Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Minusta itsesyytökset ovat normaalia ja se, että toiset sanovat, ettei se ole sinun syysi, on valehtelua. Sillä tavalla ne toiset eivät vaan joudu kohtaamaan sitä itsesyytöksissä vellovaa oikeasti.

Kauheaa, jos ystävät jättävät tuolla tavalla. Eivät jaksa tukea, kun tilanne on liian kamala ja siitä ei selviä yleisillä fraaseilla.

Luin vain tänne laitetun lyhennelmän. Mulla ei oo Hesaria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.

Arvatkaapa miten kävi?

Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?

Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.

Että siitä lähetään..

Etkö itse kaipaisi kriisin keskellä muilta erityistä huomiota?

Vaikka kaipaisinkin niin jos sitä ei saa, niin se ei oikeuta kiukuttelemaan muille ja käyttäytymään huonosti heitä kohtaan.

Eli sinä kykenet joka hetki käyttäytymään täydellisen hillitysti, olit minkälaisten kriisien keskellä tahansa? Se on hienoa, mutta hyvin poikkeuksellista.

Minut on kasvatettu hyvin.

Samaa ei voikaan sanoa monista ihmisistä. Kuvitellaan, että voidaan käyttäytyä kuin siat pellossa koska mun tunteet.

Hyvä kasvatus ei tee ihmisestä immuunia kaikelle mahdolliselle. Et selvästikään ole kokenut mitään tuohon verrattavaa, jos uskot, että olisit tuollaisessa tilanteessa yksin jäädessäsi täysin sinut asian kanssa. Jos pystyisit samaistumaan tilanteeseen, niin et vaatisi täydellistä itsehillintää henkisesti lopussa olevalta ihmiseltä.

Miten niin täydellistä itsehillintää? Suhteellisuudentaju riittää. Voi vetää henkeä, ennen kuin avautuu facebookissa jotain julkaisseille. Paitsi jos on kasvatettu olemaan koko maailman napa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.

Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.

Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?

No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.

Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?

Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.

Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.

Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.

Toivottavasti olet erakko. Et selvästikään ymmärrä miten yhteiskunta toimii. Yhteiskunta olemme me kaikki yhdessä.

Toivottavasti itse olet, jos et osaa pitää huolta itse asioistasi, vaan odotat muiden vaivaavan elämäänsä sinun asioillasi. Sun velvollisuutesi on juurikin hakeutua vaikka itse,urhan tehneiden läheisten ryhmään ja hoitaa itsesi siellä, eikä kuvitella,,että muilla on velvollisuuksia auttaa sinua. Olet itsekäs hirveä ihminen. Rasite vain kaikille toisille, jotka eivät pääse sinusta eroon.

Sinulla on selvästi jotain isoja ongelmia itsesi kanssa. Päätän keskustelun kanssasi tähän.

Itselläsi on ongelma, ja se on se, että kuvittelet muilla olevan velvollisuus auttaa sinua. Ei ole. Jos joku auttaa sinua, se on hänen halunsa, mutta sulla ei ole mitään velvollisuuttaa odottaa sitä. Typerä ämmmä, jokainen haluaa sinusta vain eroon sinut tavattuaan tai sinuun paremmin tutustuttuaan.

Tuolla tavoin toisia haukkuvalla ihmisellä on paljon suurempia ongelmia itsensä kanssa.

No osasyynä juuri se, että toiset eivät kanna vastuuta itsestään. Vaan syyllistävät muiden muka olevan velvollisia heitä auttamaan. Mä en ainakaan ole velvollinen auttamaan ketään. Autan omasta halustani kun autan. En velvollisuudesta koskaan, sellaista odottaa vain lokki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Minusta itsesyytökset ovat normaalia ja se, että toiset sanovat, ettei se ole sinun syysi, on valehtelua. Sillä tavalla ne toiset eivät vaan joudu kohtaamaan sitä itsesyytöksissä vellovaa oikeasti.

Kauheaa, jos ystävät jättävät tuolla tavalla. Eivät jaksa tukea, kun tilanne on liian kamala ja siitä ei selviä yleisillä fraaseilla.

Luin vain tänne laitetun lyhennelmän. Mulla ei oo Hesaria.

Monesti ihmiset ajattelevat, että heidän pitäisi jollain tavalla ratkaista surevan ongelmat, jotta ihmissuhde palaisi entiselleen ja surjevan seurassa olisi taas helppo olla entiseen malliin. Surevalle taas riittäisi hyvin, että toiset olisivat vain läsnä ja jaksaisivat kuunnella häntä. Surua kun ei mikään poista, ainoastaan aika opettaa elämään sen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.

Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.

Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.

Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.

Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.

Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?

No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.

Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?

Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.

Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.

Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.

Toivottavasti olet erakko. Et selvästikään ymmärrä miten yhteiskunta toimii. Yhteiskunta olemme me kaikki yhdessä.

Toivottavasti itse olet, jos et osaa pitää huolta itse asioistasi, vaan odotat muiden vaivaavan elämäänsä sinun asioillasi. Sun velvollisuutesi on juurikin hakeutua vaikka itse,urhan tehneiden läheisten ryhmään ja hoitaa itsesi siellä, eikä kuvitella,,että muilla on velvollisuuksia auttaa sinua. Olet itsekäs hirveä ihminen. Rasite vain kaikille toisille, jotka eivät pääse sinusta eroon.

Sinulla on selvästi jotain isoja ongelmia itsesi kanssa. Päätän keskustelun kanssasi tähän.

Itselläsi on ongelma, ja se on se, että kuvittelet muilla olevan velvollisuus auttaa sinua. Ei ole. Jos joku auttaa sinua, se on hänen halunsa, mutta sulla ei ole mitään velvollisuuttaa odottaa sitä. Typerä ämmmä, jokainen haluaa sinusta vain eroon sinut tavattuaan tai sinuun paremmin tutustuttuaan.

Tuolla tavoin toisia haukkuvalla ihmisellä on paljon suurempia ongelmia itsensä kanssa.

No osasyynä juuri se, että toiset eivät kanna vastuuta itsestään. Vaan syyllistävät muiden muka olevan velvollisia heitä auttamaan. Mä en ainakaan ole velvollinen auttamaan ketään. Autan omasta halustani kun autan. En velvollisuudesta koskaan, sellaista odottaa vain lokki.

Jollei sinusta ole auttamaan kärsivää, niin voitko jättää hänet rauhaan? On aivan turhaa moittia onnetonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Minusta itsesyytökset ovat normaalia ja se, että toiset sanovat, ettei se ole sinun syysi, on valehtelua. Sillä tavalla ne toiset eivät vaan joudu kohtaamaan sitä itsesyytöksissä vellovaa oikeasti.

Kauheaa, jos ystävät jättävät tuolla tavalla. Eivät jaksa tukea, kun tilanne on liian kamala ja siitä ei selviä yleisillä fraaseilla.

Luin vain tänne laitetun lyhennelmän. Mulla ei oo Hesaria.

Monesti ihmiset ajattelevat, että heidän pitäisi jollain tavalla ratkaista surevan ongelmat, jotta ihmissuhde palaisi entiselleen ja surjevan seurassa olisi taas helppo olla entiseen malliin. Surevalle taas riittäisi hyvin, että toiset olisivat vain läsnä ja jaksaisivat kuunnella häntä. Surua kun ei mikään poista, ainoastaan aika opettaa elämään sen kanssa.

Oma kokemukseni on se, että läsnäoleminen tarkoittaa pahimmassa tapauksessa todella pitkää yksipuolista yhteydenpitoa, jossa jauhetaan samaa asiaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jossakin vaiheessa sellainen muuttuu täysin merkityksettömän tuntuiseksi, kun ihmissuhteessa antaminen menee vain yhteen suuntaan eikä siitäkään ole mitään apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.

Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.

Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.

Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.

Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.

Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.

Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?

No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.

Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?

Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.

Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.

Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.

Toivottavasti olet erakko. Et selvästikään ymmärrä miten yhteiskunta toimii. Yhteiskunta olemme me kaikki yhdessä.

Toivottavasti itse olet, jos et osaa pitää huolta itse asioistasi, vaan odotat muiden vaivaavan elämäänsä sinun asioillasi. Sun velvollisuutesi on juurikin hakeutua vaikka itse,urhan tehneiden läheisten ryhmään ja hoitaa itsesi siellä, eikä kuvitella,,että muilla on velvollisuuksia auttaa sinua. Olet itsekäs hirveä ihminen. Rasite vain kaikille toisille, jotka eivät pääse sinusta eroon.

Sinulla on selvästi jotain isoja ongelmia itsesi kanssa. Päätän keskustelun kanssasi tähän.

Itselläsi on ongelma, ja se on se, että kuvittelet muilla olevan velvollisuus auttaa sinua. Ei ole. Jos joku auttaa sinua, se on hänen halunsa, mutta sulla ei ole mitään velvollisuuttaa odottaa sitä. Typerä ämmmä, jokainen haluaa sinusta vain eroon sinut tavattuaan tai sinuun paremmin tutustuttuaan.

Tuolla tavoin toisia haukkuvalla ihmisellä on paljon suurempia ongelmia itsensä kanssa.

No osasyynä juuri se, että toiset eivät kanna vastuuta itsestään. Vaan syyllistävät muiden muka olevan velvollisia heitä auttamaan. Mä en ainakaan ole velvollinen auttamaan ketään. Autan omasta halustani kun autan. En velvollisuudesta koskaan, sellaista odottaa vain lokki.

Jollei sinusta ole auttamaan kärsivää, niin voitko jättää hänet rauhaan? On aivan turhaa moittia onnetonta.

Ei tässä ketjussa auteta ketään, tai ainakaan tuota naista, joten mitä tarkoitat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Vaikuttaako siltä, että tälle naiselle tuo on riittänyt? Syyttelee ystäviään itsekkäiksi, kun he eivät ole osanneet surra yhtä paljon kuin hän. 

On aikamoinen pinnallinen fraasi väittää, että saa olla oma itsensä, jos ei kuitenkaan saa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.

Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.

Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.

Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.

Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.

En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Minusta itsesyytökset ovat normaalia ja se, että toiset sanovat, ettei se ole sinun syysi, on valehtelua. Sillä tavalla ne toiset eivät vaan joudu kohtaamaan sitä itsesyytöksissä vellovaa oikeasti.

Kauheaa, jos ystävät jättävät tuolla tavalla. Eivät jaksa tukea, kun tilanne on liian kamala ja siitä ei selviä yleisillä fraaseilla.

Luin vain tänne laitetun lyhennelmän. Mulla ei oo Hesaria.

Monesti ihmiset ajattelevat, että heidän pitäisi jollain tavalla ratkaista surevan ongelmat, jotta ihmissuhde palaisi entiselleen ja surjevan seurassa olisi taas helppo olla entiseen malliin. Surevalle taas riittäisi hyvin, että toiset olisivat vain läsnä ja jaksaisivat kuunnella häntä. Surua kun ei mikään poista, ainoastaan aika opettaa elämään sen kanssa.

Oma kokemukseni on se, että läsnäoleminen tarkoittaa pahimmassa tapauksessa todella pitkää yksipuolista yhteydenpitoa, jossa jauhetaan samaa asiaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jossakin vaiheessa sellainen muuttuu täysin merkityksettömän tuntuiseksi, kun ihmissuhteessa antaminen menee vain yhteen suuntaan eikä siitäkään ole mitään apua.

Mutta kuvittelet varmaan olevasi vain omasta halustaan auttavia parempi ihminen, koska sulla on velvollisuus auttaa ja kärsiä siinä mukana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.

Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.

Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?

No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.

Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?

Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.

Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.

Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.

Toivottavasti olet erakko. Et selvästikään ymmärrä miten yhteiskunta toimii. Yhteiskunta olemme me kaikki yhdessä.

Toivottavasti itse olet, jos et osaa pitää huolta itse asioistasi, vaan odotat muiden vaivaavan elämäänsä sinun asioillasi. Sun velvollisuutesi on juurikin hakeutua vaikka itse,urhan tehneiden läheisten ryhmään ja hoitaa itsesi siellä, eikä kuvitella,,että muilla on velvollisuuksia auttaa sinua. Olet itsekäs hirveä ihminen. Rasite vain kaikille toisille, jotka eivät pääse sinusta eroon.

Sinulla on selvästi jotain isoja ongelmia itsesi kanssa. Päätän keskustelun kanssasi tähän.

Itselläsi on ongelma, ja se on se, että kuvittelet muilla olevan velvollisuus auttaa sinua. Ei ole. Jos joku auttaa sinua, se on hänen halunsa, mutta sulla ei ole mitään velvollisuuttaa odottaa sitä. Typerä ämmmä, jokainen haluaa sinusta vain eroon sinut tavattuaan tai sinuun paremmin tutustuttuaan.

Tuolla tavoin toisia haukkuvalla ihmisellä on paljon suurempia ongelmia itsensä kanssa.

No osasyynä juuri se, että toiset eivät kanna vastuuta itsestään. Vaan syyllistävät muiden muka olevan velvollisia heitä auttamaan. Mä en ainakaan ole velvollinen auttamaan ketään. Autan omasta halustani kun autan. En velvollisuudesta koskaan, sellaista odottaa vain lokki.

Jollei sinusta ole auttamaan kärsivää, niin voitko jättää hänet rauhaan? On aivan turhaa moittia onnetonta.

Ei tässä ketjussa auteta ketään, tai ainakaan tuota naista, joten mitä tarkoitat?

Jeesus sanoi näin: älä tuomitse ettei sinua tuomittaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.

Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.

Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.

Sanoinkin, etten haluaisi olla tuollainen, enkä haluaisi, että menisin lehteen haukkumaan muita ihmisiä.

Varmastikaan kukaan ei koskaan haluaisi olla surullinen ja onneton. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Silti elämä voi kohdella ihmisiä kaltoin ja viedä heiltä voimat.

En mä mistään tuntemuksista puhunut, vaan teoista. Ne ovat valintoja.

Jos ihminen on kriisissä, niin hänen toimintansa on poikkeuksellista siksi, ettei hänellä ole samoja voimavaroja kuin tavallisesti. Jos ihminen ei ole normaalitilassa, ei häneltä voi odottaa täysin normaalia käytöstä.

Olisi mennyt ryhmään missä muutkin ymmärtävät.

Ehkä putosi suomut silmiltä tuossa, nobody cares.

Miksi ihmiset eivät laita vaikka tekstareta välillä surevalle tai masentuneelle?

Jos tämä ei vastaa, voi laittaa toisen kerran kysymyksen kanssa jonkin ajan päästä.

Jos vastaa niin silloin on vastavuoroista.

Itse surevana en ikinä kuormita muita enkä myöskään masentuneena. Vastaan viesteihin, jos ei pää ole ihan laho. Moni jättää silti ihan yksin, jos on masentunut. 

Olen yrittänyt korjata tällaisia suhteita, mutta ei niitä kiinnosta... sen näkee sosiaalisen median teoista jopa.

Menetyksen kokenutta ihmistä ei ole helppoa kohdata, koska ihmiset on erilaisia eikä voi tietää miten kukakin suhtautuu.  Jotkut tuntuu kuin olisi vihamielisiä niitä kohtaan, jotka tulee ns. osaa ottamaan.  Ei siinä aina todellakaan tiedä mitä sanoa.

Yritin tukea ystävääni, joka oli menettänyt läheisensä.  Ei siitä tullut mitään.  Soitin hänelle ja kysyin,  voinko tulla käymään.  Vastaus oli, että parempi kun ei nyt tänne tulla.  No okei, sanoin että nähdään sitten myöhemmin.  Kun näin häntä sitten monien viikkojen kuluttua, hän aivan kuin ei olisi tahtonut tavata minua.  Jätin hänet sitten rauhaan.  En voi yhtään enempää, ei ihmisen luo voi väkisin tupata.  

Työkaverini vaikeni surustaan täysin.  Hän oli kuin ei mitään olisi tapahtunut.  Kenenkään kanssa hän ei tahtonut puhua, vaikka olimme ihan hyviä kavereita kaikki keskenämme.  Hän otti etäisyyttä meihin kaikkiin.  Ihan kuin pelkäsi, että ottaisimme asian puheeksi.  Joten emme sitten ottaneet.  

Ei kaikki ihmiset vaan halua puhua menetyksestään eikä tunnoistaan.  

Yksi lehdessä haastateltu ihminen, joka oli menettänyt useamman läheisensä, sanoi että ihmisten osanotot tuntuivat keinotekoisilta ja teeskennellyiltä.  No harva ihminen sitä kuoleman edessä osaakaan olla luonnollinen, sitähän häkeltyy ja hämmentyy, ei tiedä mitä sanoa.  

On ihmisellä oikeus velloa surussaan, mutta jos kaipaa muitten tukea, se on otettava vastaankin sitten.  Ja ymmärrettävä, että tavallisia ihmisiä tässä kaikki ollaan.  Meillä toimii aina tämä torjunta.  Joissakin kulttuureissa ihmiset kokoontuvat yhteen surun kohdatessa, tulevat kaukaisemmatkin sukulaiset, ystävät ja naapurit ja vain ovat siinä yhdessä.  Meillä lyödään ovat lukkoon, naapuriakin vältellään ettei vain tule sanomaan eikä kysymään mitään.  Tästä on tullut aikojen kuluessa itseään ruokkiva kehä, kun suomalaisen tapaan on kuulunut erakoitua ja vieraantua muista ihmisistä.  Vaikka olisi ystäviäkin, aina se joku ihme "oma itse ja yksityiselämä" on saatava pidettyä ja varjeltua, ettei siihen vain kukaan pääse liian syvälle koskemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Olisi mennyt ryhmään missä muutkin ymmärtävät.

Ehkä putosi suomut silmiltä tuossa, nobody cares.

Miksi pitäisi mennä, jos hän ei ole kokenut vertaistukiryhmistä hyötyvänsä?

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset eivät laita vaikka tekstareta välillä surevalle tai masentuneelle?

Jos tämä ei vastaa, voi laittaa toisen kerran kysymyksen kanssa jonkin ajan päästä.

Jos vastaa niin silloin on vastavuoroista.

Itse surevana en ikinä kuormita muita enkä myöskään masentuneena. Vastaan viesteihin, jos ei pää ole ihan laho. Moni jättää silti ihan yksin, jos on masentunut. 

Olen yrittänyt korjata tällaisia suhteita, mutta ei niitä kiinnosta... sen näkee sosiaalisen median teoista jopa.

Suomessa on hyvin voimakas ja armoton yksin pärjäämisen kulttuuri. Se on syynä monen henkiseen pahoinvointiin. Täällä ei ole tilaa ilmaista erilaisia tunteita vapaasti.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset eivät laita vaikka tekstareta välillä surevalle tai masentuneelle?

Jos tämä ei vastaa, voi laittaa toisen kerran kysymyksen kanssa jonkin ajan päästä.

Jos vastaa niin silloin on vastavuoroista.

Itse surevana en ikinä kuormita muita enkä myöskään masentuneena. Vastaan viesteihin, jos ei pää ole ihan laho. Moni jättää silti ihan yksin, jos on masentunut. 

Olen yrittänyt korjata tällaisia suhteita, mutta ei niitä kiinnosta... sen näkee sosiaalisen median teoista jopa.

Tämä ei ole vastavuoroista yhteydepitoa, vaan normaalia kohteliaisuutta. Vastavuoroisessa yhteydenpidossa molemmat tekevät toisinaan aloitteen viestittelyyn tai muuhun.