Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tunnistatko itsesi: persoonattomuuden tunne, päivittäinen häpeä omasta olemassaolosta ja jatkuva ahdistus? Lue tämä.
Turhake
28.01.2019 |
Olen alle 25-vuotias nainen.
Olen samaan aikaan huojentunut ja hämmentynyt.
Sain vihdoin monen monen vuoden ihmettelyn jälkeen tietää, että minulla on Epävakaa persoonallisuus(häiriö).
Monta vuotta, noin 12-vuotiaasta asti, olen pitänyt itseäni tosi outona, nolona, niin läpipaskana ja kelvottomana tähän elämäänja ihmetellyt itsekseni että mikä hitto minua oikein vaivaa. Nyt loksahti niin monta palapelin palasta oikealle paikalle.
Kuvailen tähän nyt niitä "oireita", mitä koen hyvin usein, oikeastaan päivittäin, ja minkälaiseksi koen itseni ja olemiseni. Nämä ovat olleet elämässäni mukana siis lapsuudesta asti.
Tunnen jatkuvasti, että olen jossain "välitilassa" pysähdyksissä, tyhjyydessä, kuin unessa. Välillä pelkään tätä oloa, ja ahdistun siitä. Yksin ollessa tämä korostuu erityisen voimakkaasti. Tunnen yksin ollessani, etten tiedä mitä minun pitäisi tehdä tai ruveta tekemään. Saatan vain istua ja tuijottaa tyhjyyteen tosi kauan, ja kun ahdistun siitä, alan tekemään jotain pakonomaista. Tavallisinta tällaisessa mielentilassa minulle on bulimiakäyttäytyminen, eli ensin ahmin jotta turruttaisin pahan oloni, ja oksennan sitten kaiken ulos, ikään kuin puran sitä huonoa oloa tällä lailla. Tai sitten saatan siivota pakonomaisesti/järjestellä tavaroita täydelliseen järjestykseen.
Minusta tuntuu jatkuvasti siltä, että minua ei ymmärretä ollenkaan.
Minusta tuntuu myös, etten osaa käsitellä minuun patoutuneita tunteita, ja jollain alitajunnan tasolla vältän niiden ajattelemista tällaisella käyttäytymisellä. Eli aina kun minulla on paska olo ja olen yksin, niin bulimia nousee esiin, katson itseäni tosi paljon peilistä ja vain itken ja ahdistun niin, että tulee ihan itsetuhoisia ajatuksia.
Olen ihanassa parisuhteessa ihanan miehen kanssa, olemme olleet yhdessä useamman vuoden ja asumme siis yhdessä. Minusta tuntuu että olen jatkuvasti pilaamassa jotain, kun saatan loukkaantua tosi helposti ja sitä kautta tunteeni sitten heittelevät nollasta sataan, ja poikaystävän on vaikeaa ymmärtää miksi olen niin herkkä. Tämä korostuu silloin, jos hän on lähdössä esimerkiksi jonnekin reissuun tai käymään kotipaikkakunnallaan pariksi päivää. Olen aluksi iloinen siitä että hän lähtee, mutta kun jään yksin niin ahdistun hirveästi ja minusta tuntuu kuin kaikki olisivat hylänneet minut eikä minusta välitä kukaan, mikä on tosi absurdia.
Sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita. Olen tietyllä lailla oppinut siihen, että osaan olla miellyttävä ja puhun paljon ihmisten kanssa, ja tietyllä lailla opettanut itselleni katsomalta muilta mallia, mitä he toisille puhuvat ja miten he käyttäytyvät. Minusta tuntuu, että minulta puuttuu persoona, oma identiteetti. Häpeän itseäni koko ajan, kun olen ihmisten keskuudessa, ja kun esimerkiksi keskustelen työkavereiden kanssa taukohuoneessa, tuntuu että hävettää kaikki mitä sanon, ja kaikki pitävät minua tosi outona ja ärsyttävänä.
Suurin ongelmani on jatkuva loputon häpeä itsestäni, sairaalloisen huono itsetunto, sosiaalinen paine ja jatkuva epätodellinen olo, ja että minua ei voi ymmärtää edes läheisimmät ihmiset.
Tiedän, että tämä persoonani väärään suuntaan mennyt kehitys johtuu lapsuuteni traumoista, jos niitä voi siksi kutsua.
Onko täällä ketään, joka haluaisi keskustella asiasta? Kaipaisin tosi kipeästi vertaistukea, ja haluaisin kuulla muiden kokemuksia elämästä tämän persoonallisuuden kanssa? Onko joku päässyt jopa irti tästä häiriöstä, tai saanut kehitettyä sitä paljon eteenpäin niin, että oma elämä tuntuu terveemmältä ja paremmalta?
Kommentit (48)
Hep!
Minut määriteltiin epävakaaksi muutama vuosi sitten, vaikka selvisikin, että joissain papereissa oli mainintoja epävakaudesta jo kauan aikaa sitten.
Tunnistin niin paljon tuosta kirjoituksestasi. Helpotus siitä, että tiedät mikä sinua vaivaa. Iso ero on siinä, että olen 45. Muistan lukeneeni jostain, että epävakaus laimenee iän myötä ja saattaa jopa poistua kokonaan. No minulla ei ainakaan ole näin.
Aiemmin ajattelin, että minussa on jotain, mistä pitää päästä eroon ja yritin ajoittain tsempata jne. Jokaisesta pienestä epäonnistumisesta seurasi valtava pettymys ja itseinho. Nyt olen yrittänyt ajatella niin, että epävakaus on osa minua ja pitäisi opetella tulemaan sen kanssa toimeen jotenkin. Pitäisi oppia tunnistamaan ne tilanteet ja tunteet ja yrittää minimoida oma tuhoava toiminta.
Bulimia oli iso osa elämääni 15-25-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, epävakaus ja häpeä liittyvät kovastikin yhteen.
3
Kuulostat ihan mieheltäni, paitsi bulimiaa hänellä ei ole ollut. Varsinkin tuo tunteiden ailahtelu ja nollasta sataan kiihtyminen on tosi raskasta. Hänellä on tosin hiukan iän myötä "laimentunut", mutta vain hiukan.
Voin samaistua kokemaasi, tosin hieman erilaisella diagnoosilla, mutta yhtä lailla moni asia elämässäni loksahti paikalleen. Minä tosin reagoin toisin: koin suurta helpotusta ja sanan mukaisesti elämä aukeni minulle sen jälkeen uusin mahdollisuuksin. KUn ymmärsin rajani ja mahdollisuuteni juttelin siitä paljon ystävieni sekä lähiomaisteni kanssa. Lähdin rakentamaan elämääni sille perustalle, minkä nyt itsessäni tunnistin kuin myös perehdyin aiheeseen lukemalla, etsimällä netistä, tutustumalla muihin vastaaviin ihmisiin, olin mukana vertaistukiryhmässä. Rakensin siis identiteettini uudellaan ja vahvistuin ihmisenä. Menin eteenpäin ja jätin menneen taakseni, sillä olin utelias opettelemaan uusin askelin uutta elämääni.
Koska tiesin rajani ja mahdollisuuteni se oikeastaan antoi tarkoituksen elämälleni. Diagnoosilla on ollut vain hyviä seurauksia elämässäni, vaikka me ihmiset usein jäämme surkuttelemaan kohtaloamme ja vaivojamme. Minusta kaikki vastoinkäymiset kääntyvät aina eduksemme, jos niin tadomme, ja niillä punnitsemme myös muita ihmisiä. Tottakai minuakin ovat tyhmät ja pinnalliset, elämää kokemattomat ihmiset kohdelleet ennakkoluuloisesti, mutta se on vahvistanut minua vain entisestään. Säälin heitä ja joskus jopa käytän aseena heidän ennakkoluuloisuuttaan ja joista osa on suorastaan herkullisen humoristisia tilanteita jälkikäteen muistellen.
En pyri olemaan yltiöpositiivinen, kehuskella turhaan, vaan olen yksinkertaisesti luonteeltani analysoiva ja eteenpäin menevää sorttia. Siksi suosittelan sinullekin katsomaan mieluummin eteenpäin kuin rämpivän menneisyyden suossa, jossa et vielä tiennyt mikä sinulla on. Nyt kun tiedät osaat toimia ihan eri tavoin.
Voimia!
Ensimmäinen vierailija, kiitos kun vastasit. Mutta minusta sinä olet tosi väärässä siinä, etteikö häpeä liity tähän persoonan häiriöön. Minulle on itselle aika selvää, että juuri tämä kyseinen ongelma minulla on. Toki mielelläni luen lisää, jos haluat perustella asiaa. Tiedän tästä häiriöstä kuitenkin suhteellisen vähän vielä.
Toinen vierailija, joka koit samaistumista kanssani, kiitos sinulle. Haluan heti alkuun sanoa sinulle, että toivon sinulle aivan valtavasti tsemppiä, iloa onnea ja terveyttä elämääsi, ja että kokisit jatkuvasti enemmän itseäsi paremmaksi. Minulla on kanssa tuo mainitsemasi tunne, että jokin minussa on mistä "pitää päästä eroon", ja sitä on ollut hirveän vaikeaa määrittää että mikä se asia on. Oletko käynyt missään terapiassa, tai muuten hakenut joskus apua? Itse haluaisin käydä juttelemassa jossain. Koitan itse jatkuvasti tsempata itseäni, ns. "ryhdistäytyä". Teen asioita joista pidän, ja koitan olla rääkkimättä itseäni. Mutta jatkuvasti on sellainen "nyt alkaa uusi elämä, uusi minä", ja kun en onnistukaan tavoitteessani, olen aivan lamaantunut.
Kerro toki lisää, haluaisin kuulla enemmän. Vaikka en kenellekään toivo näitä samoja oloja, olen iloinen siitä etten olekaan tämän takia ihan yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ymmärrä miksi ihmiset haluaa niin kovasti saada itselleen jonkin diagnoosin. Eikö se riitä että tunnistaa oireilun, ahdistuksen ja muut ja oireiden mukaan lääkkeitä ja terapiaa. Nuo diagnoosit on ihan tutkitusti ihan mitä sattuu, yksi antaa yhden diagnoosin, jos ihmiset menisivät sen ekan jälkeen hakemaan toista mielipidettä, voisikin tulla ihan toinen diagnoosi. Yleensä ihmisiä ei vaan yhtään kiinnosta tai ei älytä kyseenalaistaa noita, jostain syystä ihmiset tykkää laittaa ongelmansa jonkin tietyn leiman alle.
Hyvänä päivänä kysymykset vastaa eri tavalla kuin huonona päivänä, itse olen niin epävakaa että jopa tuollainen vaikuttaa hyvin paljon. Psykiatria ei ole kaikilta osin kovin vakavasti otettava "tieteenala", aika paljon siellä on sellaista että joku asia perustuu vain lääkärien mielipiteisiin, ei vakavastiotettavaan tutkimukseen, kuten juuri nuo diagnoosiluokittelut.
Ymmärrän että tällainen käytös ja tämä häiriö ylipäätään on tosi raskasta läheisille, ja varsinkin omalle elämänkumppanille.
Sinulle joka kirjoitit, että diagnoosin myötä tunsit saaneesi mahdollisuuksia ja positiivisuutta elämään, iloitsen puolestasi. Tuo on ihanaa ja helpottavaa kuulla. Otan sinusta inspiraatiota! Olet oikeassa että on turha jäädä mylläämään vain vanhaa ollutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä siitä, että ei kannata liikaa diagnosoida eikä asettaa itseään lokerikkoon ja tuudittautua sinne.
Mutta se tieto, että ei ole yksin, että saa ymmärrystä ja muutkin kokevat tällaisia asioita, helpottaa suunnattomasti.
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä miksi ihmiset haluaa niin kovasti saada itselleen jonkin diagnoosin. Eikö se riitä että tunnistaa oireilun, ahdistuksen ja muut ja oireiden mukaan lääkkeitä ja terapiaa. Nuo diagnoosit on ihan tutkitusti ihan mitä sattuu, yksi antaa yhden diagnoosin, jos ihmiset menisivät sen ekan jälkeen hakemaan toista mielipidettä, voisikin tulla ihan toinen diagnoosi. Yleensä ihmisiä ei vaan yhtään kiinnosta tai ei älytä kyseenalaistaa noita, jostain syystä ihmiset tykkää laittaa ongelmansa jonkin tietyn leiman alle.
Hyvänä päivänä kysymykset vastaa eri tavalla kuin huonona päivänä, itse olen niin epävakaa että jopa tuollainen vaikuttaa hyvin paljon. Psykiatria ei ole kaikilta osin kovin vakavasti otettava "tieteenala", aika paljon siellä on sellaista että joku asia perustuu vain lääkärien mielipiteisiin, ei vakavastiotettavaan tutkimukseen, kuten juuri nuo diagnoosiluokittelut.
Samaa mieltä ja tätä mieltä on myös terapeuttini.
Kokemukseni mukaan diagnosointi on verrattavissa siihen että jos henkilöllä särkee päätä ja päänsärky on oireena kahdessa eri sairaudessa, lääkäri diagnosoi hänelle ne kummatkin. Vaika joskus lasi vettä olisi auttanut.
Näkökulmaa vaihtamalla jokaisesta sanasta, ominaisuudesta ja persoonallisuuden piirteestä löytää jotain vikaa, jos vain niin haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ja kun sä nyt olet ihastunut siihen epävakaa-diagnoosiin niin sittenhän asia on hyvin. Ei siinä mitään. Siihen että minkä diagnoosin alle tietynlaiset ajatusmallit, tunteet ja kokemisentavat kuuluvat, vaan ei oikeasti ole mitään yksiselitteistä vastausta. Jos luet traumaoireilusta ja ahdistuksesta, sieltä löytyy täysin vastaavia kuvauksia. Raja eri diagnoosien välillä on usein aika veteenpiirretty viiva, eikä niillä sikäli ole edes mitään merkitystä että mitä väliä sillä on hoidon kannalta? Ei mitään.
Mutta arvaan kyllä ettei tätä käsitä kuin hyvin pieni osa väestä ja ne ihmiset tuskin hengaa tällä palstalla.
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä miksi ihmiset haluaa niin kovasti saada itselleen jonkin diagnoosin. Eikö se riitä että tunnistaa oireilun, ahdistuksen ja muut ja oireiden mukaan lääkkeitä ja terapiaa. Nuo diagnoosit on ihan tutkitusti ihan mitä sattuu, yksi antaa yhden diagnoosin, jos ihmiset menisivät sen ekan jälkeen hakemaan toista mielipidettä, voisikin tulla ihan toinen diagnoosi. Yleensä ihmisiä ei vaan yhtään kiinnosta tai ei älytä kyseenalaistaa noita, jostain syystä ihmiset tykkää laittaa ongelmansa jonkin tietyn leiman alle.
Hyvänä päivänä kysymykset vastaa eri tavalla kuin huonona päivänä, itse olen niin epävakaa että jopa tuollainen vaikuttaa hyvin paljon. Psykiatria ei ole kaikilta osin kovin vakavasti otettava "tieteenala", aika paljon siellä on sellaista että joku asia perustuu vain lääkärien mielipiteisiin, ei vakavastiotettavaan tutkimukseen, kuten juuri nuo diagnoosiluokittelut.
Toki varmasti tehdään paljon ylidiagnooseja ja virhediagnooseja mutta ei kai se voi olla syynä jättää joku kokonaan diagnosoimatta. Itselläni ei ole epävakaata persoonallisuushäiriötä tai muutakaan persoonallisuushäiriötä mutta voin vain kuvitella, kuinka helpottavaa on saada vihdoin syy sille omalle oireilulle. Luin pelkästään keskustelun otsikon ja, jo siitä ajattelin, että kyseessä on varmaan teksti epävakaudesta. Kyllähän varmasti on helpompi saada asianmukaista hoitoa, kun on oikea diagnoosi. Pelkkä ahdistus ja masennus on pikkaisen eri asia kuin persoonallisuushäiriö. Tunsin erään epävakaata persoonallisuushäiörtä sairastavan ja tiedän kuinka kauheaa se asianomaiselle on ja vielä kaikille sairastavan läheisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko olevani epävakaa, mutta mulla on selkeästi paljon epävakaan piirteitä, jotka korostuvat etenkin stressaantuneena, kuun tietyssä vaiheessa ja läheisissä ihmissuhteissa. Oon mm. säätänyt ennen nykyistä miestäni aivan ihme kuvioita (pettänyt varattua toisen varatun kans, vienyt miehen kotiin baarista sanoen vain "moi", pokannut jonkun vaan katsoakseni onnistuuko se, halunnut aina sen, jota ei voi saada, you know..) rikkonut tavaroita suuttuessani, viillellyt itseäni ja toiminut muuten itseäni sabotoiden. Huumeista sentään käyttänyt vain pilveä. Tunnetilat on tosi vahvoja ja voi mennä ilman ulkoista syytä ääripäästä toiseen saman päivän aikana. Suorittaminen lähtee helposti päälle ja pois vasta kun henki tuskin pihisee, teen siis erinomaista tulosta mut julmalla riskillä.
Mieheni on onneksi ollut tasapainottava tekijä. Alussa päivän parin erossa oleminen oli mulle tosi vaikeaa ja aiheutti helposti raivoa, mutta tän liiton aikana oon oppinut ajattelemaan asiasta eri tavalla, ja ahdistus ja kiukku on laantuneet. Ymmärrän (tunteenkin tasolla) , että kyse on omasta ajasta, ei halusta olla pois mun luota. Erittäin vakaa ja itseriittoinen puoliso on ollut haaste, mutta opettanut paljon. Onneksi hän on myös jaksanut mua. Yhteentörmäyksiä tulee edelleen.
Diagnoosia ei siis ole, enkä varmaan ihan sitä saisi. Muissa ihmissuhteissa ja töissä pärjään hyvin, toki lyhyitä ystävyyksiä ja kaveruuksia mahtuu elämääni paljon (ilman draamaa kuitenkin, ovat vaan katkenneet) ja urasuunnitelmat ja opiskelu-+ työpaikat on vaihtuneet monesti. Mut nyt viimeisen vuoden aikana oon käynyt taas ihan kierroksilla, ja vasta alkanut hahmottaa asian. Lähes tuhosin koko tähän saakka rakentamani elämän uuden ihastuksen vuoksi. Juuri ja juuri sain homman kasaan ennen, kuin mitään peruuttamatonta ehti tapahtua, mut mies on kestänyt paljon viime aikoina.
En tiedä auttoiko tää, kun en oo (kai) niin severe tapaus. Mut tietoinen ajatustyö itseni hyväksymiseksi, tasapainon hakemiseen ja toisten oman tilan kunnioittamiseen on tuottanut tulosta, toki skarppina pitää näköjään olla edelleen. Nykyään en myöskään luota liikaa tunteisiini, vaan tiedän jo, että ne menee yleensä itsestään ohi, ratkaisut on tehtävä kun pää on suht selvä.
Jossaim määrin tuttuja tunteita minulle.
Diagnoosia ei ole kuin keskivaikea masennus muutama vuosi sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos teille kaikille jotka vastasitte. Jokainen pistitte ajattelemaan eri kanteilta asiaa. Meitä on niin moneksi, jokaisella meillä on omat ongelmamme ja vaikeutemme, jotka kumpuaa jostain. Eikä kukaan voi ymmärtää niitä kuin itse ymmärtää.
Tämä on minun ongelmani, siitä koitan päästä pois ihan itseskarpilla, asenteiden muutoksella ja harrastamisella. Minulla on onneksi tukiverkkoa - siitä olen kiitollinen.
Oli minulla sitten diagnoosi tai ei, se on minulle yksi ja sama, sen löytämisessä on lähinnä se hyvä asia että se antaa jonkinlaisen suunnan sille, että voi ymmärtää itseä paremmin. Minua auttaa jo hirveästi se tieto, että en kamppaile tällaisten ongelmien kanssa yksin. Vielä kun pääsisin purkamaan tätä ja muita asioitani, kuten tätä bulimiaa, äidin kuolemaa ja sen aiheuttamaa suurta surua, isän vakavaa sairastumista, ja muita juttuja mitä on painekattilassa.
Mitä te teette, kun tunnette ahdistusta tai epätodellista oloa? Onko teillä joku asia, mitä tykkäätte silloin tehdä? En tarkoita nyt mitään negatiivista, pakonomaista/impulsiivista tekemistä, vaan sellaista tervettä hyvää, mikä tuo itselle iloa?
Turhake kirjoitti:
Kiitos teille kaikille jotka vastasitte. Jokainen pistitte ajattelemaan eri kanteilta asiaa. Meitä on niin moneksi, jokaisella meillä on omat ongelmamme ja vaikeutemme, jotka kumpuaa jostain. Eikä kukaan voi ymmärtää niitä kuin itse ymmärtää.
Tämä on minun ongelmani, siitä koitan päästä pois ihan itseskarpilla, asenteiden muutoksella ja harrastamisella. Minulla on onneksi tukiverkkoa - siitä olen kiitollinen.
Oli minulla sitten diagnoosi tai ei, se on minulle yksi ja sama, sen löytämisessä on lähinnä se hyvä asia että se antaa jonkinlaisen suunnan sille, että voi ymmärtää itseä paremmin. Minua auttaa jo hirveästi se tieto, että en kamppaile tällaisten ongelmien kanssa yksin. Vielä kun pääsisin purkamaan tätä ja muita asioitani, kuten tätä bulimiaa, äidin kuolemaa ja sen aiheuttamaa suurta surua, isän vakavaa sairastumista, ja muita juttuja mitä on painekattilassa.
Mitä te teette, kun tunnette ahdistusta tai epätodellista oloa? Onko teillä joku asia, mitä tykkäätte silloin tehdä? En tarkoita nyt mitään negatiivista, pakonomaista/impulsiivista tekemistä, vaan sellaista tervettä hyvää, mikä tuo itselle iloa?
Mulle tärkeitä on juokseminen, luonnossa liikkuminen ja musiikki. Sopiva tekeminen riippuu paljon olotilasta, hermostuneempana ja ahdistuneempana pitää tehdä fyysistä ja ailahtelevampana/ tunteillessa musiikkia. Vaikein on se outo tyhjä olo, siihen en vielä oikein ole löytänyt voittajaa.
Tsemppiä sulle kovin, surun kanssa ja elämään muutenkin. 14.
Kyllä tunnistan itseni. Jo tänäänkin taas herätessäni häpesin itseäni.
Olen paljon vanhempi kuin ap. Mutta aina, koko elämäni, olen hävennyt joka aamu itseäni.
Olinpa tehnyt jotain tai en, olinpa ollut vesiselvä tai änkyräkännissä.
Vaikka olisin istunut koko päivän kiikkutuolissa tekemättä mitään, hävettää.
Joskus vaatii huimia ponnistuksia esittää muulle maailmalle itsevarmaa ja vahvaa.
Ihmisillä on sellainen mielikuva minusta.
En tiedä kuinka pohjalla olisin, ellen sattuman kautta olisi tavannut erästä henkilöä pari vuotta sitten.
Olemme ystävystyneet ja se henkilö näkee niin minun läpi, että se helpottaa hengitystä.
Toivon, että jonain päivänä voin jotenkin isosti kiittää häntä. Ilman häntä olisin menetetty tapaus.
Lainaus: "Mulle tärkeitä on juokseminen, luonnossa liikkuminen ja musiikki. Sopiva tekeminen riippuu paljon olotilasta, hermostuneempana ja ahdistuneempana pitää tehdä fyysistä ja ailahtelevampana/ tunteillessa musiikkia. Vaikein on se outo tyhjä olo, siihen en vielä oikein ole löytänyt voittajaa.
Tsemppiä sulle kovin, surun kanssa ja elämään muutenkin. "
Kiitos viestistä ja tsempistä. Musiikki on mulle kanssa tärkeää. Juoksemiseen olen myös ihan parin vuoden sisään mieltynyt. Pitäisi vaan saada ittesä lähtemään ulos useammin! :)
Kuulostaa jossain määrin minulta. Miten teillä menee työelämässä? Itse olen räpiköinyt siellä täällä lyhyissä työsuhteissa. On vaikea kestää minkäänlaisia vaatimuksia ja työhön liittyy juuri paljon häpeää, kun ei pysty täyttämään niitä odotuksia, stressaantuu naurettavan pienistä asioista äärettömästi ja miettii miten kaikki varmasti haluaisivat että lopettaisi työt. Voin pahoin kaikessa työssä mitä yritän, en tiedä mitä vielä voisin yrittää.
Lainaus: "...En tiedä kuinka pohjalla olisin, ellen sattuman kautta olisi tavannut erästä henkilöä pari vuotta sitten.
Olemme ystävystyneet ja se henkilö näkee niin minun läpi, että se helpottaa hengitystä.
Toivon, että jonain päivänä voin jotenkin isosti kiittää häntä. Ilman häntä olisin menetetty tapaus."
Voi että, kuulostaa surulliselta.. Oletko ajatellut, mistä tämä sinun häpeä voisi johtua? Olen tosi iloinen puolestasi, että olet tavannut ihmisen joka auttaa sinua jaksamaan ja joka ymmärtää sinua niin hyvin. Hän on siis kullanarvoinen. Ja varmasti hän arvostaa suuresti myös sinua, kun niin välittää sinusta.
Itse tiedostan, että omalla kohdalla pääosin juuri tuo häpeä itsestä, persoonattomuus ja tietynlainen identiteetin olemattomuus johtuu aika paljolti kotioloista. Minulla on aina ollut rakastava perhe, mutta toinen vanhemmistani oli erittäin kontrolloiva ja vaati minulta jo lapsena täydellisyyttä, luulisin että omasta kulttuuristaan ja omasta kasvatuksestaan johtuen. Harrastin pakotetusti liikaa kaikkea jossa minun piti olla tosi hyvä ellei paras, koulussa oli suoriuduttava hyvin. Sain vaikka mitä kamalia haukkuja jos epäonnistuin tai en tehnyt niin kuin haluttiin, vaikka yritin aina vain tehdä parhaani ja miellyttää vanhempiani. Minulle sanottiin usein, että olen turha, minusta ei tule ikinä mitään, en ole heidän lapsi ja heidän puolesta voin tappaa itseni. Kovaa henkistä kiusaamista koin kotona, luulen että kasvatukseni ei ollut ihan normaalia. Ja sekös kyllä pisti levyn rikki 14-vuotiaalla tytöllä.
Entä muilla?
Alue: Aihe vapaa
Ei epävakaus liity häpeään. Tai en usko että sulla on kyse mistään persoonallisuushäiriöstä. Ahdistus- ja traumaoireilua lähinnä.