Lue keskustelun säännöt.
Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....
29.01.2019 |
HS: Joka päivä Katriina Huttunen menee yhteen paikkaan eikä minnekään muualle – Hietaniemen hautausmaalla lepää tytär, jonka kuolemasta kirjailija syyttää itseään (tilaajille) https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005978278.html
Omaelämäkerrallisessa romaanissaan tunnettu suomentaja kutsuu selviytymistä itsepetokseksi.
"Lisäksi Surun istukka käsittelee surevan kohtaamattomuutta. Huttunen kirjoittaa entisistä ystävistä. Tarkemmin sanoen: ystävikseen luulemistaan ihmisistä, joista ei ole ollut tukea ja jotka eivät enää ole hänen elämässään.
Kirjassa esiintyy – nimettömänä – kirjailijoita, jotka tunsivat myös Huttusen tyttären, mutta:
”Edes näillä kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä ei ole ollut minulle mitään sanottavaa.”
”Ehkä sanat ja myötätunto on varattu heille itselleen. Niissä ei ole ollut jaettavaa. Eihän tämä ole heidän tragediansa. Minun tragediani ei ole koskettanut heitä tarpeeksi.”
Pelko surun tarttumisesta olisi laimea ilmaisu. Huttunen vertaa kuolemansurua paiseruttoon."
Kommentit (209)
Vielä yksi lainaus artikkelista: "Huttunen kokee, että elämä nyt omissa käsissä. Omavaraisuudesta ja riippumattomuudesta on ollut pakko tehdä hyveitä, kun kuviteltu turvaverkko on pettänyt."
Kuinka yleistä on se, että näin käy läheisen kuollessa? Minua tämä kokemus on kyynistänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Nykyään tällaisista pitäisi selvitä viimeistään seuraavassa jaksossa. Itsellä meni 5 vuotta saada pää veden pinnalle. Kymmenistä ystävistä oli siinä kohtaa 2 jäljellä. Kaikkia en todellakaan vaivannut ongelmillani vaan pakenivat koska tämmöinen on vissiin tarttuvaa kuten tämä kirjailijakin on todennut...
Vierailija kirjoitti:
Nykyään tällaisista pitäisi selvitä viimeistään seuraavassa jaksossa. Itsellä meni 5 vuotta saada pää veden pinnalle. Kymmenistä ystävistä oli siinä kohtaa 2 jäljellä. Kaikkia en todellakaan vaivannut ongelmillani vaan pakenivat koska tämmöinen on vissiin tarttuvaa kuten tämä kirjailijakin on todennut...
Tämä tuntuu olevan vallitseva ajattelutapa. Ihmisen odotetaan paradoksaalisesti hyvin nopeasti tuollaisen traagisen tapahtuman jälkeen palaavan johonkin ns. normaalitilaan, vaikka elämä ei tuollaisen jälkeen enää koskaan ole ennallaan.
Esimerkiksi, jos kolmen kuukauden kuluttua vielä oireilet tapahtuman takia voimakkaasti, niin saat PTSD-diagnoosin. Eikö oudompaa olisi se, jos kolmen kuukauden kuluttua olisi päässyt jo hyvin yli tuollaisesta asiasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään tällaisista pitäisi selvitä viimeistään seuraavassa jaksossa. Itsellä meni 5 vuotta saada pää veden pinnalle. Kymmenistä ystävistä oli siinä kohtaa 2 jäljellä. Kaikkia en todellakaan vaivannut ongelmillani vaan pakenivat koska tämmöinen on vissiin tarttuvaa kuten tämä kirjailijakin on todennut...
Tämä tuntuu olevan vallitseva ajattelutapa. Ihmisen odotetaan paradoksaalisesti hyvin nopeasti tuollaisen traagisen tapahtuman jälkeen palaavan johonkin ns. normaalitilaan, vaikka elämä ei tuollaisen jälkeen enää koskaan ole ennallaan.
Esimerkiksi, jos kolmen kuukauden kuluttua vielä oireilet tapahtuman takia voimakkaasti, niin saat PTSD-diagnoosin. Eikö oudompaa olisi se, jos kolmen kuukauden kuluttua olisi päässyt jo hyvin yli tuollaisesta asiasta?
Mitä vikaa tuossa diagnoosissa on? Jos toipumiseen menee viisi vuotta, niin kyllä siihen jokin diagnoosi kannattaakin saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään tällaisista pitäisi selvitä viimeistään seuraavassa jaksossa. Itsellä meni 5 vuotta saada pää veden pinnalle. Kymmenistä ystävistä oli siinä kohtaa 2 jäljellä. Kaikkia en todellakaan vaivannut ongelmillani vaan pakenivat koska tämmöinen on vissiin tarttuvaa kuten tämä kirjailijakin on todennut...
Tämä tuntuu olevan vallitseva ajattelutapa. Ihmisen odotetaan paradoksaalisesti hyvin nopeasti tuollaisen traagisen tapahtuman jälkeen palaavan johonkin ns. normaalitilaan, vaikka elämä ei tuollaisen jälkeen enää koskaan ole ennallaan.
Esimerkiksi, jos kolmen kuukauden kuluttua vielä oireilet tapahtuman takia voimakkaasti, niin saat PTSD-diagnoosin. Eikö oudompaa olisi se, jos kolmen kuukauden kuluttua olisi päässyt jo hyvin yli tuollaisesta asiasta?
Mitä vikaa tuossa diagnoosissa on? Jos toipumiseen menee viisi vuotta, niin kyllä siihen jokin diagnoosi kannattaakin saada.
Suru ei ole sairaus. Apua pitäisi saada ilman, että surevan mielenterveys kyseenalaistetaan. Diagnoosi tarkoittaa muun muassa sitä, että monet vakuutukset jäävät vuosiksi saamatta.
Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?
Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?
Antamalla surevalle tilaa olla oma itsensä ja kertoa vapaasti ajatuksistaan. Tekemällä jotain mukavia asioita surevan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään tällaisista pitäisi selvitä viimeistään seuraavassa jaksossa. Itsellä meni 5 vuotta saada pää veden pinnalle. Kymmenistä ystävistä oli siinä kohtaa 2 jäljellä. Kaikkia en todellakaan vaivannut ongelmillani vaan pakenivat koska tämmöinen on vissiin tarttuvaa kuten tämä kirjailijakin on todennut...
Tämä tuntuu olevan vallitseva ajattelutapa. Ihmisen odotetaan paradoksaalisesti hyvin nopeasti tuollaisen traagisen tapahtuman jälkeen palaavan johonkin ns. normaalitilaan, vaikka elämä ei tuollaisen jälkeen enää koskaan ole ennallaan.
Esimerkiksi, jos kolmen kuukauden kuluttua vielä oireilet tapahtuman takia voimakkaasti, niin saat PTSD-diagnoosin. Eikö oudompaa olisi se, jos kolmen kuukauden kuluttua olisi päässyt jo hyvin yli tuollaisesta asiasta?
Mitä vikaa tuossa diagnoosissa on? Jos toipumiseen menee viisi vuotta, niin kyllä siihen jokin diagnoosi kannattaakin saada.
Suru ei ole sairaus. Apua pitäisi saada ilman, että surevan mielenterveys kyseenalaistetaan. Diagnoosi tarkoittaa muun muassa sitä, että monet vakuutukset jäävät vuosiksi saamatta.
Eihän PTSD-diagnoosi mitenkään kyseenalaista ihmisen mielenterveyttä, siinä on nähtävissä selkeä syys-seuraussuhde ja kun se diagnosoidaan, voidaan sitä hoitaa. En ymmärrä mistä vakuutuksista puhut, en osaa kuvitella tilannetta, jossa PTSD-diagnoosi estäisi minkään vakuutuksen maksamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään tällaisista pitäisi selvitä viimeistään seuraavassa jaksossa. Itsellä meni 5 vuotta saada pää veden pinnalle. Kymmenistä ystävistä oli siinä kohtaa 2 jäljellä. Kaikkia en todellakaan vaivannut ongelmillani vaan pakenivat koska tämmöinen on vissiin tarttuvaa kuten tämä kirjailijakin on todennut...
Tämä tuntuu olevan vallitseva ajattelutapa. Ihmisen odotetaan paradoksaalisesti hyvin nopeasti tuollaisen traagisen tapahtuman jälkeen palaavan johonkin ns. normaalitilaan, vaikka elämä ei tuollaisen jälkeen enää koskaan ole ennallaan.
Esimerkiksi, jos kolmen kuukauden kuluttua vielä oireilet tapahtuman takia voimakkaasti, niin saat PTSD-diagnoosin. Eikö oudompaa olisi se, jos kolmen kuukauden kuluttua olisi päässyt jo hyvin yli tuollaisesta asiasta?
Mitä vikaa tuossa diagnoosissa on? Jos toipumiseen menee viisi vuotta, niin kyllä siihen jokin diagnoosi kannattaakin saada.
Suru ei ole sairaus. Apua pitäisi saada ilman, että surevan mielenterveys kyseenalaistetaan. Diagnoosi tarkoittaa muun muassa sitä, että monet vakuutukset jäävät vuosiksi saamatta.
Eihän PTSD-diagnoosi mitenkään kyseenalaista ihmisen mielenterveyttä, siinä on nähtävissä selkeä syys-seuraussuhde ja kun se diagnosoidaan, voidaan sitä hoitaa. En ymmärrä mistä vakuutuksista puhut, en osaa kuvitella tilannetta, jossa PTSD-diagnoosi estäisi minkään vakuutuksen maksamista.
Kyllä mt-diagnoosit estävät esimerkiksi laajan henki- tai sairausvakuutuksen hakemisen. Vakuutusyhtiö ei myönnä vakuutusta lainkaan, jos olet käynyt hoidoissa tällaisten syiden takia viimeisten viiden vuoden aikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?
Antamalla surevalle tilaa olla oma itsensä ja kertoa vapaasti ajatuksistaan. Tekemällä jotain mukavia asioita surevan kanssa.
Ennen kuin päästään edes tuohon tilanteeseen, pitää tavata. Kun itse olen yrittänyt olla surevan ystäväni tukena, häntä oli hyvin vaikeaa kohdata, koska hän kieltäytyi kaikista tapaamisehdotuksista. Jos surusta ei ollenkaan pääse ylös vaikka puhuu samoista asioista koko ajan, tulee vastaan tilanne, jossa ystävät eivät edes voi auttaa. Tarkoitan siis sitä, että surevan käsityskyky on erittäin itsekeskeinen (syystäkin, se on selviytymisstrategia) ja melko usein hän ei edes huomaa ystävien auttamisyrityksiä, koska ne eivät ole sellaisia tai tule sillä hetkellä kuin hän toivoisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?
No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
No tässähän se nähdään. Jopa ventovieraan lehtiartikkelissa ilmaisema suru saa vastaansa "Turpa kiinni!" huutelua...
Vierailija kirjoitti:
On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.
Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
No tässähän se nähdään. Jopa ventovieraan lehtiartikkelissa ilmaisema suru saa vastaansa "Turpa kiinni!" huutelua...
Niin no, puhukoot, mutta ei hänellä ole oikeutta haukkua surustaan paremmin yli päässeitä.
Ketju on lukittu.
Itsekin olen kokenut omaisen itsemurhan. Se on saanut monet ihmiset suhtautumaan minuun todella ikävällä tavalla.