Lue keskustelun säännöt.
Onko selviytyminen itsepetosta? Miksi itsemurhan tehneen omainen jätetään yksin? Kirjailija Katriina Huttusen ajatuksia HS:n artikkelissa....
29.01.2019 |
HS: Joka päivä Katriina Huttunen menee yhteen paikkaan eikä minnekään muualle – Hietaniemen hautausmaalla lepää tytär, jonka kuolemasta kirjailija syyttää itseään (tilaajille) https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005978278.html
Omaelämäkerrallisessa romaanissaan tunnettu suomentaja kutsuu selviytymistä itsepetokseksi.
"Lisäksi Surun istukka käsittelee surevan kohtaamattomuutta. Huttunen kirjoittaa entisistä ystävistä. Tarkemmin sanoen: ystävikseen luulemistaan ihmisistä, joista ei ole ollut tukea ja jotka eivät enää ole hänen elämässään.
Kirjassa esiintyy – nimettömänä – kirjailijoita, jotka tunsivat myös Huttusen tyttären, mutta:
”Edes näillä kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä ei ole ollut minulle mitään sanottavaa.”
”Ehkä sanat ja myötätunto on varattu heille itselleen. Niissä ei ole ollut jaettavaa. Eihän tämä ole heidän tragediansa. Minun tragediani ei ole koskettanut heitä tarpeeksi.”
Pelko surun tarttumisesta olisi laimea ilmaisu. Huttunen vertaa kuolemansurua paiseruttoon."
Kommentit (209)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?
No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.
Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
No tässähän se nähdään. Jopa ventovieraan lehtiartikkelissa ilmaisema suru saa vastaansa "Turpa kiinni!" huutelua...
Niin no, puhukoot, mutta ei hänellä ole oikeutta haukkua surustaan paremmin yli päässeitä.
No luetun ymmärtämisen kanssa sinua voi auttaa vain pedagogi.
Mikä oikeus hänellä oli arvostella muiden surutyötä tai -prosesseja? Ei mikään. Jos hän kokee että häntä on arvosteltu, niin ihan samanlainen on itsekin sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
No tässähän se nähdään. Jopa ventovieraan lehtiartikkelissa ilmaisema suru saa vastaansa "Turpa kiinni!" huutelua...
Niin no, puhukoot, mutta ei hänellä ole oikeutta haukkua surustaan paremmin yli päässeitä.
No luetun ymmärtämisen kanssa sinua voi auttaa vain pedagogi.
Kyllä hän arvosteli sitä, että jonkun suru muuttaa muotoaan, selkeästi suhtautui halveksien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään tällaisista pitäisi selvitä viimeistään seuraavassa jaksossa. Itsellä meni 5 vuotta saada pää veden pinnalle. Kymmenistä ystävistä oli siinä kohtaa 2 jäljellä. Kaikkia en todellakaan vaivannut ongelmillani vaan pakenivat koska tämmöinen on vissiin tarttuvaa kuten tämä kirjailijakin on todennut...
Tämä tuntuu olevan vallitseva ajattelutapa. Ihmisen odotetaan paradoksaalisesti hyvin nopeasti tuollaisen traagisen tapahtuman jälkeen palaavan johonkin ns. normaalitilaan, vaikka elämä ei tuollaisen jälkeen enää koskaan ole ennallaan.
Esimerkiksi, jos kolmen kuukauden kuluttua vielä oireilet tapahtuman takia voimakkaasti, niin saat PTSD-diagnoosin. Eikö oudompaa olisi se, jos kolmen kuukauden kuluttua olisi päässyt jo hyvin yli tuollaisesta asiasta?
Mitä vikaa tuossa diagnoosissa on? Jos toipumiseen menee viisi vuotta, niin kyllä siihen jokin diagnoosi kannattaakin saada.
Suru ei ole sairaus. Apua pitäisi saada ilman, että surevan mielenterveys kyseenalaistetaan. Diagnoosi tarkoittaa muun muassa sitä, että monet vakuutukset jäävät vuosiksi saamatta.
Eihän PTSD-diagnoosi mitenkään kyseenalaista ihmisen mielenterveyttä, siinä on nähtävissä selkeä syys-seuraussuhde ja kun se diagnosoidaan, voidaan sitä hoitaa. En ymmärrä mistä vakuutuksista puhut, en osaa kuvitella tilannetta, jossa PTSD-diagnoosi estäisi minkään vakuutuksen maksamista.
Kyllä mt-diagnoosit estävät esimerkiksi laajan henki- tai sairausvakuutuksen hakemisen. Vakuutusyhtiö ei myönnä vakuutusta lainkaan, jos olet käynyt hoidoissa tällaisten syiden takia viimeisten viiden vuoden aikana.
Tämä on kyllä vakuutusyhtiöiden ongelma eikä lääkäreiden. Ei kai lääkäri voi olla diagnosoimatta syopääkään tai sydänvika vain siksi, että potilas saisi kunnon vakuutuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
No tässähän se nähdään. Jopa ventovieraan lehtiartikkelissa ilmaisema suru saa vastaansa "Turpa kiinni!" huutelua...
Näin juuri. Hyvin surullista. Ei mikään ihme, että omaisten on vaikea päästä tuollaisesta tapahtumasta yli, jos heidän suruaan ei kukaan kykene lähipiirissä sietämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?
No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.
Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?
Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään tällaisista pitäisi selvitä viimeistään seuraavassa jaksossa. Itsellä meni 5 vuotta saada pää veden pinnalle. Kymmenistä ystävistä oli siinä kohtaa 2 jäljellä. Kaikkia en todellakaan vaivannut ongelmillani vaan pakenivat koska tämmöinen on vissiin tarttuvaa kuten tämä kirjailijakin on todennut...
Tämä tuntuu olevan vallitseva ajattelutapa. Ihmisen odotetaan paradoksaalisesti hyvin nopeasti tuollaisen traagisen tapahtuman jälkeen palaavan johonkin ns. normaalitilaan, vaikka elämä ei tuollaisen jälkeen enää koskaan ole ennallaan.
Esimerkiksi, jos kolmen kuukauden kuluttua vielä oireilet tapahtuman takia voimakkaasti, niin saat PTSD-diagnoosin. Eikö oudompaa olisi se, jos kolmen kuukauden kuluttua olisi päässyt jo hyvin yli tuollaisesta asiasta?
Mitä vikaa tuossa diagnoosissa on? Jos toipumiseen menee viisi vuotta, niin kyllä siihen jokin diagnoosi kannattaakin saada.
Suru ei ole sairaus. Apua pitäisi saada ilman, että surevan mielenterveys kyseenalaistetaan. Diagnoosi tarkoittaa muun muassa sitä, että monet vakuutukset jäävät vuosiksi saamatta.
Eihän PTSD-diagnoosi mitenkään kyseenalaista ihmisen mielenterveyttä, siinä on nähtävissä selkeä syys-seuraussuhde ja kun se diagnosoidaan, voidaan sitä hoitaa. En ymmärrä mistä vakuutuksista puhut, en osaa kuvitella tilannetta, jossa PTSD-diagnoosi estäisi minkään vakuutuksen maksamista.
Kyllä mt-diagnoosit estävät esimerkiksi laajan henki- tai sairausvakuutuksen hakemisen. Vakuutusyhtiö ei myönnä vakuutusta lainkaan, jos olet käynyt hoidoissa tällaisten syiden takia viimeisten viiden vuoden aikana.
Tämä on kyllä vakuutusyhtiöiden ongelma eikä lääkäreiden. Ei kai lääkäri voi olla diagnosoimatta syopääkään tai sydänvika vain siksi, että potilas saisi kunnon vakuutuksen.
Miksei apua voi saadaan tuollaisen tapahtuman yhteydessä rutiininomaisesti pidempään ilman diagnooseja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?
No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.
Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?
Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.
Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta jos ajattelee niiden ystävien kannalta, niin onhan se heillekin aika raskasta. Jos ystävä suree viisi vuotta ja sen jälkeen alkaa suruaika jollain toisella ystävällä, jolla myöskin menee se viisi vuotta, niin yhtäkkiä koko elämä menee tukiessa, surressa ja kannateltaessa. Uskon, että ihmiset ovat kuitenkin aika itsekeskeisiä ja omaan elämään käpertyneitä. Onhan se ihan luonnollista, kun tästä lyhyestä elämästä yritetään saada mahdollisimman paljon iloa irti.
Läheisen menettäminen on ihan kauheaa. Lapsen itsemurha vielä jollain tasolla järkyttävämpää. Silti surijan tulisi muistaa, että vaikka oma elämä pysähtyy, muu maailma ja ystävätkin lopulta jatkavat eteenpäin, eikä heitä voi siitä syyttää. Se on selviytymistä sekin. Maailmassa on miljoonia lapsensa menettäneitä äitejä, joilta voi saada vertaistukea.
Itse olen ehkä vähänkin liiaksi sellainen, että suren suruni yksin. Läheiseni teki itsemurhan, mutta en oikein osaa jakaa sitä surua ja itken iltaisin yksin peiton alla. Siksi on toisaalta kaunista, että joku haluaa tehdä surusta yhteisöllisen. Suomalainen kulttuuri ei vain oikein sovellu tähän. Ja toisaalta niissä yhteisöllisissäkin kulttuureissa elämä jatkuu ja eteenpäin mennään, kun hoidettavana on jäljelle jääneet lapset, mutta en silti yhtään usko, että suru olisi heillä sen pienempi.
Jos tuntuu, että muutaman vuoden jälkeen tuska on vielä lamaannuttava, varmasti on hyvä hakea viimeistään apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
No tässähän se nähdään. Jopa ventovieraan lehtiartikkelissa ilmaisema suru saa vastaansa "Turpa kiinni!" huutelua...
Niin no, puhukoot, mutta ei hänellä ole oikeutta haukkua surustaan paremmin yli päässeitä.
No luetun ymmärtämisen kanssa sinua voi auttaa vain pedagogi.
Kyllä hän arvosteli sitä, että jonkun suru muuttaa muotoaan, selkeästi suhtautui halveksien.
Ei. Hän kertoi vain omista tuntemuksistaan ja siitä, millaista roolia hänelle ovat muut halunneet. Ei hän arvostellut selviytyjiä vaan painetta selviytyä. Ja jos sinä olet päässyt surussa eteenpäin, se on hyvä. Hän ei ole, eikä näe edes muuta. Siksi puhuu niin kuin puhuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?
No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.
Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?
Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.
Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.
Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
No tässähän se nähdään. Jopa ventovieraan lehtiartikkelissa ilmaisema suru saa vastaansa "Turpa kiinni!" huutelua...
Niin no, puhukoot, mutta ei hänellä ole oikeutta haukkua surustaan paremmin yli päässeitä.
No luetun ymmärtämisen kanssa sinua voi auttaa vain pedagogi.
Kyllä hän arvosteli sitä, että jonkun suru muuttaa muotoaan, selkeästi suhtautui halveksien.
Ei. Hän kertoi vain omista tuntemuksistaan ja siitä, millaista roolia hänelle ovat muut halunneet. Ei hän arvostellut selviytyjiä vaan painetta selviytyä. Ja jos sinä olet päässyt surussa eteenpäin, se on hyvä. Hän ei ole, eikä näe edes muuta. Siksi puhuu niin kuin puhuu.
Puhui halveksivaan sävyyn sellaisesta surutyöstä, joka sujuu paremmin, kuin hänen omansa. Todella ikävään sävyyn. Selkeästi katkerampi, kuin moni muu ja siksi hyvin myrkylisen oloinen ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?
No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.
Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?
Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.
Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.
Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.
Toivottavasti olet erakko. Et selvästikään ymmärrä miten yhteiskunta toimii. Yhteiskunta olemme me kaikki yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
No tässähän se nähdään. Jopa ventovieraan lehtiartikkelissa ilmaisema suru saa vastaansa "Turpa kiinni!" huutelua...
Niin no, puhukoot, mutta ei hänellä ole oikeutta haukkua surustaan paremmin yli päässeitä.
No luetun ymmärtämisen kanssa sinua voi auttaa vain pedagogi.
Kyllä hän arvosteli sitä, että jonkun suru muuttaa muotoaan, selkeästi suhtautui halveksien.
Ei. Hän kertoi vain omista tuntemuksistaan ja siitä, millaista roolia hänelle ovat muut halunneet. Ei hän arvostellut selviytyjiä vaan painetta selviytyä. Ja jos sinä olet päässyt surussa eteenpäin, se on hyvä. Hän ei ole, eikä näe edes muuta. Siksi puhuu niin kuin puhuu.
Puhui halveksivaan sävyyn sellaisesta surutyöstä, joka sujuu paremmin, kuin hänen omansa. Todella ikävään sävyyn. Selkeästi katkerampi, kuin moni muu ja siksi hyvin myrkylisen oloinen ihminen.
Mitä saat irti surevan sättimisestä? Miksi koet, että sinulla on oikeus määritellä jonkun suru vääränlaiseksi? Se ei ole sinun surusi. Jokainen suree omalla tavallaan.
Suru on normaalia ja psykologian ja psykiatrian ammattilaiset tietävät, että sen käsittelyssä on tietty kaava. Joidenkin ihmisten mieli ei toimi tämän kaavan mukaan ja surusta tulee liian suuri osa heidän elämäänsä. Silloin sureva voi saada diagnoosin (ptds, masennus, jne.) ja väittäisin, että silloin läheisten on vaikea myös tukea surevan, koska hän velloo surussaan. Toista ihmistä voi tukea vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta surusta nouseminen tai paraneminen riippuu lopulta surevat itsestään. Jos päättää jäädä tuleen makaamaan, koska vaikkapa kokee sen velvollisuudekseen, on todella julmaa syyttää muita. Tällainen ihminen on katkera, eikä kukaan voi vaatia ystäviä tai muita läheisiä kuuntelemaan loputtomasti hänen katkeruuttaan. Kaikilla meillä on omatkin ristimme kannettavana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?
No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.
Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?
Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.
Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.
Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.
Toivottavasti olet erakko. Et selvästikään ymmärrä miten yhteiskunta toimii. Yhteiskunta olemme me kaikki yhdessä.
Toivottavasti itse olet, jos et osaa pitää huolta itse asioistasi, vaan odotat muiden vaivaavan elämäänsä sinun asioillasi. Sun velvollisuutesi on juurikin hakeutua vaikka itse,urhan tehneiden läheisten ryhmään ja hoitaa itsesi siellä, eikä kuvitella,,että muilla on velvollisuuksia auttaa sinua. Olet itsekäs hirveä ihminen. Rasite vain kaikille toisille, jotka eivät pääse sinusta eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli kammottava artikkeli. En ikimaailmassa haluaisi lukea hänen kirjaansa tai tuntea häntä. Vellokoon itsesyytöksissä jos haluaa, mutta mielestäni aivan turha valittaa, etteivät "ystävät" auta, jos ei itse pysty eikä haluakaan ottaa vastaan apua. Ei kukaan jaksa kaataa pohjattomaan saaviin. Huttunehan sanoi, että hänestä on normaalia se, että hän syyttää itseään ja suree jatkuvasti, ei hän edes tahdo siitä tunteesta eroon, koska kokee sen velvollisuudekseen. Karmaiseva ajatusmaailma.
Tuo on suurta tuskaa kokevan, surun sisään kadonneen ihmisen ajatusmaailma. 2,5 vuotta on lyhyt aika, jos kokee ison ja traumaattisen menetyksen.
Ehkei kannattaisi mennä sitten lehteen puhumaan asiasta, tai varsinkaan toimittajan tehdä juttua. Saahan sitä noin ajatella, mutta typerää tulla esille selittämään, miten tuollainen ajattelu on jotenkin hyvää ja hedelmällistä.
Mitä haittaa toisen surusta on sinulle? Miksei siitä saisi puhua ääneen?
No ei mulle, mutta nuoremmille antaa kuvan, että tuollainen epätoivo onkin ihan jees, eikä suinkaan asia, joka ei ole ok. Siis normaalia se on, mutta huono tilanne, ei mikään oikeutus haukkua paremmin surusta yli pääseviä.
Eihän tässä moitittu kuin sitä, että kirjailija kokee jääneensä yksin surunsa kanssa. Miksei hän saisi kokea sitä ikävänä asiana?
Päinvastoin hänhän selitti, että haluaa olla yksin surunsa kanssa. Vai miten itsekäs pitää ihmisen olla, jos haluaa jonkun muun kanssaan kärsimään? Ei hänellä ole sellaista oikeutta. Joko on yksin tai koittaa päästä surutyön läpi.
Mikä sinua vaivaa? Ihmisillä on velvollisuus tukea toisiaan silloin, kun jollain on hätä.
Ei ole velvollisuutta. Jokaisen velvollisuus on huolehtia itsestään, ei kenestäkään muusta. Nimenomaan jos puhutaan velvollisuuksista. Niin sellaista velvollisuutta ei vain ole, sori.
Toivottavasti olet erakko. Et selvästikään ymmärrä miten yhteiskunta toimii. Yhteiskunta olemme me kaikki yhdessä.
Toivottavasti itse olet, jos et osaa pitää huolta itse asioistasi, vaan odotat muiden vaivaavan elämäänsä sinun asioillasi. Sun velvollisuutesi on juurikin hakeutua vaikka itse,urhan tehneiden läheisten ryhmään ja hoitaa itsesi siellä, eikä kuvitella,,että muilla on velvollisuuksia auttaa sinua. Olet itsekäs hirveä ihminen. Rasite vain kaikille toisille, jotka eivät pääse sinusta eroon.
Sinulla on selvästi jotain isoja ongelmia itsesi kanssa. Päätän keskustelun kanssasi tähän.
Ketju on lukittu.
Saa olla ja hän onkin. Sen vain sanoin. Ainoa, mikä otti korvaani oli paremmin suristaan selvinneiden mollaus.