Lue keskustelun säännöt.
Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....
29.01.2019 |
HS: Joka päivä Katriina Huttunen menee yhteen paikkaan eikä minnekään muualle – Hietaniemen hautausmaalla lepää tytär, jonka kuolemasta kirjailija syyttää itseään (tilaajille) https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005978278.html
Omaelämäkerrallisessa romaanissaan tunnettu suomentaja kutsuu selviytymistä itsepetokseksi.
"Lisäksi Surun istukka käsittelee surevan kohtaamattomuutta. Huttunen kirjoittaa entisistä ystävistä. Tarkemmin sanoen: ystävikseen luulemistaan ihmisistä, joista ei ole ollut tukea ja jotka eivät enää ole hänen elämässään.
Kirjassa esiintyy – nimettömänä – kirjailijoita, jotka tunsivat myös Huttusen tyttären, mutta:
”Edes näillä kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä ei ole ollut minulle mitään sanottavaa.”
”Ehkä sanat ja myötätunto on varattu heille itselleen. Niissä ei ole ollut jaettavaa. Eihän tämä ole heidän tragediansa. Minun tragediani ei ole koskettanut heitä tarpeeksi.”
Pelko surun tarttumisesta olisi laimea ilmaisu. Huttunen vertaa kuolemansurua paiseruttoon."
Kommentit (209)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Kerrohan miten omaisesi itsemurha sinuun vaikutti?
En ole sitä kokenut, mutta etsisin ammattiapua siihen. Ystäviin en sitä purkaisi.
Jos ystävät alkavat vältellä surevan seuraa, niin ei heille silloin tätä surua pura kukaan. Yleensä terapian lisäksi surevat kaipaavat myös läheistensä seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Idealismi on idealismia. Realismi on realismia. Ne eivät aina kohtaa toisiaan tässä maailmassa. Joskus elämä näyttää raadollisuutensa. Se on fakta, vaikkei se oikeutettua ja "oikeaoppista" olisikaan.
On idealismia puolustella facesta jollekin hyvinvoivan raivoavaa käytöstä. Realismia on sanoa sille ihmiselle, että sun menetyksesi ei ole minun, jos on noin paha olla, että pitää purkaa se ystäviisi, niin en halua enää pitää yhteyttä. Soittele, kun olet käsitellyt ongelmastasi muita syyttelemään oikeuttavan kohdan.
Siis on idealismia puolustella hyvinvoivaan kohdistettua raivoa. Muilla on oikeus voida huvin, vaikka joku ei voisikaan. Jos et kestä sitä pahoinvoivana, se on sun ongelmasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Kerrohan miten omaisesi itsemurha sinuun vaikutti?
En ole sitä kokenut, mutta etsisin ammattiapua siihen. Ystäviin en sitä purkaisi.
Jos ystävät alkavat vältellä surevan seuraa, niin ei heille silloin tätä surua pura kukaan. Yleensä terapian lisäksi surevat kaipaavat myös läheistensä seuraa.
Joo kunhan käsittelevät surunsa ammattiauttajien kanssa.
Itsemurha on ihaninta mitä tiedän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Kerrohan miten omaisesi itsemurha sinuun vaikutti?
En ole sitä kokenut, mutta etsisin ammattiapua siihen. Ystäviin en sitä purkaisi.
Jos ystävät alkavat vältellä surevan seuraa, niin ei heille silloin tätä surua pura kukaan. Yleensä terapian lisäksi surevat kaipaavat myös läheistensä seuraa.
Joo kunhan käsittelevät surunsa ammattiauttajien kanssa.
Se ei yksinään riitä toipumiseen, jos läheisten asenne on se, että tapahtuneesta ei saisi sanallakaan puhua. Silloin sureva tuntee olevansa yksinäisistä yksinäisin surunsa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää myös Huttusen kertoma tapa vaatia asioita ja valittaa kaikesta, apteekille, hautaustoimistolle, sosiaalitoimistolle jne. Lisäksi se, että kertoo olevansa oikeutettu olemaan ilkeä koska on kokenut niin suuren menetyksen. Käsittämättömän itsekäs ihminen, en ihmettele että välit tyttäreen olivat huonot! Sitä saa mitä tilaa.
Niinpä! Varsinkin katkeruus apteekille vaikutti hassulta. Siitä vasta haloo syntyisi, jos apteekista ei toimitettaisi lääkkeitä, koska kyseenalaistettaisiin aikooko hakija tehdä itsemurhan. Jutusta ei käynyt selville, miten paljon lääkkeitä oli apteekista haettu. Resepti tyhjäksi voi tarkoittaa normaalia 3 kuukauden annosta. Ja jos on haettu selkeästi enemmän ilman oikeutta korvaukseen, niin vaikkapa ulkomaille lähtö voi olla syynä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Idealismi on idealismia. Realismi on realismia. Ne eivät aina kohtaa toisiaan tässä maailmassa. Joskus elämä näyttää raadollisuutensa. Se on fakta, vaikkei se oikeutettua ja "oikeaoppista" olisikaan.
On idealismia puolustella facesta jollekin hyvinvoivan raivoavaa käytöstä. Realismia on sanoa sille ihmiselle, että sun menetyksesi ei ole minun, jos on noin paha olla, että pitää purkaa se ystäviisi, niin en halua enää pitää yhteyttä. Soittele, kun olet käsitellyt ongelmastasi muita syyttelemään oikeuttavan kohdan.
Siis on idealismia puolustella hyvinvoivaan kohdistettua raivoa. Muilla on oikeus voida huvin, vaikka joku ei voisikaan. Jos et kestä sitä pahoinvoivana, se on sun ongelmasi.
Niin, realismia sekin on, ettei ihminen yleensä jaksa rakastaa pyyteettömästi niitä vaikeita ihmisiä. Totta. Varsinkaan jos ei ole kyse läheisestä. Siinä mielessä tasapeli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Kerrohan miten omaisesi itsemurha sinuun vaikutti?
En ole sitä kokenut, mutta etsisin ammattiapua siihen. Ystäviin en sitä purkaisi.
Jos ystävät alkavat vältellä surevan seuraa, niin ei heille silloin tätä surua pura kukaan. Yleensä terapian lisäksi surevat kaipaavat myös läheistensä seuraa.
Joo kunhan käsittelevät surunsa ammattiauttajien kanssa.
Se ei yksinään riitä toipumiseen, jos läheisten asenne on se, että tapahtuneesta ei saisi sanallakaan puhua. Silloin sureva tuntee olevansa yksinäisistä yksinäisin surunsa kanssa.
Saa puhua, kunhan kunnioittaa ystäviään, eikä oikeuta huonoa käytöstä heitä kohtaan, koska on kriisi.
Aika hankalaksi menee ystävien rooli jos ihminen jumii suruunsa. haluaa olla yksin, kaipaa tukea, vertaisryhmistäkään ei koe sitä saavansa. Kirjallisesti lahjakkaat ihmiset eivät löydä sanoja lohduttaakseen - kuinka voisivatkaan? Lähinnä ne vertaiset voivat tajuta tilanteen mutta jos hekin ovat vääränlaisia surussa. ja jos ei halua nousta surusta, jos kokee velvollisuudekseen jatkaa syvällä surussa loppuelämän. Mitä siinä kukaan voi tehdä?
Tunnen rankkoja elämäntilanteita läpikäyviä jotka haluavat pitää ihmisiä ympärillään, ihan sen vuoksi, että voivat välillä ajatella muutakin kuin suruaan. Heidän kanssaan on toiminut normaali elämä: puhutaan kaikesta, nauretaan. Surusta puhutaan heidän ehdoillaan, kysyn joskus jotain asiaan liittyvää, joskus ohittavat, joskus haluavat puhua pidempään. Eipä tuossa ole muuta lohdutusta, ei sanoja, ainoastaan kuuntelu ja se heillä näyttää auttavan. En osaisi auttaa tätä kirjailijaa, hän ei itse tiedä kuinka ihmiset kykenisivät auttamaan ja haluaako hän yleensäkään minkäänlaista apua tai tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on aika iso vaatimus, että kriisin keskellä olevan ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin hänellä ei mitään kriisiä olisikaan, jotta hän saisi olla toisten seurassa. Ei ole ihme, että moni surusta kärsivä päättää vetäytyä yksinäisyyteen, kun ei jaksa muutakaan.
Vierailija kirjoitti:
Se on aika iso vaatimus, että kriisin keskellä olevan ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin hänellä ei mitään kriisiä olisikaan, jotta hän saisi olla toisten seurassa. Ei ole ihme, että moni surusta kärsivä päättää vetäytyä yksinäisyyteen, kun ei jaksa muutakaan.
Ihana olkiukko. Ei kriisin keskellä olevan ihmisen tarvitse teeskennellä että ei ole kriisissä - sen sijaan kriisissä olevaltakin ihmiseltä voi odottaa sitä, että hän kuitenkin käyttäytyy kunnollisesti ja kunnioittaa myös toisia ihmisiä ja heidän rajojaan. Ei kriisi ole oikeutus esim. törkeälle käytökselle (tyyliin "toivon että sinultakin kuolee lapsi" mikä on lause jonka olen kuullut surevan ihmisen suusta kohdistettuna ei itseeni), toisen ihmisen ongelmien vähättelylle, järjettömän ylisuurille vaatimuksille tai muulle perseilylle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on aika iso vaatimus, että kriisin keskellä olevan ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin hänellä ei mitään kriisiä olisikaan, jotta hän saisi olla toisten seurassa. Ei ole ihme, että moni surusta kärsivä päättää vetäytyä yksinäisyyteen, kun ei jaksa muutakaan.
Minusta tässä ketjussa ei sitä ole tarkoitettu, vaan että jotain voinee vaatia surevaltakin? Jos mulle ystävä sanois, että pidän häntä vissiin ruton saaneena niin ois niin tympeä kommentti, etten varmana ottais enää yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on aika iso vaatimus, että kriisin keskellä olevan ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin hänellä ei mitään kriisiä olisikaan, jotta hän saisi olla toisten seurassa. Ei ole ihme, että moni surusta kärsivä päättää vetäytyä yksinäisyyteen, kun ei jaksa muutakaan.
Minusta tässä ketjussa ei sitä ole tarkoitettu, vaan että jotain voinee vaatia surevaltakin? Jos mulle ystävä sanois, että pidän häntä vissiin ruton saaneena niin ois niin tympeä kommentti, etten varmana ottais enää yhteyttä.
Tämä keskustelu käsittelee pääosin sitä miten väärin artikkelin sureva monien mielestä toimii ja hyvin vähän sitä miten kyseistä surevaa voisi yrittää auttaa tai tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on aika iso vaatimus, että kriisin keskellä olevan ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin hänellä ei mitään kriisiä olisikaan, jotta hän saisi olla toisten seurassa. Ei ole ihme, että moni surusta kärsivä päättää vetäytyä yksinäisyyteen, kun ei jaksa muutakaan.
Ihana olkiukko. Ei kriisin keskellä olevan ihmisen tarvitse teeskennellä että ei ole kriisissä - sen sijaan kriisissä olevaltakin ihmiseltä voi odottaa sitä, että hän kuitenkin käyttäytyy kunnollisesti ja kunnioittaa myös toisia ihmisiä ja heidän rajojaan. Ei kriisi ole oikeutus esim. törkeälle käytökselle (tyyliin "toivon että sinultakin kuolee lapsi" mikä on lause jonka olen kuullut surevan ihmisen suusta kohdistettuna ei itseeni), toisen ihmisen ongelmien vähättelylle, järjettömän ylisuurille vaatimuksille tai muulle perseilylle.
Ei ole mikään olkiukko. Moni sureva kokee, ettei heillä ole oikeutta pyytää muilta yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on aika iso vaatimus, että kriisin keskellä olevan ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin hänellä ei mitään kriisiä olisikaan, jotta hän saisi olla toisten seurassa. Ei ole ihme, että moni surusta kärsivä päättää vetäytyä yksinäisyyteen, kun ei jaksa muutakaan.
Minusta tässä ketjussa ei sitä ole tarkoitettu, vaan että jotain voinee vaatia surevaltakin? Jos mulle ystävä sanois, että pidän häntä vissiin ruton saaneena niin ois niin tympeä kommentti, etten varmana ottais enää yhteyttä.
Tämä keskustelu käsittelee pääosin sitä miten väärin artikkelin sureva monien mielestä toimii ja hyvin vähän sitä miten kyseistä surevaa voisi yrittää auttaa tai tukea.
Niin no... en ainakaan itse haluaisi uhrata häneen hyvää mieltäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on aika iso vaatimus, että kriisin keskellä olevan ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin hänellä ei mitään kriisiä olisikaan, jotta hän saisi olla toisten seurassa. Ei ole ihme, että moni surusta kärsivä päättää vetäytyä yksinäisyyteen, kun ei jaksa muutakaan.
Ihana olkiukko. Ei kriisin keskellä olevan ihmisen tarvitse teeskennellä että ei ole kriisissä - sen sijaan kriisissä olevaltakin ihmiseltä voi odottaa sitä, että hän kuitenkin käyttäytyy kunnollisesti ja kunnioittaa myös toisia ihmisiä ja heidän rajojaan. Ei kriisi ole oikeutus esim. törkeälle käytökselle (tyyliin "toivon että sinultakin kuolee lapsi" mikä on lause jonka olen kuullut surevan ihmisen suusta kohdistettuna ei itseeni), toisen ihmisen ongelmien vähättelylle, järjettömän ylisuurille vaatimuksille tai muulle perseilylle.
Ei ole mikään olkiukko. Moni sureva kokee, ettei heillä ole oikeutta pyytää muilta yhtään mitään.
Ei olekaan. Toivoa voi, mutta ei vaatia (oikeutta ei ole mihinkään. Kukaan ei ole velkaa surevalle mitään.)
Sureva voi ainoastaan toivoa, että on hyvinä aikoinaan rakentanut ystävyyssuhteita välittäviin ihmisiin, ei muuta. Se on ollut itsestä kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Sureva voi ainoastaan toivoa, että on hyvinä aikoinaan rakentanut ystävyyssuhteita välittäviin ihmisiin, ei muuta. Se on ollut itsestä kiinni.
Tai välittämiskykyisiin. Heihin, joita eivät menetykset tms ole uuvuttanut myös. Välitetään muista kyllä, mutta sehän ei tarkoita omata kykyä antaa voimiaan muille.
”On silti aika vaikea saada hoitotieteiden ja surun psykologisoinnin edustajat ymmärtämään, että en ole edes tarkoituksenmukaista yrittää parantua, toipua tai selviytyä sellaisesta menetyskokemuksesta kuin oman lapsen itsemurhasta.”
Toivottavasti ajan myötä hän voi ajatella myös elämän jatkumista. Olisiko hänen tyttärensä halunnut hänen omistavan loppuelämänsä surulle ja katkeruudelle lääketeollisuutta kohtaan? Jos tilastoja katsotaan, niin itsemurhien määrä on laskenut masennuslääkkeiden lisääntymisen myötä, monilla ne auttavat syvimmän kuopan yli.
Ketju on lukittu.
On idealismia puolustella facesta jollekin hyvinvoivan raivoavaa käytöstä. Realismia on sanoa sille ihmiselle, että sun menetyksesi ei ole minun, jos on noin paha olla, että pitää purkaa se ystäviisi, niin en halua enää pitää yhteyttä. Soittele, kun olet käsitellyt ongelmastasi muita syyttelemään oikeuttavan kohdan.