Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....

2,5 vuotta on lyhyt aika. Luultavasti kirjailijan näkemykset tyttären itsemurhan suhteen tulevat muuttumaan vielä moneen otteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Menaiset lehden artikkelissa hän sanoo:

"Minulla on myös vastuu ainoasta elävästä lapsestani. Hän on aikuinen, mutta pitkälti minun apuni ja jaksamiseni varassa.

Jostakin on ollut pakko luopua, ja se on sosiaalisuus. Suru on aika pätevä tekosyy jättää väliin kaikki se, mikä ei aidosti huvita tai tunnu tarpeeksi tärkeältä."

Että ei hän sitä toista lastaankaan unohtanut ole.

Han sanoo myos etta hanen lahin ihmissuhteensa on hanen lapsensa hauta. Jotenkin loogisempaa olisi, etta olisi se hengissaoleva lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni mies kertoi pettäneensä ystävääni ensimmäisen kerran jo vuosia  sitten, ja jatkaneensa sitä vaihtuvien kumppaneiden kanssa vuosia. Pari oli ollut yhdessä nuoresta asti, ja tämä kaikki tuli selville kun miehellä omatunto alkoi kolkuttamaan liikaa. Ystäväni oli luonnollisesti aivan rikki 20v parisuhteen jälkeen, jonka hän vielä itse joutui lopettamaan, kun mies olisi halunnut jatkaa petturuudesta huolimatta. Puoli vuotta erosta ystävä kysyi minulta mikä hänessä on vikana kun vieläkin välillä joutuu itkemään pahan olon aallon hyökyessä päälle. Ja miksi hän ei vain millään pääse yli. Sanoin että eihän tuollaisesta voi kukaan terve ihminen päästä puolessa vuodessa yli! Että hänen koko aikuiselämänsä on ollut tämän yhden ihmisen rinalla, eli koko aikuiselämä! Se on niin että step by step, välillä iloa välillä surua, ja täytyy muistaa että iloinen saa olla kun sitä spontaanisti on, ja surra saa silloin kun se hyökyy päälle. Kunhan ei blokkaa kumpaakaan tunnetta, ei iloa eikä surua, eikä suostu tuntemaan pahaa mieltä ilon hetkistä, ettei muka saisi olla onnellinen. Surkaa ja iloitkaa kuin lapset!

Minulta on moni ystävä jäänyt kun eivät kestäneet elämäntilannettani (ei kuolema kuitenkaan). Se on paha paikka kun se osuu ensi kertaa ihmiseen, ja häneltä katoaa surun keskellä rämpimisen lisäksi myös ne luotettavat ja läheiset ihmissuhteet. Se on tuplaonnettomuus. Minä olen itse hyvä tukija, enkä jätä koskaan ystäviä yksin suruunsa, vaan ihan luonnostaan osaan toimia surevien kanssa.

Ainoa huono puoli tässä on se, että minun puoleeni kääntyy helposti surevat ex-ystävätkin, kun tietävät millainen olen. Tämä on asettanut haasteita omien rajojeni vetämiseen, sillä juuri nämä ystävät ovat niitä jotka käänsivät minulle selän silloin kun heitä olisin eniten tarvinut. Nyt on ollut ihan pakko sanoa näille minuun tukeutumista haluaville, että sori, nyt en ehdi, minulla on muuta. Vaikeaa sen sanominen on ollut, mutta toisaalta en itse halua viettää elämääni likasankona, sellaisena että kelpaan huoliin ja apuun, mutta kun olo kohenee, niin ne on ne muut kaverit joiden kanssa sitten taas aletaan pyörimään, ja minua ei enää muisteta. Vietänkin siis aikani ja jaan tukeni enää harvoille ja valituille, joille kelpaan elämässä niin iloon kuin suruunkin, rinnalla kulkemaan.

Tällaisia juuri ihmissuhteiden pitäisi olla, että samojen ihmisten kanssa on mahdollista jakaa sekä ilot että surut, elämän koko kirjo.

Vähän mollivoittoiselta se jakaminen vaikuttaa tässä tapauksessa. Minäkin ihmettelen mikä on kirjan pointti, haukkua ne ystävätkö? Olisi kiinnostavaa kuulla heidän versionsa, voisi olla aika erilainen.

Jos motiivi on raha ja huomio....

Kirjoja kirjoittamalla ei rikastu. Mutta ilmeisesti kirjailija on etsinyt tavan päästä käsittelemään traumaattisia kokemuksiaan. Jokainen kaipaa kokemusta siitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi tunteidensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.

Valitettavasti en voi ihmetellä, että hän on jäänyt surussaan yksin.

Koetko surevan hylkäämisen olevan hyvä tapa toimia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.

Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.

Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?

No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.

Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?

Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.

Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.

Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.

Toivottavasti olet erakko. Et selvästikään ymmärrä miten yhteiskunta toimii. Yhteiskunta olemme me kaikki yhdessä.

Toivottavasti itse olet, jos et osaa pitää huolta itse asioistasi, vaan odotat muiden vaivaavan elämäänsä sinun asioillasi. Sun velvollisuutesi on juurikin hakeutua vaikka itse,urhan tehneiden läheisten ryhmään ja hoitaa itsesi siellä, eikä kuvitella,,että muilla on velvollisuuksia auttaa sinua. Olet itsekäs hirveä ihminen. Rasite vain kaikille toisille, jotka eivät pääse sinusta eroon.

Sinulla on selvästi jotain isoja ongelmia itsesi kanssa. Päätän keskustelun kanssasi tähän.

Itselläsi on ongelma, ja se on se, että kuvittelet muilla olevan velvollisuus auttaa sinua. Ei ole. Jos joku auttaa sinua, se on hänen halunsa, mutta sulla ei ole mitään velvollisuuttaa odottaa sitä. Typerä ämmmä, jokainen haluaa sinusta vain eroon sinut tavattuaan tai sinuun paremmin tutustuttuaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.

Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.

Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?

No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.

Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?

Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.

Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.

Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.

Toivottavasti olet erakko. Et selvästikään ymmärrä miten yhteiskunta toimii. Yhteiskunta olemme me kaikki yhdessä.

Toivottavasti itse olet, jos et osaa pitää huolta itse asioistasi, vaan odotat muiden vaivaavan elämäänsä sinun asioillasi. Sun velvollisuutesi on juurikin hakeutua vaikka itse,urhan tehneiden läheisten ryhmään ja hoitaa itsesi siellä, eikä kuvitella,,että muilla on velvollisuuksia auttaa sinua. Olet itsekäs hirveä ihminen. Rasite vain kaikille toisille, jotka eivät pääse sinusta eroon.

Sinulla on selvästi jotain isoja ongelmia itsesi kanssa. Päätän keskustelun kanssasi tähän.

Itselläsi on ongelma, ja se on se, että kuvittelet muilla olevan velvollisuus auttaa sinua. Ei ole. Jos joku auttaa sinua, se on hänen halunsa, mutta sulla ei ole mitään velvollisuuttaa odottaa sitä. Typerä ämmmä, jokainen haluaa sinusta vain eroon sinut tavattuaan tai sinuun paremmin tutustuttuaan.

Tuolla tavoin toisia haukkuvalla ihmisellä on paljon suurempia ongelmia itsensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on tietysti sallittua tuollaisessa surussa, mutta kyllahan han tuossa antaa ymmartaa etta ne jotka pikkuhiljaa selviytyvat selvemmille vesille ovat vaarassa ja itsepetoksen vallassa. Toisaalta han olisi kai toivonut tukea, mutta samaan hengenvetoon sanoo, ettei sita haluakaan. Ja tosiaan eiko henkiinjaaneella pojalla ole mitaan merkitysta? Tuosta tai jostain muusta aiheesta tehdyissa jutuissa oli rivienvalista luettavissa, ettei han ollut ilmeisesti kovin hyvissa tai laheisissa valeissa tyttareen.

Kasittaakseni itse asiassa osan (ehka suurimman osan) ihmisista aivot alkavat korjaantua menetyksen jalkeen automaattisesti, esimerkiksi tsunamitarinoista kavi ilmi, etta hyvin monet alkavat ainakin jossain maarin katsoa eteenpain yllattavankin pian traagisten tapahtumien jalkeen, vaikka niista joku jalki jaakin. Ihminen on kuitenkin luonnostaan henkiinjaantiin taipuvainen olento. Ne, jotka jamahtavat suruun eivat ole millaan muotoa enemman oikeassa kuin ne, jotka kokevat jollain tasolla paasseensa asiasta yli. Jos ei halua hakea apua niin se on tietysti oma asia.

Tsunamia ja lapsen itsemurhaa ei voi verrata, ensinmainittuun ei voi katsoa itse olleensa syyllinen. Jälkimmäiseen voi, oli se totta tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.

Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.

Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.

Nämä vibat mullekin tuli artikkelista mieleen. Fiksu toimittaja olisi jättänyt julkaisematta juttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjailijan tytär teki itsemurhan kesällä 2016, eli tapahtumasta on vasta 2,5 vuotta aikaa.

Hän varmaan miettii, että mitä ihmiset nyt hänestäkin ajattelevat, eikä pääse surussaan siksi eteenpäin. Vaikuttaa juuri sen tyyppiseltä vatvojalta.

Paraniko mielesi, kun pääsit moittimaan ventovierasta ihmistä tietämättä hänestä juuri mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.

Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.

Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.

Omaa menetystäänhän hän suree. Suruun kuuluu itsekeskeisyys ja omiin ajatuksiin uppoutuminen. Se on aivan normaalia. Hän kuitenkin joutuu menetyksensä kanssa elämään loppuelämänsä.

Ei hän välttämättä sure omaa menetystään, vaan sitä, ettei ollut parempi äiti. Eli kääntää surun itseensä, kuten täällä on jo sanottukin. Toki hän tarvitsisi rankkaa apua, eihän kukaan syyllisty noin pahasti edes lapsensa itsemurhasta, jos ei tarvitse apua.

Minustakin vaikuttaa hänelle sosiaaliselta itsemurhalta tällaiset artikkelit ja kenties se kirjakin. Ainakaan jos tasapainoista seuraa olisi vailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.

Valitettavasti en voi ihmetellä, että hän on jäänyt surussaan yksin.

Koetko surevan hylkäämisen olevan hyvä tapa toimia?

Artikkelin luettuani koen, etten mitenkään voisi tätä ihmistä auttaa ja että kaikki tukeni hänelle olisi turhaa ja minulle erittäin raastavaa ja kuluttavaa.

Kuten jo aiemmin on todettu, surevan tukeminen ei aina ole helppoa. Hän usein tiedostamattaan työntää avuntarjoajaa pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.

Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.

Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.

Nämä vibat mullekin tuli artikkelista mieleen. Fiksu toimittaja olisi jättänyt julkaisematta juttua.

Miksi? On hyvä, että tällaisia tuntemuksia on tilaisuus käsitellä. Onhan se uutisen arvoinen asia, kun julkaistaan kirja aiheesta, joka on tabu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjailijan tytär teki itsemurhan kesällä 2016, eli tapahtumasta on vasta 2,5 vuotta aikaa.

Hän varmaan miettii, että mitä ihmiset nyt hänestäkin ajattelevat, eikä pääse surussaan siksi eteenpäin. Vaikuttaa juuri sen tyyppiseltä vatvojalta.

Paraniko mielesi, kun pääsit moittimaan ventovierasta ihmistä tietämättä hänestä juuri mitään?

Kyllä paranee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.

Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.

Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.

Nämä vibat mullekin tuli artikkelista mieleen. Fiksu toimittaja olisi jättänyt julkaisematta juttua.

Miksi? On hyvä, että tällaisia tuntemuksia on tilaisuus käsitellä. Onhan se uutisen arvoinen asia, kun julkaistaan kirja aiheesta, joka on tabu.

Hänen itsensä takia, ei haaskannäljäisten lukijoiden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.

Arvatkaapa miten kävi?

Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?

Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.

Että siitä lähetään..

Etkö itse kaipaisi kriisin keskellä muilta erityistä huomiota?

Vaikka kaipaisinkin niin jos sitä ei saa, niin se ei oikeuta kiukuttelemaan muille ja käyttäytymään huonosti heitä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.

Arvatkaapa miten kävi?

Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?

Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.

Että siitä lähetään..

Etkö itse kaipaisi kriisin keskellä muilta erityistä huomiota?

Vaikka kaipaisinkin niin jos sitä ei saa, niin se ei oikeuta kiukuttelemaan muille ja käyttäytymään huonosti heitä kohtaan.

Eli sinä kykenet joka hetki käyttäytymään täydellisen hillitysti, olit minkälaisten kriisien keskellä tahansa? Se on hienoa, mutta hyvin poikkeuksellista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.

Arvatkaapa miten kävi?

Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?

Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.

Että siitä lähetään..

Etkö itse kaipaisi kriisin keskellä muilta erityistä huomiota?

Vaikka kaipaisinkin niin jos sitä ei saa, niin se ei oikeuta kiukuttelemaan muille ja käyttäytymään huonosti heitä kohtaan.

Eli sinä kykenet joka hetki käyttäytymään täydellisen hillitysti, olit minkälaisten kriisien keskellä tahansa? Se on hienoa, mutta hyvin poikkeuksellista.

Minut on kasvatettu hyvin.

Samaa ei voikaan sanoa monista ihmisistä. Kuvitellaan, että voidaan käyttäytyä kuin siat pellossa koska mun tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Tsunamia ja lapsen itsemurhaa ei voi verrata, ensinmainittuun ei voi katsoa itse olleensa syyllinen. Jälkimmäiseen voi, oli se totta tai ei.

Se oli esimerkki aarimmaisesta menetyksesta (osahan menetti koko perheensa, eika ainoastaan yhta lasta), ja uskoakseni nyanssieroista huolimatta surun kasittelyssa on samoja piirteita erilaisten tragedioiden jalkeen.

Jos syyllistya haluaa niin varmasti voi miettia tsunaminkin jalkeen etta olisi taytynyt pitaa kadesta kovempaa kiinni, miettia pitiko matkalle lahtea, enta jos olisikin sina paivana lahtenyt sille ja sille retkelle tai mennyt lomalle muualle. Samalla tavalla jos aikuista jo vuosia omillaan ollutta lasta nakee harvakseltaan, niin on jotenkin keinotekoista vaittaa olevansa yksin syyllinen edes itsemurhaan. Vaikka se varmasti jossain vaiheessa silta tuntuukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.

Hän on ollut jo äitinä yksin, ennen äitiyttään. Oma lapsuus tuon taustalla on. Tunnistan omia reaktioitani, jos lapseni tap.paisi itsensä. Silti en todellakaan haluaisi olla tuollainen ja märehtiä siinä. Saati mennä lehteen katkeruuksineni muiden selviämistä haukkumaan ja selittämään miten pahoja muut ovat kun minä vääristyneesti näkisin heidän pitävän minua paiseruttona.

Jollet ole kokenut mitään tuollaista, niin et voi tietää millä tavoin tuollainen sinuun vaikuttaisi. Sivusta on helppo huudella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.

Arvatkaapa miten kävi?

Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?

Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.

Että siitä lähetään..

Etkö itse kaipaisi kriisin keskellä muilta erityistä huomiota?

Vaikka kaipaisinkin niin jos sitä ei saa, niin se ei oikeuta kiukuttelemaan muille ja käyttäytymään huonosti heitä kohtaan.

Eli sinä kykenet joka hetki käyttäytymään täydellisen hillitysti, olit minkälaisten kriisien keskellä tahansa? Se on hienoa, mutta hyvin poikkeuksellista.

Minut on kasvatettu hyvin.

Samaa ei voikaan sanoa monista ihmisistä. Kuvitellaan, että voidaan käyttäytyä kuin siat pellossa koska mun tunteet.

Hyvä kasvatus ei tee ihmisestä immuunia kaikelle mahdolliselle. Et selvästikään ole kokenut mitään tuohon verrattavaa, jos uskot, että olisit tuollaisessa tilanteessa yksin jäädessäsi täysin sinut asian kanssa. Jos pystyisit samaistumaan tilanteeseen, niin et vaatisi täydellistä itsehillintää henkisesti lopussa olevalta ihmiseltä.