Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....

Todellakin kammottava, nainen kulki kuin kuoleman enkeli ympäriinsä, hyvin itsekkäästi keskittyen vain HÄNEN suruunsa. Entäpä veli?? Hänet unohdettiin ekan lauseen jälkeen. Tämän naisen ystävänä juoksisin pitkälle, hän haluaa niin selvästi piehtaroida surussaan loppuelämänsä, vaikka tytär tuskin sitä haluaisi. Itsemurhan tehneen omaisen osa on hirveä, muttei tuollainen vajoaminen mitenkään normaalia suremista ole.

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Ymmärrän hyvin äidin surun, mutta jäin miettimään hänen poikaansa. Jutusta kävi ilmi, että hänellä oli kuolleen tytön lisäksi myös poika. Miten poika kokee asian? Hän menetti siskonsa ja samalla myös äitinsä. Eikö poika ole yhtä tärkeä? Voisiko surua helpottaa miettimällä, että onneksi on vielä poika ja yrittää tehdä heidän välisestään suhteestaan parhaan mahdollisen. Olla paras äiti pojalle, jos tytön kanssa omasta mielestään epäonnistui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Höpö höpö. Kaava on osattu tehdä, kun on seurattu surevan ihmisten käytöstä. Se on eräänlainen keskiarvo, ymmärrätkö? Toisten mieli sattuu joissakin tilanteissa toimimaan keskiarvoon nähden epänormaalilla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin äidin surun, mutta jäin miettimään hänen poikaansa. Jutusta kävi ilmi, että hänellä oli kuolleen tytön lisäksi myös poika. Miten poika kokee asian? Hän menetti siskonsa ja samalla myös äitinsä. Eikö poika ole yhtä tärkeä? Voisiko surua helpottaa miettimällä, että onneksi on vielä poika ja yrittää tehdä heidän välisestään suhteestaan parhaan mahdollisen. Olla paras äiti pojalle, jos tytön kanssa omasta mielestään epäonnistui.

Artikkelin näkökulma saattoi olla tarkoituksella rajattu noin. Ehkä oli pojan toive, ettei häntä nosteta millään tavalla julkisuuteen.

Aika vaativalta kuulostaa, 5 v on järkyttävän pitkä aika vaatia yksipuolisesti tukea. Siinä ajassa aika luultavasti useimmilla ystävillä on omiakin vastoinkäymisiä, voi olla avioeroa, sairautta, läheisten kuolemia.

Jolloin ei jaksakaan yksipuolisesti aina vaan tukea, aina vaan tuettavan ehdoilla, ilman että suruprosessissa tapahtuu yhtään eteenpäinmenoa, eli oletusarvo on että yksipuolinen tukiprojekti voi jatkua seuraavat 15 v eteenpäinkin.

Liikaa vastuuta ystäville, tuossa olisi pitänyt jo hakea ammattiapua. Yhtään tilannetta väheksymättä.

Kaikki on tietysti sallittua tuollaisessa surussa, mutta kyllahan han tuossa antaa ymmartaa etta ne jotka pikkuhiljaa selviytyvat selvemmille vesille ovat vaarassa ja itsepetoksen vallassa. Toisaalta han olisi kai toivonut tukea, mutta samaan hengenvetoon sanoo, ettei sita haluakaan. Ja tosiaan eiko henkiinjaaneella pojalla ole mitaan merkitysta? Tuosta tai jostain muusta aiheesta tehdyissa jutuissa oli rivienvalista luettavissa, ettei han ollut ilmeisesti kovin hyvissa tai laheisissa valeissa tyttareen.

Kasittaakseni itse asiassa osan (ehka suurimman osan) ihmisista aivot alkavat korjaantua menetyksen jalkeen automaattisesti, esimerkiksi tsunamitarinoista kavi ilmi, etta hyvin monet alkavat ainakin jossain maarin katsoa eteenpain yllattavankin pian traagisten tapahtumien jalkeen, vaikka niista joku jalki jaakin. Ihminen on kuitenkin luonnostaan henkiinjaantiin taipuvainen olento. Ne, jotka jamahtavat suruun eivat ole millaan muotoa enemman oikeassa kuin ne, jotka kokevat jollain tasolla paasseensa asiasta yli. Jos ei halua hakea apua niin se on tietysti oma asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Höpö höpö. Kaava on osattu tehdä, kun on seurattu surevan ihmisten käytöstä. Se on eräänlainen keskiarvo, ymmärrätkö? Toisten mieli sattuu joissakin tilanteissa toimimaan keskiarvoon nähden epänormaalilla tavalla.

Kenen etu on, että ihmisten yksilölliset kokemukset surusta yritetään väkisin änkeä johonkin tiettyyn muottiin ja kritisoidaan ihmisiä siitä, että he surevat "väärin"? Ei ole mahdollista surra väärin, vaan ainoastaan omalla tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.

Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.

Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.

No tässähän se nähdään. Jopa ventovieraan lehtiartikkelissa ilmaisema suru saa vastaansa "Turpa kiinni!" huutelua...

Niin no, puhukoot, mutta ei hänellä ole oikeutta haukkua surustaan paremmin yli päässeitä.

No luetun ymmärtämisen kanssa sinua voi auttaa vain pedagogi.

Kyllä hän arvosteli sitä, että jonkun suru muuttaa muotoaan, selkeästi suhtautui halveksien.

Ei. Hän kertoi vain omista tuntemuksistaan ja siitä, millaista roolia hänelle ovat muut halunneet. Ei hän arvostellut selviytyjiä vaan painetta selviytyä. Ja jos sinä olet päässyt surussa eteenpäin, se on hyvä. Hän ei ole, eikä näe edes muuta. Siksi puhuu niin kuin puhuu.

Erittäin hyvin kiteytetty.

Kirjailijan tytär teki itsemurhan kesällä 2016, eli tapahtumasta on vasta 2,5 vuotta aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Höpö höpö. Kaava on osattu tehdä, kun on seurattu surevan ihmisten käytöstä. Se on eräänlainen keskiarvo, ymmärrätkö? Toisten mieli sattuu joissakin tilanteissa toimimaan keskiarvoon nähden epänormaalilla tavalla.

Kenen etu on, että ihmisten yksilölliset kokemukset surusta yritetään väkisin änkeä johonkin tiettyyn muottiin ja kritisoidaan ihmisiä siitä, että he surevat "väärin"? Ei ole mahdollista surra väärin, vaan ainoastaan omalla tavallaan.

Mielestä tässä kritisoi ennen kaikkea kirjailija, joka on sitä mieltä, että ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen kuin hänellä olisi paiserutto. Minun mielestäni hänen tapansa käsitellä surua on karmaiseva, enkä mitenkään voisi yrittää tukea ihmistä, joka yli kaksi vuotta kuoleman jälkeen sanoo, että hänen velvollisuutensa on kärsiä. Ei sellaista ihmistä voi auttaa, vaan hän on kuin Muumien Mörkö, joka levittää jäätä ympärilleen.

Lääkärit taas arvioivat asioita hyvin objektiivisesti. Diagnoosin taustalla ei ole kiusanhalu estää potilasta saamasta kunnon vakuutuksia, vaan yrittää välttää tämän ajautuminen artikkelissa esitettyyn tilaan.

Masentuneen ihmisen on kovin vaikea ymmärtää asioita näin, hän kun näkee asiat melko vinoutuneesta vinkkelistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.

Arvatkaapa miten kävi?

Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?

Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.

Että siitä lähetään..

Aiemmin ihmisten oli sallittua surra menetyksiään pidempään kuin nykyisin. Nykyään kaikesta pitäisi päästä nopeasti yli.

Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.

Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.

Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Höpö höpö. Kaava on osattu tehdä, kun on seurattu surevan ihmisten käytöstä. Se on eräänlainen keskiarvo, ymmärrätkö? Toisten mieli sattuu joissakin tilanteissa toimimaan keskiarvoon nähden epänormaalilla tavalla.

Kenen etu on, että ihmisten yksilölliset kokemukset surusta yritetään väkisin änkeä johonkin tiettyyn muottiin ja kritisoidaan ihmisiä siitä, että he surevat "väärin"? Ei ole mahdollista surra väärin, vaan ainoastaan omalla tavallaan.

Mielestä tässä kritisoi ennen kaikkea kirjailija, joka on sitä mieltä, että ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen kuin hänellä olisi paiserutto. Minun mielestäni hänen tapansa käsitellä surua on karmaiseva, enkä mitenkään voisi yrittää tukea ihmistä, joka yli kaksi vuotta kuoleman jälkeen sanoo, että hänen velvollisuutensa on kärsiä. Ei sellaista ihmistä voi auttaa, vaan hän on kuin Muumien Mörkö, joka levittää jäätä ympärilleen.

Lääkärit taas arvioivat asioita hyvin objektiivisesti. Diagnoosin taustalla ei ole kiusanhalu estää potilasta saamasta kunnon vakuutuksia, vaan yrittää välttää tämän ajautuminen artikkelissa esitettyyn tilaan.

Masentuneen ihmisen on kovin vaikea ymmärtää asioita näin, hän kun näkee asiat melko vinoutuneesta vinkkelistä.

Mutta jos sairaaksi leimaaminen on se asia mikä estää ihmistä hakemasta itselleen apua, niin eikö sitä tulisi tarjota myös enemmän matalalla kynnyksellä ilman mitään diagnooseja?

Vierailija kirjoitti:

Minusta itsekeskeistä miten kirjailija puhuu, lapsensakin itsemurhan kääntää itseensä. Ei lapsi itseään äitinsä vuoksi tappanut. Varmasti lapsella oli ihan omat syyt ja todennäköisesti äitinsä vuoksi koittanut pitkään sinnitellä tässä maailmassa. Tämä maailma ei ole kuitenkaan kaikkia varten ,ei varsinkaan omia vanhempiaan varten. Ei me olla tänne synnytty vanhempiemme välineiksi.

Itsekeskeisten ihmisen suru on pahinta. Sitten kaikki muut ovat huonoja ihmisiä, kun eivät laita itsekeskeistä ykköseksi.

Voi toki olla että kirjailija on vain masentunut, mutta kun on kokonaisen muiden ihmisten syyttelykirjan onnistunut kirjoittamaan ja ratsastaa tyttärensä kuolemalla, veikkaan että vain itsekeskeinen.

Omaa menetystäänhän hän suree. Suruun kuuluu itsekeskeisyys ja omiin ajatuksiin uppoutuminen. Se on aivan normaalia. Hän kuitenkin joutuu menetyksensä kanssa elämään loppuelämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, millä tavalla olisitte toivoneet ihmisten suhtautuvan. Mikä on se tapa, jolla tuollaisessa tilassa olevaa ihmistä autetaan?

Olemalla ihan normaali oma itse. Se olisi riittänyt mainiosti.

Olen kokeillut tätä normaalina omana itsenä olemista - eli esim kerron myös hyvistä asioista mitä minulle on tapahtunut, en vastaa viesteihin heti jos olen kiireinen ja oman perheen menot menee ystävän elämän edelle.

Arvatkaapa miten kävi?

Ystävä poisti Facebookista ja antoi tulla miten törkeää on että puhun elämässäni tapahtuneista asioista, miten turhanpäiväisiä ne on, miten olen hänet hylännyt kun en ole kysynyt mitä kuuluu tarpeeksi usein SOITTAMALLA kun olen usein viestillä kysynyt. Oma perhe, työ, tunnin työmatkat ja harrastukset. Missä helkatin välissä soittelen ystävälle kokoajan?

Eli kyllä surevalla kun kääntyy masennuksen puolelle, peli on menetetty. Siksi ne ystävät kaikkoaa. Olen itsekin herkkä ihminen eikä ole oikein joutua kuuntelemaan syyttelyä siitä millainen olen ja miten toimin. Kun sanon että välitän, väitetään että tekoni ovat kyllä osoittaneet etten, että sanoilla ei ole merkitystä.

Että siitä lähetään..

Etkö itse kaipaisi kriisin keskellä muilta erityistä huomiota?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Höpö höpö. Kaava on osattu tehdä, kun on seurattu surevan ihmisten käytöstä. Se on eräänlainen keskiarvo, ymmärrätkö? Toisten mieli sattuu joissakin tilanteissa toimimaan keskiarvoon nähden epänormaalilla tavalla.

Kenen etu on, että ihmisten yksilölliset kokemukset surusta yritetään väkisin änkeä johonkin tiettyyn muottiin ja kritisoidaan ihmisiä siitä, että he surevat "väärin"? Ei ole mahdollista surra väärin, vaan ainoastaan omalla tavallaan.

Mielestä tässä kritisoi ennen kaikkea kirjailija, joka on sitä mieltä, että ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen kuin hänellä olisi paiserutto. Minun mielestäni hänen tapansa käsitellä surua on karmaiseva, enkä mitenkään voisi yrittää tukea ihmistä, joka yli kaksi vuotta kuoleman jälkeen sanoo, että hänen velvollisuutensa on kärsiä. Ei sellaista ihmistä voi auttaa, vaan hän on kuin Muumien Mörkö, joka levittää jäätä ympärilleen.

Lääkärit taas arvioivat asioita hyvin objektiivisesti. Diagnoosin taustalla ei ole kiusanhalu estää potilasta saamasta kunnon vakuutuksia, vaan yrittää välttää tämän ajautuminen artikkelissa esitettyyn tilaan.

Masentuneen ihmisen on kovin vaikea ymmärtää asioita näin, hän kun näkee asiat melko vinoutuneesta vinkkelistä.

Mutta jos sairaaksi leimaaminen on se asia mikä estää ihmistä hakemasta itselleen apua, niin eikö sitä tulisi tarjota myös enemmän matalalla kynnyksellä ilman mitään diagnooseja?

Mietipä hetki. Pitäisikö aidsia hoitaa ilman diagnoosia, koska on vaivaannuttavaa mennä lääkäriin, jos epäilee sitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.

Jollei kaava toimi, niin se on virheellinen.

Höpö höpö. Kaava on osattu tehdä, kun on seurattu surevan ihmisten käytöstä. Se on eräänlainen keskiarvo, ymmärrätkö? Toisten mieli sattuu joissakin tilanteissa toimimaan keskiarvoon nähden epänormaalilla tavalla.

Kenen etu on, että ihmisten yksilölliset kokemukset surusta yritetään väkisin änkeä johonkin tiettyyn muottiin ja kritisoidaan ihmisiä siitä, että he surevat "väärin"? Ei ole mahdollista surra väärin, vaan ainoastaan omalla tavallaan.

Mielestä tässä kritisoi ennen kaikkea kirjailija, joka on sitä mieltä, että ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen kuin hänellä olisi paiserutto. Minun mielestäni hänen tapansa käsitellä surua on karmaiseva, enkä mitenkään voisi yrittää tukea ihmistä, joka yli kaksi vuotta kuoleman jälkeen sanoo, että hänen velvollisuutensa on kärsiä. Ei sellaista ihmistä voi auttaa, vaan hän on kuin Muumien Mörkö, joka levittää jäätä ympärilleen.

Lääkärit taas arvioivat asioita hyvin objektiivisesti. Diagnoosin taustalla ei ole kiusanhalu estää potilasta saamasta kunnon vakuutuksia, vaan yrittää välttää tämän ajautuminen artikkelissa esitettyyn tilaan.

Masentuneen ihmisen on kovin vaikea ymmärtää asioita näin, hän kun näkee asiat melko vinoutuneesta vinkkelistä.

Mutta jos sairaaksi leimaaminen on se asia mikä estää ihmistä hakemasta itselleen apua, niin eikö sitä tulisi tarjota myös enemmän matalalla kynnyksellä ilman mitään diagnooseja?

Mietipä hetki. Pitäisikö aidsia hoitaa ilman diagnoosia, koska on vaivaannuttavaa mennä lääkäriin, jos epäilee sitä?

Mitä syitä sinulla on rinnastaa toisiinsa AIDS ja läheisen menetyksestä johtuva suru?

Ystäväni mies kertoi pettäneensä ystävääni ensimmäisen kerran jo vuosia  sitten, ja jatkaneensa sitä vaihtuvien kumppaneiden kanssa vuosia. Pari oli ollut yhdessä nuoresta asti, ja tämä kaikki tuli selville kun miehellä omatunto alkoi kolkuttamaan liikaa. Ystäväni oli luonnollisesti aivan rikki 20v parisuhteen jälkeen, jonka hän vielä itse joutui lopettamaan, kun mies olisi halunnut jatkaa petturuudesta huolimatta. Puoli vuotta erosta ystävä kysyi minulta mikä hänessä on vikana kun vieläkin välillä joutuu itkemään pahan olon aallon hyökyessä päälle. Ja miksi hän ei vain millään pääse yli. Sanoin että eihän tuollaisesta voi kukaan terve ihminen päästä puolessa vuodessa yli! Että hänen koko aikuiselämänsä on ollut tämän yhden ihmisen rinalla, eli koko aikuiselämä! Se on niin että step by step, välillä iloa välillä surua, ja täytyy muistaa että iloinen saa olla kun sitä spontaanisti on, ja surra saa silloin kun se hyökyy päälle. Kunhan ei blokkaa kumpaakaan tunnetta, ei iloa eikä surua, eikä suostu tuntemaan pahaa mieltä ilon hetkistä, ettei muka saisi olla onnellinen. Surkaa ja iloitkaa kuin lapset!

Minulta on moni ystävä jäänyt kun eivät kestäneet elämäntilannettani (ei kuolema kuitenkaan). Se on paha paikka kun se osuu ensi kertaa ihmiseen, ja häneltä katoaa surun keskellä rämpimisen lisäksi myös ne luotettavat ja läheiset ihmissuhteet. Se on tuplaonnettomuus. Minä olen itse hyvä tukija, enkä jätä koskaan ystäviä yksin suruunsa, vaan ihan luonnostaan osaan toimia surevien kanssa.

Ainoa huono puoli tässä on se, että minun puoleeni kääntyy helposti surevat ex-ystävätkin, kun tietävät millainen olen. Tämä on asettanut haasteita omien rajojeni vetämiseen, sillä juuri nämä ystävät ovat niitä jotka käänsivät minulle selän silloin kun heitä olisin eniten tarvinut. Nyt on ollut ihan pakko sanoa näille minuun tukeutumista haluaville, että sori, nyt en ehdi, minulla on muuta. Vaikeaa sen sanominen on ollut, mutta toisaalta en itse halua viettää elämääni likasankona, sellaisena että kelpaan huoliin ja apuun, mutta kun olo kohenee, niin ne on ne muut kaverit joiden kanssa sitten taas aletaan pyörimään, ja minua ei enää muisteta. Vietänkin siis aikani ja jaan tukeni enää harvoille ja valituille, joille kelpaan elämässä niin iloon kuin suruunkin, rinnalla kulkemaan.