Lue keskustelun säännöt.
Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....
29.01.2019 |
HS: Joka päivä Katriina Huttunen menee yhteen paikkaan eikä minnekään muualle – Hietaniemen hautausmaalla lepää tytär, jonka kuolemasta kirjailija syyttää itseään (tilaajille) https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005978278.html
Omaelämäkerrallisessa romaanissaan tunnettu suomentaja kutsuu selviytymistä itsepetokseksi.
"Lisäksi Surun istukka käsittelee surevan kohtaamattomuutta. Huttunen kirjoittaa entisistä ystävistä. Tarkemmin sanoen: ystävikseen luulemistaan ihmisistä, joista ei ole ollut tukea ja jotka eivät enää ole hänen elämässään.
Kirjassa esiintyy – nimettömänä – kirjailijoita, jotka tunsivat myös Huttusen tyttären, mutta:
”Edes näillä kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä ei ole ollut minulle mitään sanottavaa.”
”Ehkä sanat ja myötätunto on varattu heille itselleen. Niissä ei ole ollut jaettavaa. Eihän tämä ole heidän tragediansa. Minun tragediani ei ole koskettanut heitä tarpeeksi.”
Pelko surun tarttumisesta olisi laimea ilmaisu. Huttunen vertaa kuolemansurua paiseruttoon."
Kommentit (209)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ota kantaa tähän keissiin, mutta hieman tämän keskustelunloppupäässä huolestutti asenne että muista ei tarvitse välittää koska itsestäkään ei ole välitetty (mm.köyhyys). Tai oikeammin sanottuna ei osaa/jaksa välittää. Vaikka ei olisikaan saanut parhaimpia eväitä niin omasta mielestäni tämä on sellainen asia mitä kannattaisi yrittää korjata. Se on myös näkyvin perintö mitä jättää jälkeensä ja muihin ihmisiin. Parhaimmillaan onnistuu saamaan vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa antaminen ei edes tunnu luopumiselta tai viimeisistä voimista nipistämiseltä. Ja puolestaan itse saa paremman tukiverkon kun läheiset kokevat samoin.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi.
Mielenkiintoista, että tätä oivaltavaa ja älykästä kommenttia alapeukutetaan. Kertoo aikalailla ihmisten henkisestä tasosta ja siitä perikatkeruudesta, että en minäkään kun minulle kävi niin ja niin ja että ei minuakaan kukaan...
Pitkälle tuon asenteen ansiosta ja kostamismentaliteetin takia maailma on niin kylmä paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ota kantaa tähän keissiin, mutta hieman tämän keskustelunloppupäässä huolestutti asenne että muista ei tarvitse välittää koska itsestäkään ei ole välitetty (mm.köyhyys). Tai oikeammin sanottuna ei osaa/jaksa välittää. Vaikka ei olisikaan saanut parhaimpia eväitä niin omasta mielestäni tämä on sellainen asia mitä kannattaisi yrittää korjata. Se on myös näkyvin perintö mitä jättää jälkeensä ja muihin ihmisiin. Parhaimmillaan onnistuu saamaan vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa antaminen ei edes tunnu luopumiselta tai viimeisistä voimista nipistämiseltä. Ja puolestaan itse saa paremman tukiverkon kun läheiset kokevat samoin.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi.
Mielenkiintoista, että tätä oivaltavaa ja älykästä kommenttia alapeukutetaan. Kertoo aikalailla ihmisten henkisestä tasosta ja siitä perikatkeruudesta, että en minäkään kun minulle kävi niin ja niin ja että ei minuakaan kukaan...
Pitkälle tuon asenteen ansiosta ja kostamismentaliteetin takia maailma on niin kylmä paikka.
Sun kommentti ei ole älykäs, eikä oivaltava, ja sen takia sitä alapeukutetaan, ei pitäisi olla niin vaikeaa tajuta, vaikka itseään ihailisikin.
Sulla on oikeus auttaa muita niin paljon kuin haluat, muilla on oikeus huolehtia omasta hyvinvoinnistaan omilla resursseillaan, ei pitäisi olla niin vaikeaa tajuta sitäkään.
No se ei kyllä ollut minun oma kommenttini ja tuon kirjoittaja on oivaltanut elämästä aika paljon. Se että olette toista mieltä on sinänsä yksi lysti. Oli vaan omiin silmiin mielenkiintoista. Kyllä täällä elukoita lopulta ollaan ja hyvin itsekkäitä olentoja, mutta tosiasia on se, että mistä sinut lopulta muistetaan, niin se ei ole ainakaan se kerran vuodessa lähetetty kaksikymppinen kummilapselle tms. Se, että auttaa muita on ainakin itselle tuonut todella paljon hyviäkin asioita, epäitsekkyys on kääntynyt plussaksi pelkästään.
Mutta jokainen elää sydämellään. Vaikeudet tuppaa joko katkeroittamaan tai lopulta avaamaan sydäntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Se on surevan hylkäämistä tunnetasolla, että hänelle esitetään kaikenlaisia vaatimuksia ja häntä käsketään olemaan surustaan hiljaa.
Jos sinulla on resursseja loputtomaan vastikkeettomaan kuunteluun ja tukeen, niin ota ihmeessä yhteyttä ja tarjoudu. Ellet ole tähän itsekään valmis, älä syyllistä niitä joilla on omakin perhe, omat surut ja haasteet myös.
Tuo kokonaisuus tarvitsisi ammattiapua, kyse ei minusta ole enää vain surusta.
Minä sureva saatan olla perheenjäsenesi.
Taitaa nyt joku muukin olla ammattiavun tarpeessa. Et ole perheenjäseneni, meistä ei kukaan edellyttäisi koko maailman pyörivän meidän surumme ympärillä meidän ehdoillamme loputtomiin, vaikka lapsen olemmekin menettäneet.
Emmekä me ikinä kirjoittaisi mitään paljastuskirjaa moittiaksemme ystäviämme, mitä ihmettä hyödyttäisi moittia parhaansa yrittäneitä. Jos ne ystävät taas olisivat kaikki itsekkäitä mulkvisteja, niin kukahan ne olisi ystäviksi valinnut? On vaan niin, että sen lapsemme kuoleman jälkeen heilläkin on ollut vakavia sairauksia, avioeroja, muita ongelmia. Joihin hekin tarvitsevat vastavuoroisesti tukea, he eivät ole olemassa vain meidän tarpeitamme ja suruamme varten.
Lapsen kuolema on tragedia jonka todella ymmärtävät vain sellaiset, jotka sen ovat kokeneet. Mutta julkinen syyttely ei asiaa yhtään auta. Ei tuo lasta takaisin, ei paranna syyttelijän oloa.
Ihmettelen kyllä kustantajankin motiiveja, kustantajan ei pitäisi olla objektiivisen ajattelukyvyn ulkopuolella ja surusta sekaisin myös.
Oletko sitä mieltä, että olisi ylipäätään parempi ettei erilaisia tabuja käsiteltäisi kirjallisuudessa tai mediassa? Aihevalintahan on onnistunut silloin, jos se herättää paljon erilaisia mielipiteitä ja keskustelua.
Jaa, oman lapsen itsemurhalla huomionhaku ei minusta ole "onnistunut aihevalinta". Vaan lähinnä halpamaista toimintaa.
Jotta aiheen käsittelylle kirjallisuudessa ja mediassa olisi funktio, ei näkökulma voi olla pelkästään tuo "minun suruni ja muiden minulle tekemät vääryydet", se ei anna mitään rakentavaa kenellekään.
Säälin tuon kirjoittajan lähipiiriä ja kaikkia jotka hän on vetänyt tästä asiasta julkisuuteen. Ei mm. ole helppoa kasvaa sellaisen ihmisen lapsena, jonka maailmaan ei mahdu muut kun hänen tarpeensa, hänen surunsa.
Vierailija kirjoitti:
No se ei kyllä ollut minun oma kommenttini ja tuon kirjoittaja on oivaltanut elämästä aika paljon. Se että olette toista mieltä on sinänsä yksi lysti. Oli vaan omiin silmiin mielenkiintoista. Kyllä täällä elukoita lopulta ollaan ja hyvin itsekkäitä olentoja, mutta tosiasia on se, että mistä sinut lopulta muistetaan, niin se ei ole ainakaan se kerran vuodessa lähetetty kaksikymppinen kummilapselle tms. Se, että auttaa muita on ainakin itselle tuonut todella paljon hyviäkin asioita, epäitsekkyys on kääntynyt plussaksi pelkästään.
Mutta jokainen elää sydämellään. Vaikeudet tuppaa joko katkeroittamaan tai lopulta avaamaan sydäntä.
Läpälää.
Lue ihan ajatuksella tuo sinun viesti, jos haluat, että SINUA muistetaan, ja SINULLE tulee hyviä asioita muiden auttamisesta, se on SINUN asia, SINUN elämää ja SINUN kokemus.
Et ole osa muita ihmisiä, etkä voi määritellä muiden kokemuksia, voimavaroja ja tekemisiä.
Vaikutat pohjattoman itsekeskeiseltä, tyhmältä, ja ahneelta ääliöltä, joka on henkiseltä kehitykseltään joku neljävuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Se on surevan hylkäämistä tunnetasolla, että hänelle esitetään kaikenlaisia vaatimuksia ja häntä käsketään olemaan surustaan hiljaa.
Jos sinulla on resursseja loputtomaan vastikkeettomaan kuunteluun ja tukeen, niin ota ihmeessä yhteyttä ja tarjoudu. Ellet ole tähän itsekään valmis, älä syyllistä niitä joilla on omakin perhe, omat surut ja haasteet myös.
Tuo kokonaisuus tarvitsisi ammattiapua, kyse ei minusta ole enää vain surusta.
Minä sureva saatan olla perheenjäsenesi.
Taitaa nyt joku muukin olla ammattiavun tarpeessa. Et ole perheenjäseneni, meistä ei kukaan edellyttäisi koko maailman pyörivän meidän surumme ympärillä meidän ehdoillamme loputtomiin, vaikka lapsen olemmekin menettäneet.
Emmekä me ikinä kirjoittaisi mitään paljastuskirjaa moittiaksemme ystäviämme, mitä ihmettä hyödyttäisi moittia parhaansa yrittäneitä. Jos ne ystävät taas olisivat kaikki itsekkäitä mulkvisteja, niin kukahan ne olisi ystäviksi valinnut? On vaan niin, että sen lapsemme kuoleman jälkeen heilläkin on ollut vakavia sairauksia, avioeroja, muita ongelmia. Joihin hekin tarvitsevat vastavuoroisesti tukea, he eivät ole olemassa vain meidän tarpeitamme ja suruamme varten.
Lapsen kuolema on tragedia jonka todella ymmärtävät vain sellaiset, jotka sen ovat kokeneet. Mutta julkinen syyttely ei asiaa yhtään auta. Ei tuo lasta takaisin, ei paranna syyttelijän oloa.
Ihmettelen kyllä kustantajankin motiiveja, kustantajan ei pitäisi olla objektiivisen ajattelukyvyn ulkopuolella ja surusta sekaisin myös.
Oletko sitä mieltä, että olisi ylipäätään parempi ettei erilaisia tabuja käsiteltäisi kirjallisuudessa tai mediassa? Aihevalintahan on onnistunut silloin, jos se herättää paljon erilaisia mielipiteitä ja keskustelua.
Jaa, oman lapsen itsemurhalla huomionhaku ei minusta ole "onnistunut aihevalinta". Vaan lähinnä halpamaista toimintaa.
Jotta aiheen käsittelylle kirjallisuudessa ja mediassa olisi funktio, ei näkökulma voi olla pelkästään tuo "minun suruni ja muiden minulle tekemät vääryydet", se ei anna mitään rakentavaa kenellekään.
Säälin tuon kirjoittajan lähipiiriä ja kaikkia jotka hän on vetänyt tästä asiasta julkisuuteen. Ei mm. ole helppoa kasvaa sellaisen ihmisen lapsena, jonka maailmaan ei mahdu muut kun hänen tarpeensa, hänen surunsa.
Ainakaan tuollainen äiti ei opeta lapselleen sitä perussuomalaista toimintamallia, että vaikeiden tunteiden torjuminen ja piilottaminen on ainoa hyväksyttävä tapa tulla niiden kanssa toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Se on surevan hylkäämistä tunnetasolla, että hänelle esitetään kaikenlaisia vaatimuksia ja häntä käsketään olemaan surustaan hiljaa.
Jos sinulla on resursseja loputtomaan vastikkeettomaan kuunteluun ja tukeen, niin ota ihmeessä yhteyttä ja tarjoudu. Ellet ole tähän itsekään valmis, älä syyllistä niitä joilla on omakin perhe, omat surut ja haasteet myös.
Tuo kokonaisuus tarvitsisi ammattiapua, kyse ei minusta ole enää vain surusta.
Minä sureva saatan olla perheenjäsenesi.
Taitaa nyt joku muukin olla ammattiavun tarpeessa. Et ole perheenjäseneni, meistä ei kukaan edellyttäisi koko maailman pyörivän meidän surumme ympärillä meidän ehdoillamme loputtomiin, vaikka lapsen olemmekin menettäneet.
Emmekä me ikinä kirjoittaisi mitään paljastuskirjaa moittiaksemme ystäviämme, mitä ihmettä hyödyttäisi moittia parhaansa yrittäneitä. Jos ne ystävät taas olisivat kaikki itsekkäitä mulkvisteja, niin kukahan ne olisi ystäviksi valinnut? On vaan niin, että sen lapsemme kuoleman jälkeen heilläkin on ollut vakavia sairauksia, avioeroja, muita ongelmia. Joihin hekin tarvitsevat vastavuoroisesti tukea, he eivät ole olemassa vain meidän tarpeitamme ja suruamme varten.
Lapsen kuolema on tragedia jonka todella ymmärtävät vain sellaiset, jotka sen ovat kokeneet. Mutta julkinen syyttely ei asiaa yhtään auta. Ei tuo lasta takaisin, ei paranna syyttelijän oloa.
Ihmettelen kyllä kustantajankin motiiveja, kustantajan ei pitäisi olla objektiivisen ajattelukyvyn ulkopuolella ja surusta sekaisin myös.
Oletko sitä mieltä, että olisi ylipäätään parempi ettei erilaisia tabuja käsiteltäisi kirjallisuudessa tai mediassa? Aihevalintahan on onnistunut silloin, jos se herättää paljon erilaisia mielipiteitä ja keskustelua.
Jaa, oman lapsen itsemurhalla huomionhaku ei minusta ole "onnistunut aihevalinta". Vaan lähinnä halpamaista toimintaa.
Jotta aiheen käsittelylle kirjallisuudessa ja mediassa olisi funktio, ei näkökulma voi olla pelkästään tuo "minun suruni ja muiden minulle tekemät vääryydet", se ei anna mitään rakentavaa kenellekään.
Säälin tuon kirjoittajan lähipiiriä ja kaikkia jotka hän on vetänyt tästä asiasta julkisuuteen. Ei mm. ole helppoa kasvaa sellaisen ihmisen lapsena, jonka maailmaan ei mahdu muut kun hänen tarpeensa, hänen surunsa.
Ainakaan tuollainen äiti ei opeta lapselleen sitä perussuomalaista toimintamallia, että vaikeiden tunteiden torjuminen ja piilottaminen on ainoa hyväksyttävä tapa tulla niiden kanssa toimeen.
Joo, parempi oikein rypeä siinä pahassa olossa, vaatia mahdottomia ja syytellä muita. Ja syrjäyttää elävä lapsi pitäen sitä kuollutta tärkeimpänä ihmissuhteenaan. Ja kaikki tämä tietysti mahdollisimman julkisuushakuisesti. Kyllä tällä meiningillä hyvä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Se on surevan hylkäämistä tunnetasolla, että hänelle esitetään kaikenlaisia vaatimuksia ja häntä käsketään olemaan surustaan hiljaa.
Jos sinulla on resursseja loputtomaan vastikkeettomaan kuunteluun ja tukeen, niin ota ihmeessä yhteyttä ja tarjoudu. Ellet ole tähän itsekään valmis, älä syyllistä niitä joilla on omakin perhe, omat surut ja haasteet myös.
Tuo kokonaisuus tarvitsisi ammattiapua, kyse ei minusta ole enää vain surusta.
Minä sureva saatan olla perheenjäsenesi.
Taitaa nyt joku muukin olla ammattiavun tarpeessa. Et ole perheenjäseneni, meistä ei kukaan edellyttäisi koko maailman pyörivän meidän surumme ympärillä meidän ehdoillamme loputtomiin, vaikka lapsen olemmekin menettäneet.
Emmekä me ikinä kirjoittaisi mitään paljastuskirjaa moittiaksemme ystäviämme, mitä ihmettä hyödyttäisi moittia parhaansa yrittäneitä. Jos ne ystävät taas olisivat kaikki itsekkäitä mulkvisteja, niin kukahan ne olisi ystäviksi valinnut? On vaan niin, että sen lapsemme kuoleman jälkeen heilläkin on ollut vakavia sairauksia, avioeroja, muita ongelmia. Joihin hekin tarvitsevat vastavuoroisesti tukea, he eivät ole olemassa vain meidän tarpeitamme ja suruamme varten.
Lapsen kuolema on tragedia jonka todella ymmärtävät vain sellaiset, jotka sen ovat kokeneet. Mutta julkinen syyttely ei asiaa yhtään auta. Ei tuo lasta takaisin, ei paranna syyttelijän oloa.
Ihmettelen kyllä kustantajankin motiiveja, kustantajan ei pitäisi olla objektiivisen ajattelukyvyn ulkopuolella ja surusta sekaisin myös.
Oletko sitä mieltä, että olisi ylipäätään parempi ettei erilaisia tabuja käsiteltäisi kirjallisuudessa tai mediassa? Aihevalintahan on onnistunut silloin, jos se herättää paljon erilaisia mielipiteitä ja keskustelua.
Jaa, oman lapsen itsemurhalla huomionhaku ei minusta ole "onnistunut aihevalinta". Vaan lähinnä halpamaista toimintaa.
Jotta aiheen käsittelylle kirjallisuudessa ja mediassa olisi funktio, ei näkökulma voi olla pelkästään tuo "minun suruni ja muiden minulle tekemät vääryydet", se ei anna mitään rakentavaa kenellekään.
Säälin tuon kirjoittajan lähipiiriä ja kaikkia jotka hän on vetänyt tästä asiasta julkisuuteen. Ei mm. ole helppoa kasvaa sellaisen ihmisen lapsena, jonka maailmaan ei mahdu muut kun hänen tarpeensa, hänen surunsa.
Ainakaan tuollainen äiti ei opeta lapselleen sitä perussuomalaista toimintamallia, että vaikeiden tunteiden torjuminen ja piilottaminen on ainoa hyväksyttävä tapa tulla niiden kanssa toimeen.
Joo, parempi oikein rypeä siinä pahassa olossa, vaatia mahdottomia ja syytellä muita. Ja syrjäyttää elävä lapsi pitäen sitä kuollutta tärkeimpänä ihmissuhteenaan. Ja kaikki tämä tietysti mahdollisimman julkisuushakuisesti. Kyllä tällä meiningillä hyvä tulee.
Toki asiat voi aina tulkita mahdollimman kielteisellä tavalla, jos se itseä miellyttää.
Ihmetyttää myös Huttusen kertoma tapa vaatia asioita ja valittaa kaikesta, apteekille, hautaustoimistolle, sosiaalitoimistolle jne. Lisäksi se, että kertoo olevansa oikeutettu olemaan ilkeä koska on kokenut niin suuren menetyksen. Käsittämättömän itsekäs ihminen, en ihmettele että välit tyttäreen olivat huonot! Sitä saa mitä tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En itse näe että kyseinen kirjailijan tarkoitus olisi syyttää muita. Lähinnä itseään tuntuu syyllistävän ja piiskaavan, mitä olen useampia hänen juttujaan lukenut. Jos jossakin kohtaa tuleekin sellainen vaikutelma, että syyttäisi muita, niin kokonaisuus kuitenkin puhuu muuta. Kai niissä on pointtina enemmänkin se, miltä hänestä on tuntunut, miten hän on sen kokenut. Eikä miten asia absoluuttisesti olisi. Moni ei yksinkertaisesti osaa kohdata surevaa, ja ehkä hän haluaa myös avata uusia näkökulmia. Apu lehdessä hän kertoo mm. näin:
"Lapseni itsemurhan jälkeen minua vältellään entistä monipuolisemmin ja tehokkaammin. Olen totaalisemmin yksin kuin koskaan. Ymmärrän sen. Hyväksyn sen. Luulevatkohan ihmiset että olen hauras tai arvaamaton? Niin monet ovat kiusaantuneita, enkä halua saattaa heitä tukaliin tilanteisiin. Kiusaannun toisten kiusaantumisesta. He eivät ehkä tiedä mistä kanssani voi enää puhua. He eivät ehkä kestä nähdä että jospa vaikka yhtäkkiä yllättäen murrunkin. On helpompi jättää minut yksin. Kun joku kysyy minulta, onko minulla ystäviä tukemassa ja auttamassa, hän samalla sulkee itsensä ulkopuolelle ja tulee tunnustaneeksi että hän ei ainakaan kuulu siihen joukkoon. Hän ei sano: Minä olen sinun ystäväsi, minä autan ja tuen sinua. Mitä voisin tehdä hyväksesi?
Minulla ei ole parasta ystävää. Minulla ei koskaan ole ollut paljon ystäviä, en ole koskaan ollut suosittu, mutta enää en kärsi siitä. Olen melkein 60 ja tottunut olemaan yksin. Saan tukea yllättäviltä tahoilta, odottamattomat ihmiset sietävät edes tilapäisesti läsnäoloani. Siitä olen heille sillä hetkellä kiitollinen.
Samalla lapseni kuolema tarjoaa minulle lopullisen tekosyyn luopua sosiaalisesta elämästä. Surun tappava spitaali on tervetullut, odotettu ja kaivattu veruke. Suru voi tarttua pisarakosketuksena, ja vaikka se ei välttämättä näy ulospäin, se näkyy. Bergenin liikuttavin talo on vanha leprasairaala, josta on tehty museo. Potilashuoneissa on vanhoja lääketieteellisiä valokuvia, ja sairaalan yhteydessä on pieni kirkko. Kun sairaala perustettiin 1400-luvulla, se oli syrjässä, poissa ihmisten ilmoilta, nyt se on keskellä kaupunkia. Siellä ei voi olla itkemättä.
Olen yksinäisempi kuin yksinäinen. Ja se on täysin omaa syytäni. Sitä halusinkin, halusinhan."
Tässä hän puhuu hyvinkin ymmärtäväisesti muita kohtaan. Ja oma kokemushan on aina mitä on, riippumatta siitä miten muut ovat ymmärtäneet toimia tai olla toimimatta, vaikkei olisi mitään pahaa tarkoittaneetkaan. Jokainen tekee oman ymmärryksensä ja kyvyn mukaan. Mutta oma suru pysyy, ja sen kanssa täytyy elää.
Vierailija kirjoitti:
En itse näe että kyseinen kirjailijan tarkoitus olisi syyttää muita. Lähinnä itseään tuntuu syyllistävän ja piiskaavan, mitä olen useampia hänen juttujaan lukenut. Jos jossakin kohtaa tuleekin sellainen vaikutelma, että syyttäisi muita, niin kokonaisuus kuitenkin puhuu muuta. Kai niissä on pointtina enemmänkin se, miltä hänestä on tuntunut, miten hän on sen kokenut. Eikä miten asia absoluuttisesti olisi. Moni ei yksinkertaisesti osaa kohdata surevaa, ja ehkä hän haluaa myös avata uusia näkökulmia. Apu lehdessä hän kertoo mm. näin:
"Lapseni itsemurhan jälkeen minua vältellään entistä monipuolisemmin ja tehokkaammin. Olen totaalisemmin yksin kuin koskaan. Ymmärrän sen. Hyväksyn sen. Luulevatkohan ihmiset että olen hauras tai arvaamaton? Niin monet ovat kiusaantuneita, enkä halua saattaa heitä tukaliin tilanteisiin. Kiusaannun toisten kiusaantumisesta. He eivät ehkä tiedä mistä kanssani voi enää puhua. He eivät ehkä kestä nähdä että jospa vaikka yhtäkkiä yllättäen murrunkin. On helpompi jättää minut yksin. Kun joku kysyy minulta, onko minulla ystäviä tukemassa ja auttamassa, hän samalla sulkee itsensä ulkopuolelle ja tulee tunnustaneeksi että hän ei ainakaan kuulu siihen joukkoon. Hän ei sano: Minä olen sinun ystäväsi, minä autan ja tuen sinua. Mitä voisin tehdä hyväksesi?
Minulla ei ole parasta ystävää. Minulla ei koskaan ole ollut paljon ystäviä, en ole koskaan ollut suosittu, mutta enää en kärsi siitä. Olen melkein 60 ja tottunut olemaan yksin. Saan tukea yllättäviltä tahoilta, odottamattomat ihmiset sietävät edes tilapäisesti läsnäoloani. Siitä olen heille sillä hetkellä kiitollinen.
Samalla lapseni kuolema tarjoaa minulle lopullisen tekosyyn luopua sosiaalisesta elämästä. Surun tappava spitaali on tervetullut, odotettu ja kaivattu veruke. Suru voi tarttua pisarakosketuksena, ja vaikka se ei välttämättä näy ulospäin, se näkyy. Bergenin liikuttavin talo on vanha leprasairaala, josta on tehty museo. Potilashuoneissa on vanhoja lääketieteellisiä valokuvia, ja sairaalan yhteydessä on pieni kirkko. Kun sairaala perustettiin 1400-luvulla, se oli syrjässä, poissa ihmisten ilmoilta, nyt se on keskellä kaupunkia. Siellä ei voi olla itkemättä.
Olen yksinäisempi kuin yksinäinen. Ja se on täysin omaa syytäni. Sitä halusinkin, halusinhan."
Tässä hän puhuu hyvinkin ymmärtäväisesti muita kohtaan. Ja oma kokemushan on aina mitä on, riippumatta siitä miten muut ovat ymmärtäneet toimia tai olla toimimatta, vaikkei olisi mitään pahaa tarkoittaneetkaan. Jokainen tekee oman ymmärryksensä ja kyvyn mukaan. Mutta oma suru pysyy, ja sen kanssa täytyy elää.
Kyllä, omaisen kuolemasta seuranneen surun kanssa eletään loppuelämä aina sen hetkisen parhaan ymmärryksen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
]Ehkäpä kyseessä on tässä tapauksessa enemmän syyllisyys kuin suru. Jotkut ovat oikeasti huonoja vanhempia ja aiheuttavat lapsilleen traumoja. Joko tiedostamatta tai ihan tiedostaenkin.
Kun toinen on poissa lopullisesti, se kaikki vyöryy mieleen. Eikä enää ole tilaisuutta pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilannetta. Ihminen voi yrittää hukuttaa itsesyytökset aktiviteetteihin ja valehdella itselleen. Mutta esim. öisin ne torjutut muistot tunkevat ajatuksiin. Kyllä normaaliälyllä varustettu ihminen tietää, milloin on toiminut väärin. Sitä totuutta voi paeta jonkin aikaa, mutta ei loputtomiin.
Ehkä hän tuntee, että ainoa tapa pyytää anteeksi tyttäreltä, on omistaa hänen suremiselleen loppuelämänsä. Poikaa kohtaan kyllä tosi väärin. Eikä varmaan muutenkaan mitenkään suositeltava tapa toimia.[/quote]
Toisaalta myös syvästi masentunut ihminen syyllistää itseään oikeastaan kaikesta, vaikkei olisi syytäkään. Ei tuollaisessa tilanteessa ole syyllisiä, on vain uhreja. Ei äidinkään pitäisi syyllistää itseään, ei kukaan voita sillä mitään eikä se muuta asioita paremmaksi. Hänen pitäisi pyrkiä olemaan itselleen armollinen, armo käyköön oikeuden edelle, eikä mikään oikeusistuin tällaiseen kantaa ottaisikaan. Minun mielestäni kirjailijan puheet kertovat syvästi masentuneen ihmisen ajatusmaailma sitä ja tunnen syvää myötätuntoa häntä kohtaan, mutta samalla kylmää kauhua hänen julmuutensa edessä. Vain rakkaus ja armo voi sovittaa, julmuutta vastaan valjastettu julmuus ei milloinkaan, se vain tekee maailmasta kylmemmän.[/quote]
Tuntuisi aika oudolta jos ei tuollaisessa tilanteessa syyllistäisi itseään. Nykyisin taitaa vaan olla niin ettei mistään tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa ja edes miettiä omaa osallisuuttaan vaikka siihen ei tarvis olisikaan.
Vierailija kirjoitti:
]Ehkäpä kyseessä on tässä tapauksessa enemmän syyllisyys kuin suru. Jotkut ovat oikeasti huonoja vanhempia ja aiheuttavat lapsilleen traumoja. Joko tiedostamatta tai ihan tiedostaenkin.
Kun toinen on poissa lopullisesti, se kaikki vyöryy mieleen. Eikä enää ole tilaisuutta pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilannetta. Ihminen voi yrittää hukuttaa itsesyytökset aktiviteetteihin ja valehdella itselleen. Mutta esim. öisin ne torjutut muistot tunkevat ajatuksiin. Kyllä normaaliälyllä varustettu ihminen tietää, milloin on toiminut väärin. Sitä totuutta voi paeta jonkin aikaa, mutta ei loputtomiin.
Ehkä hän tuntee, että ainoa tapa pyytää anteeksi tyttäreltä, on omistaa hänen suremiselleen loppuelämänsä. Poikaa kohtaan kyllä tosi väärin. Eikä varmaan muutenkaan mitenkään suositeltava tapa toimia.
Toisaalta myös syvästi masentunut ihminen syyllistää itseään oikeastaan kaikesta, vaikkei olisi syytäkään. Ei tuollaisessa tilanteessa ole syyllisiä, on vain uhreja. Ei äidinkään pitäisi syyllistää itseään, ei kukaan voita sillä mitään eikä se muuta asioita paremmaksi. Hänen pitäisi pyrkiä olemaan itselleen armollinen, armo käyköön oikeuden edelle, eikä mikään oikeusistuin tällaiseen kantaa ottaisikaan. Minun mielestäni kirjailijan puheet kertovat syvästi masentuneen ihmisen ajatusmaailma sitä ja tunnen syvää myötätuntoa häntä kohtaan, mutta samalla kylmää kauhua hänen julmuutensa edessä. Vain rakkaus ja armo voi sovittaa, julmuutta vastaan valjastettu julmuus ei milloinkaan, se vain tekee maailmasta kylmemmän.
Tuntuisi aika oudolta jos ei tuollaisessa tilanteessa syyllistäisi itseään. Nykyisin taitaa vaan olla niin ettei mistään tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa ja edes miettiä omaa osallisuuttaan vaikka siihen ei tarvis olisikaan.
Käsi pystyyn vain kaikki, joilla ei ole ollut yhtään mitään korjattavaa toiminnassaan muita kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Kerrohan miten omaisesi itsemurha sinuun vaikutti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkein ihmissuhde on todella hauta vaikka on elossa oleva lapsi, niin ei ole tervettä.
Ja tuo sosiaalisuudesta karsiminen, mitä se tarkoittaa? Ettei hän halua tavata tai pitää yhteyttä kehenkään, mutta samalla syyttää että muut ovat hänet hylänneet?
Ehkä hän on luopunut sellaisten ihmisten seurasta, jonne kelvatakseen pitäisi koko ajan esittää olevansa ok, vaikkei siltä tuntuisi.
Mutta on itse tehnyt luopumispäätöksen? Eivät silloin muut häntä ole hylänneet.
Halpamaista moittia ystäviä siitä, että he eivät loputtomiin sitoudu tukiprojektiin, kun itse ei edes aio päästä asiasta eteenpäin.
Kun suru muuttuu pakkomielteeksi, tarvitaan ammattiapua.
Se on surevan hylkäämistä tunnetasolla, että hänelle esitetään kaikenlaisia vaatimuksia ja häntä käsketään olemaan surustaan hiljaa.
Jos sinulla on resursseja loputtomaan vastikkeettomaan kuunteluun ja tukeen, niin ota ihmeessä yhteyttä ja tarjoudu. Ellet ole tähän itsekään valmis, älä syyllistä niitä joilla on omakin perhe, omat surut ja haasteet myös.
Tuo kokonaisuus tarvitsisi ammattiapua, kyse ei minusta ole enää vain surusta.
Minä sureva saatan olla perheenjäsenesi.
Taitaa nyt joku muukin olla ammattiavun tarpeessa. Et ole perheenjäseneni, meistä ei kukaan edellyttäisi koko maailman pyörivän meidän surumme ympärillä meidän ehdoillamme loputtomiin, vaikka lapsen olemmekin menettäneet.
Emmekä me ikinä kirjoittaisi mitään paljastuskirjaa moittiaksemme ystäviämme, mitä ihmettä hyödyttäisi moittia parhaansa yrittäneitä. Jos ne ystävät taas olisivat kaikki itsekkäitä mulkvisteja, niin kukahan ne olisi ystäviksi valinnut? On vaan niin, että sen lapsemme kuoleman jälkeen heilläkin on ollut vakavia sairauksia, avioeroja, muita ongelmia. Joihin hekin tarvitsevat vastavuoroisesti tukea, he eivät ole olemassa vain meidän tarpeitamme ja suruamme varten.
Lapsen kuolema on tragedia jonka todella ymmärtävät vain sellaiset, jotka sen ovat kokeneet. Mutta julkinen syyttely ei asiaa yhtään auta. Ei tuo lasta takaisin, ei paranna syyttelijän oloa.
Ihmettelen kyllä kustantajankin motiiveja, kustantajan ei pitäisi olla objektiivisen ajattelukyvyn ulkopuolella ja surusta sekaisin myös.
Minusta kyllä tuollaiet asiat eivät ole sellaisia, joita jokaisen ystävillä on, tai joista ei aika usein selviäisi ihan itsekseen ilman romahtelua ja ammattiapua. Ehkä Huttusta harmittaa, että ystävilleen suhteellisen pienet vastoinkäymiset ovat muka yhtä isoja, kuin hänen surunsa, johon saattaa olla tosiaan sekoittunut väärää syyllisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Idealismi on idealismia. Realismi on realismia. Ne eivät aina kohtaa toisiaan tässä maailmassa. Joskus elämä näyttää raadollisuutensa. Se on fakta, vaikkei se oikeutettua ja "oikeaoppista" olisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.
Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.
Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.
Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.
Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?
Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.
Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.
Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.
Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.
Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.
Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.
Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.
En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.
Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.
Turha sitten hänenkään on odottaa ymmärrystä muilta. Aika törkeää olettaa, että muilla ei ole kriisejä ja pahaa oloa, vaikka osaavatkin käyttäytyä. Mutta eivät jaksa tuollaisten itsekeskeisten avautumisia ja syyllistystä. Mä en ainakaan jaksa, sellainen ihminen ei ole mun ystävä. Ja miksi olisikaan, haukkuu siis minut siitä, jos mä jakaisin facessa onneani? Että ei saa, koska itsellään on paha olla? Ja kokee oikeudekseen syyttää siitä minua ja purkaa sen minuun? Mitähän v*ttua nyt taas. Hankkisi vaan käytöstavat, mikä kriisi oikeuttaa tuollaiseen p*rseilyyn?
Kerrohan miten omaisesi itsemurha sinuun vaikutti?
En ole sitä kokenut, mutta etsisin ammattiapua siihen. Ystäviin en sitä purkaisi.
Itsemurha on teoista suomalaisin.
Ketju on lukittu.
Oletko sitä mieltä, että olisi ylipäätään parempi ettei erilaisia tabuja käsiteltäisi kirjallisuudessa tai mediassa? Aihevalintahan on onnistunut silloin, jos se herättää paljon erilaisia mielipiteitä ja keskustelua.