Lue keskustelun säännöt.
Elämäni paras päätös oli pako suhteesta, jossa kotitöiden jako ei onnistunut
29.01.2019 |
Jätin joitakin vuosia sitten kumppanin, joka ei osallistunut tasa-arvoisesti kotitöiden tekoon. Elämä on ollut mielettömän helppoa ja mukavaa sen jälkeen.
Kumppanini into osallistua kodin töihin hiipui pikku hiljaa yhteen muuton jälkeen. Lopulta oltiin tilanteessa, jossa minä en matkatyön, pitkien työpäivien, kotitöiden ja lemmikkien hoidon jälkeen ehtinyt enää nukkua tarpeeksi puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt harrastaa jotain. Meillä ei myöskään enää ollut lainkaan mukavaa yhteistä aikaa, koska kaikki se aika, jota en ollut töissä tai nukkumassa, kului kotitöiden parissa.
En ole missään tapauksessa raivosiisti, mutta tiettyjä asioita kotona nyt on vain pakko tehdä. Pyykkiä on pestävä, jotta saa puhtaita vaatteita, kaupassa on käytävä jotta saa ruokaa, eläinten vahingot pitää siivota lattialta, välillä on imuroitava. Keittiössä on pidettävä sellainen järjestys, että siellä mahtuu toimimaan. Kodin pitää olla sellaisessa kunnossa, että arkiset asiat sujuvat riittävän helposti eivätkä aiheuta ylimääräistä stressiä.
Kumppani työskenteli pääasiassa kotoa käsin vapailla aikatauluilla, mutta ei kyennyt kuitenkaan esimerkiksi käynnistämään pesukonetta päivän aikana. En sitä tosin olisi niin välttämättä edellyttänytkään, kunhan olisi sitten osallistunut toimintaan iltaisin ja viikonloppuisin. Uskon, että jos meistä kumpikin olisi esimerkiksi tehnyt 20 tai 30 minuuttia kotitöitä päivässä, plus lemmikkien hoito, kaikki olisi sujunut oikein hyvin. Kun se kaikki jäi minun vastuulleni, katastrofi oli valmis.
Käytännössä minä heräsin arkisin viideltä ja viikonloppuisin seitsemältä. Nukkumaan pääsin 23 maissa illalla. Lemmikkien hoitoon liittyvät pakolliset aamurutiinit jäivät hoitamatta, jos jätin ne kumppanin vastuulle. Hän nukkui niin kauan kuin nukutti. Viikolla soittelin joskus töistä, ja hän oli puoliltapäivin monesti vasta syömässä aamupalaa. Viikonloppuisinkaan hän ei kuitenkaan halunnut aamurutiineja hoitaa, koska ”hänelläkin on oikeus ottaa viikonloppuna rennommin”. Koskaan ei ollut minun vuoroni levätä.
Anelin apua, yritin kertoa väsymyksestäni, lopulta en jaksanut kuin itkeä. Kumppani koki käytökseni nalkuttamisena ja manipulointina ja reagoi tilanteeseen sulkeutumalla kokonaan. Käytännössä loppuaikoina minä itkin ja siivosin, hän istui jurona television edessä ja vaikeni. Useimpina arkipäivinä en ehtinyt työpäivän jälkeen istua kertaakaan alas ennen kuin oli jo aika mennä nukkumaan, ja kello oli siihenkin jo liian paljon. Lauantaiaamuna kello soi taas ennen seitsemää.
Meillä ei luojan kiitos ollut lapsia, joten lähteminen oli siinä mielessä helppoa. Olen jälkeen päin miettinyt, että tilanne vähintäänkin lähenteli henkistä väkivaltaa. En ole koskaan kokenut mitään niin syvästi loukkaavaa kuin se, että toinen katsoo vierestä ilmeettömänä kuinka minä uuvun täysin, reagoimatta asiaan mitenkään.
Kun pääsin omaan asuntooni, tuntui kuin taivas olisi auennut. Siivottavana ovat nyt vain omat ja lemmikkien sotkut, ja on paljon helpompaa olla yksin vastuussa itsestään kuin yksin vastuussa kahdesta aikuisesta, kun toinen käyttäytyy kuin pikkulapsi. En enää koskaan mistään hinnasta ryhdy suhteeseen, jossa toinen osapuoli ei osallistu tasapuolisesti kotitöihin. Kun käyn treffeillä, selvitän heti ensimmäisenä ihmisestä sen, onnistuvatko kotihommat ja mitä hän ajattelee kotitöiden jakamisesta. Jos arki muuttuu tällaiseksi kuin meillä oli, elämästä tulee aivan loputtoman kauheaa. Nuo vuodet tuntuvat nyt painajaiselta.
En puhunut tässä kirjoituksessa nyt tarkoituksella sukupuolista, koska en haluaisi, että tästä keskustelusta tulee taas sellainen ankea sukupuolien sota.
Kommentit (406)
Vierailija kirjoitti:
Hienoa, että asiat on paremmin. Minäkään en kyllä ihan saanut kiinni tuosta, miksi et saanut nukkua, kun ei ollut öisin itkevää vauvaa tms. Vai tarkoititko, että et saanut koskaan nukkua myöhään? Ymmärrän senkin, että turhauttaa, kun toinen ei osallistu, mutta miten kahden hengen taloudessa voi olla niin paljon kotihommia, että nääntyy niiden alle? Vai lemmikitkö niin paljon vaativat? Ne kai kuitenkin on edelleen.
Löydät vastaukset kysymyksiisi, jos luet ketjun ajatuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa olla feminististä propagandaa koko juttu. Kahden hengen taloudessa EI ole niin paljon kotitöitä, että niiden alle nääntyy. Yksittäinen ukkeli kotona EI sotke päivässä niin monta kahvikuppia ja lautasta, että tukkisivat illan suussa koko keittiön. Koira nyt tietenkin aiheuttaa omat hommansa, mutta lemmikin ottaminen on koko perheen asia. Ei siitä voi syyttää toista, että sinun toiveestasi täällä on koira ja nyt se pissaa lattialle. Koira otetaan, jos koko väki sellaisen haluaa ja on tietoinen sen aiheuttamista töistä. Ei tämä juttu nyt oikein siltä vaikuta, että asiat alunperinkään olisivat jotenkin sovinnollisesti hoidettu.
Voi ei, mistäänkö ei voi enää puhua ilman että miesasiahenkilöt tulevat paikalle räyhäämään :( Eivät ole hiljaa edes silloin, kun ap saattaa yhtä hyvin olla mies kuin nainen.
Niin, joskushan on niin, että toinen puoliso ei edes ymmärrä, miten monia asioita kotitöihin kuuluu ja kuinka usein kutakin asiaa tulee tehdä, jotta koti olisi perustoimiva. Aina on joku tehnyt puolesta, exä tai äiti tai joku. (Lastenhoidon sitovuuskin voi tulla puun takaa ihmiselle, jolla ei ole kokemusta.)Tällaisen ihmisen opettaminen on työlästä ja epäkiitollista. Aivan ensin pitäisi ynmärtää, että kotityöt vievät aikaa, ja niitä riittää joka päivälle. Ei riitä, että kerran tai kaksi viikossa tekee jotain. Itse puuhastelen kotona pitkin päivää, viuhutan rättiä ja vien tavaroita paikoilleen. En ole fanaatikko, mutta perusasiat pitäisi olla kunnossa. Puoliso taas silloin tällöin viikonloppuna tekee puolen tunnin projektin ja kokee sitten siivonneensa valtavasti. Vielä viikollakin muistelee "osallistumistaan" Tällaisen ponnistuksen jälkeen hän voikin taas hyvillä mielin levätä kotitöistä vaikka koko viikon. Itse en saa kiitosta yleensä mistään. En tiedä, mitä tekisin. Rakastan puolisoani, mutta tämä tilanne rasittaa mua lähes päivittäin. Mitä teen! Auttakaa! Ainainen valitus asiasta tehoaa heikosti ja kuluttaa meitä molempia. Tehtävälistojen laatiminen tuntuu työläältä. Samoin taitojen opettaminen aikuiselle. Mitä niksejä ja keinoja teillä on tilanteen korjaamiseksi? Siis jos ei halua erotakaan.
Jos on koira, niin kyllä se pitää viedä aamulla lenkille, että jaksaa olla kotona emännän/isännän työpäivän ajan. Olisi hyvä, että lenkki kestäisi kauemmin kuin 10 min. Puoli tuntia on hyvä mutta tunti on vielä parempi. Työmatkaan voi mennä tuntikin ja vielä jos haluaa aamulla syödä ja ehostautua niin siinä voi aamutoimiin mennä reilu pari tuntia ennen kun on heräämisestä työpaikalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taitaa olla feminististä propagandaa koko juttu. Kahden hengen taloudessa EI ole niin paljon kotitöitä, että niiden alle nääntyy.
Ei tässä(kään) keskustelussa kyseessä ole kotitöiden määrä vaan se että ne jakautuivat hyvin epätasaisesti. AP sanoi että herätys on aikainen ja myös nukkumaan pitäisi päästä ajoissa. Eli jos AP on n. 10 tuntia poissa kotoa, miksi hän on ainut jonka tulisi siivota? Varsinkin kun mies työskentelee kotoa käsin, kuten AP mainitsi.
Vierailija kirjoitti:
Taitaa olla feminististä propagandaa koko juttu. Kahden hengen taloudessa EI ole niin paljon kotitöitä, että niiden alle nääntyy. Yksittäinen ukkeli kotona EI sotke päivässä niin monta kahvikuppia ja lautasta, että tukkisivat illan suussa koko keittiön. Koira nyt tietenkin aiheuttaa omat hommansa, mutta lemmikin ottaminen on koko perheen asia. Ei siitä voi syyttää toista, että sinun toiveestasi täällä on koira ja nyt se pissaa lattialle. Koira otetaan, jos koko väki sellaisen haluaa ja on tietoinen sen aiheuttamista töistä. Ei tämä juttu nyt oikein siltä vaikuta, että asiat alunperinkään olisivat jotenkin sovinnollisesti hoidettu.
Eikö koira otettu kumppanin toiveesta? Koiranpentu vaatii tosi paljon työtä. Aloituksesta ilmeni kuitenkin että lemmikkejä olisi useampia. Ei ole fiksua ottaa uutta koiranpentua jos ap on omien sanojensa mukaan 10-12 tuntia päivästä poissa – vaikka kumppani osallistuisi tuohon normaalisti. Jotenkin liioiteltu tuo aloitus. Tosin voin hyvin ymmärtää että tuollaisia kumppaneita todella voi olla – syyllistävät, eivät ymmärrä toisen tunteita. Onkohan kaverille tehty lapsuudenkodissa kaikki valmiiksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, joskushan on niin, että toinen puoliso ei edes ymmärrä, miten monia asioita kotitöihin kuuluu ja kuinka usein kutakin asiaa tulee tehdä, jotta koti olisi perustoimiva. Aina on joku tehnyt puolesta, exä tai äiti tai joku. (Lastenhoidon sitovuuskin voi tulla puun takaa ihmiselle, jolla ei ole kokemusta.)Tällaisen ihmisen opettaminen on työlästä ja epäkiitollista. Aivan ensin pitäisi ynmärtää, että kotityöt vievät aikaa, ja niitä riittää joka päivälle. Ei riitä, että kerran tai kaksi viikossa tekee jotain. Itse puuhastelen kotona pitkin päivää, viuhutan rättiä ja vien tavaroita paikoilleen. En ole fanaatikko, mutta perusasiat pitäisi olla kunnossa. Puoliso taas silloin tällöin viikonloppuna tekee puolen tunnin projektin ja kokee sitten siivonneensa valtavasti. Vielä viikollakin muistelee "osallistumistaan" Tällaisen ponnistuksen jälkeen hän voikin taas hyvillä mielin levätä kotitöistä vaikka koko viikon. Itse en saa kiitosta yleensä mistään. En tiedä, mitä tekisin. Rakastan puolisoani, mutta tämä tilanne rasittaa mua lähes päivittäin. Mitä teen! Auttakaa! Ainainen valitus asiasta tehoaa heikosti ja kuluttaa meitä molempia. Tehtävälistojen laatiminen tuntuu työläältä. Samoin taitojen opettaminen aikuiselle. Mitä niksejä ja keinoja teillä on tilanteen korjaamiseksi? Siis jos ei halua erotakaan.
Mitäs jos ihan istuisitte alas joskus kunnolla ajan kanssa ja listaisitte kumpikin asioita, jotka teille on tärkeitä, jotta koti on viihtyisä? Voisko se avata puolisollesi jotenkin sitä, että vaikka hän ei niin välittäisi että onko jossain likaisia tiskejä lojumassa, niin hän voisi osoittaa sulle arvostusta sillä, että osallistuisi vastaavasti niiden korjaamiseen. Tai sitten vaan ihan pistät sen lukemaan tämän sarjakuvan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aamen. Meillä mies oli ihan huuli pyöreänä kun lopetin suhteen. Ei kuulemma tajunnut yhtään mikä suhteessa on ollut vikana. Vuosikausia yritin pyytää häntä osallistumaan oman kotinsa siivoamiseen.
Mulle jäi myös epäselväksi että ymmärsikö kumppani lopulta koskaan, vaikka ihan oikeasti lopulta paperillekin hänelle asian piirsin, että mulle ei jää lainkaan vapaa-aikaa, eikä edes aikaa nukkua. Hän ei jotenkin näyttänyt millään tavalla ottavan tätä tietoa vastaan, vaan piti viestintääni koko ajan vain nalkutuksena, vaikka olisin miten asiani esittänyt.
Lopulta alkoi tympiä ihan mielettömästi, että jouduin vääntämään suunnilleen päällä seisten rautalangasta, että "KATSO, MÄ EN EHDI EDES NUKKUA" mahdollisimman epänalkutusmaisesti (ehkä olisi pitänyt esittää asia laulaen? Se on ainoa keino, jota en kai kokeillut), ettei kumppani vain vedä nyt hernettä nenään. En tiedä, en tosiaan ole varma tajusiko koskaan. Jännästi nyt ehtii nukkuakin ja harrastaa myös ja paikat on riittävässä ojennuksessa.
Ap
Juu meillä oli ihan sama. Mies pyysi sanomaan suoraan mitä haluan. Selitin hänelle erittäin yksityiskohtaisesti (siis ihan oikeasti... tein hänelle kerran listan) siitä mitä haluan. Kun selitin suoraan, hän loukkaantui ja valitti nalkuttamisesta. Kun kyllästyin ja lopetin valittamisen, hän sai käyttää sitä kuuluisaa "no miksi et sitten pyydä mua tekemään mitään, en osaa lukea ajatuksiasi" -mantran.
2
Eikä... kuulostaa niin tutulta :D :D Ja mäkin lopulta lopetin pyytämisen, keskustelun ja ehdottelemisen kokonaan. Ei riittänyt enää voimia siihen. Vaikenin, tein ja itkin. Ja sitten kun sain sen verran voimia koottua, lähdin. Ap
Ei hitto nyt alkoi oikein naurattaa kun muistelen tätä: Kerran tein myös "yhteistyössä" kumppanin kanssa listan asioista, joita kotona pitää tehdä. Sitten tein viikkolukujärjestyksen ja ajattelin että laitetaan tähän nyt sitten työnjako että kuka tekee mitäkin ja koska, ja mitä tehdään yhdessä. Ajattelin että tällä tavalla saataisiin meille parisuhdeaikaa lauantaihin ja voitaisiin vaikka mennä treffeille tai ihan mitä vaan kivaa. Otin siis lukujärjestyksen esiin ja vetäisin siitä omat 10 h työpäiväni ensiksi yli omalta osaltani. Sen jälkeen keskustelu olikin ohi ja kumppani huusi: "Jos sun asenne on toi niin ihan turha tässä on edes yrittää mitään työnjakoa tehdä!!" Minä sitten siihen hämmentyneenä koitan selittää että niin kun siis mä oon töissä sen vähintään 8 h ja sitten on ne tunnin työmatkat suuntaansa, niin ei tää nyt varsinaisesti ole asennekysymys... No, se loppui siihen se keskustelu sitten, koska mulla oli niin huono asenne. Tein silläkin viikolla kaiken yksin eikä kukaan tehnyt viikonloppuna mitään kivaa eikä romanttista ja kaikilla oli tosi paha mieli. Eli kaikki voittivat :D ! Ap
Joo kuulostaa tutulta... :D pyysin kerran miestä viemään roskat, roskapussi odotti oven edessä. Ei vienyt roskia ja sitten marmatti kun en kertonut milloin ne roskat pitäisi viedä. Aivan. Hän meni niin pitkälle että väitti tarvitsevansa ohjeet siihen milloin roskat pitää viedä... Miksi en lähtenyt jo silloin :D nyt lähinnä naurattaa mutta muistan olevani epätoivoinen koska aloin epäillä omaa pääkoppaani, onko tosiaan niin että normaalille ihmiselle pitää kertoa että roskat viedään silloin kun lähdetään ovesta ulos? :D
2
Joo, se on kyllä jännä miten sitä sokeutuu kun itse on siinä suhteessa. Nytkin oikein hätkähdin kun kirjoittelin tästä, että kuinka pahalta tämä oikeasti tekstimuodossa kuulostaakaan: Olen elänyt suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei välittänyt siitä, ehdinkö minä koskaan nukkua. Olen elänyt suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, jota piti ohjeistaa kuin pikkulasta. Olen elänyt suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei kiinnostanut, vaikka itkin uupumuksesta.
Ja se on muuten paha juttu, jos oma puoliso alkaa tuntua omalta lapselta. Ainakin omalta osaltani seksi loppuu siihen. Aikuinen ihminen tietää kyllä, miten roskapussin viemiseen liittyvä prosessi etenee ja osaa oma-aloitteisesti myös tämän prosessin sekä käynnistää että saattaa loppuun.
Ap
Hyvä että pääsit eroon. Minäkin olen ajanut itseni tuohon pisteeseen, mutta valinta oli omani, olin omaishoitaja. Sinun kumppanillasi ei tainnut olla edes sairautta tekosyynä holhouksenalaisuuteen ja huollettavuuteen.
Parempaa kohti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en nyt ymmärrä millään.
Jos kaksi ihmistä tekee 30 minuuttia per pää päivässä kotitöitä niin kaikki tulee tehtyä, mutta kun yksi ihminen tekee sitten koko illan? Miksi tunti päivässä ei riitäkään?
Kahden ihmisen tiskit päivässä tiskaa 15min, ja mitä muuta kauheaa sotkua siellä keittiössä on?
Pesukonetta ei tarvi pyöritellä kuin 2-3 kertaa viikossa, siihen ei mene aikaa kuin ehkä se puoli tuntia riippuen pitääkö pyykit ripustella vai nakata kuivuriin ja sitten viikata kaappiin.
Kaupassa ei varmaan tarvi käydä kuin pari kertaa viikossa kahden hengen taloudessa jossa toinen ei syö lounastakaan kotona. Siihen menee varmasti se puoli tuntia + matkat per kerta.
Imurointi jossai kaksiossa kerran viikossa 15min.
Vessan pesu kerran viikossa ja mahdolliset muut tavaroiden järjestelyt ehkä puoli tuntia viikossa.
Kotona olevalle nuo kaikki työt ei tosiaankaan veisi aikaa kuin sen puoli tuntia päivässä jos toinen kävisi töistä tullessaan kaupassa. En ymmärrä kummankaan ajankäyttöä.
Ne lemmikit tuossa taitaa ollakin se suurin ongelma, ja nyt kun asuu yksin niiden kanssa niin sama aika menee siivoamiseen, ei kai se mies nyt niin paljon sotkenut asuntoa?
Ap, olen niin onnellinen puolestasi että lähdit. Katsoin käytännössä koko lapsuuteni tuollaista elämää, kun vanhemmistani toinen toimi kuvailemallasi tavalla näännyttäen toisen aivan loppuun. Vasta viisikymppisinä erosivat, siinä meni kyllä elämää paljon hukkaan. Myös muissa sukuni ja tuttavapiirini perheissä oli sama ongelma. En tiennyt lapsena YHTÄÄN perhettä, jossa molemmat vanhemmat olisivat tehneet kotitöitä. Päätin etten ikinä suostu tuohon ja nykyisin hoidammekin puolisoni kanssa kaiken puoliksi. Tietysti silloin tingitään jos toinen on sairaana tms, mutta pointti on että koti on molempien, joten molemmat myös hoitavat sitä. Tuo on oikeasti henkisen väkivallan muoto. Hyvä että lähdit ajoissa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en nyt ymmärrä millään.
Jos kaksi ihmistä tekee 30 minuuttia per pää päivässä kotitöitä niin kaikki tulee tehtyä, mutta kun yksi ihminen tekee sitten koko illan? Miksi tunti päivässä ei riitäkään?
Kahden ihmisen tiskit päivässä tiskaa 15min, ja mitä muuta kauheaa sotkua siellä keittiössä on?
Pesukonetta ei tarvi pyöritellä kuin 2-3 kertaa viikossa, siihen ei mene aikaa kuin ehkä se puoli tuntia riippuen pitääkö pyykit ripustella vai nakata kuivuriin ja sitten viikata kaappiin.
Kaupassa ei varmaan tarvi käydä kuin pari kertaa viikossa kahden hengen taloudessa jossa toinen ei syö lounastakaan kotona. Siihen menee varmasti se puoli tuntia + matkat per kerta.
Imurointi jossai kaksiossa kerran viikossa 15min.
Vessan pesu kerran viikossa ja mahdolliset muut tavaroiden järjestelyt ehkä puoli tuntia viikossa.
Kotona olevalle nuo kaikki työt ei tosiaankaan veisi aikaa kuin sen puoli tuntia päivässä jos toinen kävisi töistä tullessaan kaupassa. En ymmärrä kummankaan ajankäyttöä.
Ne lemmikit tuossa taitaa ollakin se suurin ongelma, ja nyt kun asuu yksin niiden kanssa niin sama aika menee siivoamiseen, ei kai se mies nyt niin paljon sotkenut asuntoa?
No jos miettii ihan sitä että hommat kasautuvat pahasti mikäli vain toinen tekee osansa. Lumipalloefekti. Lopulta saa raivata kotia joka ikinen päivä työpäivän jälkeen eikä sekään enää riitä, varsinkin jos perheessä on sisäsiistiksi opetteleva koiranpentu.
Vierailija kirjoitti:
Tästä keskustelusta voidaan päätellä ainoastaan se, että ap:lle kotitöihin perustuva päätös oli elämän paras päätös. Kotityöt ovat siis elämän tärkein asia, niinkö? Kävin kerran tulikivenkatkuisen keskustelun, jossa joku sättinainen intti minulle puoli tuntia, kuinka on pakko siivota ja tehdä sitä ja tätä. Minä olin sitten sitä mieltä, että joskus tosiaan on pakko siivota, mutta jos siitä tekee elämänsä pääsisällön, saa varautua kantamaan katkeruutta niitä kohtaan, jotka siivoavat vähemmän eivätkä ole moksiskaan. Keskustelu eteni vaihtelevan törkeästi. Lopulta sitkas juttukaverini töksäytti, että hänelle on sama, kuinka kukin velvollisuutensa hoitaa. Vasta sitten tajusin, mistä on kyse: siivoaminen oli hänelle velvollisuus, ei siis asia, jota tehdään, koska halutaan että on siistiä tai että jossain vaiheessa pakkoki järjestellä tavaroita ja pyyhkiä pölyjä. Velvollisuus! Missä sellainen säädetään? Velvollisuus on jokin ulkokohtainen pakko tehdä asioita, joita ei perimmältään haluaisi tehdä. Jos siis kokee siivoamisen velvollisuudekseen, eikä motivoidu siitä siisteydestä, eikä pysty kyseenalaistamaan siivoamisensa motiivia, saapi siivota vaikka koko maailman, mutta valmiin työn tyydytystä ei juuri tule. Naiset ovat käsittämättömiä: siivous on niin pyhä asia, ettei asiasta voi keskustella. Sitä ei edes haluta ymmärtää, saati huomioida, että toista ei vähääkään häiritse jokunen pölypallero. Siivoaminen on niin pyhää, että kotitöiden tavoitetasoista ei tule edes mieleen keskustella. Sehän kyseenalaistaisi mahdollisuuden velvoittaa toista. Ja lemmikit... jos nainen haluaa koiran, miksi miehen pitäisi sen paskoja siivota? Eikö miehen kannalta oikea ratkaisu sisälle paskovan koiran ongelmaan tuossa tapauksessa olisi heittää karvapallo kartanolle? Koirat ovat niin lutuisia, eikä naisella käy mielessäkään, että paijaamisen ja hoivaamisen lisäksi niistä aiheutuu imurointia ja pyyhkimistä, josta on vastuussa se, joka sen heiluhännän sinne halusi. Yrittäkää nyt tajuta, että ennen kuin nalkutatte, pitää kyetä keskustelemaan, eikä vain tekemään itse listoja, painostamaan sille hyväksyntä ja sitten vedota yhteiseen sopimukseen - jollaista ei todellisuudessa edes tehty.
Mikään yllä olevasta ei oikeuta aikuista ihmistä ratsastamaan toisen selässä loisena läpi liiton. Vaikka niihin kotiaskareisiin menisi vain vartti päivässä, mikään ei velvoita toista puolisoa hoitamaan niitä yksin.
Jos on noin kovin suuri ero käistyksessä siitä, mikä on asuinkelpoinen koti ja mitä on halukas sen eteen tekemään, ehdottomasti paras ratkaisu on erota ja etsiä kumppani, jolla on samanlaiset arvot.
Ja nalkuttamisesta: Siltä vältytään, jos toinen toimii jollakin järjellisellä tavalla ilman että samasta asiasta täytyy sanoa toistuvasti. Itse olen elänyt tuon roskapussiepisodin kämppäkaverin kanssa opiskeluaikoina: siivosin (hänen jäljiltään törkeässä kunnossa olleen) keittiön ja nostin roskapussin ulko-oven eteen saatesanoilla "vie kun menet ulos". Pussi siirtyi oven edestä oven viereen, ja oli siinä vielä viikon päästä haisten järkyttävältä. Hain tuon viikon aikana uutta asuntoa, ja loppuviikosta muutin pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en nyt ymmärrä millään.
Jos kaksi ihmistä tekee 30 minuuttia per pää päivässä kotitöitä niin kaikki tulee tehtyä, mutta kun yksi ihminen tekee sitten koko illan? Miksi tunti päivässä ei riitäkään?
Kahden ihmisen tiskit päivässä tiskaa 15min, ja mitä muuta kauheaa sotkua siellä keittiössä on?
Pesukonetta ei tarvi pyöritellä kuin 2-3 kertaa viikossa, siihen ei mene aikaa kuin ehkä se puoli tuntia riippuen pitääkö pyykit ripustella vai nakata kuivuriin ja sitten viikata kaappiin.
Kaupassa ei varmaan tarvi käydä kuin pari kertaa viikossa kahden hengen taloudessa jossa toinen ei syö lounastakaan kotona. Siihen menee varmasti se puoli tuntia + matkat per kerta.
Imurointi jossai kaksiossa kerran viikossa 15min.
Vessan pesu kerran viikossa ja mahdolliset muut tavaroiden järjestelyt ehkä puoli tuntia viikossa.
Kotona olevalle nuo kaikki työt ei tosiaankaan veisi aikaa kuin sen puoli tuntia päivässä jos toinen kävisi töistä tullessaan kaupassa. En ymmärrä kummankaan ajankäyttöä.
Ne lemmikit tuossa taitaa ollakin se suurin ongelma, ja nyt kun asuu yksin niiden kanssa niin sama aika menee siivoamiseen, ei kai se mies nyt niin paljon sotkenut asuntoa?
Mutta eivät tehneet. Kaksi ihmistä eivät tehneet tässä vaan yksi. Minulle on ihan sama miksi aloittajalla meni niin paljon aikaa kotitöihin, sillä ei ole väliä. Eikä listaamillasi ajoilla ole väliä. Vain sillä on väliä, että kumppani luulee voivansa asua hotellissa.
Joka kerta samat jaarittelut. Syytetään siitä että työtä on liian vähän, siksi pitää hymyssä suin tehdä ne yksin. Syytetään siitä että vaatii liiallista siisteyttä, kun ei halua tehdä kotitöitä yksin. Syytetään että ajattelee vain kotitöitä kun ei halua tehdä niitä yksin. Joka kerta samat typeryydet.
Mua vähän väsyttää tää palstasalapoliisikulttuuri, jossa jos kuka tahansa sanoo mitä tahansa, aletaan väittää sitä epätodeksi ja käsketään todistelemaan. Sitten kun todistelee, sitäkään ei uskota. Menen silti jälleen kerran tähän lankaan ja koitan kuvailla tässä keskimääräisen päiväni tuohon aikaan.
- Herätys klo 5, koira heti ulos pissalle. Lattian siivous pissasta, koiran ruokinta. Oma aamupala, aamutoimet, koira vielä uudestaan ulos (se kusi oikeasti aivan käsittämättömän usein melkein vuoden ikäiseksi saakka ja kyllä käytettiin lääkärissä, oli aivan terve). Asemalla kello 7 junassa.
- Töitä neljään tai viiteen saakka, tunnin kotimatka.
- Puoliso ilmoittaa, että on mun vuoro käyttää koira, jonka sitten teenkin. Aikaa kuluu n. 30 min. Kello on tässä vaiheessa esimerkiksi 17.30, jos olen päässyt lähtemään jo neljältä.
- Seuraavaksi käy ilmi, ettei puoliso olekaan ehtinyt käydä kaupassa, joten edessä on kauppareissu, jonka jälkeen kello on 18.15.
- Keittokomeron siistiminen ja tiskaus, pesukoneen käynnistys, kuivien pyykkien korjaus, kello on 18.45.
- Ruoanlaitto ja illallinen 19.30
- Seuraavan päivän kokouksen valmistelu, kello on 20.
- Pyykit kuivamaan ja suihku, kello on 20.30
- Lattian luuttuaminen, koiran kouluttaminen ja sosiaalistaminen sitten yllättäen onkin taas mun vuoro viedä koira ulos, kello on 21.45.
- Seurusteluyritykset televisiota tuijottavan miehen kanssa, työpaitojen silitystä, kello on 22.15
Pienillä variaatioilla tällaista se oli. Tein aina isompia satseja ruokaa, joten joka päivä ei tarvinnut laittaa. Joka päivä ei myöskään tarvinnut käydä kaupassa. En ole myöskään kiinnostunut tuikkujeni asennosta, mutta jotenkin kummassa sitä puuhaa vaan riitti aivan loputtomiin silloin, kun toinen ei osallistu lainkaan. En kommentoi enkä avaa tätä aikataulutusta enää enempää, koska se on ihan loputon suo tuossa aiemmin mainitsemistani syistä.
Ilmiönähän tää on muuten hyvinkin mielenkiintoinen, kun esimerkiksi kotona oleva vanhempi yrittää avata toiselle sitä työmäärää, joka päivän mittaan tulee ihan ohimennen tehdyksi. Niitä erillisiä tehtäviä on tosi vaikea nimetä eikä niihin tule itsekään kiinnittäneeksi välttämättä niin huomiota, mutta jossain vaiheessa vain huomaa, että on puuhannut jotain ihan koko päivän.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mua vähän väsyttää tää palstasalapoliisikulttuuri, jossa jos kuka tahansa sanoo mitä tahansa, aletaan väittää sitä epätodeksi ja käsketään todistelemaan. Sitten kun todistelee, sitäkään ei uskota. Menen silti jälleen kerran tähän lankaan ja koitan kuvailla tässä keskimääräisen päiväni tuohon aikaan.
- Herätys klo 5, koira heti ulos pissalle. Lattian siivous pissasta, koiran ruokinta. Oma aamupala, aamutoimet, koira vielä uudestaan ulos (se kusi oikeasti aivan käsittämättömän usein melkein vuoden ikäiseksi saakka ja kyllä käytettiin lääkärissä, oli aivan terve). Asemalla kello 7 junassa.
- Töitä neljään tai viiteen saakka, tunnin kotimatka.
- Puoliso ilmoittaa, että on mun vuoro käyttää koira, jonka sitten teenkin. Aikaa kuluu n. 30 min. Kello on tässä vaiheessa esimerkiksi 17.30, jos olen päässyt lähtemään jo neljältä.
- Seuraavaksi käy ilmi, ettei puoliso olekaan ehtinyt käydä kaupassa, joten edessä on kauppareissu, jonka jälkeen kello on 18.15.
- Keittokomeron siistiminen ja tiskaus, pesukoneen käynnistys, kuivien pyykkien korjaus, kello on 18.45.
- Ruoanlaitto ja illallinen 19.30
- Seuraavan päivän kokouksen valmistelu, kello on 20.
- Pyykit kuivamaan ja suihku, kello on 20.30
- Lattian luuttuaminen, koiran kouluttaminen ja sosiaalistaminen sitten yllättäen onkin taas mun vuoro viedä koira ulos, kello on 21.45.
- Seurusteluyritykset televisiota tuijottavan miehen kanssa, työpaitojen silitystä, kello on 22.15
Pienillä variaatioilla tällaista se oli. Tein aina isompia satseja ruokaa, joten joka päivä ei tarvinnut laittaa. Joka päivä ei myöskään tarvinnut käydä kaupassa. En ole myöskään kiinnostunut tuikkujeni asennosta, mutta jotenkin kummassa sitä puuhaa vaan riitti aivan loputtomiin silloin, kun toinen ei osallistu lainkaan. En kommentoi enkä avaa tätä aikataulutusta enää enempää, koska se on ihan loputon suo tuossa aiemmin mainitsemistani syistä.
Ilmiönähän tää on muuten hyvinkin mielenkiintoinen, kun esimerkiksi kotona oleva vanhempi yrittää avata toiselle sitä työmäärää, joka päivän mittaan tulee ihan ohimennen tehdyksi. Niitä erillisiä tehtäviä on tosi vaikea nimetä eikä niihin tule itsekään kiinnittäneeksi välttämättä niin huomiota, mutta jossain vaiheessa vain huomaa, että on puuhannut jotain ihan koko päivän.
Ap
Olen joskus kiireisen työpäivän jälkeen yrittänyt mielessäni listata asioita mitä tein. Ja huomasin, että siinä on töitä ehkä 3-4 tunniksi, korkeintaan. Silti tiedän olleeni työn touhussa 7,5 tuntia. Se aika vain menee sähköpostiin ja puhelimeen vastailuun, asioiden kyselyyn työkavereilta, tavaroiden viemiseen ja tuomiseen... Mitättömiin pikkuhommiin jotka unohtaa heti kun on ne tehnyt. Jos esimies saisi päähänsä vaatia päiväraportin, mitä ihmettä siihen laittaisin?
Mä olin samanlaisessa suossa, paitsi että meillä oli lapsia. Feikkasin sekä itselleni, että muille kaiken olevan hyvin, kunnes sekosin uupumuksesta. Jouduin psykiatriselle huilaamaan moneksi kuukaudeksi ja kappas; puoliso pystyikin kotihommiin. Noh, palasin kotiin ja mitä tapahtuikaan? Kaikki työt kaatuivat taas mun tehtäväkseni. Siinä meni pari vuotta, toinen sairaalareissu ja nyt olen lasten kanssa kolmisin. En jäänyt odottamaan enää tilanteen parantumista. Pääsen paljon vähemmällä, kun ei tarvitse kolmatta lasta vetää perässä.
Jotenkin kaikista eniten mua tässä surettaa se, että mä koitin niin naivisti saada homman toimimaan sillä ajatuksella, että viikonloppuna olisi sitten sitä yhteistä hyvää aikaa. Raadoin selkä veressä, jotta ei tarvitsisi sitten lauantaina herätä siihen todellisuuteen, että tässäpä nyt meneekin sitten koko päivä kotitöitä tehdessä. Tein sen kaiken siksi, että meillä olisi hyvä suhde ja laatuaikaa puolison kanssa. Mutta jokainen ihminen tarvitsee myös palautumisaikaa töistä. Ei noin vaan voi elää. Säännöllisellä yhdessä tekemisellä kenenkään kotityötaakka ei kasvaisi liian suureksi ja parisuhteellekin jää kivasti aikaa. Ap
EI kannata naisena mitään mieslapsia enää passata. Muissa lapsissa on jo aivan tarpeeksi tekemistä.
Miksi teet asiasta sukupuoliasian, ap voi olla mieskin, eikä kysymys ole sukupuolisidonnainen!! On naisia ja miehiä jotka eivät tee osuuttaan kotitöistä. Tai osta siivoojaa tekemään osuuttaan.