Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tunnistatko itsesi: persoonattomuuden tunne, päivittäinen häpeä omasta olemassaolosta ja jatkuva ahdistus? Lue tämä.
Turhake
28.01.2019 |
Olen alle 25-vuotias nainen.
Olen samaan aikaan huojentunut ja hämmentynyt.
Sain vihdoin monen monen vuoden ihmettelyn jälkeen tietää, että minulla on Epävakaa persoonallisuus(häiriö).
Monta vuotta, noin 12-vuotiaasta asti, olen pitänyt itseäni tosi outona, nolona, niin läpipaskana ja kelvottomana tähän elämäänja ihmetellyt itsekseni että mikä hitto minua oikein vaivaa. Nyt loksahti niin monta palapelin palasta oikealle paikalle.
Kuvailen tähän nyt niitä "oireita", mitä koen hyvin usein, oikeastaan päivittäin, ja minkälaiseksi koen itseni ja olemiseni. Nämä ovat olleet elämässäni mukana siis lapsuudesta asti.
Tunnen jatkuvasti, että olen jossain "välitilassa" pysähdyksissä, tyhjyydessä, kuin unessa. Välillä pelkään tätä oloa, ja ahdistun siitä. Yksin ollessa tämä korostuu erityisen voimakkaasti. Tunnen yksin ollessani, etten tiedä mitä minun pitäisi tehdä tai ruveta tekemään. Saatan vain istua ja tuijottaa tyhjyyteen tosi kauan, ja kun ahdistun siitä, alan tekemään jotain pakonomaista. Tavallisinta tällaisessa mielentilassa minulle on bulimiakäyttäytyminen, eli ensin ahmin jotta turruttaisin pahan oloni, ja oksennan sitten kaiken ulos, ikään kuin puran sitä huonoa oloa tällä lailla. Tai sitten saatan siivota pakonomaisesti/järjestellä tavaroita täydelliseen järjestykseen.
Minusta tuntuu jatkuvasti siltä, että minua ei ymmärretä ollenkaan.
Minusta tuntuu myös, etten osaa käsitellä minuun patoutuneita tunteita, ja jollain alitajunnan tasolla vältän niiden ajattelemista tällaisella käyttäytymisellä. Eli aina kun minulla on paska olo ja olen yksin, niin bulimia nousee esiin, katson itseäni tosi paljon peilistä ja vain itken ja ahdistun niin, että tulee ihan itsetuhoisia ajatuksia.
Olen ihanassa parisuhteessa ihanan miehen kanssa, olemme olleet yhdessä useamman vuoden ja asumme siis yhdessä. Minusta tuntuu että olen jatkuvasti pilaamassa jotain, kun saatan loukkaantua tosi helposti ja sitä kautta tunteeni sitten heittelevät nollasta sataan, ja poikaystävän on vaikeaa ymmärtää miksi olen niin herkkä. Tämä korostuu silloin, jos hän on lähdössä esimerkiksi jonnekin reissuun tai käymään kotipaikkakunnallaan pariksi päivää. Olen aluksi iloinen siitä että hän lähtee, mutta kun jään yksin niin ahdistun hirveästi ja minusta tuntuu kuin kaikki olisivat hylänneet minut eikä minusta välitä kukaan, mikä on tosi absurdia.
Sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita. Olen tietyllä lailla oppinut siihen, että osaan olla miellyttävä ja puhun paljon ihmisten kanssa, ja tietyllä lailla opettanut itselleni katsomalta muilta mallia, mitä he toisille puhuvat ja miten he käyttäytyvät. Minusta tuntuu, että minulta puuttuu persoona, oma identiteetti. Häpeän itseäni koko ajan, kun olen ihmisten keskuudessa, ja kun esimerkiksi keskustelen työkavereiden kanssa taukohuoneessa, tuntuu että hävettää kaikki mitä sanon, ja kaikki pitävät minua tosi outona ja ärsyttävänä.
Suurin ongelmani on jatkuva loputon häpeä itsestäni, sairaalloisen huono itsetunto, sosiaalinen paine ja jatkuva epätodellinen olo, ja että minua ei voi ymmärtää edes läheisimmät ihmiset.
Tiedän, että tämä persoonani väärään suuntaan mennyt kehitys johtuu lapsuuteni traumoista, jos niitä voi siksi kutsua.
Onko täällä ketään, joka haluaisi keskustella asiasta? Kaipaisin tosi kipeästi vertaistukea, ja haluaisin kuulla muiden kokemuksia elämästä tämän persoonallisuuden kanssa? Onko joku päässyt jopa irti tästä häiriöstä, tai saanut kehitettyä sitä paljon eteenpäin niin, että oma elämä tuntuu terveemmältä ja paremmalta?
Kommentit (48)
Kyyneleet silmissä luin aloituksesi ja tunnistin itseni. Olen sinua jokusen vuoden vanhempi. Keskivaikea masennus takana, traumaattisia kokemuksia ja vastoinkäymisiä. Välillä käynyt terapiassa asti. Olen tietoisesti koittanut opetella uusia käyttäytymismalleja, järkeistää tunteita, rauhoittaa itseäni. Koen voimakkaita hylkäämisen pelkoja etenkin parisuhteessa, en luota helposti, olen varuillani ja pienikin erimielisyys saa päässä hälytyksen päälle ja olen valmis suhteen päättymiseen. Osaan rakastaa, mutta valitettavan hyvin myös kylmettää itseni suojellakseni itseäni. Olen hyvin fyysinen ja helpotan pahaa oloa liikunnalla, mikään muu ei ole yhtä tehokas keino. Pahimmillaan tämä fyysisyys on mennyt överiksi miesten suhteen, on ollut hetkellisesti helppo täyttää sitä sisäistä tyhjiötä seksillä huomatakseen ettei se auta. Tämän takia olen lopettanut juhlimisen, etten päästä sitä hallitsematonta osaa irti. On raskasta elää tämän pään kanssa, mutta koitan ajatella niitä joitain piirteitä myös vahvuuksina. Onko epävakaisuuteen lääkitys?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritin joskus pienenä selittää äidille sitä oloa, että tuntuu jotenkin typerältä olo itsestä melkein aina, jopa unessa :(
Olen tismalleen samanlainen kuin AP kuvailee, mutta kaksi asiaa silti poikkeaa. Ole mies ja minulle todettiin aikanaan asperger. Nykyään kaikki oireet ja vaivat perustellaan aspergerilla kuten esimerkiksi masennus joka on vaivannut jo vuosia sekä väsymys ja voimien puute joka on voimakkaammillaan silloin kun olen yksin ja koen itseni yksinäiseksi.
Ap, onko joku ihminen pahoinpidellyt sinua henkisesti? Voi johtua pelkästään siitäkin.
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä miksi ihmiset haluaa niin kovasti saada itselleen jonkin diagnoosin. Eikö se riitä että tunnistaa oireilun, ahdistuksen ja muut ja oireiden mukaan lääkkeitä ja terapiaa. Nuo diagnoosit on ihan tutkitusti ihan mitä sattuu, yksi antaa yhden diagnoosin, jos ihmiset menisivät sen ekan jälkeen hakemaan toista mielipidettä, voisikin tulla ihan toinen diagnoosi. Yleensä ihmisiä ei vaan yhtään kiinnosta tai ei älytä kyseenalaistaa noita, jostain syystä ihmiset tykkää laittaa ongelmansa jonkin tietyn leiman alle.
Hyvänä päivänä kysymykset vastaa eri tavalla kuin huonona päivänä, itse olen niin epävakaa että jopa tuollainen vaikuttaa hyvin paljon. Psykiatria ei ole kaikilta osin kovin vakavasti otettava "tieteenala", aika paljon siellä on sellaista että joku asia perustuu vain lääkärien mielipiteisiin, ei vakavastiotettavaan tutkimukseen, kuten juuri nuo diagnoosiluokittelut.
Se, että saa jonkun "diagnoosin" helpottaa sekä omaa suhtautumista itseensä sekä jopa muiden suhtautumista sinuun. Tai näin ainakin luulen. Itse olen lähes koko elämäni kokenut olevani jollain tavalla vääränlainen. Olen jo vuosien ajan yrittänyt etsiä vastausta eri diagnooseista, mutta vaikka osassa oireet ovatkin hyvin lähellä, niin koskaan ei ole ollut ihan täysi napakymppi. Ja edelleen siis painin omien ongelmieni kanssa keksimättä miksi minusta tuli tällainen. Tällä hetkellä epäilen olevani myös jollain tasolla masentunut (ainakin olen hyvin onneton ja jonkinlainen flegmaattisuus vaikuttaa koko elämääni), mutta en jotenkin ole niin ääritapaus, että uskoisin ketään kiinnostavan. Diagnoosi olisi helpotus kun tietäisi mikä on vialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ja kun sä nyt olet ihastunut siihen epävakaa-diagnoosiin niin sittenhän asia on hyvin. Ei siinä mitään. Siihen että minkä diagnoosin alle tietynlaiset ajatusmallit, tunteet ja kokemisentavat kuuluvat, vaan ei oikeasti ole mitään yksiselitteistä vastausta. Jos luet traumaoireilusta ja ahdistuksesta, sieltä löytyy täysin vastaavia kuvauksia. Raja eri diagnoosien välillä on usein aika veteenpiirretty viiva, eikä niillä sikäli ole edes mitään merkitystä että mitä väliä sillä on hoidon kannalta? Ei mitään.
Mutta arvaan kyllä ettei tätä käsitä kuin hyvin pieni osa väestä ja ne ihmiset tuskin hengaa tällä palstalla.
Itseänsä korottaminen ja toisten väheksyminen toimii aina tosi kivasti.
Minulla epäiltiin epävakautta, mutta lopulta päädyttiin ADHD:en, jonka oireena voi myös olla heittelehtivät tunteet. Sain diagnoosin vasta muutama kuukausi sitten enkä vieläkään tiedä uskonko, että minulla oikeasti on ADHD. Diagnoosista on kuitenkin minulle hyötyä. Se antaa minulle jonkinlaisen tukikepin, jonka avulla voin etsiä itselleni apua. Vaikka en tiedä olenko oikeasti keskittymishäiriöinen, auttaa se minua tietyllä tavalla määrittelemään itseäni ja antaa minulle paremman kuvan siitä kuka olen. Ja koska olen hyvin ailahtelevainen ja muutan käsitystäni itsestäni helposti, auttaa tämä tietty vakaus minua hoitamaan itseäni paremmin.
Kiitos tästä viestiketjusta. Olen yli nelikymppinen, ja minulla diagnosoitiin aikoinaan persoonallisuushäiriö epävakain ja estynein piirtein. Onko täällä muita estyneitä epävakaita?
Koen että iän myötä epävakaus on vähentynyt. Suurimmat räjähtelyt tapahtuu nykyään hiljaa sisälläni, ja ehkä jotenkin osaan suhtautua niihin paremmin. Alkoholin kanssa mun pitää olla hyvin varovainen. Jos sitä käyttää liikaa, saattaa minusta joskus tulla kuin toinen ihminen, käyttäydyn just kuin epävakaa.
Hylkäämisen pelko. Mulla on aina ollut lähinnä mitätöinnin pelko. Onko muilla tätä? Että se sivuutetaan, mitätöidään ja vähätellään, mitä sanot, tai mitä nyt tavallaan siis itse olet. Vähän vaikea pukea sanoiksi.
Tyhjyyden tunne, häpeä - aivan kamalia. Lapsesta saakka ollut sellainen raskas suru ja epätoivo, kuin joku maailman läheisin olisi juuri kuollut sinulta pois, ja tuo tunne siis tavallaan koko aika päällä. Jatkuva menetyksen tunne ja ns. surutyö.
En tuntenut itseäni ollenkaan, ennen kuin aloitin psykoterapian. Psykoterapian ansiosta tunnen itseni nykyään aika hyvin, ja se auttaa hirmusti. Mutta miten tykätä itsestään, edes hiukan? Kas siinäpä kysymys. Entäpä se elämänhalu? Mistä sitä voisi minuun kaataa?
Voimia teille jokaiselle.
Alue: Aihe vapaa
UP! Kerrankin hyvä keskustelu meneillään.