntemattman lapsen kanssa ajatuksella ”minä häivyn jos kakara on hankala”.
Minä koetan parhaani mukaan ymmärtää jokaista elävää olentoa. Niskurointia en hyväksy. En edes lapsilta. Raivareita tottakai saa tulla ja niistä tilanteen rauhoituttua keskustellaan. Kiukkukin on ihan ok kunhan se ei tule siitä että niitä muroja ei saa justnytheti.
Se ei käy pirtaan varsinkaan jatkuvasti. Siitä tässä mun alkuperäisessä kiukussa oli kyse että mokomaan ei puututa.
Mitä helvetin niskurointia? Te olette vääntäneet kuusivuotiaan elämän ylösalaisin ja sinusta hän ei saa osoittaa mitään tunteita? Kai nyt ääliökin tajuaa, ettei tuossa ole mistään muroista kysymys? Ja ääliönkin luulisi tietävän sellaisesta kuin eskariuhma. Se on kuin minimurrosikä, usein pahempi kuin varsinainen.
Samaa ihmettelen. Outoa vihaa.