Lue keskustelun säännöt.
Hain henkilökohtaiseksi avustajaksi ja pääsin haastatteluun
01.02.2019 |
Pikkuisen yllätti, kun haastattelemassa oli kuuden hengen raati 😁
Ja haastateltavia oli neljä.
Ei tunnu pulaa olevan avustajista.
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Okei olen siis hullu. Viihdyn työssäni (ei hoitoalaa) ja olen ystävä työnantajani kanssa. Jos tämä on hulluutta, olen mielelläni hullu. Parempi hulluna mukavassa työssä kuin tervejärkisenä tylsässä työssä :)
Väännetään sitten rautalangasta: En puhu nyt mistä vaan työstä vaan henkilökohtaisen avustajan työstä. Se on jo lähtöasetelmaltaan läheinen työsuhde, jossa on oltava tarkkana ettei rajat ylity puolin tai toisin. Ei tuollainen työ ole verrattavissa mielestäni muihin töihin. Tuskin edes hoitajan töihin. Niissä on enemmän hoidettavia per hoitaja. Ammatillisuus säilyy.
Mitkä helvatin rajat? Keneltä on pois jos avustaja viihtyy työssään ja kokee avustettavan jopa ystäväkseen? Ei läheinen suhde työnantajaan estä ammatillista työn tekemistä. Itse asiassa työn suorittaa jopa paremmin, kun ihminen jota auttaa on itselle läheinen. Senhän näkee juurikin hoitajan työssä. Asiakkaat ovat monille vain välttämätön paha ja heille ei tehdä muuta kuin on pakko. Läheisemmässä suhteessa työntekijä haluaa auttaa, jolloin auttamisesta tulee muutakin kuin vain tekninen suoritus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon miettinyt että minkälainen ihminen siihen työhön suostuu.
No, hyvä että ilmeisesti moni, kun avustajia tarvitaankin paljon.
Minä suostuin mielelläni. Aloitin nykyisen avustettavan kanssa opiskelujeni ohella 5 vuotta sitten. Valmistuttuani sain kokoaikaisen työn muualta, mutta käyn edelleen töissä myös tämän avustettavan luona. Hänellä on tunteja vain 30/kk, joten onnistuu hyvin. Työpäiviin kuuluu kortinpeluuta, juttelua, elokuvissa ja teatterissa käyntiä, ulkoilua, leipomista yms. Eli kaikkea sellaista mitä teen myös kavereideni kanssa. Ei kaikki avustajan paikat ole mitään h'lvettejä, vaikka sellaisiakin toki löytyy.
Tätä en ole koskaan tajunnut, että miten yhteiskunnalla on varaa maksaa vammaisille vaapaa-ajan avustajia pelaamaan korttia, mutta vanhukset saavat maata vaipoissaan ja ihan sama pääsevätkö ollenkaan ulos tms.
Vanhus saattaa olla myös vammainen. Nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois.
Kyllä sulkee. Äidilläni on niin pahasti kuluneet polvet, että hän on vaikeavammainen. Kulkee pyörätuolissa. Ei todellakaan ole avustajaa hänellä kunnan puolesta.
Älä viitsi. Polvien kuluminen ei todellakaan tee ihmisestä vaikeavammaista. Lisäksi se on normaalista ikääntymisestä johtuvaa, joten se ei oikeuta avustajaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Okei olen siis hullu. Viihdyn työssäni (ei hoitoalaa) ja olen ystävä työnantajani kanssa. Jos tämä on hulluutta, olen mielelläni hullu. Parempi hulluna mukavassa työssä kuin tervejärkisenä tylsässä työssä :)
Väännetään sitten rautalangasta: En puhu nyt mistä vaan työstä vaan henkilökohtaisen avustajan työstä. Se on jo lähtöasetelmaltaan läheinen työsuhde, jossa on oltava tarkkana ettei rajat ylity puolin tai toisin. Ei tuollainen työ ole verrattavissa mielestäni muihin töihin. Tuskin edes hoitajan töihin. Niissä on enemmän hoidettavia per hoitaja. Ammatillisuus säilyy.
Rautalankaa sinullekin: Hoitoalalla välittäminen on olennainen osa työtä. Siitä hyötyy sekä asiakas että työntekijä. Jos välittäminen puuttuu avustus/hoitotyöstä tulee vain mekaanista suorittamista. Ammatillisuus ehkä säilyy, mutta se olennaisin eli inhimillisyys ja empatia puuttuu. Niitä moni vammainen kaipaa enemmän kuin mitään muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Et varmaan jaksaisi oikein mitään, jos töissä viihtyminen on iso ongelma. Ja kunta muuten sen avustamisen maksaa varmaan 99% tapauksia.
Töissä viihtyminen ei ole ongelma; viihdyn työssäni apteekissa. Sanoin, että jos suhde työnantajaan on kaverillinen ja odottaa siksi aikaa hänen kanssaan, on se omituista. Epäreilua sitä avustettavaa kohtaan. Hyvähän se on, että kemiat kohtaa jollain tasolla, mutta liian läheiset välit eivät ole mielestäni asiallisia.
Minulla on vaikeasti vammainen poika. Iältään jo aikuinen, mutta mieleltään noin 10-vuotias. Minusta on äärettömän hyvä asia, että hänellä on avustajaansa kaverillinen suhde. Poika odottaa avustajapäiviä kuin kuuta nousevaa ja avustajastakin välittyy, että hän nauttii pojan seurasta. En näe mitään epäreilua tai epäasiallista siinä, että poikani hyvinkin yksinäisessä elämässä on edes yksi perheen ulkopuolinen ihminen, jonka seurasta hän nauttii. Äitinäkin voin olla hyvillä mielin, kun poika on aidosti välittävän avustajan huomassa. Ei tarvitse olla huolissaan, mitä avustaja-aikoina tapahtuu, kun tietää että avustaja pitää pojasta huolen. Jos hän ei välittäisi pojasta, en olisi näin luottavainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Okei olen siis hullu. Viihdyn työssäni (ei hoitoalaa) ja olen ystävä työnantajani kanssa. Jos tämä on hulluutta, olen mielelläni hullu. Parempi hulluna mukavassa työssä kuin tervejärkisenä tylsässä työssä :)
Väännetään sitten rautalangasta: En puhu nyt mistä vaan työstä vaan henkilökohtaisen avustajan työstä. Se on jo lähtöasetelmaltaan läheinen työsuhde, jossa on oltava tarkkana ettei rajat ylity puolin tai toisin. Ei tuollainen työ ole verrattavissa mielestäni muihin töihin. Tuskin edes hoitajan töihin. Niissä on enemmän hoidettavia per hoitaja. Ammatillisuus säilyy.
Henkilökohtaisen avustajan työssä nyt ei voi mistään ammatillisuudesta puhua, kun siihen heitetään työkkäristä kuka tahnsa ilman mitään sinne päinkään olevaa koulutusta tai kokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi kärrätä pyörätuolia lumisohjossa tai avustaa jossain uimahallissa. Kummalliselta kuulostaa myös tuo, että avustettavan kanssa suorastaan viihtyy ja että työpäivää odottaa. Eikö se lähentele jo kaveruutta. Paitsi että toinen maksaa toiselle seuranpidosta.
Mitäs kummaa siinä on että töissä viihtyy? Eikös se ole vain hyvä asia kun siellä työpaikalla kuitenkin viettää monta tuntia päivässä? Enkä näe mitään kummaa siinäkään, jos työnantajan kanssa muodostuu kaverillinen suhde? Tapahtuuhan sitä muissakin töissä. Jotkut menevät jopa naimisiin työnantajansa kanssa.
Noissa vammaispiireissä sitä tosiaan tapahtuu. Hullua. Työt työnä. Mitä jos avustettava kokee avustajan ystävänä ja sitten tämä ottaa loparit?
Okei olen siis hullu. Viihdyn työssäni (ei hoitoalaa) ja olen ystävä työnantajani kanssa. Jos tämä on hulluutta, olen mielelläni hullu. Parempi hulluna mukavassa työssä kuin tervejärkisenä tylsässä työssä :)
Väännetään sitten rautalangasta: En puhu nyt mistä vaan työstä vaan henkilökohtaisen avustajan työstä. Se on jo lähtöasetelmaltaan läheinen työsuhde, jossa on oltava tarkkana ettei rajat ylity puolin tai toisin. Ei tuollainen työ ole verrattavissa mielestäni muihin töihin. Tuskin edes hoitajan töihin. Niissä on enemmän hoidettavia per hoitaja. Ammatillisuus säilyy.
Henkilökohtaisen avustajan työssä nyt ei voi mistään ammatillisuudesta puhua, kun siihen heitetään työkkäristä kuka tahnsa ilman mitään sinne päinkään olevaa koulutusta tai kokemusta.
On meitä koulutettujakin henkilökohtaisia avustajia. Itselläni lähihoitajan koulutus. Ja osalla jopa henkilökohtaisen avustajan koulutus (sellainen on ihan oikeasti olemassa).
Minulla meni selkä rikki ja avustettava oli ihan kamala ihminen, vaikka olikin sairas ja puhekyvytön.
Heitti mm ulosteella minua ja heittäytyi niin että selkä venähti.
Sylki myös päin ja kiukutteli.
Mitään pahaa en tehnyt ja yritin olla avuksi. Tosi haastava ihminen ja lopulta en vaan jaksanut sitä.
Painoi minua noin 20kg enemmän ja oli pyörätuolipotilaana.
8e tunti hommaa.
Iltaisin aina itkin seuraavaa päivää ja uskottelin itselle että kyllä tämä tästä.
Meni usko hyviin ihmisiin. Kyllä se huono kohtalo voi tehdä ihmisistä ihan kamalia. Mielestäni sain kohtuutonta kohtelua :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni selkä rikki ja avustettava oli ihan kamala ihminen, vaikka olikin sairas ja puhekyvytön.
Heitti mm ulosteella minua ja heittäytyi niin että selkä venähti.
Sylki myös päin ja kiukutteli.
Mitään pahaa en tehnyt ja yritin olla avuksi. Tosi haastava ihminen ja lopulta en vaan jaksanut sitä.
Painoi minua noin 20kg enemmän ja oli pyörätuolipotilaana.
8e tunti hommaa.
Iltaisin aina itkin seuraavaa päivää ja uskottelin itselle että kyllä tämä tästä.
Meni usko hyviin ihmisiin. Kyllä se huono kohtalo voi tehdä ihmisistä ihan kamalia. Mielestäni sain kohtuutonta kohtelua :/
Tottakai tuo on kohtuutonta kohtelua. Valitettavasti tällaistakin sattuu. Toki ei niin usein kuin yleisesti luullaan. Suurin osa avustettavistakin on ihan asiallisia, vaikka vammat toki jonkin verran rajoittavat joillain myös sosiaalisia taitoja. Kaikkea ei avustajana tietenkään tarvitse kestää. Ihan samat oikeudet on avustajilla kuin muillakin työntekijöillä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni selkä rikki ja avustettava oli ihan kamala ihminen, vaikka olikin sairas ja puhekyvytön.
Heitti mm ulosteella minua ja heittäytyi niin että selkä venähti.
Sylki myös päin ja kiukutteli.
Mitään pahaa en tehnyt ja yritin olla avuksi. Tosi haastava ihminen ja lopulta en vaan jaksanut sitä.
Painoi minua noin 20kg enemmän ja oli pyörätuolipotilaana.
8e tunti hommaa.
Iltaisin aina itkin seuraavaa päivää ja uskottelin itselle että kyllä tämä tästä.
Meni usko hyviin ihmisiin. Kyllä se huono kohtalo voi tehdä ihmisistä ihan kamalia. Mielestäni sain kohtuutonta kohtelua :/
Kamala kokemus, mutta ei sen takia kannata uskoaan kokonaan heittää. Hän oli kuitenkin vain yksi Suomen tuhansista vammaisista ihmisistä. Itse olen tehnyt henkilökohtaisen avustajan työtä noin 5 vuotta. Ensimmäinen paikkani oli painajainen ja siellä olinkin vain alle kuukauden. Seuraava paikkani oli ihan mukava ja viihdyin siellä ihan hyvin. Nykyinen paikkani on aivan ihana ja olen jopa pahoillani, kun minun on pakko lopettaa siellä koska sain kokoaikatyön. Hyviäkin avustuspaikkoja on siis olemassa. Älä yhden paikan takia kirvestä kaivoon heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä te näitä hyviä paikkoja löydätte? Onko joku välitystoimisto tms.? Alkaa kiinnostaa kun niin moni kehuu työtään ja kuulostaa mukavalta tuollainen "seuralais"homma. Aina saa vaan kuulla niitä ikäviä tarinoita (kuten yllä).
Vierailija kirjoitti:
Joku oli kuulemma vaatinut esittelyvideon hakijoilta , oli tullut tasan 0 kpl.
Ainakin yhdellä oululaiselle naisella on monta kertaa vuodessa ilmoitus mol. fi
"En mitenkään voi haastatella kaikkia halukkaita, joten panosta hakemukseesi".
Ihme ettei kukaan viihdy kovin pitkään keisarinnan alamaisena..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mistä te näitä hyviä paikkoja löydätte? Onko joku välitystoimisto tms.? Alkaa kiinnostaa kun niin moni kehuu työtään ja kuulostaa mukavalta tuollainen "seuralais"homma. Aina saa vaan kuulla niitä ikäviä tarinoita (kuten yllä).
TE-toimiston sivuilla on kymmenittäin paikkoja auki vapaa-ajanavustajaksi. Onhan se mukavaa seuralaishommaa, harmi vaan ettei sillä itseään voi elättää. Tunteja kun on vapaa-ajanavustajana se noin 30 kuukaudessa. Ne joilla on enemmän tunteja tarvitsevat muutakin kuin vain "seuralaispalvelua".
Vierailija kirjoitti:
Mistä te näitä hyviä paikkoja löydätte? Onko joku välitystoimisto tms.? Alkaa kiinnostaa kun niin moni kehuu työtään ja kuulostaa mukavalta tuollainen "seuralais"homma. Aina saa vaan kuulla niitä ikäviä tarinoita (kuten yllä).
Ei muuta kuin kotikuntasi vammaispalveluun yhteyttä. Varmasti löytyy avustettava, joka etsii vapaa-ajan avustajaa. Huomaa kuitenkin, että vapaa-ajan tunteja ei myönnetä kuin max 30 tuntia kuukaudessa. Kokoaikatyönä avustajan työ onkin sitten jotain ihan muuta kuin "seuralaishommaa". Toisille sopii, monille ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni selkä rikki ja avustettava oli ihan kamala ihminen, vaikka olikin sairas ja puhekyvytön.
Heitti mm ulosteella minua ja heittäytyi niin että selkä venähti.
Sylki myös päin ja kiukutteli.
Mitään pahaa en tehnyt ja yritin olla avuksi. Tosi haastava ihminen ja lopulta en vaan jaksanut sitä.
Painoi minua noin 20kg enemmän ja oli pyörätuolipotilaana.
8e tunti hommaa.
Iltaisin aina itkin seuraavaa päivää ja uskottelin itselle että kyllä tämä tästä.
Meni usko hyviin ihmisiin. Kyllä se huono kohtalo voi tehdä ihmisistä ihan kamalia. Mielestäni sain kohtuutonta kohtelua :/
Tottakai tuo on kohtuutonta kohtelua. Valitettavasti tällaistakin sattuu. Toki ei niin usein kuin yleisesti luullaan. Suurin osa avustettavistakin on ihan asiallisia, vaikka vammat toki jonkin verran rajoittavat joillain myös sosiaalisia taitoja. Kaikkea ei avustajana tietenkään tarvitse kestää. Ihan samat oikeudet on avustajilla kuin muillakin työntekijöillä.
Kyllä. 6 asiakasta kahdesta on ollut hyväkäytöksisiä ja yhden hautajaisiin menin, koska meistä tuli ystäviä.
Kahdesta tämä yksi venytti sietokykyäni siihen pisteeseen että masennuin melkein vuodeksi.
Siinä oikeastaan meni haaveet mennä lähihoitajakoulutukseen.
Oli todella raskasta kohdata ihminen, joka tuntui nauttivan kiusanteosta, vaikka olin auttamassa häntä :/
Oli pakko katkaista työsuhde, koska romahdin hekisesti ja fyysisesti ihan totaalisesti. Kiitän onnea että tukiverkosto auttoi. Minulla oli ystäviä ja lähiomaisia, jotka auttoivat prosessissa.
Työterveyslääkäriä ei ollut apuna. Lähihoitajan ammatti on mielestäni kaikista matalapalkka-alaisinta hommaa Suomessa ja siitä pitäisi maksaa kohtuullisempaa palkkaa. Kyseessä on kuitenkin todella intiimiä työtä ja avustettavan kanssa parhaimmillaan tullaan melkein yhtä läheiseksi kuin parisuhteessa parhaimmillaan.
Eikä tältä voi välttyä kun löytyy sielunyhteys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni selkä rikki ja avustettava oli ihan kamala ihminen, vaikka olikin sairas ja puhekyvytön.
Heitti mm ulosteella minua ja heittäytyi niin että selkä venähti.
Sylki myös päin ja kiukutteli.
Mitään pahaa en tehnyt ja yritin olla avuksi. Tosi haastava ihminen ja lopulta en vaan jaksanut sitä.
Painoi minua noin 20kg enemmän ja oli pyörätuolipotilaana.
8e tunti hommaa.
Iltaisin aina itkin seuraavaa päivää ja uskottelin itselle että kyllä tämä tästä.
Meni usko hyviin ihmisiin. Kyllä se huono kohtalo voi tehdä ihmisistä ihan kamalia. Mielestäni sain kohtuutonta kohtelua :/
Kamala kokemus, mutta ei sen takia kannata uskoaan kokonaan heittää. Hän oli kuitenkin vain yksi Suomen tuhansista vammaisista ihmisistä. Itse olen tehnyt henkilökohtaisen avustajan työtä noin 5 vuotta. Ensimmäinen paikkani oli painajainen ja siellä olinkin vain alle kuukauden. Seuraava paikkani oli ihan mukava ja viihdyin siellä ihan hyvin. Nykyinen paikkani on aivan ihana ja olen jopa pahoillani, kun minun on pakko lopettaa siellä koska sain kokoaikatyön. Hyviäkin avustuspaikkoja on siis olemassa. Älä yhden paikan takia kirvestä kaivoon heitä.
En ole heittänyt uskoani. Palkka on vaan niin kamalan alhainen, että opiskelen nyt sairaanhoitajaksi. Keväällä valmistun.
Löysin juuri tuon työn kautta kutsumukseni auttaa ihmisiä.
Meni aikaa että löysin uudestaan rohkeutta. Kiitos läheisille ja ystäville. Valitettavasti terveysasemalla ei ymmärretty. Ehkä resurssit ovat alhaiset ja työharjoittelussa olen kokenut sen että työelämässä tulee raskasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni selkä rikki ja avustettava oli ihan kamala ihminen, vaikka olikin sairas ja puhekyvytön.
Heitti mm ulosteella minua ja heittäytyi niin että selkä venähti.
Sylki myös päin ja kiukutteli.
Mitään pahaa en tehnyt ja yritin olla avuksi. Tosi haastava ihminen ja lopulta en vaan jaksanut sitä.
Painoi minua noin 20kg enemmän ja oli pyörätuolipotilaana.
8e tunti hommaa.
Iltaisin aina itkin seuraavaa päivää ja uskottelin itselle että kyllä tämä tästä.
Meni usko hyviin ihmisiin. Kyllä se huono kohtalo voi tehdä ihmisistä ihan kamalia. Mielestäni sain kohtuutonta kohtelua :/
Kamala kokemus, mutta ei sen takia kannata uskoaan kokonaan heittää. Hän oli kuitenkin vain yksi Suomen tuhansista vammaisista ihmisistä. Itse olen tehnyt henkilökohtaisen avustajan työtä noin 5 vuotta. Ensimmäinen paikkani oli painajainen ja siellä olinkin vain alle kuukauden. Seuraava paikkani oli ihan mukava ja viihdyin siellä ihan hyvin. Nykyinen paikkani on aivan ihana ja olen jopa pahoillani, kun minun on pakko lopettaa siellä koska sain kokoaikatyön. Hyviäkin avustuspaikkoja on siis olemassa. Älä yhden paikan takia kirvestä kaivoon heitä.
En ole heittänyt uskoani. Palkka on vaan niin kamalan alhainen, että opiskelen nyt sairaanhoitajaksi. Keväällä valmistun.
Löysin juuri tuon työn kautta kutsumukseni auttaa ihmisiä.
Meni aikaa että löysin uudestaan rohkeutta. Kiitos läheisille ja ystäville. Valitettavasti terveysasemalla ei ymmärretty. Ehkä resurssit ovat alhaiset ja työharjoittelussa olen kokenut sen että työelämässä tulee raskasta.
Anteeksi suoruuteni, mutta ei ihan kuulosta siltä, että hoitoala olisi sinulle se sopivin. On meinaan sairaanhoitajan arkipäivää kohdata aggressiivisia asiakkaita, jotka heittelevät ties millä, haukkuvat ties miksi jne. Se ei ole herkän ihmisen hommaa. Ja jos jo työharjoittelu on ollut sinulle raskasta, ei vaikuta kovin lupaavalta. Toivottavasti olen väärässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo ei. Itse kun kävin kerran haastattelussa (ja sain sen paikan ja lopetin vuoden sisällä), toinen esimiehistä kysyi haastattelun päätteeksi, saisiko halata minua. O.o Halasin toki sitten molempia, mutta eipä ole koskaan kukaan muu esimies tullut kättelyä lähemmäs. :D Tämä työ oli siis firman kautta, eli asiakkaat itse eivät olleet työnantajiani.
Tuo halaaminen saattoi olla testi, koska joskus avustettava saattaa kapsahtaa kaulaan kiitollisena. Siihen pitää siis työn puolesta suhtautua luonnollisena asiana.
Eikö avustajalla ole oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen?
Jos avustettava on pyörätuolipotilas, niin miten ihmeessä hänet saa tuoliin / pois tuolista ilman "halaamista"?
Ymmärrän että sen itse työn tekeminen vaatii koskettamaan jonkin verran, mutta sitä se ei vaadi että avustettava kapsahtaa kaulaan ihan muuten vain. Ei hänellä sellaiseen pitäisi olla oikeutta. Avustettava hankkikoon maksulliset läheisyyspalvelut muulla tavoin.
No sinulla sitä empatiaa riittää :)
Jotta työssä jaksaa, niin autettavan asemaan asettuminen helpottaa kummasti. Ei hänkään haluaisi olla avutettava, mutta on sitä pakon edessä. Sellaisessa tilanteessa tunteet joskus saavat vallan, eikä siihen liity välttämättä mitään seksuaalista. Tämä on ehkä niitä ainoita työeölämän osa-alueita, jossa metoot pitää heittää romukoppaan.
Minusta ihan työssä kuin työssä neutraali halaaminen on täysin eri asia kuin mikään metoo. Ihmisillä on vain karannut koskemattomuudet käsistä eivätkä he enää ymmärrä, ettei kaikki koskettaminen ole seksuaalista häirintää.
Ei halaamisen tarvitse olla seksuaalista ollakseen häiritsevää. Minä voin hyvin avustaa nostamalla vaikka halausotteella, mutta se nyt on aivan eri asia kuin se että toinen haluaa halata läheisyydentarpeessaan. Jos avustettava on sekopää, välillä sättii ja huutaa ja toisena hetkenä esittää kivaa, niin tällaista tyyppiä en todellakaan halaa huvin vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni selkä rikki ja avustettava oli ihan kamala ihminen, vaikka olikin sairas ja puhekyvytön.
Heitti mm ulosteella minua ja heittäytyi niin että selkä venähti.
Sylki myös päin ja kiukutteli.
Mitään pahaa en tehnyt ja yritin olla avuksi. Tosi haastava ihminen ja lopulta en vaan jaksanut sitä.
Painoi minua noin 20kg enemmän ja oli pyörätuolipotilaana.
8e tunti hommaa.
Iltaisin aina itkin seuraavaa päivää ja uskottelin itselle että kyllä tämä tästä.
Meni usko hyviin ihmisiin. Kyllä se huono kohtalo voi tehdä ihmisistä ihan kamalia. Mielestäni sain kohtuutonta kohtelua :/
Kamala kokemus, mutta ei sen takia kannata uskoaan kokonaan heittää. Hän oli kuitenkin vain yksi Suomen tuhansista vammaisista ihmisistä. Itse olen tehnyt henkilökohtaisen avustajan työtä noin 5 vuotta. Ensimmäinen paikkani oli painajainen ja siellä olinkin vain alle kuukauden. Seuraava paikkani oli ihan mukava ja viihdyin siellä ihan hyvin. Nykyinen paikkani on aivan ihana ja olen jopa pahoillani, kun minun on pakko lopettaa siellä koska sain kokoaikatyön. Hyviäkin avustuspaikkoja on siis olemassa. Älä yhden paikan takia kirvestä kaivoon heitä.
En ole heittänyt uskoani. Palkka on vaan niin kamalan alhainen, että opiskelen nyt sairaanhoitajaksi. Keväällä valmistun.
Löysin juuri tuon työn kautta kutsumukseni auttaa ihmisiä.
Meni aikaa että löysin uudestaan rohkeutta. Kiitos läheisille ja ystäville. Valitettavasti terveysasemalla ei ymmärretty. Ehkä resurssit ovat alhaiset ja työharjoittelussa olen kokenut sen että työelämässä tulee raskasta.
Anteeksi suoruuteni, mutta ei ihan kuulosta siltä, että hoitoala olisi sinulle se sopivin. On meinaan sairaanhoitajan arkipäivää kohdata aggressiivisia asiakkaita, jotka heittelevät ties millä, haukkuvat ties miksi jne. Se ei ole herkän ihmisen hommaa. Ja jos jo työharjoittelu on ollut sinulle raskasta, ei vaikuta kovin lupaavalta. Toivottavasti olen väärässä.
Olet väärässä. Tein hommia ennen opiskelua 7-vuotta. Ja vain kaksi asiakasta otti koville. Tosiaan sain nyrkistä tämän yhden kohdalla ja sylki päin näköä. Toinen vaikeista asiakkaista oli sellainen että heittäytyi lötköksi ja hänen hoitaminen oli lähinnä vain vaikeaa, kun piti pestä täysin vihanneksena ja raahata suihkuun. Helpompi olisi ollut jättää pesemättä, mutta tein mitä piti tehdä.
Olen luokkani priimus ja opettaja sanoi ettei ole nähnyt 38-vuoden aikana yhtään näin hyvää oppilasta ja kehui että osaan paremmin asioita kuin hän osaa.
Joten olen onnistunut hommassani. Olen parempi kuin ns. mestarini. :)
Voin myös tehdä sairaanhoitajan töitä 8e tunti palkalla tarvittaessa, jos ajat käyvät sellaisiksi. Kykenen polkemaan palkkoja ja olen myös henkisesti oikealla sosialistisella alalla. Tulen vielä rikastumaan työnteolla ja etenen eteenpäin. Tulevaisuudessa ajattelin perustaa vanhainkodin ja tehdä ihan oikeasti bisnestä ja voittoa ilman että hoidon laatu kärsii.
Tarvitaan vain kourallinen minun kaltaisia superihmisiä, jotka tulee tekemään töitä kellon ympäri ja omistautuu työlleen.
Mitä epäreilua siinä on jos työntekijä viihtyy avustettavan luona? Sehän sille avustettavalle vain hyvä asia. Eipähän tarvitse katsella nyrpeää avustajaa, vaan saa aitoa välittämistä. Kun ollaan töissä toisen ihmisen kotona monta tuntia päivässä, menee hyvin hankalaksi, jos työntekijä ei työssään viihdy.