Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni mies kertoi pettäneensä ystävääni ensimmäisen kerran jo vuosia  sitten, ja jatkaneensa sitä vaihtuvien kumppaneiden kanssa vuosia. Pari oli ollut yhdessä nuoresta asti, ja tämä kaikki tuli selville kun miehellä omatunto alkoi kolkuttamaan liikaa. Ystäväni oli luonnollisesti aivan rikki 20v parisuhteen jälkeen, jonka hän vielä itse joutui lopettamaan, kun mies olisi halunnut jatkaa petturuudesta huolimatta. Puoli vuotta erosta ystävä kysyi minulta mikä hänessä on vikana kun vieläkin välillä joutuu itkemään pahan olon aallon hyökyessä päälle. Ja miksi hän ei vain millään pääse yli. Sanoin että eihän tuollaisesta voi kukaan terve ihminen päästä puolessa vuodessa yli! Että hänen koko aikuiselämänsä on ollut tämän yhden ihmisen rinalla, eli koko aikuiselämä! Se on niin että step by step, välillä iloa välillä surua, ja täytyy muistaa että iloinen saa olla kun sitä spontaanisti on, ja surra saa silloin kun se hyökyy päälle. Kunhan ei blokkaa kumpaakaan tunnetta, ei iloa eikä surua, eikä suostu tuntemaan pahaa mieltä ilon hetkistä, ettei muka saisi olla onnellinen. Surkaa ja iloitkaa kuin lapset!

Minulta on moni ystävä jäänyt kun eivät kestäneet elämäntilannettani (ei kuolema kuitenkaan). Se on paha paikka kun se osuu ensi kertaa ihmiseen, ja häneltä katoaa surun keskellä rämpimisen lisäksi myös ne luotettavat ja läheiset ihmissuhteet. Se on tuplaonnettomuus. Minä olen itse hyvä tukija, enkä jätä koskaan ystäviä yksin suruunsa, vaan ihan luonnostaan osaan toimia surevien kanssa.

Ainoa huono puoli tässä on se, että minun puoleeni kääntyy helposti surevat ex-ystävätkin, kun tietävät millainen olen. Tämä on asettanut haasteita omien rajojeni vetämiseen, sillä juuri nämä ystävät ovat niitä jotka käänsivät minulle selän silloin kun heitä olisin eniten tarvinut. Nyt on ollut ihan pakko sanoa näille minuun tukeutumista haluaville, että sori, nyt en ehdi, minulla on muuta. Vaikeaa sen sanominen on ollut, mutta toisaalta en itse halua viettää elämääni likasankona, sellaisena että kelpaan huoliin ja apuun, mutta kun olo kohenee, niin ne on ne muut kaverit joiden kanssa sitten taas aletaan pyörimään, ja minua ei enää muisteta. Vietänkin siis aikani ja jaan tukeni enää harvoille ja valituille, joille kelpaan elämässä niin iloon kuin suruunkin, rinnalla kulkemaan.

Tällaisia juuri ihmissuhteiden pitäisi olla, että samojen ihmisten kanssa on mahdollista jakaa sekä ilot että surut, elämän koko kirjo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Höpö höpö. Kaava on osattu tehdä, kun on seurattu surevan ihmisten käytöstä. Se on eräänlainen keskiarvo, ymmärrätkö? Toisten mieli sattuu joissakin tilanteissa toimimaan keskiarvoon nähden epänormaalilla tavalla.

Kenen etu on, että ihmisten yksilölliset kokemukset surusta yritetään väkisin änkeä johonkin tiettyyn muottiin ja kritisoidaan ihmisiä siitä, että he surevat "väärin"? Ei ole mahdollista surra väärin, vaan ainoastaan omalla tavallaan.

Mielestä tässä kritisoi ennen kaikkea kirjailija, joka on sitä mieltä, että ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen kuin hänellä olisi paiserutto. Minun mielestäni hänen tapansa käsitellä surua on karmaiseva, enkä mitenkään voisi yrittää tukea ihmistä, joka yli kaksi vuotta kuoleman jälkeen sanoo, että hänen velvollisuutensa on kärsiä. Ei sellaista ihmistä voi auttaa, vaan hän on kuin Muumien Mörkö, joka levittää jäätä ympärilleen.

Lääkärit taas arvioivat asioita hyvin objektiivisesti. Diagnoosin taustalla ei ole kiusanhalu estää potilasta saamasta kunnon vakuutuksia, vaan yrittää välttää tämän ajautuminen artikkelissa esitettyyn tilaan.

Masentuneen ihmisen on kovin vaikea ymmärtää asioita näin, hän kun näkee asiat melko vinoutuneesta vinkkelistä.

Mutta jos sairaaksi leimaaminen on se asia mikä estää ihmistä hakemasta itselleen apua, niin eikö sitä tulisi tarjota myös enemmän matalalla kynnyksellä ilman mitään diagnooseja?

Mietipä hetki. Pitäisikö aidsia hoitaa ilman diagnoosia, koska on vaivaannuttavaa mennä lääkäriin, jos epäilee sitä?

Mitä syitä sinulla on rinnastaa toisiinsa AIDS ja läheisen menetyksestä johtuva suru?

Yritän selittää sinulle, mihin diagnooseja tarvitaan. Ihmisen keho toimii tietyllä tavalla, ja jos se alkaa toimia väärin, pyritään ymmärtämään miksi ja tekemään diagnoosi, jonka pohjalta epänormaalia tilaa voidaan hoitaa.

Ihmisen mieli toimii tietyllä tavalla, ja jos se alkaa toimia väärin, pyritään ymmärtämään miksi ja tekemään diagnoosi, jonka pohjalta epänormaalia tilaa voidaan hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Höpö höpö. Kaava on osattu tehdä, kun on seurattu surevan ihmisten käytöstä. Se on eräänlainen keskiarvo, ymmärrätkö? Toisten mieli sattuu joissakin tilanteissa toimimaan keskiarvoon nähden epänormaalilla tavalla.

Kenen etu on, että ihmisten yksilölliset kokemukset surusta yritetään väkisin änkeä johonkin tiettyyn muottiin ja kritisoidaan ihmisiä siitä, että he surevat "väärin"? Ei ole mahdollista surra väärin, vaan ainoastaan omalla tavallaan.

Mielestä tässä kritisoi ennen kaikkea kirjailija, joka on sitä mieltä, että ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen kuin hänellä olisi paiserutto. Minun mielestäni hänen tapansa käsitellä surua on karmaiseva, enkä mitenkään voisi yrittää tukea ihmistä, joka yli kaksi vuotta kuoleman jälkeen sanoo, että hänen velvollisuutensa on kärsiä. Ei sellaista ihmistä voi auttaa, vaan hän on kuin Muumien Mörkö, joka levittää jäätä ympärilleen.

Lääkärit taas arvioivat asioita hyvin objektiivisesti. Diagnoosin taustalla ei ole kiusanhalu estää potilasta saamasta kunnon vakuutuksia, vaan yrittää välttää tämän ajautuminen artikkelissa esitettyyn tilaan.

Masentuneen ihmisen on kovin vaikea ymmärtää asioita näin, hän kun näkee asiat melko vinoutuneesta vinkkelistä.

Mutta jos sairaaksi leimaaminen on se asia mikä estää ihmistä hakemasta itselleen apua, niin eikö sitä tulisi tarjota myös enemmän matalalla kynnyksellä ilman mitään diagnooseja?

Mietipä hetki. Pitäisikö aidsia hoitaa ilman diagnoosia, koska on vaivaannuttavaa mennä lääkäriin, jos epäilee sitä?

Mitä syitä sinulla on rinnastaa toisiinsa AIDS ja läheisen menetyksestä johtuva suru?

Yritän selittää sinulle, mihin diagnooseja tarvitaan. Ihmisen keho toimii tietyllä tavalla, ja jos se alkaa toimia väärin, pyritään ymmärtämään miksi ja tekemään diagnoosi, jonka pohjalta epänormaalia tilaa voidaan hoitaa.

Ihmisen mieli toimii tietyllä tavalla, ja jos se alkaa toimia väärin, pyritään ymmärtämään miksi ja tekemään diagnoosi, jonka pohjalta epänormaalia tilaa voidaan hoitaa.

Tuo on hyvin suppea käsitys surusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Höpö höpö. Kaava on osattu tehdä, kun on seurattu surevan ihmisten käytöstä. Se on eräänlainen keskiarvo, ymmärrätkö? Toisten mieli sattuu joissakin tilanteissa toimimaan keskiarvoon nähden epänormaalilla tavalla.

Kenen etu on, että ihmisten yksilölliset kokemukset surusta yritetään väkisin änkeä johonkin tiettyyn muottiin ja kritisoidaan ihmisiä siitä, että he surevat "väärin"? Ei ole mahdollista surra väärin, vaan ainoastaan omalla tavallaan.

Mielestä tässä kritisoi ennen kaikkea kirjailija, joka on sitä mieltä, että ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen kuin hänellä olisi paiserutto. Minun mielestäni hänen tapansa käsitellä surua on karmaiseva, enkä mitenkään voisi yrittää tukea ihmistä, joka yli kaksi vuotta kuoleman jälkeen sanoo, että hänen velvollisuutensa on kärsiä. Ei sellaista ihmistä voi auttaa, vaan hän on kuin Muumien Mörkö, joka levittää jäätä ympärilleen.

Lääkärit taas arvioivat asioita hyvin objektiivisesti. Diagnoosin taustalla ei ole kiusanhalu estää potilasta saamasta kunnon vakuutuksia, vaan yrittää välttää tämän ajautuminen artikkelissa esitettyyn tilaan.

Masentuneen ihmisen on kovin vaikea ymmärtää asioita näin, hän kun näkee asiat melko vinoutuneesta vinkkelistä.

Mutta jos sairaaksi leimaaminen on se asia mikä estää ihmistä hakemasta itselleen apua, niin eikö sitä tulisi tarjota myös enemmän matalalla kynnyksellä ilman mitään diagnooseja?

Mietipä hetki. Pitäisikö aidsia hoitaa ilman diagnoosia, koska on vaivaannuttavaa mennä lääkäriin, jos epäilee sitä?

Mitä syitä sinulla on rinnastaa toisiinsa AIDS ja läheisen menetyksestä johtuva suru?

Yritän selittää sinulle, mihin diagnooseja tarvitaan. Ihmisen keho toimii tietyllä tavalla, ja jos se alkaa toimia väärin, pyritään ymmärtämään miksi ja tekemään diagnoosi, jonka pohjalta epänormaalia tilaa voidaan hoitaa.

Ihmisen mieli toimii tietyllä tavalla, ja jos se alkaa toimia väärin, pyritään ymmärtämään miksi ja tekemään diagnoosi, jonka pohjalta epänormaalia tilaa voidaan hoitaa.

Tuo on hyvin suppea käsitys surusta.

En puhu erityisesti surusta, vaan otan kantaa siihen, miksi myös sureva voi saada ptds-, masennus-, tmv.-diagnoosin. Ammattilaisten on osattava havaita, milloin surun käsittely ei enää etene normaalisti, vaan muuttuu patologiseksi. Siksi minusta on täysin moraalitonta kustantajalta julkaista kirjailijan kirja tässä vaiheessa. Ihmettelen toisaalta myös, mikä on kirjailijan motiivi kirjan julkaisussa. Mitä hän haluaa sillä viestiä ja kenelle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni mies kertoi pettäneensä ystävääni ensimmäisen kerran jo vuosia  sitten, ja jatkaneensa sitä vaihtuvien kumppaneiden kanssa vuosia. Pari oli ollut yhdessä nuoresta asti, ja tämä kaikki tuli selville kun miehellä omatunto alkoi kolkuttamaan liikaa. Ystäväni oli luonnollisesti aivan rikki 20v parisuhteen jälkeen, jonka hän vielä itse joutui lopettamaan, kun mies olisi halunnut jatkaa petturuudesta huolimatta. Puoli vuotta erosta ystävä kysyi minulta mikä hänessä on vikana kun vieläkin välillä joutuu itkemään pahan olon aallon hyökyessä päälle. Ja miksi hän ei vain millään pääse yli. Sanoin että eihän tuollaisesta voi kukaan terve ihminen päästä puolessa vuodessa yli! Että hänen koko aikuiselämänsä on ollut tämän yhden ihmisen rinalla, eli koko aikuiselämä! Se on niin että step by step, välillä iloa välillä surua, ja täytyy muistaa että iloinen saa olla kun sitä spontaanisti on, ja surra saa silloin kun se hyökyy päälle. Kunhan ei blokkaa kumpaakaan tunnetta, ei iloa eikä surua, eikä suostu tuntemaan pahaa mieltä ilon hetkistä, ettei muka saisi olla onnellinen. Surkaa ja iloitkaa kuin lapset!

Minulta on moni ystävä jäänyt kun eivät kestäneet elämäntilannettani (ei kuolema kuitenkaan). Se on paha paikka kun se osuu ensi kertaa ihmiseen, ja häneltä katoaa surun keskellä rämpimisen lisäksi myös ne luotettavat ja läheiset ihmissuhteet. Se on tuplaonnettomuus. Minä olen itse hyvä tukija, enkä jätä koskaan ystäviä yksin suruunsa, vaan ihan luonnostaan osaan toimia surevien kanssa.

Ainoa huono puoli tässä on se, että minun puoleeni kääntyy helposti surevat ex-ystävätkin, kun tietävät millainen olen. Tämä on asettanut haasteita omien rajojeni vetämiseen, sillä juuri nämä ystävät ovat niitä jotka käänsivät minulle selän silloin kun heitä olisin eniten tarvinut. Nyt on ollut ihan pakko sanoa näille minuun tukeutumista haluaville, että sori, nyt en ehdi, minulla on muuta. Vaikeaa sen sanominen on ollut, mutta toisaalta en itse halua viettää elämääni likasankona, sellaisena että kelpaan huoliin ja apuun, mutta kun olo kohenee, niin ne on ne muut kaverit joiden kanssa sitten taas aletaan pyörimään, ja minua ei enää muisteta. Vietänkin siis aikani ja jaan tukeni enää harvoille ja valituille, joille kelpaan elämässä niin iloon kuin suruunkin, rinnalla kulkemaan.

Tällaisia juuri ihmissuhteiden pitäisi olla, että samojen ihmisten kanssa on mahdollista jakaa sekä ilot että surut, elämän koko kirjo.

Se vaatii kuitenkin sen, että ihmisuhde on vastavuoroinen. Jos ihminen kääriytyy vuosiksi tuskaan ja on kykenemätön ajattelemaan muita, ei kukaan ystävä voi auttaa. Lanaamasi henkilökäytti esimerkkinä ystäväönsä, joka kysyi "mikä minussa on vikana, kun...". Se kuvastaa sitä, että tämä ystävä ajatteli muitakin omassa surussaan. Jos ystävä taas vielä vuoden jälkeen haukkuisi, ilkeilisi, säälittelisi ja piehtaroisi eron aiheuttamassa tuskassaan, niin että kaikki huomio olisi aina hänessä, ei kovin moni jaksaisi tukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni mies kertoi pettäneensä ystävääni ensimmäisen kerran jo vuosia  sitten, ja jatkaneensa sitä vaihtuvien kumppaneiden kanssa vuosia. Pari oli ollut yhdessä nuoresta asti, ja tämä kaikki tuli selville kun miehellä omatunto alkoi kolkuttamaan liikaa. Ystäväni oli luonnollisesti aivan rikki 20v parisuhteen jälkeen, jonka hän vielä itse joutui lopettamaan, kun mies olisi halunnut jatkaa petturuudesta huolimatta. Puoli vuotta erosta ystävä kysyi minulta mikä hänessä on vikana kun vieläkin välillä joutuu itkemään pahan olon aallon hyökyessä päälle. Ja miksi hän ei vain millään pääse yli. Sanoin että eihän tuollaisesta voi kukaan terve ihminen päästä puolessa vuodessa yli! Että hänen koko aikuiselämänsä on ollut tämän yhden ihmisen rinalla, eli koko aikuiselämä! Se on niin että step by step, välillä iloa välillä surua, ja täytyy muistaa että iloinen saa olla kun sitä spontaanisti on, ja surra saa silloin kun se hyökyy päälle. Kunhan ei blokkaa kumpaakaan tunnetta, ei iloa eikä surua, eikä suostu tuntemaan pahaa mieltä ilon hetkistä, ettei muka saisi olla onnellinen. Surkaa ja iloitkaa kuin lapset!

Minulta on moni ystävä jäänyt kun eivät kestäneet elämäntilannettani (ei kuolema kuitenkaan). Se on paha paikka kun se osuu ensi kertaa ihmiseen, ja häneltä katoaa surun keskellä rämpimisen lisäksi myös ne luotettavat ja läheiset ihmissuhteet. Se on tuplaonnettomuus. Minä olen itse hyvä tukija, enkä jätä koskaan ystäviä yksin suruunsa, vaan ihan luonnostaan osaan toimia surevien kanssa.

Ainoa huono puoli tässä on se, että minun puoleeni kääntyy helposti surevat ex-ystävätkin, kun tietävät millainen olen. Tämä on asettanut haasteita omien rajojeni vetämiseen, sillä juuri nämä ystävät ovat niitä jotka käänsivät minulle selän silloin kun heitä olisin eniten tarvinut. Nyt on ollut ihan pakko sanoa näille minuun tukeutumista haluaville, että sori, nyt en ehdi, minulla on muuta. Vaikeaa sen sanominen on ollut, mutta toisaalta en itse halua viettää elämääni likasankona, sellaisena että kelpaan huoliin ja apuun, mutta kun olo kohenee, niin ne on ne muut kaverit joiden kanssa sitten taas aletaan pyörimään, ja minua ei enää muisteta. Vietänkin siis aikani ja jaan tukeni enää harvoille ja valituille, joille kelpaan elämässä niin iloon kuin suruunkin, rinnalla kulkemaan.

Tällaisia juuri ihmissuhteiden pitäisi olla, että samojen ihmisten kanssa on mahdollista jakaa sekä ilot että surut, elämän koko kirjo.

Se vaatii kuitenkin sen, että ihmisuhde on vastavuoroinen. Jos ihminen kääriytyy vuosiksi tuskaan ja on kykenemätön ajattelemaan muita, ei kukaan ystävä voi auttaa. Lanaamasi henkilökäytti esimerkkinä ystäväönsä, joka kysyi "mikä minussa on vikana, kun...". Se kuvastaa sitä, että tämä ystävä ajatteli muitakin omassa surussaan. Jos ystävä taas vielä vuoden jälkeen haukkuisi, ilkeilisi, säälittelisi ja piehtaroisi eron aiheuttamassa tuskassaan, niin että kaikki huomio olisi aina hänessä, ei kovin moni jaksaisi tukea.

"Mikähän minussa on vikana..." Tätä moni ihminen pohtii silloin, kun tuska ei lopukaan vaikka kaikki sanovat, että sen pitäisi helpottaa. Ei se liity mitenkään toisiin ihmisiin, vaan omiin sisäisiin prosesseihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Ongelma tuossa ei olekaan hänen surunsa, vaan järkyttävä katkeruus ja syyllistäminen.

Mikä johtuu luultavasti siitä, että tämä ihminen on jäänyt täysin yksin. Siksi surun käsittelylle ei ole jäänyt tilaa. Hän on hädissään ja pettynyt, koska on sekä surullinen että yksin.

Valitettavasti en voi ihmetellä, että hän on jäänyt surussaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Voisitko perustella näkemystäsi tarkemmin, sillä itse ajattelen juuri päinvastoin. Ennen kuolema oli paljon luonnollisempaa ja lähes joka perhe oli kokenut menetyksiä. Niitä odotettiin ja niiden katsottiin olevan osa elämää. Saatettiin ajatella, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Suru vain haudattiin ja elämää jatkettiin, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ennen vietettiin esimerkiksi suruaikaa, nykyään ei.

Nykyään on mahdollistasaada sairaslomaa. Sehän on hieman kuin suruaika. Ja vaikka ennen vietettiin suruaikaa, maatilan töitä ja askareita jatkettiin ihan normaalisti. Suruaikana pukuduttiin mustiin ja muisteltiin vainajaa. Sen jälkeen katsottiin, että suru on surtu ja kyseisestä henkilöstä ei välttämättä enää juuri puhuttu.

Sairaslomaa koko vuoden ajalle? Erittäin poikkeuksellista. Ja vaikka joku tällaisen sairasloman saisikin, niin vainajan aktiivista muistelemista pidettäisiin silti nykyään sopimattomana käytöksenä.

Mitä oikein tarkoitat? Että ennen oli normaalia olla vuosi tekemättä mitään, jos joku läheinen kuoli?

Ennen oli normaalia vainajan kuoleman jälkeen aktiivisesti käsitellä suruaan muiden kuullen. Toimintakykyisenähän tuo kirjailijakin itseään piti, kaipasi vain tilaa tuoda suruaan julki toisten seurassa.

Olen kyllä erimieltä. Ainakin omat isovanhempani, jotka menettivöt sisaruksiaab lapsena, ovar kertobeet, että ei siitä puhuttu mitään. Äiti itki välillä ja pyyhki esiliinan kulmaan kyyneleitä, mutta ei mitenkään erityisesti muisteltu tai surtu kuollutta. Isäni, joka menetti lapsena äitinsä, kertoi ettei tuohon aikaan jääty suremaan tai kukaan mitenkään erityisesti olisi lohdutellut. Kyllä uskon, että moista ajoista on menty eteenpäin ja nykyisin ymmärretään surua enemmän ja sallitaan sen näyttäminen.

Yleinen mantrahan on, että ihminen ei voi surra väärin. Totta onkin, että surun alkuvaiheessa kaikki reaktiot ovat luonnollisia. Ihminen voi kuitenkin surra "väärin" siinä mielessä, että suru voi muuttua sairaudeksi, jos se pitkittyy tai aiheuttaa kohtuuttomia reaktiota pitkän ajan jälkeenkin. On todella hienoa, että nykyisin voi saada ammattilaisen apua ja tukea suruun, jos omat voimavarat ja taidot eivät riitä surussa eteenpäin menemiseen. On se ainakin paljon parempaa kuin isäni "ei se miltään tuntunut, kyllähän nyt ihmisiä kuolee" kommentointi, kun menettää 9-vuotiaana äitinsä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä kyseessä on tässä tapauksessa enemmän syyllisyys kuin suru. Jotkut ovat oikeasti huonoja vanhempia ja aiheuttavat lapsilleen traumoja. Joko tiedostamatta tai ihan tiedostaenkin.

Kun toinen on poissa lopullisesti, se kaikki vyöryy mieleen. Eikä enää ole tilaisuutta pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilannetta. Ihminen voi yrittää hukuttaa itsesyytökset aktiviteetteihin ja valehdella itselleen. Mutta esim. öisin ne torjutut muistot tunkevat ajatuksiin. Kyllä normaaliälyllä varustettu ihminen tietää, milloin on toiminut väärin. Sitä totuutta voi paeta jonkin aikaa, mutta ei loputtomiin.

Ehkä hän tuntee, että ainoa tapa pyytää anteeksi tyttäreltä, on omistaa hänen suremiselleen loppuelämänsä. Poikaa kohtaan kyllä tosi väärin. Eikä varmaan muutenkaan mitenkään suositeltava tapa toimia.

Toisaalta myös syvästi masentunut ihminen syyllistää itseään oikeastaan kaikesta, vaikkei olisi syytäkään. Ei tuollaisessa tilanteessa ole syyllisiä, on vain uhreja. Ei äidinkään pitäisi syyllistää itseään, ei kukaan voita sillä mitään eikä se muuta asioita paremmaksi. Hänen pitäisi pyrkiä olemaan itselleen armollinen, armo käyköön oikeuden edelle, eikä mikään oikeusistuin tällaiseen kantaa ottaisikaan. Minun mielestäni kirjailijan puheet kertovat syvästi masentuneen ihmisen ajatusmaailma sitä ja tunnen syvää myötätuntoa häntä kohtaan, mutta samalla kylmää kauhua hänen julmuutensa edessä. Vain rakkaus ja armo voi sovittaa, julmuutta vastaan valjastettu julmuus ei milloinkaan, se vain tekee maailmasta kylmemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni mies kertoi pettäneensä ystävääni ensimmäisen kerran jo vuosia  sitten, ja jatkaneensa sitä vaihtuvien kumppaneiden kanssa vuosia. Pari oli ollut yhdessä nuoresta asti, ja tämä kaikki tuli selville kun miehellä omatunto alkoi kolkuttamaan liikaa. Ystäväni oli luonnollisesti aivan rikki 20v parisuhteen jälkeen, jonka hän vielä itse joutui lopettamaan, kun mies olisi halunnut jatkaa petturuudesta huolimatta. Puoli vuotta erosta ystävä kysyi minulta mikä hänessä on vikana kun vieläkin välillä joutuu itkemään pahan olon aallon hyökyessä päälle. Ja miksi hän ei vain millään pääse yli. Sanoin että eihän tuollaisesta voi kukaan terve ihminen päästä puolessa vuodessa yli! Että hänen koko aikuiselämänsä on ollut tämän yhden ihmisen rinalla, eli koko aikuiselämä! Se on niin että step by step, välillä iloa välillä surua, ja täytyy muistaa että iloinen saa olla kun sitä spontaanisti on, ja surra saa silloin kun se hyökyy päälle. Kunhan ei blokkaa kumpaakaan tunnetta, ei iloa eikä surua, eikä suostu tuntemaan pahaa mieltä ilon hetkistä, ettei muka saisi olla onnellinen. Surkaa ja iloitkaa kuin lapset!

Minulta on moni ystävä jäänyt kun eivät kestäneet elämäntilannettani (ei kuolema kuitenkaan). Se on paha paikka kun se osuu ensi kertaa ihmiseen, ja häneltä katoaa surun keskellä rämpimisen lisäksi myös ne luotettavat ja läheiset ihmissuhteet. Se on tuplaonnettomuus. Minä olen itse hyvä tukija, enkä jätä koskaan ystäviä yksin suruunsa, vaan ihan luonnostaan osaan toimia surevien kanssa.

Ainoa huono puoli tässä on se, että minun puoleeni kääntyy helposti surevat ex-ystävätkin, kun tietävät millainen olen. Tämä on asettanut haasteita omien rajojeni vetämiseen, sillä juuri nämä ystävät ovat niitä jotka käänsivät minulle selän silloin kun heitä olisin eniten tarvinut. Nyt on ollut ihan pakko sanoa näille minuun tukeutumista haluaville, että sori, nyt en ehdi, minulla on muuta. Vaikeaa sen sanominen on ollut, mutta toisaalta en itse halua viettää elämääni likasankona, sellaisena että kelpaan huoliin ja apuun, mutta kun olo kohenee, niin ne on ne muut kaverit joiden kanssa sitten taas aletaan pyörimään, ja minua ei enää muisteta. Vietänkin siis aikani ja jaan tukeni enää harvoille ja valituille, joille kelpaan elämässä niin iloon kuin suruunkin, rinnalla kulkemaan.

Tällaisia juuri ihmissuhteiden pitäisi olla, että samojen ihmisten kanssa on mahdollista jakaa sekä ilot että surut, elämän koko kirjo.

Se vaatii kuitenkin sen, että ihmisuhde on vastavuoroinen. Jos ihminen kääriytyy vuosiksi tuskaan ja on kykenemätön ajattelemaan muita, ei kukaan ystävä voi auttaa. Lanaamasi henkilökäytti esimerkkinä ystäväönsä, joka kysyi "mikä minussa on vikana, kun...". Se kuvastaa sitä, että tämä ystävä ajatteli muitakin omassa surussaan. Jos ystävä taas vielä vuoden jälkeen haukkuisi, ilkeilisi, säälittelisi ja piehtaroisi eron aiheuttamassa tuskassaan, niin että kaikki huomio olisi aina hänessä, ei kovin moni jaksaisi tukea.

"Mikähän minussa on vikana..." Tätä moni ihminen pohtii silloin, kun tuska ei lopukaan vaikka kaikki sanovat, että sen pitäisi helpottaa. Ei se liity mitenkään toisiin ihmisiin, vaan omiin sisäisiin prosesseihin.

Siinä mielessä liittyy, että kun ihminen pohtii tällaisia, hän samalla työstää ja prosessoi tuskaansa. Sellaista ihmistä on helpompi tukea ja kuunnella ja olla hänelle läsnä. Se tuo vastavuoroisuuden tunteen, että kun olen tässä ja kuuntelen, niin se toinen prosessoi ajatuksiaan, että minun läsnäolostani voi olla vähän hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä kyseessä on tässä tapauksessa enemmän syyllisyys kuin suru. Jotkut ovat oikeasti huonoja vanhempia ja aiheuttavat lapsilleen traumoja. Joko tiedostamatta tai ihan tiedostaenkin.

Kun toinen on poissa lopullisesti, se kaikki vyöryy mieleen. Eikä enää ole tilaisuutta pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilannetta. Ihminen voi yrittää hukuttaa itsesyytökset aktiviteetteihin ja valehdella itselleen. Mutta esim. öisin ne torjutut muistot tunkevat ajatuksiin. Kyllä normaaliälyllä varustettu ihminen tietää, milloin on toiminut väärin. Sitä totuutta voi paeta jonkin aikaa, mutta ei loputtomiin.

Ehkä hän tuntee, että ainoa tapa pyytää anteeksi tyttäreltä, on omistaa hänen suremiselleen loppuelämänsä. Poikaa kohtaan kyllä tosi väärin. Eikä varmaan muutenkaan mitenkään suositeltava tapa toimia.

Menaiset lehden artikkelissa hän sanoo:

"Minulla on myös vastuu ainoasta elävästä lapsestani. Hän on aikuinen, mutta pitkälti minun apuni ja jaksamiseni varassa.

Jostakin on ollut pakko luopua, ja se on sosiaalisuus. Suru on aika pätevä tekosyy jättää väliin kaikki se, mikä ei aidosti huvita tai tunnu tarpeeksi tärkeältä."

Että ei hän sitä toista lastaankaan unohtanut ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni mies kertoi pettäneensä ystävääni ensimmäisen kerran jo vuosia  sitten, ja jatkaneensa sitä vaihtuvien kumppaneiden kanssa vuosia. Pari oli ollut yhdessä nuoresta asti, ja tämä kaikki tuli selville kun miehellä omatunto alkoi kolkuttamaan liikaa. Ystäväni oli luonnollisesti aivan rikki 20v parisuhteen jälkeen, jonka hän vielä itse joutui lopettamaan, kun mies olisi halunnut jatkaa petturuudesta huolimatta. Puoli vuotta erosta ystävä kysyi minulta mikä hänessä on vikana kun vieläkin välillä joutuu itkemään pahan olon aallon hyökyessä päälle. Ja miksi hän ei vain millään pääse yli. Sanoin että eihän tuollaisesta voi kukaan terve ihminen päästä puolessa vuodessa yli! Että hänen koko aikuiselämänsä on ollut tämän yhden ihmisen rinalla, eli koko aikuiselämä! Se on niin että step by step, välillä iloa välillä surua, ja täytyy muistaa että iloinen saa olla kun sitä spontaanisti on, ja surra saa silloin kun se hyökyy päälle. Kunhan ei blokkaa kumpaakaan tunnetta, ei iloa eikä surua, eikä suostu tuntemaan pahaa mieltä ilon hetkistä, ettei muka saisi olla onnellinen. Surkaa ja iloitkaa kuin lapset!

Minulta on moni ystävä jäänyt kun eivät kestäneet elämäntilannettani (ei kuolema kuitenkaan). Se on paha paikka kun se osuu ensi kertaa ihmiseen, ja häneltä katoaa surun keskellä rämpimisen lisäksi myös ne luotettavat ja läheiset ihmissuhteet. Se on tuplaonnettomuus. Minä olen itse hyvä tukija, enkä jätä koskaan ystäviä yksin suruunsa, vaan ihan luonnostaan osaan toimia surevien kanssa.

Ainoa huono puoli tässä on se, että minun puoleeni kääntyy helposti surevat ex-ystävätkin, kun tietävät millainen olen. Tämä on asettanut haasteita omien rajojeni vetämiseen, sillä juuri nämä ystävät ovat niitä jotka käänsivät minulle selän silloin kun heitä olisin eniten tarvinut. Nyt on ollut ihan pakko sanoa näille minuun tukeutumista haluaville, että sori, nyt en ehdi, minulla on muuta. Vaikeaa sen sanominen on ollut, mutta toisaalta en itse halua viettää elämääni likasankona, sellaisena että kelpaan huoliin ja apuun, mutta kun olo kohenee, niin ne on ne muut kaverit joiden kanssa sitten taas aletaan pyörimään, ja minua ei enää muisteta. Vietänkin siis aikani ja jaan tukeni enää harvoille ja valituille, joille kelpaan elämässä niin iloon kuin suruunkin, rinnalla kulkemaan.

Tällaisia juuri ihmissuhteiden pitäisi olla, että samojen ihmisten kanssa on mahdollista jakaa sekä ilot että surut, elämän koko kirjo.

Se vaatii kuitenkin sen, että ihmisuhde on vastavuoroinen. Jos ihminen kääriytyy vuosiksi tuskaan ja on kykenemätön ajattelemaan muita, ei kukaan ystävä voi auttaa. Lanaamasi henkilökäytti esimerkkinä ystäväönsä, joka kysyi "mikä minussa on vikana, kun...". Se kuvastaa sitä, että tämä ystävä ajatteli muitakin omassa surussaan. Jos ystävä taas vielä vuoden jälkeen haukkuisi, ilkeilisi, säälittelisi ja piehtaroisi eron aiheuttamassa tuskassaan, niin että kaikki huomio olisi aina hänessä, ei kovin moni jaksaisi tukea.

"Mikähän minussa on vikana..." Tätä moni ihminen pohtii silloin, kun tuska ei lopukaan vaikka kaikki sanovat, että sen pitäisi helpottaa. Ei se liity mitenkään toisiin ihmisiin, vaan omiin sisäisiin prosesseihin.

Siinä mielessä liittyy, että kun ihminen pohtii tällaisia, hän samalla työstää ja prosessoi tuskaansa. Sellaista ihmistä on helpompi tukea ja kuunnella ja olla hänelle läsnä. Se tuo vastavuoroisuuden tunteen, että kun olen tässä ja kuuntelen, niin se toinen prosessoi ajatuksiaan, että minun läsnäolostani voi olla vähän hyötyä.

No eipä minulle sanottu tuollaisissa tilanteissa muuta kuin että turha murehtia menneitä. Ei hirveästi lohduttanut.