Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tunnistatko itsesi: persoonattomuuden tunne, päivittäinen häpeä omasta olemassaolosta ja jatkuva ahdistus? Lue tämä.
Turhake
28.01.2019 |
Olen alle 25-vuotias nainen.
Olen samaan aikaan huojentunut ja hämmentynyt.
Sain vihdoin monen monen vuoden ihmettelyn jälkeen tietää, että minulla on Epävakaa persoonallisuus(häiriö).
Monta vuotta, noin 12-vuotiaasta asti, olen pitänyt itseäni tosi outona, nolona, niin läpipaskana ja kelvottomana tähän elämäänja ihmetellyt itsekseni että mikä hitto minua oikein vaivaa. Nyt loksahti niin monta palapelin palasta oikealle paikalle.
Kuvailen tähän nyt niitä "oireita", mitä koen hyvin usein, oikeastaan päivittäin, ja minkälaiseksi koen itseni ja olemiseni. Nämä ovat olleet elämässäni mukana siis lapsuudesta asti.
Tunnen jatkuvasti, että olen jossain "välitilassa" pysähdyksissä, tyhjyydessä, kuin unessa. Välillä pelkään tätä oloa, ja ahdistun siitä. Yksin ollessa tämä korostuu erityisen voimakkaasti. Tunnen yksin ollessani, etten tiedä mitä minun pitäisi tehdä tai ruveta tekemään. Saatan vain istua ja tuijottaa tyhjyyteen tosi kauan, ja kun ahdistun siitä, alan tekemään jotain pakonomaista. Tavallisinta tällaisessa mielentilassa minulle on bulimiakäyttäytyminen, eli ensin ahmin jotta turruttaisin pahan oloni, ja oksennan sitten kaiken ulos, ikään kuin puran sitä huonoa oloa tällä lailla. Tai sitten saatan siivota pakonomaisesti/järjestellä tavaroita täydelliseen järjestykseen.
Minusta tuntuu jatkuvasti siltä, että minua ei ymmärretä ollenkaan.
Minusta tuntuu myös, etten osaa käsitellä minuun patoutuneita tunteita, ja jollain alitajunnan tasolla vältän niiden ajattelemista tällaisella käyttäytymisellä. Eli aina kun minulla on paska olo ja olen yksin, niin bulimia nousee esiin, katson itseäni tosi paljon peilistä ja vain itken ja ahdistun niin, että tulee ihan itsetuhoisia ajatuksia.
Olen ihanassa parisuhteessa ihanan miehen kanssa, olemme olleet yhdessä useamman vuoden ja asumme siis yhdessä. Minusta tuntuu että olen jatkuvasti pilaamassa jotain, kun saatan loukkaantua tosi helposti ja sitä kautta tunteeni sitten heittelevät nollasta sataan, ja poikaystävän on vaikeaa ymmärtää miksi olen niin herkkä. Tämä korostuu silloin, jos hän on lähdössä esimerkiksi jonnekin reissuun tai käymään kotipaikkakunnallaan pariksi päivää. Olen aluksi iloinen siitä että hän lähtee, mutta kun jään yksin niin ahdistun hirveästi ja minusta tuntuu kuin kaikki olisivat hylänneet minut eikä minusta välitä kukaan, mikä on tosi absurdia.
Sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita. Olen tietyllä lailla oppinut siihen, että osaan olla miellyttävä ja puhun paljon ihmisten kanssa, ja tietyllä lailla opettanut itselleni katsomalta muilta mallia, mitä he toisille puhuvat ja miten he käyttäytyvät. Minusta tuntuu, että minulta puuttuu persoona, oma identiteetti. Häpeän itseäni koko ajan, kun olen ihmisten keskuudessa, ja kun esimerkiksi keskustelen työkavereiden kanssa taukohuoneessa, tuntuu että hävettää kaikki mitä sanon, ja kaikki pitävät minua tosi outona ja ärsyttävänä.
Suurin ongelmani on jatkuva loputon häpeä itsestäni, sairaalloisen huono itsetunto, sosiaalinen paine ja jatkuva epätodellinen olo, ja että minua ei voi ymmärtää edes läheisimmät ihmiset.
Tiedän, että tämä persoonani väärään suuntaan mennyt kehitys johtuu lapsuuteni traumoista, jos niitä voi siksi kutsua.
Onko täällä ketään, joka haluaisi keskustella asiasta? Kaipaisin tosi kipeästi vertaistukea, ja haluaisin kuulla muiden kokemuksia elämästä tämän persoonallisuuden kanssa? Onko joku päässyt jopa irti tästä häiriöstä, tai saanut kehitettyä sitä paljon eteenpäin niin, että oma elämä tuntuu terveemmältä ja paremmalta?
Kommentit (48)
Lainaus: "...miten kaikki varmasti haluaisivat että lopettaisi työt. Voin pahoin kaikessa työssä mitä yritän, en tiedä mitä vielä voisin yrittää."
Ymmärrän jollain lailla miltä sinusta tuntuu. Itse olen kuitenkin löytänyt työn, joka antaa minulle enemmän inspiraatiota ja sisältöä elämään kuin pahaa oloa lisää. Toki tosi paljon myöskin tunnen töissä ettei minua haluta sinne, ja että kaikki pitävät minua outona, järjen tasolla koitan ajatella että kuvittelen tämän. Nautin toisinaan tästä työstä suunnattomasti, ja saan sieltä paljon itseluottamusta, ja minulla on maailman paras pomo. Mutta toisinaan, kun mokaan jossain tai teen jonkin virheen töissä ja minulle sanotaan siitä (aina kyllä nätisti), ja meillä on sellainen työpaikka että välillä on tosi kovat paineet, niin koen suurta häpeää ja rankaisen itseäni juuri oksentamalla tai mollaamalla itseäni peilin edessä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minua ahdista vaikka epävakaa eikä ole tyhjyyskohtauksia. Ne liittyvät traumaan.
Lainaus: "Kiitos Ap tästä kirjoituksestasi. Älykästä tekstiä. Olen itse epäillyt ja pelännyt pitkään että mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Siskollani on diagnosoitukin. Lapsuuden olot oli vaikeat erityisesti hänellä. Lisäksi epäilen vahvasti että minulla on ADD.
Tuossa juuri kirjoitit ja kuvailit myös minut. Itse en osaa pukea sanoiksi näin hyvin, mutta juuri näin tunnen ja koen.
Mulla oli anoreksia nuorena ja siitä jäi jonkinlainen syömishäiriö päälle. Syön ahdistukseen, mutta kykenen jotenkin kontrolloimaan sitä nykyään, olen jo 37v. En ole koskaan oksentanut, mutta silloin anoreksian jälkeisinä vuosina ahmin, tuntuu, että se oli silloin ainoa keino mennä päivästä toiseen eteenpäin. Söin paljon sokeria ja turrutin itseni sokerihumalaan. Sitten itkin hysteerisesti. Ne itkut oli ihan hirveät, makasin lattialla useita tunteja itkien ja huutaen. En voinut mitenkään kontrolloida sitä tuskaa."
Voi että, tsemppihali sinulle, ja kaikille muillekin edellä kirjoittaneille.
Osaan vain kuvitella, miltä sinusta on tuntunut silloin itkiessä. Oletko käynyt juttelemassa näistä sinun asioista? Onko sinun anoreksiaa silloin aikanaan tai sen jälkeistä syömisongelmaa hoidettu missään? Varmasti sullakin paljolti johtuu niistä perheoloista nämä?
Minulla tuohon ahmimiseen auttanut enemmän kuin mikään pitkään aikaan, minun kumppani jonka kanssa päätettiin aloittaa itse-hiottu karppaaminen, että vatsa voisi paremmin, ja minun bulimian kontrolloimisen takia. Hän on niin huippu tuki kyllä minulle! Auttaa tosi paljon että syödään samoja ruokia eikä syödä "sattumia". Ei tee kyllä pahemmin mieli oksentaa, mikä on minulle aivan uusi kokemus! :)
Kirjoita lisää, lukisin mielelläni
Kyllä tunnistan. Minulla ei ole tuota diagnoosia, mutta minulla on paljon traumoja. Ne tekevät elämästä aika hankalaa monessa suhteessa.
Jos mietityttää kysymykset persoonallisuushäiriöistä niin olen tykännyt tästä vloggaavasta terapeuttimiehestä. Selkeästi selittää persoonallisuushäiriöitä eri näkökulmasta. Tässä esim. häpeästä epävakaassa:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"
Olen ihanassa parisuhteessa ihanan miehen kanssa, olemme olleet yhdessä useamman vuoden ja asumme siis yhdessä. Minusta tuntuu että olen jatkuvasti pilaamassa jotain, kun saatan loukkaantua tosi helposti ja sitä kautta tunteeni sitten heittelevät nollasta sataan, ja poikaystävän on vaikeaa ymmärtää miksi olen niin herkkä. Tämä korostuu silloin, jos hän on lähdössä esimerkiksi jonnekin reissuun tai käymään kotipaikkakunnallaan pariksi päivää. Olen aluksi iloinen siitä että hän lähtee, mutta kun jään yksin niin ahdistun hirveästi ja minusta tuntuu kuin kaikki olisivat hylänneet minut eikä minusta välitä kukaan, mikä on tosi absurdia.
Sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita. Olen tietyllä lailla oppinut siihen, että osaan olla miellyttävä ja puhun paljon ihmisten kanssa, ja tietyllä lailla opettanut itselleni katsomalta muilta mallia, mitä he toisille puhuvat ja miten he käyttäytyvät. Minusta tuntuu, että minulta puuttuu persoona, oma identiteetti. Häpeän itseäni koko ajan, kun olen ihmisten keskuudessa, ja kun esimerkiksi keskustelen työkavereiden kanssa taukohuoneessa, tuntuu että hävettää kaikki mitä sanon, ja kaikki pitävät minua tosi outona ja ärsyttävänä.
Suurin ongelmani on jatkuva loputon häpeä itsestäni, sairaalloisen huono itsetunto, sosiaalinen paine ja jatkuva epätodellinen olo, ja että minua ei voi ymmärtää edes läheisimmät ihmiset.
Tiedän, että tämä persoonani väärään suuntaan mennyt kehitys johtuu lapsuuteni traumoista, jos niitä voi siksi kutsua.
Onko täällä ketään, joka haluaisi keskustella asiasta? Kaipaisin tosi kipeästi vertaistukea, ja haluaisin kuulla muiden kokemuksia elämästä tämän persoonallisuuden kanssa? Onko joku päässyt jopa irti tästä häiriöstä, tai saanut kehitettyä sitä paljon eteenpäin niin, että oma elämä tuntuu terveemmältä ja paremmalta?"
Tämä osa on kuin omasta kynästäni olisi tullut tuo teksti. Tismalleen sama tilanne on, mutta ei mitään diagnoosia ole tullut vielä. Aloin käydä terapiassa loppuvuodesta, se on vähän auttanut mutta ei kokonaan. Onko sinulle tehty ihan psykiatrin diagnoosi? Miten tuota hoidetaan? onko siihen lääkitys tms. vai onko se vain persoonallisuus häiriö jolle ei mahda oikein mitään muuten kuin itse itseään työstämällä?
Minusta tuntuu kokoajan että olen kauhea vaiva ja taakka poikaystävälleni. Tuntuu, ettei hän aina ymmärrä. Minulla on juuri tuo sama, että kun hänen täytyy lähteä olen aluksi iloinen hänen puolesta ja järjellä ajateltuna kivaa että hänellä on kavereita ja tekemistä. Mutta sitten lähdön hetkellä tai juuri kun olen jäänyt yksin, iskee ahdistus. En tosin käyttäydy pakonomaisesti, saan yleenäs pahan olon pois jos minulla on suunnitelma valmiina siitä, mitä aion tehdä ja alan tekemään sitä asiaa = unohdan pian yksinäisyyden ja uppoudun tekemiseen. Ehkä tuokin on tavallaan pakko-oire toisaalta? pakko tehdä jotain ettei ahdistu, oikeastaan ihan sama mitä. Bulimia-käytöstä tai vastaavaa tosin ei ole. Mutta saatan itkeä monta tuntia yksin ollessani huonoimmillaan :( asiaa pahentaa se, ettei minulla ole paljonkaan omia kavereita ja koen senkin eräänlaisena taakkana.
Sinä joka kirjoitit, että koet samaistuvasi omassa parisuhteessa kanssani.
Tosi lohduttavaa kuulla, että en ole ainoa näin yksinäisyyttä kammoksuva. Tämä on tosi outoa, koska olen nuoresta asti tykännyt älyttömästi yksinolosta, nyt aikuisiällä se on muuttunut aivan päälaelleen, ja vain ahdistun niin kuin sinäkin.
Minulla kanssa sama homma kuin sinulla siinä, että ystäviä ei oikein ole. Pari lapsuudenystävää kyllä on edelleen, mutta he asuvat kaukana, toinen toisella paikkakunnalla, toinen ulkomailla. Heille olen joskus avautunut tästä oudosta yksinolon ja hylätyksi tulemisen pelosta, ja he kyllä aina tukevatkin. He tietävät menneisyydestäni oikeastaan kaiken.
Oletko läheinen niiden ystävien kanssa joita sinulla on, vai ovatko ne enemmän sellaisia "pinnallisia kavereita", joille ei niinkään avauduta asioista? Mielelläni kyllä sinua kuuntelisin, ja antaisin vertaistukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Jos mietityttää kysymykset persoonallisuushäiriöistä niin olen tykännyt tästä vloggaavasta terapeuttimiehestä. Selkeästi selittää persoonallisuushäiriöitä eri näkökulmasta. Tässä esim. häpeästä epävakaassa:
https://www.youtube.com/watch?v=qYSDcZqgJGM&index=7&list=PLdlFfrVsmlvD_E..."
Kiitos kun linkkasit tämän tähän keskusteluun. Oli hyödyllinen ja opettavainen!
Turhake kirjoitti:
Lainaus: "Kiitos Ap tästä kirjoituksestasi. Älykästä tekstiä. Olen itse epäillyt ja pelännyt pitkään että mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Siskollani on diagnosoitukin. Lapsuuden olot oli vaikeat erityisesti hänellä. Lisäksi epäilen vahvasti että minulla on ADD.
Tuossa juuri kirjoitit ja kuvailit myös minut. Itse en osaa pukea sanoiksi näin hyvin, mutta juuri näin tunnen ja koen.
Mulla oli anoreksia nuorena ja siitä jäi jonkinlainen syömishäiriö päälle. Syön ahdistukseen, mutta kykenen jotenkin kontrolloimaan sitä nykyään, olen jo 37v. En ole koskaan oksentanut, mutta silloin anoreksian jälkeisinä vuosina ahmin, tuntuu, että se oli silloin ainoa keino mennä päivästä toiseen eteenpäin. Söin paljon sokeria ja turrutin itseni sokerihumalaan. Sitten itkin hysteerisesti. Ne itkut oli ihan hirveät, makasin lattialla useita tunteja itkien ja huutaen. En voinut mitenkään kontrolloida sitä tuskaa."Voi että, tsemppihali sinulle, ja kaikille muillekin edellä kirjoittaneille.
Osaan vain kuvitella, miltä sinusta on tuntunut silloin itkiessä. Oletko käynyt juttelemassa näistä sinun asioista? Onko sinun anoreksiaa silloin aikanaan tai sen jälkeistä syömisongelmaa hoidettu missään? Varmasti sullakin paljolti johtuu niistä perheoloista nämä?
Minulla tuohon ahmimiseen auttanut enemmän kuin mikään pitkään aikaan, minun kumppani jonka kanssa päätettiin aloittaa itse-hiottu karppaaminen, että vatsa voisi paremmin, ja minun bulimian kontrolloimisen takia. Hän on niin huippu tuki kyllä minulle! Auttaa tosi paljon että syödään samoja ruokia eikä syödä "sattumia". Ei tee kyllä pahemmin mieli oksentaa, mikä on minulle aivan uusi kokemus! :)
Kirjoita lisää, lukisin mielelläni
Pysy linjoilla :) kirjoitan vähän myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekään en viihdy pitkiä aikoja yksin. Tulee tyhjyyden ja hylätyksi tulemisen tunteita. Tuntuu siksi kettuilulta, kun joku selittää että ole nyt onnellinen, kun kerrankin saat omaa aikaa (vaikka yksinäisen viikonlopun). Se ei ole yhtään mukavaa, kun usein alan silloin panikoida ja itken paljon.
Ihan kaverin pulesta kysyn (pikkusiskoni). Jos olisi epävakaa persoonaltaan niin mikä ihmistä parhaiten auttaa? Auttaako esim. terapia? Voiko ihminen tehdä töitä itsensä ja mielensä kanssa ja "vahvistua" niin, että osaa ottaa ohjat omasta elämästään? Vai onko se epätodennäköistä jos on tämä häiriö? Siskoni on vasta parikymppinen, joten tietenkin toivoa on, mutta mietin vain, että milloin? On aivan pihalla elämästä ja monesta traumatisoitunut, varmasti mm. sen vuoksi, että hän oli meitä vanhempia sisaria paljon nuorempi traumaattisten kokemusten ja laiminlyönnin tapahtuessa. Mietin, että onko hänellä edes toivoa vai voiko olla, että on muita toivottomampi koska ongelmat ajoittuvat jo varhaislapsuuteen?
Oli epäselvä kirjoitus, mutta kiva jos joku jaksaa vastata. Olen tietenkin hänen siskonsa ja häntä tuen, mutta viime aikoina on alkanut riittää hänen myötäelämisensä kun on omakin elämä elettävänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan niin kuin minä olisin kirjoittanut tuon tekstin. Itsekin olen alle 25-vuotias nainen, olen ollut masentunut niin kauan kuin muistan, luultavasti synnyin masentuneena ja olen miettinyt että olen joko bipolaarinen tai minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, todennäköisesti jälkimmäinen.
En tunne itseäni lainkaan. Kukaan ihminen ei ymmärrä minua, toisaalta kuinka voisikaan kun minäkään en ymmärrä minua.
Olen niin kuin tuuliviiri, mieleni muuttuu jatkuvasti ääripäästä toiseen ja teen jatkuvasti todella huonoja päätöksiä. Ensin saatan olla maailman onnellisin ihminen ja minulla on kaikenlaisia suuria suunnitelmia, puolen tunnin päästä makaankin sängyssä itkemässä silmät päästäni kun olen niin lamaantunut tai masentunut.
En tunne sanaa kohtuus missään asiassa, kaikki on aina täysin mustavalkoista.
Tuntuu etten saa mistään kiinni, niin kuin olisin irtaantunut kaikesta ja kaikista, ja välillä on jotenkin niin epätodellinen olo etten tiedä mitä tehdä. Näitä on vaikea selittää.
Minullakin on tuo sama että tunnen todella syvää häpeää itseäni kohtaan ja uskon että olen muiden silmissä outo ja vastenmielinen.
Olen myös aina ollut enemmän tai vähemmän itsetuhoinen ja minulla on ollut mielikuvitusystäviä lapsesta saakka.
"oikeita" ystäviä minulla ei ole, eikä edes kavereita.
Pidän itseäni todella tyhmänä ihmisenä (ja muut ihmiset varmasti vielä enemmän) koska en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, änkytän ja sekoilen sanoissani aina kun yritän jotain puhua ja sen takia en pidäkään puhumisesta. Lisäksi en ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi koska olen sekä tyhmä että laiska ja siihen päälle vielä kaikki nämä lukuisat ongelmani.
Kyllä te ä.m.m.ä.t olette sitten sekaisin. Jokainen mies pitäisi pakottaa lukemaan tämä, ennen kuin alkaa parisuhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
34 lisää: minulla ei ole minkäänlaista tunteidenhallintakykyä, olen aina tuntenut kaiken paljon vahvemmin kuin muut ihmiset, esim sisarukseni.
Jos suutun niin suutun kunnolla, saan raivokohtauksia jolloin näen vain punaista ja saatan tehdä mitä vain. Jos olen surullinen, olen todella surullinen ja itkusta ei tule loppua. Jos olen iloinen niin.. Noh, se on kyllä harvinaista mutta silloin olen niin iloinen että unohdan vihani kaikkia ja kaikkea kohtaan ja olo on todella kevyt.
muiden silmissä olet hullu kuin pullosta tullut
itse saan agressio puuskia..puhun itsekseni..saatan haukkua vastaantulijan
elämä superstressaavaa
7pv työviikko..ei aina edes palkkaa..ei lomaa
ei oo diagnosoitu..mutta hullu olen
Vierailija kirjoitti:
Kyllä te ä.m.m.ä.t olette sitten sekaisin. Jokainen mies pitäisi pakottaa lukemaan tämä, ennen kuin alkaa parisuhteeseen.
Onneksi sinä kuulostat niin terveeltä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä te ä.m.m.ä.t olette sitten sekaisin. Jokainen mies pitäisi pakottaa lukemaan tämä, ennen kuin alkaa parisuhteeseen.
itsellä lapsuus nälkää , väkivaltaa, vaihtuvia paikkakuntia ja isiä
en tiedä oisinko muutoin normaali?
Vierailija kirjoitti:
Ihan kaverin pulesta kysyn (pikkusiskoni). Jos olisi epävakaa persoonaltaan niin mikä ihmistä parhaiten auttaa? Auttaako esim. terapia? Voiko ihminen tehdä töitä itsensä ja mielensä kanssa ja "vahvistua" niin, että osaa ottaa ohjat omasta elämästään? Vai onko se epätodennäköistä jos on tämä häiriö? Siskoni on vasta parikymppinen, joten tietenkin toivoa on, mutta mietin vain, että milloin? On aivan pihalla elämästä ja monesta traumatisoitunut, varmasti mm. sen vuoksi, että hän oli meitä vanhempia sisaria paljon nuorempi traumaattisten kokemusten ja laiminlyönnin tapahtuessa. Mietin, että onko hänellä edes toivoa vai voiko olla, että on muita toivottomampi koska ongelmat ajoittuvat jo varhaislapsuuteen?
Oli epäselvä kirjoitus, mutta kiva jos joku jaksaa vastata. Olen tietenkin hänen siskonsa ja häntä tuen, mutta viime aikoina on alkanut riittää hänen myötäelämisensä kun on omakin elämä elettävänä.
Minun ystäväni hyötyi paljon kaksi vuotta kestävästä päiväsairaalahoidosta, jota Tampereella on tuohon vaivaan tarjolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä te ä.m.m.ä.t olette sitten sekaisin. Jokainen mies pitäisi pakottaa lukemaan tämä, ennen kuin alkaa parisuhteeseen.
Onneksi sinä kuulostat niin terveeltä.
Ei terve mies MT-YYHOO kirjainyhdistelmää kaipaa..tzeezus
Alue: Aihe vapaa
Kiitos Ap tästä kirjoituksestasi. Älykästä tekstiä. Olen itse epäillyt ja pelännyt pitkään että mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Siskollani on diagnosoitukin. Lapsuuden olot oli vaikeat erityisesti hänellä. Lisäksi epäilen vahvasti että minulla on ADD.
Tuossa juuri kirjoitit ja kuvailit myös minut. Itse en osaa pukea sanoiksi näin hyvin, mutta juuri näin tunnen ja koen.
Mulla oli anoreksia nuorena ja siitä jäi jonkinlainen syömishäiriö päälle. Syön ahdistukseen, mutta kykenen jotenkin kontrolloimaan sitä nykyään, olen jo 37v. En ole koskaan oksentanut, mutta silloin anoreksian jälkeisinä vuosina ahmin, tuntuu, että se oli silloin ainoa keino mennä päivästä toiseen eteenpäin. Söin paljon sokeria ja turrutin itseni sokerihumalaan. Sitten itkin hysteerisesti. Ne itkut oli ihan hirveät, makasin lattialla useita tunteja itkien ja huutaen. En voinut mitenkään kontrolloida sitä tuskaa.