Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....
HS: Joka päivä Katriina Huttunen menee yhteen paikkaan eikä minnekään muualle – Hietaniemen hautausmaalla lepää tytär, jonka kuolemasta kirjailija syyttää itseään (tilaajille) https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005978278.html
Omaelämäkerrallisessa romaanissaan tunnettu suomentaja kutsuu selviytymistä itsepetokseksi.
"Lisäksi Surun istukka käsittelee surevan kohtaamattomuutta. Huttunen kirjoittaa entisistä ystävistä. Tarkemmin sanoen: ystävikseen luulemistaan ihmisistä, joista ei ole ollut tukea ja jotka eivät enää ole hänen elämässään.
Kirjassa esiintyy – nimettömänä – kirjailijoita, jotka tunsivat myös Huttusen tyttären, mutta:
”Edes näillä kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä ei ole ollut minulle mitään sanottavaa.”
”Ehkä sanat ja myötätunto on varattu heille itselleen. Niissä ei ole ollut jaettavaa. Eihän tämä ole heidän tragediansa. Minun tragediani ei ole koskettanut heitä tarpeeksi.”
Pelko surun tarttumisesta olisi laimea ilmaisu. Huttunen vertaa kuolemansurua paiseruttoon."
Kommentit (209)
Tuon kanssa samaa mieltä, että mitä tällä kirjalla haetaan? Ellei rahaa, niin kuitenkin huomiota. Huomionhaku ei minusta ole tervettä, kun se tehdään oman lapsen itsemurhalla.
Ellei ole ihan itse valinnut ihan uskomattoman kurjia ja epäluotettavia ystäviä, niin herää kysymys ovatko ne ystävät todella hylänneet. Vai ovatko yrittäneet auttaa parhaansa mukaan, mutta kun on ne omatkin haasteet ja surut, niin eivät ole vuosikausiksi voineet tehdä tuota kirjailijaa elämänsä päähenkilöksi.
Vai ovatko he edes olleet hyviä ystäviä, vaiko tuttuja joiden kanssa on vietetty aikaa juhlissa ja työtapahtumissa, ja joilla ei millään ole sellaista suhdetta häneen josta voisi odottaa vuosikausien tukea ja kuuntelua. Ihmisellä hyvin harvoin voi olla laumaa oikein läheisiä ystäviä, väkisin valtaosa ystävyyksistä on kevyempiä, jos ihmisellä on vuorokaudessa sama tuntimäärä kuin muillakin.
Kirjan julkaisun sijaan olisi aikaa sitten pitänyt hakeutua ammattikuuntelijalle, olisi osa niistä ystävistäkin jäljellä sitten kun surun käsittelystä pääsee eteenpäin. Vaan aikooko edes päästä?
Ja juu, olen menettänyt itse lapsen, tiedän miltä se tuntuu. Ja ettei muiden julkinen syyttely ainakaan aiheuta mitään hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?
Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.
Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.
Arvatkaapa miten kävi?
Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?
Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.
Että siitä lähetään..
Etkö itse kaipaisi kriisin keskellä muilta erityistä huomiota?
Vaikka kaipaisinkin niin jos sitä ei saa, niin se ei oikeuta kiukuttelemaan muille ja käyttäytymään huonosti heitä kohtaan.
Eli sinä kykenet joka hetki käyttäytymään täydellisen hillitysti, olit minkälaisten kriisien keskellä tahansa? Se on hienoa, mutta hyvin poikkeuksellista.
Minut on kasvatettu hyvin.
Samaa ei voikaan sanoa monista ihmisistä. Kuvitellaan, että voidaan käyttäytyä kuin siat pellossa koska mun tunteet.
Niin, koska he eivät tiedä muusta. Se on heidän normaalinsa. Heille pitäisi opettaa mkiä on normaalia.
Nykyään joka toisessa naistenlehdessä on joku kaunis menestyjä kertomassa kuinka myrkyllisistä ihmisistä tulee hankkiutua eroon.
Ei nykyään kannata kertoa murheistaan kellekään jos ei halua jäädä yksin.
Paradoksaalista kyllä, sellainen seura jossa ei voi olla avoimesti oma arpinen itsensä ei oikeasti auta yksinäisyydentunteeseen.
Itse en jaksa näyttää hyvältä ja puhua kepeitä, ilmeisesti ulkonäköni riittää karkottamaan nämä tyypit lähettyviltäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.
Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.
Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.
Nämä vibat mullekin tuli artikkelista mieleen. Fiksu toimittaja olisi jättänyt julkaisematta juttua.
Samaa mieltä. Mulla on hyvin ristiriitainen suhde tähän Katriina Huttuseen. Olen itse kokenut läheisen itsemurhan, ja minusta Huttunen tekee rahaa ja uraa lapsensa kuolemalla. Ihmettelen myös, että eikö pojalla ole mitään merkitystä. Ehkä hän haluaisi äidin takaisin?
Itsevarma julistus siitä, että selviytyminen on itsepetosta myös satutti.
Myös mulla ja mun perheellä olisi ollut vaihtoehto, että jään suruun makaamaan katkerana ja ahdistuneena. Mutta sen sijaan taistelin (nimenomaan) surun ja ahdistuksen läpi ja nyt elän aika tavallista elämää. Tähän meni vuosia.
Se ei tarkoita etteikö nuo ajat olisi olleet aivan hirvittäviä tai että olisin nyt "selvinnyt" surusta. Nytkin itkettää. Viime aikoina olen kaivannut läheistäni taas uudelleen. Olen vaan päättänyt että en käytä koko aikaani läheisenä ajatteluun, vaan olen katsonut oikeudekseni elää tavallisesti.
Toisaalta on hyvä, että Huttunen tuo esiin mielenterveysongelmien hoidon katastrofaalisen tilan etenkin julkisessa terveydenhoidossa.
Huttusen tyttären kuolemasta on vasta 2,5 vuotta aikaa, joten aika tuore tapaus vielä. Ei ole viimeinen sana hänelläkään vielä sanottuna. Lisäksi kun on kyse äidin suhteesta omaan lapseensa, joka on päättänyt päättää päivänsä, liittyy siihen paljon syyllisyyttä. Ylen artikkelissa hän sanoo:
"Saan olla yksin siellä, missä – omasta mielestään – lapsensa tappaneen äidin kuuluukin olla, uhrinsa haudan juurella. Äidin syyllisyyshän on kiistaton ja kumoamaton luonnonlaki, ja sen kyseenalaistamiseen suhtaudun tyynen rauhallisesti olankohautuksella: äiti tuntee aina syyllisyyttä lapsensa kuolemasta, aina."
Miten niin ei huolehdi pojastaan? Menaiset lehden artikkelissa hän sanoo: "
Minulla on myös vastuu ainoasta elävästä lapsestani. Hän on aikuinen, mutta pitkälti minun apuni ja jaksamiseni varassa."
Hän ei myöskään ole toimintakyvytön, vaikka sureekin eikä näe sille loppua. Hän sanoo:
"En voi sanoa selviytyneeni, sillä oman lapsen itsemurhasta ei voi selvitä. Mutta ketä se haittaa? Ei ainakaan minua. Surussa voi ja saa elää täysipainoisesti.
Luen, kirjoitan, nukun, kävelen hautausmaalla, matkustan. Olen paljon yksin. Se on hyvin laadukasta elämää.”
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.
Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.
Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.
Nämä vibat mullekin tuli artikkelista mieleen. Fiksu toimittaja olisi jättänyt julkaisematta juttua.
Samaa mieltä. Mulla on hyvin ristiriitainen suhde tähän Katriina Huttuseen. Olen itse kokenut läheisen itsemurhan, ja minusta Huttunen tekee rahaa ja uraa lapsensa kuolemalla. Ihmettelen myös, että eikö pojalla ole mitään merkitystä. Ehkä hän haluaisi äidin takaisin?
Itsevarma julistus siitä, että selviytyminen on itsepetosta myös satutti.
Myös mulla ja mun perheellä olisi ollut vaihtoehto, että jään suruun makaamaan katkerana ja ahdistuneena. Mutta sen sijaan taistelin (nimenomaan) surun ja ahdistuksen läpi ja nyt elän aika tavallista elämää. Tähän meni vuosia.
Se ei tarkoita etteikö nuo ajat olisi olleet aivan hirvittäviä tai että olisin nyt "selvinnyt" surusta. Nytkin itkettää. Viime aikoina olen kaivannut läheistäni taas uudelleen. Olen vaan päättänyt että en käytä koko aikaani läheisenä ajatteluun, vaan olen katsonut oikeudekseni elää tavallisesti.
Toisaalta on hyvä, että Huttunen tuo esiin mielenterveysongelmien hoidon katastrofaalisen tilan etenkin julkisessa terveydenhoidossa.
Huttusen tyttären kuolemasta on vasta 2,5 vuotta aikaa, joten aika tuore tapaus vielä. Ei ole viimeinen sana hänelläkään vielä sanottuna. Lisäksi kun on kyse äidin suhteesta omaan lapseensa, joka on päättänyt päättää päivänsä, liittyy siihen paljon syyllisyyttä. Ylen artikkelissa hän sanoo:
"Saan olla yksin siellä, missä – omasta mielestään – lapsensa tappaneen äidin kuuluukin olla, uhrinsa haudan juurella. Äidin syyllisyyshän on kiistaton ja kumoamaton luonnonlaki, ja sen kyseenalaistamiseen suhtaudun tyynen rauhallisesti olankohautuksella: äiti tuntee aina syyllisyyttä lapsensa kuolemasta, aina."
Miten niin ei huolehdi pojastaan? Menaiset lehden artikkelissa hän sanoo: "
Minulla on myös vastuu ainoasta elävästä lapsestani. Hän on aikuinen, mutta pitkälti minun apuni ja jaksamiseni varassa."
Hän ei myöskään ole toimintakyvytön, vaikka sureekin eikä näe sille loppua. Hän sanoo:
"En voi sanoa selviytyneeni, sillä oman lapsen itsemurhasta ei voi selvitä. Mutta ketä se haittaa? Ei ainakaan minua. Surussa voi ja saa elää täysipainoisesti.
Luen, kirjoitan, nukun, kävelen hautausmaalla, matkustan. Olen paljon yksin. Se on hyvin laadukasta elämää.”
Tuo Ylen artikkeli kuulostikin paljon terveemmältä kuin nyt vuotta myöhemmin ilmestynyt Hesarin artikkeli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.
Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.
Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.
Nämä vibat mullekin tuli artikkelista mieleen. Fiksu toimittaja olisi jättänyt julkaisematta juttua.
Samaa mieltä. Mulla on hyvin ristiriitainen suhde tähän Katriina Huttuseen. Olen itse kokenut läheisen itsemurhan, ja minusta Huttunen tekee rahaa ja uraa lapsensa kuolemalla. Ihmettelen myös, että eikö pojalla ole mitään merkitystä. Ehkä hän haluaisi äidin takaisin?
Itsevarma julistus siitä, että selviytyminen on itsepetosta myös satutti.
Myös mulla ja mun perheellä olisi ollut vaihtoehto, että jään suruun makaamaan katkerana ja ahdistuneena. Mutta sen sijaan taistelin (nimenomaan) surun ja ahdistuksen läpi ja nyt elän aika tavallista elämää. Tähän meni vuosia.
Se ei tarkoita etteikö nuo ajat olisi olleet aivan hirvittäviä tai että olisin nyt "selvinnyt" surusta. Nytkin itkettää. Viime aikoina olen kaivannut läheistäni taas uudelleen. Olen vaan päättänyt että en käytä koko aikaani läheisenä ajatteluun, vaan olen katsonut oikeudekseni elää tavallisesti.
Toisaalta on hyvä, että Huttunen tuo esiin mielenterveysongelmien hoidon katastrofaalisen tilan etenkin julkisessa terveydenhoidossa.
Huttusen tyttären kuolemasta on vasta 2,5 vuotta aikaa, joten aika tuore tapaus vielä. Ei ole viimeinen sana hänelläkään vielä sanottuna. Lisäksi kun on kyse äidin suhteesta omaan lapseensa, joka on päättänyt päättää päivänsä, liittyy siihen paljon syyllisyyttä. Ylen artikkelissa hän sanoo:
"Saan olla yksin siellä, missä – omasta mielestään – lapsensa tappaneen äidin kuuluukin olla, uhrinsa haudan juurella. Äidin syyllisyyshän on kiistaton ja kumoamaton luonnonlaki, ja sen kyseenalaistamiseen suhtaudun tyynen rauhallisesti olankohautuksella: äiti tuntee aina syyllisyyttä lapsensa kuolemasta, aina."
Miten niin ei huolehdi pojastaan? Menaiset lehden artikkelissa hän sanoo: "
Minulla on myös vastuu ainoasta elävästä lapsestani. Hän on aikuinen, mutta pitkälti minun apuni ja jaksamiseni varassa."
Hän ei myöskään ole toimintakyvytön, vaikka sureekin eikä näe sille loppua. Hän sanoo:
"En voi sanoa selviytyneeni, sillä oman lapsen itsemurhasta ei voi selvitä. Mutta ketä se haittaa? Ei ainakaan minua. Surussa voi ja saa elää täysipainoisesti.
Luen, kirjoitan, nukun, kävelen hautausmaalla, matkustan. Olen paljon yksin. Se on hyvin laadukasta elämää.”
Kyllähän hän siinä Hesarin jutussa mm. sanoo tärkeimmän ihmissuhteensa olevan tyttären hautaan. Kyllä minusta tuntuisi todella pahalta jos olisin menettänyt sisarukseni ja sitten oma äitini sanoisi noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On vain katkera, kun itsellään ottaa kovemmille kuin joillain muilla.
Miksi sinusta silloin ei saisi olla katkera tai vihainen, jos elämässä on isoja vaikeuksia? Miksi aina pitäisi esittää olevansa sinut kaiken mahdollisen kanssa, jollei sitä oikeasti ole? Miksei surusta ja tuskasta saa puhua silloin, kun sitä elämässä on?
Koska se muistuttaa ihmisiä ikävistä asioista ja se ahdistaa heitä. Suurimmalla osalla ihmisistä on hyvin pinnallinen ja kapea-alainen ajatusmaailma, kaiken pitäisi aina olla pusi pusi ja nami nami elämässä, pelätään ihan pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Jos toinen näyttää surun tunteita, se on raadollinen muistutus elämän arvaamattomuudesta.
Olen ihan eri mieltä tuosta.
Suomi on kurja, köyhä ja kova maa, melkein kaikilla on täällä tapahtunut uskomattoman paljon pahoja asioita lapsuudesta alkaen.
Se syy, miksi monet ei saa apua ja sympatiaa, johtuu juuri tuosta, ihmiset on kokeneet niin paljon pahaa, ettei ne jaksa auttaa muita, niiden voimavarat ei riitä kuin omaan selviytymiseen.
Toivottavasti tämä oli sarkasmia...
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään joka toisessa naistenlehdessä on joku kaunis menestyjä kertomassa kuinka myrkyllisistä ihmisistä tulee hankkiutua eroon.
Ei nykyään kannata kertoa murheistaan kellekään jos ei halua jäädä yksin.
Paradoksaalista kyllä, sellainen seura jossa ei voi olla avoimesti oma arpinen itsensä ei oikeasti auta yksinäisyydentunteeseen.
Itse en jaksa näyttää hyvältä ja puhua kepeitä, ilmeisesti ulkonäköni riittää karkottamaan nämä tyypit lähettyviltäni.
Näin se usein taitaa mennä, valitettavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Se on surevan hylkäämistä tunnetasolla, että hänelle esitetään kaikenlaisia vaatimuksia ja häntä käsketään olemaan surustaan hiljaa.
Tuota HS:n juttua en ole päässyt lukemaan, mutta pari muuta netistä löytyvää Katriina Huttusen kirjoittamaa tekstiä olen lukenut.
Hänhän ei ole toimintakyvytön (on kirjoittanut lapsensa kuolemasta kirjankin), vaan elää ja toimii "surun sisällä".
Minulle tuli vaikutelma, että hän itsekin ehkä ymmärtää, ettei ystäville ja tuttaville oikein jää oikeaa suhtautumistapaa. Hän kirjoittaa minusta juuri siitä, että surun sisälle muilla ei ole pääsyä. En tiedä, ymmärsinkö oikein.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Se on surevan hylkäämistä tunnetasolla, että hänelle esitetään kaikenlaisia vaatimuksia ja häntä käsketään olemaan surustaan hiljaa.
Jos sinulla on resursseja loputtomaan vastikkeettomaan kuunteluun ja tukeen, niin ota ihmeessä yhteyttä ja tarjoudu. Ellet ole tähän itsekään valmis, älä syyllistä niitä joilla on omakin perhe, omat surut ja haasteet myös.
Tuo kokonaisuus tarvitsisi ammattiapua, kyse ei minusta ole enää vain surusta.
https://www.apu.fi/artikkelit/vuosi-sitten-suomentaja-katriina-huttusen…
Mulle tuli, tyttären äitinä, ja lapseni kuolemista usein pelänneenä tämän lukemisen jälkeen hyvin vahva tunne siitä, että minun on pakko päästää irti lapsestani, ettei käy samalla tavalla kuin tälle keksustelun kohteena olevalle perheelle. Elävästi muistan järjestelleeni hautajaisia silloin, kun lapseeni ei saanut kukaan viikkoon mitään yhteyttä. Ja silloin kun hän lähti kotoa silmittömän raivon vallassa, ja kun soitin hänelle, hän ei kertonut olinpaikkaansa, eikä minne menee, ja ulkona oli silloin 30 astetta pakkasta. Koko yön pelkäsin että lapsi on paleltunut hankeen jonnekin. En halua että alle 30-vuotiaana lapseni elämä päättyy oman käden kautta(en toki halua sen päättyvän muutenkaan), ja kokisin hyvin vahasti olleeni niin huono äiti hänelle, että hän teki sensiksi, enkä tiedä, en osaa kuvitellakaan miten siitä koskaan pääsisin "yli".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Se on surevan hylkäämistä tunnetasolla, että hänelle esitetään kaikenlaisia vaatimuksia ja häntä käsketään olemaan surustaan hiljaa.
Jos sinulla on resursseja loputtomaan vastikkeettomaan kuunteluun ja tukeen, niin ota ihmeessä yhteyttä ja tarjoudu. Ellet ole tähän itsekään valmis, älä syyllistä niitä joilla on omakin perhe, omat surut ja haasteet myös.
Tuo kokonaisuus tarvitsisi ammattiapua, kyse ei minusta ole enää vain surusta.
Minä sureva saatan olla perheenjäsenesi.
En ota kantaa tähän keissiin, mutta hieman tämän keskustelunloppupäässä huolestutti asenne että muista ei tarvitse välittää koska itsestäkään ei ole välitetty (mm.köyhyys). Tai oikeammin sanottuna ei osaa/jaksa välittää. Vaikka ei olisikaan saanut parhaimpia eväitä niin omasta mielestäni tämä on sellainen asia mitä kannattaisi yrittää korjata. Se on myös näkyvin perintö mitä jättää jälkeensä ja muihin ihmisiin. Parhaimmillaan onnistuu saamaan vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa antaminen ei edes tunnu luopumiselta tai viimeisistä voimista nipistämiseltä. Ja puolestaan itse saa paremman tukiverkon kun läheiset kokevat samoin.
Vierailija kirjoitti:
En ota kantaa tähän keissiin, mutta hieman tämän keskustelunloppupäässä huolestutti asenne että muista ei tarvitse välittää koska itsestäkään ei ole välitetty (mm.köyhyys). Tai oikeammin sanottuna ei osaa/jaksa välittää. Vaikka ei olisikaan saanut parhaimpia eväitä niin omasta mielestäni tämä on sellainen asia mitä kannattaisi yrittää korjata. Se on myös näkyvin perintö mitä jättää jälkeensä ja muihin ihmisiin. Parhaimmillaan onnistuu saamaan vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa antaminen ei edes tunnu luopumiselta tai viimeisistä voimista nipistämiseltä. Ja puolestaan itse saa paremman tukiverkon kun läheiset kokevat samoin.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Se on surevan hylkäämistä tunnetasolla, että hänelle esitetään kaikenlaisia vaatimuksia ja häntä käsketään olemaan surustaan hiljaa.
Jos sinulla on resursseja loputtomaan vastikkeettomaan kuunteluun ja tukeen, niin ota ihmeessä yhteyttä ja tarjoudu. Ellet ole tähän itsekään valmis, älä syyllistä niitä joilla on omakin perhe, omat surut ja haasteet myös.
Tuo kokonaisuus tarvitsisi ammattiapua, kyse ei minusta ole enää vain surusta.
Minä sureva saatan olla perheenjäsenesi.
Taitaa nyt joku muukin olla ammattiavun tarpeessa. Et ole perheenjäseneni, meistä ei kukaan edellyttäisi koko maailman pyörivän meidän surumme ympärillä meidän ehdoillamme loputtomiin, vaikka lapsen olemmekin menettäneet.
Emmekä me ikinä kirjoittaisi mitään paljastuskirjaa moittiaksemme ystäviämme, mitä ihmettä hyödyttäisi moittia parhaansa yrittäneitä. Jos ne ystävät taas olisivat kaikki itsekkäitä mulkvisteja, niin kukahan ne olisi ystäviksi valinnut? On vaan niin, että sen lapsemme kuoleman jälkeen heilläkin on ollut vakavia sairauksia, avioeroja, muita ongelmia. Joihin hekin tarvitsevat vastavuoroisesti tukea, he eivät ole olemassa vain meidän tarpeitamme ja suruamme varten.
Lapsen kuolema on tragedia jonka todella ymmärtävät vain sellaiset, jotka sen ovat kokeneet. Mutta julkinen syyttely ei asiaa yhtään auta. Ei tuo lasta takaisin, ei paranna syyttelijän oloa.
Ihmettelen kyllä kustantajankin motiiveja, kustantajan ei pitäisi olla objektiivisen ajattelukyvyn ulkopuolella ja surusta sekaisin myös.
Mutta ehkä hän ei ole vielä siinä vaiheessa, että olisi valmis seuraavaan vaiheeseen. Ja jos ei ole kavereita, toipuminen voi kestää paljon pidempään kuin kaverillisilla.
Yhtä kaikki, jokainen suree sen ajan minkä suree. Yritetään ymmärtää useampia näkökulmia kuin pelkästään omaa.