Lue keskustelun säännöt.
Hain henkilökohtaiseksi avustajaksi ja pääsin haastatteluun
01.02.2019 |
Pikkuisen yllätti, kun haastattelemassa oli kuuden hengen raati 😁
Ja haastateltavia oli neljä.
Ei tunnu pulaa olevan avustajista.
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä niistä on pulaa. Sellaista kunnollisista avustajista, jotka oikeasti tekevät työnsä hyvin. Moni luulee pääsevänsä helpolla ja hakee henk. koht. avustajaksi. Harva jaksaa sitä hommaa kovin pitkään. Poikkeuksiakin toki on, mutta pääosin työsuhteet ovat lyhytkestoisia ja uutta avustajaa pitää hakea hyvin tiiviiseen tahtiin.
Luulen kyllä, että kunnollisia avustajia olisi kyllä mistä valita, mutta suurin haaste lienee, ettei vastapuolella ole hajuakaan mitä tarkoittaa työlainsäädäntö tai mikä on työntekijän asema ja oikeudet, eikä heitä voi kohdella miten sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon miettinyt että minkälainen ihminen siihen työhön suostuu.
No, hyvä että ilmeisesti moni, kun avustajia tarvitaankin paljon.
Minä suostuin mielelläni. Aloitin nykyisen avustettavan kanssa opiskelujeni ohella 5 vuotta sitten. Valmistuttuani sain kokoaikaisen työn muualta, mutta käyn edelleen töissä myös tämän avustettavan luona. Hänellä on tunteja vain 30/kk, joten onnistuu hyvin. Työpäiviin kuuluu kortinpeluuta, juttelua, elokuvissa ja teatterissa käyntiä, ulkoilua, leipomista yms. Eli kaikkea sellaista mitä teen myös kavereideni kanssa. Ei kaikki avustajan paikat ole mitään h'lvettejä, vaikka sellaisiakin toki löytyy.
Tätä en ole koskaan tajunnut, että miten yhteiskunnalla on varaa maksaa vammaisille vaapaa-ajan avustajia pelaamaan korttia, mutta vanhukset saavat maata vaipoissaan ja ihan sama pääsevätkö ollenkaan ulos tms.
Kaikki, joille on myönnetty henkilökohtaista apua, eivät edes halua käyttää kaikkia tunteja. Ne voisi hyvin lahjoittaa jollekin vanhukselle. Esimerkiksi, jos avustettava käyttää vaikka 15 h / kk hänelle myönnetyistä 30 h/ kk , menisin ilomielin ulkoiluttamaan vanhuksia sillä loppumäärällä. Silloin avustajakin tietäisi jo etukäteen saavansa kaikkien tuntien palkan kuukaudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon miettinyt että minkälainen ihminen siihen työhön suostuu.
No, hyvä että ilmeisesti moni, kun avustajia tarvitaankin paljon.
Minä suostuin mielelläni. Aloitin nykyisen avustettavan kanssa opiskelujeni ohella 5 vuotta sitten. Valmistuttuani sain kokoaikaisen työn muualta, mutta käyn edelleen töissä myös tämän avustettavan luona. Hänellä on tunteja vain 30/kk, joten onnistuu hyvin. Työpäiviin kuuluu kortinpeluuta, juttelua, elokuvissa ja teatterissa käyntiä, ulkoilua, leipomista yms. Eli kaikkea sellaista mitä teen myös kavereideni kanssa. Ei kaikki avustajan paikat ole mitään h'lvettejä, vaikka sellaisiakin toki löytyy.
Tätä en ole koskaan tajunnut, että miten yhteiskunnalla on varaa maksaa vammaisille vaapaa-ajan avustajia pelaamaan korttia, mutta vanhukset saavat maata vaipoissaan ja ihan sama pääsevätkö ollenkaan ulos tms.
Vanhus saattaa olla myös vammainen. Nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä niistä on pulaa. Sellaista kunnollisista avustajista, jotka oikeasti tekevät työnsä hyvin. Moni luulee pääsevänsä helpolla ja hakee henk. koht. avustajaksi. Harva jaksaa sitä hommaa kovin pitkään. Poikkeuksiakin toki on, mutta pääosin työsuhteet ovat lyhytkestoisia ja uutta avustajaa pitää hakea hyvin tiiviiseen tahtiin.
Luulen kyllä, että kunnollisia avustajia olisi kyllä mistä valita, mutta suurin haaste lienee, ettei vastapuolella ole hajuakaan mitä tarkoittaa työlainsäädäntö tai mikä on työntekijän asema ja oikeudet, eikä heitä voi kohdella miten sattuu.
Totta kyllä, että henkilön, joka ei kykene huolehtimaan kunnolla itsestään ei pitäisi joutua toimimaan työnantajan roolissa. Ne hommat pitäisi ulkoistaa asiat osaavalle taholle.
Mutta on sitä avustajissakin monenlaista hiihtäjää. Yksi ei saavu paikalle, vaikka tietää ettei avustettava saa ruokaa ilman avustajaa. Toinen istuu nurkassa ja näprää kännykkää ja ehkä tekee jotain jos oikein kovasti pyytää. Kolmas vaatii, että hänen on saatava tehdä vain aamuvuoroja, vaikka alkuun on hakenut 2-vuorotyöhön jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon miettinyt että minkälainen ihminen siihen työhön suostuu.
No, hyvä että ilmeisesti moni, kun avustajia tarvitaankin paljon.
Minä suostuin mielelläni. Aloitin nykyisen avustettavan kanssa opiskelujeni ohella 5 vuotta sitten. Valmistuttuani sain kokoaikaisen työn muualta, mutta käyn edelleen töissä myös tämän avustettavan luona. Hänellä on tunteja vain 30/kk, joten onnistuu hyvin. Työpäiviin kuuluu kortinpeluuta, juttelua, elokuvissa ja teatterissa käyntiä, ulkoilua, leipomista yms. Eli kaikkea sellaista mitä teen myös kavereideni kanssa. Ei kaikki avustajan paikat ole mitään h'lvettejä, vaikka sellaisiakin toki löytyy.
Tätä en ole koskaan tajunnut, että miten yhteiskunnalla on varaa maksaa vammaisille vaapaa-ajan avustajia pelaamaan korttia, mutta vanhukset saavat maata vaipoissaan ja ihan sama pääsevätkö ollenkaan ulos tms.
Vanhus saattaa olla myös vammainen. Nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois.
Ei tietenkään sulje. Sen nyt jokainen sanomattakin tietää. Pointti tuossa oli se, että on hyvin epäreilua kun kaikilla, jotka eivät kykene itsenäiseen toimintaan ei ole samoja oikeuksia. Sillä ei pitäisi olla vaikutusta, johtuuko toimintakyvyn heikkous vammasta vai iästä vai molemmista. Ihan kaikilla pitäisi olla samat oikeudet apuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon miettinyt että minkälainen ihminen siihen työhön suostuu.
No, hyvä että ilmeisesti moni, kun avustajia tarvitaankin paljon.
Minä suostuin mielelläni. Aloitin nykyisen avustettavan kanssa opiskelujeni ohella 5 vuotta sitten. Valmistuttuani sain kokoaikaisen työn muualta, mutta käyn edelleen töissä myös tämän avustettavan luona. Hänellä on tunteja vain 30/kk, joten onnistuu hyvin. Työpäiviin kuuluu kortinpeluuta, juttelua, elokuvissa ja teatterissa käyntiä, ulkoilua, leipomista yms. Eli kaikkea sellaista mitä teen myös kavereideni kanssa. Ei kaikki avustajan paikat ole mitään h'lvettejä, vaikka sellaisiakin toki löytyy.
Tätä en ole koskaan tajunnut, että miten yhteiskunnalla on varaa maksaa vammaisille vaapaa-ajan avustajia pelaamaan korttia, mutta vanhukset saavat maata vaipoissaan ja ihan sama pääsevätkö ollenkaan ulos tms.
Vanhus saattaa olla myös vammainen. Nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois.
Kyllä sulkee. Äidilläni on niin pahasti kuluneet polvet, että hän on vaikeavammainen. Kulkee pyörätuolissa. Ei todellakaan ole avustajaa hänellä kunnan puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Et varmaan jaksaisi oikein mitään, jos töissä viihtyminen on iso ongelma. Ja kunta muuten sen avustamisen maksaa varmaan 99% tapauksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Jaa, että missään muualla ei työntekijät viihdy töissä tai ystävysty työnantajan kanssa. Et ole tainnut töissä juurikaan olla, kun tuollaista luulet. Jos avustettava kokee avustajan ystäväksi, ei ole mitään estettä sille, että ystävyys voisi jatkua työsuhteen päättymisen jälkeenkin. Onhan sitä muutkin yhteydessä entisiin työkavereihinsa ja työnanatajiinsa, vaikka työsuhde olisi ohi. Jos taas avustaja ei halua ystävyyttä jatkaa, se ei jatku. Vammainenkin ihminen ymmärtää, etteivät kaikki ihmissuhteet jatku ikuisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Et varmaan jaksaisi oikein mitään, jos töissä viihtyminen on iso ongelma. Ja kunta muuten sen avustamisen maksaa varmaan 99% tapauksia.
Töissä viihtyminen ei ole ongelma; viihdyn työssäni apteekissa. Sanoin, että jos suhde työnantajaan on kaverillinen ja odottaa siksi aikaa hänen kanssaan, on se omituista. Epäreilua sitä avustettavaa kohtaan. Hyvähän se on, että kemiat kohtaa jollain tasolla, mutta liian läheiset välit eivät ole mielestäni asiallisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Avustajan on tärkeää tietää omat rajansa ja niiden mukaan pitää ystävällistä etäisyyttä. Sekin on taito. Totta kai suurimmalla osalla avustettavistakin on velvollisuus tuntea omat rajansa ja muistaa, että kyseessä on työsuhde. Sitten jos avustettava on kehitysvammainen, on avustajalla suurempi vastuu, että ei tule mielikuvaa, että ollaan ikuisessa ystävyyssuhteessa. Ei ainakaan saa tarkoituksella antaa ymmärtää tällaista. Sitten tietysti voi käydä niin, että joku silti ymmärtää asiat vain siten, kuin itse ne haluaa ymmärtää, sille ei kai sitten voi mitään ja toisen on vain kestettävä se pettyminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon miettinyt että minkälainen ihminen siihen työhön suostuu.
No, hyvä että ilmeisesti moni, kun avustajia tarvitaankin paljon.
Minä suostuin mielelläni. Aloitin nykyisen avustettavan kanssa opiskelujeni ohella 5 vuotta sitten. Valmistuttuani sain kokoaikaisen työn muualta, mutta käyn edelleen töissä myös tämän avustettavan luona. Hänellä on tunteja vain 30/kk, joten onnistuu hyvin. Työpäiviin kuuluu kortinpeluuta, juttelua, elokuvissa ja teatterissa käyntiä, ulkoilua, leipomista yms. Eli kaikkea sellaista mitä teen myös kavereideni kanssa. Ei kaikki avustajan paikat ole mitään h'lvettejä, vaikka sellaisiakin toki löytyy.
Tätä en ole koskaan tajunnut, että miten yhteiskunnalla on varaa maksaa vammaisille vaapaa-ajan avustajia pelaamaan korttia, mutta vanhukset saavat maata vaipoissaan ja ihan sama pääsevätkö ollenkaan ulos tms.
Vanhus saattaa olla myös vammainen. Nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois.
Kyllä sulkee. Äidilläni on niin pahasti kuluneet polvet, että hän on vaikeavammainen. Kulkee pyörätuolissa. Ei todellakaan ole avustajaa hänellä kunnan puolesta.
Vammaisuus on eri asia kuin iän myötä tapahtuva kehon kuluminen. Näin minun äidilleni perusteltiin kunnan puolelta sitä, ettei hän saa avustajaa. Äitini on lähes sokea vanhuusiän silmänrappeuman vuoksi. Häntä ei kuitenkaan luokitella vammaiseksi, vaan vanhukseksi, jolla on iän tuoma näkökyvyn heikkeneminen. Jos olisi nuorempi, luokiteltaisiin vammautuneeksi ja saisi avustajan. Näin kiero on Suomen laki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Avustajan on tärkeää tietää omat rajansa ja niiden mukaan pitää ystävällistä etäisyyttä. Sekin on taito. Totta kai suurimmalla osalla avustettavistakin on velvollisuus tuntea omat rajansa ja muistaa, että kyseessä on työsuhde. Sitten jos avustettava on kehitysvammainen, on avustajalla suurempi vastuu, että ei tule mielikuvaa, että ollaan ikuisessa ystävyyssuhteessa. Ei ainakaan saa tarkoituksella antaa ymmärtää tällaista. Sitten tietysti voi käydä niin, että joku silti ymmärtää asiat vain siten, kuin itse ne haluaa ymmärtää, sille ei kai sitten voi mitään ja toisen on vain kestettävä se pettyminen.
Tai sitten voi käydä niin kuin minulle. Ystävyydestä tuli molemminpuolista ja käyn edelleen säännöllisesti vierailulla entisen avustettavani luona. Työsuhteemme päättyi 3 vuotta sitten. Ystävyys jatkui siitä huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Okei olen siis hullu. Viihdyn työssäni (ei hoitoalaa) ja olen ystävä työnantajani kanssa. Jos tämä on hulluutta, olen mielelläni hullu. Parempi hulluna mukavassa työssä kuin tervejärkisenä tylsässä työssä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon miettinyt että minkälainen ihminen siihen työhön suostuu.
No, hyvä että ilmeisesti moni, kun avustajia tarvitaankin paljon.
Minä suostuin mielelläni. Aloitin nykyisen avustettavan kanssa opiskelujeni ohella 5 vuotta sitten. Valmistuttuani sain kokoaikaisen työn muualta, mutta käyn edelleen töissä myös tämän avustettavan luona. Hänellä on tunteja vain 30/kk, joten onnistuu hyvin. Työpäiviin kuuluu kortinpeluuta, juttelua, elokuvissa ja teatterissa käyntiä, ulkoilua, leipomista yms. Eli kaikkea sellaista mitä teen myös kavereideni kanssa. Ei kaikki avustajan paikat ole mitään h'lvettejä, vaikka sellaisiakin toki löytyy.
Tätä en ole koskaan tajunnut, että miten yhteiskunnalla on varaa maksaa vammaisille vaapaa-ajan avustajia pelaamaan korttia, mutta vanhukset saavat maata vaipoissaan ja ihan sama pääsevätkö ollenkaan ulos tms.
Vanhus saattaa olla myös vammainen. Nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois.
Kyllä sulkee. Äidilläni on niin pahasti kuluneet polvet, että hän on vaikeavammainen. Kulkee pyörätuolissa. Ei todellakaan ole avustajaa hänellä kunnan puolesta.
Ei sulje. Kehitysvammaisistakin osa elää vanhuusikään asti. Eli voi olla sekä vammainen että vanhus. Äitisi on vain vanhus vammaispalvelulain näkökulmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Et varmaan jaksaisi oikein mitään, jos töissä viihtyminen on iso ongelma. Ja kunta muuten sen avustamisen maksaa varmaan 99% tapauksia.
Töissä viihtyminen ei ole ongelma; viihdyn työssäni apteekissa. Sanoin, että jos suhde työnantajaan on kaverillinen ja odottaa siksi aikaa hänen kanssaan, on se omituista. Epäreilua sitä avustettavaa kohtaan. Hyvähän se on, että kemiat kohtaa jollain tasolla, mutta liian läheiset välit eivät ole mielestäni asiallisia.
No teennäinen asiakaspalvelu varmaan sopii sinulle paremmin. Vammaisuuteen liittyy usein yksinäisyyttä, joten lievästi pitää olla vajautta empatiassa, jos ei näe jonkinlaisen ystävystymisen olevan joskus jopa toivottavaa. Ei ehkä kaikille, mutta osalle vammaisista. Eihän se nyt sitä tarkoita, että työt jäisivät tekemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Okei olen siis hullu. Viihdyn työssäni (ei hoitoalaa) ja olen ystävä työnantajani kanssa. Jos tämä on hulluutta, olen mielelläni hullu. Parempi hulluna mukavassa työssä kuin tervejärkisenä tylsässä työssä :)
Väännetään sitten rautalangasta: En puhu nyt mistä vaan työstä vaan henkilökohtaisen avustajan työstä. Se on jo lähtöasetelmaltaan läheinen työsuhde, jossa on oltava tarkkana ettei rajat ylity puolin tai toisin. Ei tuollainen työ ole verrattavissa mielestäni muihin töihin. Tuskin edes hoitajan töihin. Niissä on enemmän hoidettavia per hoitaja. Ammatillisuus säilyy.
En minäkään ymmärrä, miksi vanhuksille ei palkata vapaa-ajan avustajia siinä missä vammaisillekin. Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus ns. vapaa-ajan toimintoihin ja ennen kaikkea hyvään hoitoon oli sitten vanha tai vammainen tai nuori tai terve tai ihan mitä tahansa. Ihmisarvo pitäisi kaikilla olla.