Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....

No, onko se kenenkään muun ongelma, siis suru, kuin surullisen itsensä. Ei kai voi edes kuvitella, että kaikki, lähimmäiset ja kaukimmaiset, lähtisivät johonkin yhteiseen itkuvirteen. On äärettömän noloa, että täällä julkisuudessa itketään yksityistä asiaa. Häpeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset eivät laita vaikka tekstareta välillä surevalle tai masentuneelle?

Jos tämä ei vastaa, voi laittaa toisen kerran kysymyksen kanssa jonkin ajan päästä.

Jos vastaa niin silloin on vastavuoroista.

Itse surevana en ikinä kuormita muita enkä myöskään masentuneena. Vastaan viesteihin, jos ei pää ole ihan laho. Moni jättää silti ihan yksin, jos on masentunut. 

Olen yrittänyt korjata tällaisia suhteita, mutta ei niitä kiinnosta... sen näkee sosiaalisen median teoista jopa.

Tämä ei ole vastavuoroista yhteydepitoa, vaan normaalia kohteliaisuutta. Vastavuoroisessa yhteydenpidossa molemmat tekevät toisinaan aloitteen viestittelyyn tai muuhun.

Jos toinen on henkisesti aivan lopussa ison menetyksen takia, niin kai tällaisessa tilanteessa voi ajatella että on jonkun aikaa aivan normaalia, että se paremmin jaksava ottaa enemmän vastuuta yhteydenpidosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset eivät laita vaikka tekstareta välillä surevalle tai masentuneelle?

Jos tämä ei vastaa, voi laittaa toisen kerran kysymyksen kanssa jonkin ajan päästä.

Jos vastaa niin silloin on vastavuoroista.

Itse surevana en ikinä kuormita muita enkä myöskään masentuneena. Vastaan viesteihin, jos ei pää ole ihan laho. Moni jättää silti ihan yksin, jos on masentunut. 

Olen yrittänyt korjata tällaisia suhteita, mutta ei niitä kiinnosta... sen näkee sosiaalisen median teoista jopa.

Tämä ei ole vastavuoroista yhteydepitoa, vaan normaalia kohteliaisuutta. Vastavuoroisessa yhteydenpidossa molemmat tekevät toisinaan aloitteen viestittelyyn tai muuhun.

Jos toinen on henkisesti aivan lopussa ison menetyksen takia, niin kai tällaisessa tilanteessa voi ajatella että on jonkun aikaa aivan normaalia, että se paremmin jaksava ottaa enemmän vastuuta yhteydenpidosta?

Olen samaa mieltä, mutta kysymys kuuluukin, että kuinka pitkä aika on se jonkun aikaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset eivät laita vaikka tekstareta välillä surevalle tai masentuneelle?

Jos tämä ei vastaa, voi laittaa toisen kerran kysymyksen kanssa jonkin ajan päästä.

Jos vastaa niin silloin on vastavuoroista.

Itse surevana en ikinä kuormita muita enkä myöskään masentuneena. Vastaan viesteihin, jos ei pää ole ihan laho. Moni jättää silti ihan yksin, jos on masentunut. 

Olen yrittänyt korjata tällaisia suhteita, mutta ei niitä kiinnosta... sen näkee sosiaalisen median teoista jopa.

Tämä ei ole vastavuoroista yhteydepitoa, vaan normaalia kohteliaisuutta. Vastavuoroisessa yhteydenpidossa molemmat tekevät toisinaan aloitteen viestittelyyn tai muuhun.

Jos toinen on henkisesti aivan lopussa ison menetyksen takia, niin kai tällaisessa tilanteessa voi ajatella että on jonkun aikaa aivan normaalia, että se paremmin jaksava ottaa enemmän vastuuta yhteydenpidosta?

Olen samaa mieltä, mutta kysymys kuuluukin, että kuinka pitkä aika on se jonkun aikaa?

Kai se on aivan tapauskohtaista. Kukaan toinen ei pysty sanomaan missä jonkun muun jaksamisen rajat menevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset eivät laita vaikka tekstareta välillä surevalle tai masentuneelle?

Jos tämä ei vastaa, voi laittaa toisen kerran kysymyksen kanssa jonkin ajan päästä.

Jos vastaa niin silloin on vastavuoroista.

Itse surevana en ikinä kuormita muita enkä myöskään masentuneena. Vastaan viesteihin, jos ei pää ole ihan laho. Moni jättää silti ihan yksin, jos on masentunut. 

Olen yrittänyt korjata tällaisia suhteita, mutta ei niitä kiinnosta... sen näkee sosiaalisen median teoista jopa.

Tämä ei ole vastavuoroista yhteydepitoa, vaan normaalia kohteliaisuutta. Vastavuoroisessa yhteydenpidossa molemmat tekevät toisinaan aloitteen viestittelyyn tai muuhun.

Jos toinen on henkisesti aivan lopussa ison menetyksen takia, niin kai tällaisessa tilanteessa voi ajatella että on jonkun aikaa aivan normaalia, että se paremmin jaksava ottaa enemmän vastuuta yhteydenpidosta?

Olen samaa mieltä, mutta kysymys kuuluukin, että kuinka pitkä aika on se jonkun aikaa?

Kai se on aivan tapauskohtaista. Kukaan toinen ei pysty sanomaan missä jonkun muun jaksamisen rajat menevät.

Niin, ja uskoisin että tässä onkin ongelman ydin. Itse esim. jaksoin hyvin pitää yhteyttä surevaan ystävääni noin vuoden verran, vaikka vastaukset tapaamisehdotuksiin olivat yleensä ei ja tavatessamme ja puhelimessa ystäväni puhui vain ja ainoastaan itsestään. Vuoden päästä minusta alkoi tuntui siltä, ettei minulle ollut ystävyyssuhteessamme enää yhtään tilaa ja mietin jopa, että ystäväni ei oikeasti halunnut tavata tai ollu kiinnostunut, mutta tarvitsi kuulijaa. Kaikesta huolimatta uskon, että ystäväni olisi kaivannut enemmän ja tiiviimpää yhteydenpitoa, vaikka pidin häneen yhteyttä enemmän kuin kenenkään muuhun. 

Jossain vaiheessa sen itsekkyyden vain on väistyttävä, jos haluaa elää yhteydessä muihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset eivät laita vaikka tekstareta välillä surevalle tai masentuneelle?

Jos tämä ei vastaa, voi laittaa toisen kerran kysymyksen kanssa jonkin ajan päästä.

Jos vastaa niin silloin on vastavuoroista.

Itse surevana en ikinä kuormita muita enkä myöskään masentuneena. Vastaan viesteihin, jos ei pää ole ihan laho. Moni jättää silti ihan yksin, jos on masentunut. 

Olen yrittänyt korjata tällaisia suhteita, mutta ei niitä kiinnosta... sen näkee sosiaalisen median teoista jopa.

Tämä ei ole vastavuoroista yhteydepitoa, vaan normaalia kohteliaisuutta. Vastavuoroisessa yhteydenpidossa molemmat tekevät toisinaan aloitteen viestittelyyn tai muuhun.

Jos toinen on henkisesti aivan lopussa ison menetyksen takia, niin kai tällaisessa tilanteessa voi ajatella että on jonkun aikaa aivan normaalia, että se paremmin jaksava ottaa enemmän vastuuta yhteydenpidosta?

Olen samaa mieltä, mutta kysymys kuuluukin, että kuinka pitkä aika on se jonkun aikaa?

Kai se on aivan tapauskohtaista. Kukaan toinen ei pysty sanomaan missä jonkun muun jaksamisen rajat menevät.

Niin, ja uskoisin että tässä onkin ongelman ydin. Itse esim. jaksoin hyvin pitää yhteyttä surevaan ystävääni noin vuoden verran, vaikka vastaukset tapaamisehdotuksiin olivat yleensä ei ja tavatessamme ja puhelimessa ystäväni puhui vain ja ainoastaan itsestään. Vuoden päästä minusta alkoi tuntui siltä, ettei minulle ollut ystävyyssuhteessamme enää yhtään tilaa ja mietin jopa, että ystäväni ei oikeasti halunnut tavata tai ollu kiinnostunut, mutta tarvitsi kuulijaa. Kaikesta huolimatta uskon, että ystäväni olisi kaivannut enemmän ja tiiviimpää yhteydenpitoa, vaikka pidin häneen yhteyttä enemmän kuin kenenkään muuhun. 

Jossain vaiheessa sen itsekkyyden vain on väistyttävä, jos haluaa elää yhteydessä muihin.

Ystäväsi olisi varmasti toiminut mukavammin, jos hän olisi sillä hetkellä siihen kyennyt. Totta kai omasta jaksamisesta on pidettävä huolta. Ikäviä kokemuksia ystävyyssuhteiden päättymiset ovat silti kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.

Arvatkaapa miten kävi?

Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?

Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.

Että siitä lähetään..

Etkö itse kaipaisi kriisin keskellä muilta erityistä huomiota?

Täällä näitä tulee taas näitä täysin ristiriitaisia neuvoja. "Ole normaalisti!" "No olin, ja tuli p*skaa niskaan." "No etkö dille nyt ymmärrä että pitää antaa erityistä huomiota eikä jaaritella niistä omista asioista sillai normaalisti!" "..."

Kun oikeasti tietyn tyyppisen ihmisen (kuten kaikesta päätellen tämä kirjailija) surressa tätä se on kaikessa ja ikinä et tee mitään oikein, ja kyseinen henkilö vaatii hirvittävän suuria ja täysin keskenään ristiriidassa olevia asioita ("haluan läheisten tukea ja läheisyyttä mutta samanaikaisesti surra yksin ja eristäytyneenä"). Ja vaikka tuota jaksaisikin jonkin aikaa, tulee jossain välissä se tilanne eteen että on pelastettava itsensä, koska ei ne oman elämän tapahtumat lopu siihen että jollakulla toisella on kriisi. Ja lopulta - kun sitä p*skaa tulee niskaan mitä tahansa teetkin - sitä jopa ajattelee että ehkä se on sille surevalle parempi jos et enää pyöri siinä ympärillä kun koko ajan teet kuitenkin väärin ja aiheutat lisää pahaa mieltä. Jättäydyt hiljaksiin kauemmas, sanot "ei" jollekin isolle pyynnölle joka ei oikeasti onnistu oman elämäntilanteen takia ja annat tilaa ja yhteydenpito jääkin sitten vähemmälle. Toki sitten jälkikäteen kuulet miten kyseinen henkilö on avautunut puolelle tuttavapiiriä (siis sille puolelle joka ei ole käynyt läpi samaa kuin sinä) siitä miten sinäkin olet julma ja paha ihminen joka on vain haavoittanut eikä ole mitään tehnyt edes yrittääkseen auttaa. Ja sinä kun kuvittelit tehneesi parhaasi tukeaksesi kyseistä henkilöä viimeiset pari vuotta ennenkuin oma jaksaminen todellakin loppui. Mutta ei sitten vissiin.

Juu, on kokemusta ja toista kertaa en samanlaiseen myllytykseen lähde. Siinä hommassa melkein prakasi oma pää ja oma parisuhdekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.

Arvatkaapa miten kävi?

Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?

Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.

Että siitä lähetään..

Etkö itse kaipaisi kriisin keskellä muilta erityistä huomiota?

Täällä näitä tulee taas näitä täysin ristiriitaisia neuvoja. "Ole normaalisti!" "No olin, ja tuli p*skaa niskaan." "No etkö dille nyt ymmärrä että pitää antaa erityistä huomiota eikä jaaritella niistä omista asioista sillai normaalisti!" "..."

Kun oikeasti tietyn tyyppisen ihmisen (kuten kaikesta päätellen tämä kirjailija) surressa tätä se on kaikessa ja ikinä et tee mitään oikein, ja kyseinen henkilö vaatii hirvittävän suuria ja täysin keskenään ristiriidassa olevia asioita ("haluan läheisten tukea ja läheisyyttä mutta samanaikaisesti surra yksin ja eristäytyneenä"). Ja vaikka tuota jaksaisikin jonkin aikaa, tulee jossain välissä se tilanne eteen että on pelastettava itsensä, koska ei ne oman elämän tapahtumat lopu siihen että jollakulla toisella on kriisi. Ja lopulta - kun sitä p*skaa tulee niskaan mitä tahansa teetkin - sitä jopa ajattelee että ehkä se on sille surevalle parempi jos et enää pyöri siinä ympärillä kun koko ajan teet kuitenkin väärin ja aiheutat lisää pahaa mieltä. Jättäydyt hiljaksiin kauemmas, sanot "ei" jollekin isolle pyynnölle joka ei oikeasti onnistu oman elämäntilanteen takia ja annat tilaa ja yhteydenpito jääkin sitten vähemmälle. Toki sitten jälkikäteen kuulet miten kyseinen henkilö on avautunut puolelle tuttavapiiriä (siis sille puolelle joka ei ole käynyt läpi samaa kuin sinä) siitä miten sinäkin olet julma ja paha ihminen joka on vain haavoittanut eikä ole mitään tehnyt edes yrittääkseen auttaa. Ja sinä kun kuvittelit tehneesi parhaasi tukeaksesi kyseistä henkilöä viimeiset pari vuotta ennenkuin oma jaksaminen todellakin loppui. Mutta ei sitten vissiin.

Juu, on kokemusta ja toista kertaa en samanlaiseen myllytykseen lähde. Siinä hommassa melkein prakasi oma pää ja oma parisuhdekin.

Aamen. 

T. Edellinen kaveristaan kirjoittanut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Olen ihan eri mieltä tuosta.

Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen. 

Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset eivät laita vaikka tekstareta välillä surevalle tai masentuneelle?

Jos tämä ei vastaa, voi laittaa toisen kerran kysymyksen kanssa jonkin ajan päästä.

Jos vastaa niin silloin on vastavuoroista.

Itse surevana en ikinä kuormita muita enkä myöskään masentuneena. Vastaan viesteihin, jos ei pää ole ihan laho. Moni jättää silti ihan yksin, jos on masentunut. 

Olen yrittänyt korjata tällaisia suhteita, mutta ei niitä kiinnosta... sen näkee sosiaalisen median teoista jopa.

Tämä ei ole vastavuoroista yhteydepitoa, vaan normaalia kohteliaisuutta. Vastavuoroisessa yhteydenpidossa molemmat tekevät toisinaan aloitteen viestittelyyn tai muuhun.

Jos toinen on henkisesti aivan lopussa ison menetyksen takia, niin kai tällaisessa tilanteessa voi ajatella että on jonkun aikaa aivan normaalia, että se paremmin jaksava ottaa enemmän vastuuta yhteydenpidosta?

Olen samaa mieltä, mutta kysymys kuuluukin, että kuinka pitkä aika on se jonkun aikaa?

Kai se on aivan tapauskohtaista. Kukaan toinen ei pysty sanomaan missä jonkun muun jaksamisen rajat menevät.

Niin, ja uskoisin että tässä onkin ongelman ydin. Itse esim. jaksoin hyvin pitää yhteyttä surevaan ystävääni noin vuoden verran, vaikka vastaukset tapaamisehdotuksiin olivat yleensä ei ja tavatessamme ja puhelimessa ystäväni puhui vain ja ainoastaan itsestään. Vuoden päästä minusta alkoi tuntui siltä, ettei minulle ollut ystävyyssuhteessamme enää yhtään tilaa ja mietin jopa, että ystäväni ei oikeasti halunnut tavata tai ollu kiinnostunut, mutta tarvitsi kuulijaa. Kaikesta huolimatta uskon, että ystäväni olisi kaivannut enemmän ja tiiviimpää yhteydenpitoa, vaikka pidin häneen yhteyttä enemmän kuin kenenkään muuhun. 

Jossain vaiheessa sen itsekkyyden vain on väistyttävä, jos haluaa elää yhteydessä muihin.

Ystäväsi olisi varmasti toiminut mukavammin, jos hän olisi sillä hetkellä siihen kyennyt. Totta kai omasta jaksamisesta on pidettävä huolta. Ikäviä kokemuksia ystävyyssuhteiden päättymiset ovat silti kaikille.

Jep, mutta artikkelin kirjailijahan ei edes yritä toimia mukavammin, vaan syyttää kaikkia kaikesta. Ei tuollaiselle ihmiselle voi kukaan olla tukena menettämättä mielenterveyttään tai ainakin omanarvontuntoaan.

Itselläni ei mennyt välit ystävääni, jaksoin tuota vielä toisenkin vuoden ja sitten vähensin yhteydenottoa, mutta väleissä ollaan edelleenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Olen ihan eri mieltä tuosta.

Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen. 

Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.

Köyhä maa? Yksi maailman rikkaimpien maiden joukossa. Lisäksi monet itse vaikeuksia kokeneet ihmiset ovat usein halukkaita auttamaan toisia, koska tietävät hyvin miten iso merkitys oikealla hetkellä saadulla avulla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Olen ihan eri mieltä tuosta.

Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen. 

Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.

Köyhä maa? Yksi maailman rikkaimpien maiden joukossa. Lisäksi monet itse vaikeuksia kokeneet ihmiset ovat usein halukkaita auttamaan toisia, koska tietävät hyvin miten iso merkitys oikealla hetkellä saadulla avulla on.

Suomea ei kuulu verrata johonkin vaikka kongoon, vaan suomea verrataan esim. norjaan, sveitsiin ja saksaan.

Suomi on ihan tajuttoman köyhä maa verrattuna muihin saman tason maihin, tiedän, olen asunut useassa eri maassa, suomalaisilla ei ole ostovoimaa, ei sukupolvien aikana kertynyttä omaisuutta jne. Elintaso on suomessa järkyttävän alhainen.

Mutta uskokaa mitä haluatte, voitte vaikka lukea mitä korkea kortisoli (väkivalta lapsuudessa) ja nälkä tekee aivoille, ja miettiä sitten miksi suomalaiset ei kykene normaaliin kanssakäymiseen ja muiden tukemiseen aikuisina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Olen ihan eri mieltä tuosta.

Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen. 

Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.

Köyhä maa? Yksi maailman rikkaimpien maiden joukossa. Lisäksi monet itse vaikeuksia kokeneet ihmiset ovat usein halukkaita auttamaan toisia, koska tietävät hyvin miten iso merkitys oikealla hetkellä saadulla avulla on.

Suomea ei kuulu verrata johonkin vaikka kongoon, vaan suomea verrataan esim. norjaan, sveitsiin ja saksaan.

Suomi on ihan tajuttoman köyhä maa verrattuna muihin saman tason maihin, tiedän, olen asunut useassa eri maassa, suomalaisilla ei ole ostovoimaa, ei sukupolvien aikana kertynyttä omaisuutta jne. Elintaso on suomessa järkyttävän alhainen.

Mutta uskokaa mitä haluatte, voitte vaikka lukea mitä korkea kortisoli (väkivalta lapsuudessa) ja nälkä tekee aivoille, ja miettiä sitten miksi suomalaiset ei kykene normaaliin kanssakäymiseen ja muiden tukemiseen aikuisina.

Näppärästi siirrettiin henkilökohtainen vastuu haluttomuudesta auttaa muita suomalaisen yhteiskunnan syyksi. Suurin osa kansalaisista ei ole nähnyt lapsuudessaan nälkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Olen ihan eri mieltä tuosta.

Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen. 

Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.

Köyhä maa? Yksi maailman rikkaimpien maiden joukossa. Lisäksi monet itse vaikeuksia kokeneet ihmiset ovat usein halukkaita auttamaan toisia, koska tietävät hyvin miten iso merkitys oikealla hetkellä saadulla avulla on.

Suomea ei kuulu verrata johonkin vaikka kongoon, vaan suomea verrataan esim. norjaan, sveitsiin ja saksaan.

Suomi on ihan tajuttoman köyhä maa verrattuna muihin saman tason maihin, tiedän, olen asunut useassa eri maassa, suomalaisilla ei ole ostovoimaa, ei sukupolvien aikana kertynyttä omaisuutta jne. Elintaso on suomessa järkyttävän alhainen.

Mutta uskokaa mitä haluatte, voitte vaikka lukea mitä korkea kortisoli (väkivalta lapsuudessa) ja nälkä tekee aivoille, ja miettiä sitten miksi suomalaiset ei kykene normaaliin kanssakäymiseen ja muiden tukemiseen aikuisina.

Olen miettinyt tätä aika paljon, sillä kun seuraan itseäni 20-25 vuotta nuorempia suomalaisia, ihailen usein heidän tasapainoisuuttaan. Olen itse siis nelikymppinen ja kun miettii, että jatkosodasta oli syntymäni aikaan kulunut vain kolmisenkymmentä vuotta, en oikeastaan ihmettele ollenkaan sitä, millaisia minun sukupolveni ja vanhempieni sukupolvi ovat. Sota kosketti aivan jokaista suomalaista, eikä ole ihme, että se on jättänyt sukupolvet ylittäviä traumoja koko kansakunnalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Olen ihan eri mieltä tuosta.

Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen. 

Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.

Köyhä maa? Yksi maailman rikkaimpien maiden joukossa. Lisäksi monet itse vaikeuksia kokeneet ihmiset ovat usein halukkaita auttamaan toisia, koska tietävät hyvin miten iso merkitys oikealla hetkellä saadulla avulla on.

Suomea ei kuulu verrata johonkin vaikka kongoon, vaan suomea verrataan esim. norjaan, sveitsiin ja saksaan.

Suomi on ihan tajuttoman köyhä maa verrattuna muihin saman tason maihin, tiedän, olen asunut useassa eri maassa, suomalaisilla ei ole ostovoimaa, ei sukupolvien aikana kertynyttä omaisuutta jne. Elintaso on suomessa järkyttävän alhainen.

Mutta uskokaa mitä haluatte, voitte vaikka lukea mitä korkea kortisoli (väkivalta lapsuudessa) ja nälkä tekee aivoille, ja miettiä sitten miksi suomalaiset ei kykene normaaliin kanssakäymiseen ja muiden tukemiseen aikuisina.

Näppärästi siirrettiin henkilökohtainen vastuu haluttomuudesta auttaa muita suomalaisen yhteiskunnan syyksi. Suurin osa kansalaisista ei ole nähnyt lapsuudessaan nälkää.

Todellakin on nähnyt nälkää.

Itse kävin koulua 90-luvun lamavuosina, meillä oli oppilaina lapsia, joilla oli jatkuvia nenäverenvuotoja, luurangonlaihoja, jatkuvaa pyörtyilyä, tuo oli ihan normaalia. Samaan aikaan kouluruokaa leikattiin ja tuli niin sanottuja "puuropäiviä".

Tuosta sukupolvesta kasvoi mm. 83-vuoden ikäluokka, joka tunnetaan suomessa pahimmista mt-ongelmista.

Tälläkin hetkellä esim. tällä palstalla on keskustelu miten ruokkia lapsia, KUN RUOKAAN EI OLE VARAA.

En tajua mitä tyydytystä saatte siitä, että kuvittelette elävänne jossain normaalissa paikassa, jossa kasvaa muka normaaleita ihmisiä, kaiken kotiväkivallan (katso tämänkin hetken huostaanottotilastot) ja köyhyyden keskellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Olen ihan eri mieltä tuosta.

Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen. 

Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.

Köyhä maa? Yksi maailman rikkaimpien maiden joukossa. Lisäksi monet itse vaikeuksia kokeneet ihmiset ovat usein halukkaita auttamaan toisia, koska tietävät hyvin miten iso merkitys oikealla hetkellä saadulla avulla on.

Suomea ei kuulu verrata johonkin vaikka kongoon, vaan suomea verrataan esim. norjaan, sveitsiin ja saksaan.

Suomi on ihan tajuttoman köyhä maa verrattuna muihin saman tason maihin, tiedän, olen asunut useassa eri maassa, suomalaisilla ei ole ostovoimaa, ei sukupolvien aikana kertynyttä omaisuutta jne. Elintaso on suomessa järkyttävän alhainen.

Mutta uskokaa mitä haluatte, voitte vaikka lukea mitä korkea kortisoli (väkivalta lapsuudessa) ja nälkä tekee aivoille, ja miettiä sitten miksi suomalaiset ei kykene normaaliin kanssakäymiseen ja muiden tukemiseen aikuisina.

Näppärästi siirrettiin henkilökohtainen vastuu haluttomuudesta auttaa muita suomalaisen yhteiskunnan syyksi. Suurin osa kansalaisista ei ole nähnyt lapsuudessaan nälkää.

Todellakin on nähnyt nälkää.

Itse kävin koulua 90-luvun lamavuosina, meillä oli oppilaina lapsia, joilla oli jatkuvia nenäverenvuotoja, luurangonlaihoja, jatkuvaa pyörtyilyä, tuo oli ihan normaalia. Samaan aikaan kouluruokaa leikattiin ja tuli niin sanottuja "puuropäiviä".

Tuosta sukupolvesta kasvoi mm. 83-vuoden ikäluokka, joka tunnetaan suomessa pahimmista mt-ongelmista.

Tälläkin hetkellä esim. tällä palstalla on keskustelu miten ruokkia lapsia, KUN RUOKAAN EI OLE VARAA.

En tajua mitä tyydytystä saatte siitä, että kuvittelette elävänne jossain normaalissa paikassa, jossa kasvaa muka normaaleita ihmisiä, kaiken kotiväkivallan (katso tämänkin hetken huostaanottotilastot) ja köyhyyden keskellä.

Missä oikein kävit koulusi? Ei tuollainen ollut omalla ala-asteellani tuohon aikaan normaalia. Kävin kahdessa eri koulussa eri puolilla maata eikä kummassakaan ollut tuollaista menoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.

Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.

Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.

Nämä vibat mullekin tuli artikkelista mieleen. Fiksu toimittaja olisi jättänyt julkaisematta juttua.

Samaa mieltä. Mulla on hyvin ristiriitainen suhde tähän Katriina Huttuseen. Olen itse kokenut läheisen itsemurhan, ja minusta Huttunen tekee rahaa ja uraa lapsensa kuolemalla. Ihmettelen myös, että eikö pojalla ole mitään merkitystä. Ehkä hän haluaisi äidin takaisin?

Itsevarma julistus siitä, että selviytyminen on itsepetosta myös satutti.

Myös mulla ja mun perheellä olisi ollut vaihtoehto, että jään suruun makaamaan katkerana ja ahdistuneena. Mutta sen sijaan taistelin (nimenomaan) surun ja ahdistuksen läpi ja nyt elän aika tavallista elämää. Tähän meni vuosia.

Se ei tarkoita etteikö nuo ajat olisi olleet aivan hirvittäviä tai että olisin nyt "selvinnyt" surusta. Nytkin itkettää. Viime aikoina olen kaivannut läheistäni taas uudelleen. Olen vaan päättänyt että en käytä koko aikaani läheisenä ajatteluun, vaan olen katsonut oikeudekseni elää tavallisesti. 

Toisaalta on hyvä, että Huttunen tuo esiin mielenterveysongelmien hoidon katastrofaalisen tilan etenkin julkisessa terveydenhoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Olen ihan eri mieltä tuosta.

Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen. 

Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.

Köyhä maa? Yksi maailman rikkaimpien maiden joukossa. Lisäksi monet itse vaikeuksia kokeneet ihmiset ovat usein halukkaita auttamaan toisia, koska tietävät hyvin miten iso merkitys oikealla hetkellä saadulla avulla on.

Suomea ei kuulu verrata johonkin vaikka kongoon, vaan suomea verrataan esim. norjaan, sveitsiin ja saksaan.

Suomi on ihan tajuttoman köyhä maa verrattuna muihin saman tason maihin, tiedän, olen asunut useassa eri maassa, suomalaisilla ei ole ostovoimaa, ei sukupolvien aikana kertynyttä omaisuutta jne. Elintaso on suomessa järkyttävän alhainen.

Mutta uskokaa mitä haluatte, voitte vaikka lukea mitä korkea kortisoli (väkivalta lapsuudessa) ja nälkä tekee aivoille, ja miettiä sitten miksi suomalaiset ei kykene normaaliin kanssakäymiseen ja muiden tukemiseen aikuisina.

Näppärästi siirrettiin henkilökohtainen vastuu haluttomuudesta auttaa muita suomalaisen yhteiskunnan syyksi. Suurin osa kansalaisista ei ole nähnyt lapsuudessaan nälkää.

Todellakin on nähnyt nälkää.

Itse kävin koulua 90-luvun lamavuosina, meillä oli oppilaina lapsia, joilla oli jatkuvia nenäverenvuotoja, luurangonlaihoja, jatkuvaa pyörtyilyä, tuo oli ihan normaalia. Samaan aikaan kouluruokaa leikattiin ja tuli niin sanottuja "puuropäiviä".

Tuosta sukupolvesta kasvoi mm. 83-vuoden ikäluokka, joka tunnetaan suomessa pahimmista mt-ongelmista.

Tälläkin hetkellä esim. tällä palstalla on keskustelu miten ruokkia lapsia, KUN RUOKAAN EI OLE VARAA.

En tajua mitä tyydytystä saatte siitä, että kuvittelette elävänne jossain normaalissa paikassa, jossa kasvaa muka normaaleita ihmisiä, kaiken kotiväkivallan (katso tämänkin hetken huostaanottotilastot) ja köyhyyden keskellä.

Minä olin lapsena erittäin laiha ja kärsin jatkuvista nenäverenvuodoista, mutta söin kyllä joka päivä nälkääni monta kertaa, ei meillä ollut koskaan ruoasta puutetta. Puuro mehukeiton kanssa oli sitä paitsi ihana kouluruoka, eli en kyllä ymmärrä noita sinun argumenttejasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.

Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?

Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.

Olen ihan eri mieltä tuosta.

Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen. 

Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.

Köyhä maa? Yksi maailman rikkaimpien maiden joukossa. Lisäksi monet itse vaikeuksia kokeneet ihmiset ovat usein halukkaita auttamaan toisia, koska tietävät hyvin miten iso merkitys oikealla hetkellä saadulla avulla on.

Suomea ei kuulu verrata johonkin vaikka kongoon, vaan suomea verrataan esim. norjaan, sveitsiin ja saksaan.

Suomi on ihan tajuttoman köyhä maa verrattuna muihin saman tason maihin, tiedän, olen asunut useassa eri maassa, suomalaisilla ei ole ostovoimaa, ei sukupolvien aikana kertynyttä omaisuutta jne. Elintaso on suomessa järkyttävän alhainen.

Mutta uskokaa mitä haluatte, voitte vaikka lukea mitä korkea kortisoli (väkivalta lapsuudessa) ja nälkä tekee aivoille, ja miettiä sitten miksi suomalaiset ei kykene normaaliin kanssakäymiseen ja muiden tukemiseen aikuisina.

Näppärästi siirrettiin henkilökohtainen vastuu haluttomuudesta auttaa muita suomalaisen yhteiskunnan syyksi. Suurin osa kansalaisista ei ole nähnyt lapsuudessaan nälkää.

Todellakin on nähnyt nälkää.

Itse kävin koulua 90-luvun lamavuosina, meillä oli oppilaina lapsia, joilla oli jatkuvia nenäverenvuotoja, luurangonlaihoja, jatkuvaa pyörtyilyä, tuo oli ihan normaalia. Samaan aikaan kouluruokaa leikattiin ja tuli niin sanottuja "puuropäiviä".

Tuosta sukupolvesta kasvoi mm. 83-vuoden ikäluokka, joka tunnetaan suomessa pahimmista mt-ongelmista.

Tälläkin hetkellä esim. tällä palstalla on keskustelu miten ruokkia lapsia, KUN RUOKAAN EI OLE VARAA.

En tajua mitä tyydytystä saatte siitä, että kuvittelette elävänne jossain normaalissa paikassa, jossa kasvaa muka normaaleita ihmisiä, kaiken kotiväkivallan (katso tämänkin hetken huostaanottotilastot) ja köyhyyden keskellä.

Minä olin lapsena erittäin laiha ja kärsin jatkuvista nenäverenvuodoista, mutta söin kyllä joka päivä nälkääni monta kertaa, ei meillä ollut koskaan ruoasta puutetta. Puuro mehukeiton kanssa oli sitä paitsi ihana kouluruoka, eli en kyllä ymmärrä noita sinun argumenttejasi.

Ei se yllätä ettet ymmärrä argumentteja, jos olit itse väkivallattomasta perheestä, jossa oli ruokaa...

Se ei silti muuta suomen historiaa ja nykytilaa noiden asioiden suhteen ettet ymmärrä asiaa.

Puurot mehukeittoineen varmaan olikin sunlaiselle ihana ruoka, monille ne oli silti päivän ainoa ruoka, ja voit itse laskea vaikka finelistä ravintoarvot.