Minkö lapsuuden asian olet tajunnut "köyhäilyksi" aikuisena?

Vanhemmilla oli rahaa, mutta viimeisen päälle saitoja olivat. Muistan esim pääsiäisenä, kun sukulaisperhe tuli kylään, niin heiltä sai aina Kindermunat ja se oli jotain aivan mahtavaa. Äiti ei halunnut ostaa meille pääsiäismunia, koska niissä oli niin kallis kilohinta suklaalle. Ennemmin antoi suklaamunan sijasta jonkun tavallisen suklaalevyn, joka tietty oli pitänyt tarjouksesta saada.

Toki nyt aikuisena olen saanut rahallista tukea vanhemmiltani kymmeniä tuhansia euroja (koska eivät halua jättää perintöverokarhulle niin paljoa) ja ymmärrän enemmän sitä ajatusmaailmaa, että autetaan ennemmin sitten aikuisena oikeissa asioissa taloudellisesti, kuin ostetaan lapsena hömppää. Lapsi vaan elää omassa maailmassaan ja hetkessä.

Aina tehtiin eväsleivät kun lähdettiin autolla jonnekin pidemmälle. Kuulostaa näin vanhempana ihan kivalta mutta silloin ei ollut varaa ostaa huoltoasemalta mitään. Myöskään ruokaa ei saanut koskaan lisää koska sitä ei ollut niin paljoa.

Voi että olen kiitollinen ihanalle,aivan liian nuorena edesmenneelle äidilleni, joka 80-luvulla syntyneille lapsilleen myös eron jälkeen vähävaraisena yksinhuoltajana omien taitojensa ansiosta pystyi ainakin ruokapuolen tarjoamaan hyvänä ja monipuolisena. Elämäni ensimmäisen pikaruokahampurilaisen söin yläasteikäisenä kesätyörahoilla. Se taisi olla ylipäätään ensimmäinen " ravintolaruoka" ikinä. Mistään matkoista ei edes puhuttu...vaatimaton mökki sentään oli,mikä tosin jäi erossa isälle enkä sittemmin siellä koskaan käynyt.

Erityisen kiitollinen olen jouluista, jotka köyhä yh-äiti järjesti meille neljälle lapselle. En edes tiedä miten hän onnistui aina luomaan ihanan tunnelman, hyvän ruuan ja etenkin maltilliset mutta toivotut lahjat vähistä varoistaan. Lapset olivat todella äidilleni elämässään aina kaikista tärkeintä ❤

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuluneet vaatteet leikattiin matonkuteiksi. Isommat ja ehjät palaset säästettiin ja niistä tehtiin uudelleen vaatteita.

Pehmeät kangaspalat säästettiin miehille jälkaräteiksi. Tietääkö täällä kukaan mikä on jälkarätti?

Vetoketjut, hakaset, napit ja kaikki mahdollinen vaatteista jäävä käytettiin uudelleen.

Joulupaperit ja narut säästettiin ja käytettiin uudelleen.

Villasukat ja -puserot purettiin lankoiksi (ehjät kohdat) ja kudottiin uudelleen. Vanhat, ehjät sukanvarret käytettiin uudelleen, yhdistettiin uusiin sukanteriin kudottaessa.

Osa kierrätyksestä johtui rahanpuutteesta, osa oli säästäväisyyttä

Periaatteessa pyrittiin siihen, ettei mitään heitetty hukkaan.

Niin, ja vanhat kuivuneet leivänpalat käytettiin leipäressuun. Oli muuten hyvää, varsinkin kun oli nälkä.

Meinasinkin tuon leipäressun mainita, mutta herkkua se ei ollu. En tiiä, oliko kyse äidin osaamattomuudesta, kerran sitä kuulemma teki, mutta oli ikimuistoista evästä 🤢 nyt aikuisena toivoisin, että vanhemmat olis selittäneet, että ei ole rahaa muuhun. Tai että oltais yleensäkin puhuttu raha-asioista avoimesti. Olin ihan onneton rahojen kanssa, ensimmäiset tienestit tuhlasin ihan hukkaan. En osannu yhtään miettiä, miten kuukaudessa tuleva rahamäärä riittää kuukaudeksi jne..

Meillä syötiin aina toisena ruokana veteen keitetty hiutalepuuro, kaikki on leivottu aina ite, salaattia ja tuorevihanneksia oli vain juhlapyhinä. Hedelmiä yksi päivässä, ruuan kanssa leivälle oli vain voita, paitsi puuron kans sai leikkelettäkin...

En moiti leipäressua jota oli lapsuudessa aina kun oli kertynyt tarpeeksi erilaista leipää. Lähinnä ruisleipää ja pulleaa ohrarieskaa ja myös näkkileipää. Ja lopuksi maitoa tai kermaa. Niinpä tänään tein kymmenien vuosien jälkeen itselleni leipäressua ja täytyy sanoa, että hyvää oli.

Voita runsaasti kuumalle pannulle, siihen paloittelin kuivahtunutta ruisleipää ja kahta sorttia sämpylöitä. Paistoin rapeaksi ja lisäsin lorauksen kahvikermaa lopuksi. Hyvää oli ja luulenpa, että teen samaa joskus uudelleen .

Vanhemmillani oli näyttämisen tarve ja vimma saada omistusasunto. Myös kesämökki oli hankintalistalla. Säästivät, säästämästä päästyään ja kituuttivat kaikessa missä pystyivät. Säästölistalle joutuivat tietenkin esim. lasten harrastukset ja vaatetus. Luulin aina lapsena, että olemme todella köyhiä, kun jotain pientäkin pyyntöäni kauhisteltiin. Opin olemaan pyytämättä, vaikka hiukan vanhempana sain irvailuja vaikkapa vaatetuksestani. 

No saivat sitten parin osakehuoneiston jälkeen oikein sen omakotitalon hankittua. Kesämökkiejäkin oli kaksin kappalein. Nyt asuvat käytännön syistä taas kerrostaloneliössä. Toki komeasti ökypaikalla Saimaan rannalla. Sijoitusasuntoja heillä on myös keskustassa. 

Kuitenkin siitä jäi vähän sellainen tunne, että noihin heidän talkoisiinsa me kaksi sisarustakin tavallaan jouduimme osallistumaan. En pienenä huomannut mitään erinomaista siinä, että asuimme omistusasunnossa. Enemmän muistuu mieleen haikeita juttuja, kun vaikka luokkaretkellä jouduin katsomaan vierestä, kun kaverit ostivat retkellä pientä, jotkut vähän suurempaakin kivaa itselleen, ja minulla ei ollut rahaa edes jäätelöön.

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni oli silmälasit, samoin isälläni. Olen ainoa lapsi.

Kun sitten saavuin koulusta näöntarkastuslapun kanssa, että minullekin pitäisi ostaa silmälasit, aloitti äitini käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen raivoamisen, että "minä en sinun silmälaseja ala maksella, mene hakemaan kaupungilta maksusitoumus!". Elettiin 80-lukua, olin tuolloin n. 11-vuotias, ja menin luonnollisesti säikähtäneenä kysymään maksusitoumuksesta luokanvalvojalta. Opettaja poistui tuohtuneena luokasta ja tuli seuraavalle tunnille silmin nähden raivoissaan. Myöhemmin selvisi, että hän oli soittanut välitunnilla äidilleni tulikivenkatkuisen puhelun eikä maksusitoumuksista mainittu kotonakaan enää sanallakaan. Silmälasireseptin revin, kunnes sain hyvin pian mukaani seuraavan koska en nähnyt taululle, ja lasit oli pakko ostaa. Jokaisten uusien lasien kohdalla huutomyrsky oli samanlainen, joskin äitini piti tiukasti huolen että raivosi vain minun kuulteni eikä isäni saisi mitään vihiä hänen riehumisestaan.

Olen sittemmin perinyt äitini. Ei todellakaan olisi ollut minkäänlaista merkitystä vaikka olisin tarvinnut uudet lasit joka kuukausi.

Meillä sama juttu. Olen vm -75 ja jossain vaiheessa -80 lukua näköni oli jo niin huono, että en nähnyt taululle enää edes ensimmäisestä pulpettirivistä. Kun äitini kuuli että minulle pitäisi ostaa lasit hän raivosi ”sä vaan haluat lasit kun kuvittelet että ne on jotenkin hienot”.

Sain kyllä lopulta lasit mutta aina äiti jaksoi ihmetellä että ”miten sulla muka voi olla lasit kun kenelläkään muulla meidän suvussa ei ole laseja”.

Aiti kysyi aina joskus, etta  oletko kirjoittanut mammalle (meidan mummi) kirjetta pitkaan aikaan? Kirjoitin kylla saannollisesti, mutta kun aiti sanoi ni kirjoitin sitten taas. Mamma varmaan ymmarsi sanomattoman viestin ja lahetti 50 markkaa (70-luvulla) vastauksessaan. Nyt hirvittaa ajatus etta 50 markkaa oli niin tarkeaa vaikka ei se salaisuus ollut etta meilla ei ollut paljon rahaa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tajunnut köyhäilyksi sen että liikuttiin pitkiäkin matkoja polkupyörällä ja kävellen. On valjennut että ei vanhemmat olleet ulkoilmaihmisiä, mutta sillä tavalla säästi. Minä olen tavallaan kiitollinen: tapa on jäänyt aikuisuuteen ja tekee varmaan ihan hyvää

Ja Pyh. Minä lapsena poljin joka ikinen päivä 5km säästä ja pakkasista riippumatta kun vanhemmat "säästi" Kyllä se oma auto näin aikuisena vaan on luksusta. Vanhempia en kuskaa mihinkään. Kävelkööt.

Koulussa oli tarjolla ruuan lisäksi vain näkkäriä ja margariinia päälle, vei koskaan juustoa eikä kinkkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni oli silmälasit, samoin isälläni. Olen ainoa lapsi.

Kun sitten saavuin koulusta näöntarkastuslapun kanssa, että minullekin pitäisi ostaa silmälasit, aloitti äitini käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen raivoamisen, että "minä en sinun silmälaseja ala maksella, mene hakemaan kaupungilta maksusitoumus!". Elettiin 80-lukua, olin tuolloin n. 11-vuotias, ja menin luonnollisesti säikähtäneenä kysymään maksusitoumuksesta luokanvalvojalta. Opettaja poistui tuohtuneena luokasta ja tuli seuraavalle tunnille silmin nähden raivoissaan. Myöhemmin selvisi, että hän oli soittanut välitunnilla äidilleni tulikivenkatkuisen puhelun eikä maksusitoumuksista mainittu kotonakaan enää sanallakaan. Silmälasireseptin revin, kunnes sain hyvin pian mukaani seuraavan koska en nähnyt taululle, ja lasit oli pakko ostaa. Jokaisten uusien lasien kohdalla huutomyrsky oli samanlainen, joskin äitini piti tiukasti huolen että raivosi vain minun kuulteni eikä isäni saisi mitään vihiä hänen riehumisestaan.

Olen sittemmin perinyt äitini. Ei todellakaan olisi ollut minkäänlaista merkitystä vaikka olisin tarvinnut uudet lasit joka kuukausi.

Meillä sama juttu. Olen vm -75 ja jossain vaiheessa -80 lukua näköni oli jo niin huono, että en nähnyt taululle enää edes ensimmäisestä pulpettirivistä. Kun äitini kuuli että minulle pitäisi ostaa lasit hän raivosi ”sä vaan haluat lasit kun kuvittelet että ne on jotenkin hienot”.

Sain kyllä lopulta lasit mutta aina äiti jaksoi ihmetellä että ”miten sulla muka voi olla lasit kun kenelläkään muulla meidän suvussa ei ole laseja”.

Olen todella pahoillani teidän molempien puolesta, edellisen kirjoittajan ja sinun. T. itsekin rillipää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni oli silmälasit, samoin isälläni. Olen ainoa lapsi.

Kun sitten saavuin koulusta näöntarkastuslapun kanssa, että minullekin pitäisi ostaa silmälasit, aloitti äitini käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen raivoamisen, että "minä en sinun silmälaseja ala maksella, mene hakemaan kaupungilta maksusitoumus!". Elettiin 80-lukua, olin tuolloin n. 11-vuotias, ja menin luonnollisesti säikähtäneenä kysymään maksusitoumuksesta luokanvalvojalta. Opettaja poistui tuohtuneena luokasta ja tuli seuraavalle tunnille silmin nähden raivoissaan. Myöhemmin selvisi, että hän oli soittanut välitunnilla äidilleni tulikivenkatkuisen puhelun eikä maksusitoumuksista mainittu kotonakaan enää sanallakaan. Silmälasireseptin revin, kunnes sain hyvin pian mukaani seuraavan koska en nähnyt taululle, ja lasit oli pakko ostaa. Jokaisten uusien lasien kohdalla huutomyrsky oli samanlainen, joskin äitini piti tiukasti huolen että raivosi vain minun kuulteni eikä isäni saisi mitään vihiä hänen riehumisestaan.

Olen sittemmin perinyt äitini. Ei todellakaan olisi ollut minkäänlaista merkitystä vaikka olisin tarvinnut uudet lasit joka kuukausi.

Meillä sama juttu. Olen vm -75 ja jossain vaiheessa -80 lukua näköni oli jo niin huono, että en nähnyt taululle enää edes ensimmäisestä pulpettirivistä. Kun äitini kuuli että minulle pitäisi ostaa lasit hän raivosi ”sä vaan haluat lasit kun kuvittelet että ne on jotenkin hienot”.

Sain kyllä lopulta lasit mutta aina äiti jaksoi ihmetellä että ”miten sulla muka voi olla lasit kun kenelläkään muulla meidän suvussa ei ole laseja”.

No aivan samat kokemukset minulla! Mutta tosin 90-luvulla!!

Äitini on tosi hyvä ystävä minulle ja ollut hyvä äiti ylipäänsä, joten sitä oudommalta näin jälkikäteenkin tuntuu se, etten minäkään saanut silmälaseja yläasteella.

Meidän perheessä äidillä, isällä ja isoveljelläni oli lasit. Ei siis kovin epätodennäköistä että minäkin tarvitsisin sellaiset.

Vastaus oli juurikin sama; ”haluat ne vain ulkonäön takia!”. Ei auttanut näöntarkastuslaput ei mitkään. Aloin saada koulussa huonompia numeroita kun en vaan nähnyt taululta mitään!

Lukiossa sain ensimmäiset lasit kun maksoin ne itse. Vahvuus oli jotain -2,5 luokkaa, eli ei silloin vielä paljon mutta kuitenkin. Silloinkin vanhemmat luulivat, että huijasin näöntarkastuksessa.

Mistä tässä vanhempien silmälasivihassa on kyse ?!!?

Nimim. Rillit since 2000 ja nyt -4,5 vahvuudet

Vanhemmat pitivät (äiti enemmän) feikkituotteita aitoina, ja niitä kehuttiin kuinka edulliset ovat vaikka feikithän ne. Tajusin vasta parikymppisenä, että on olemassa paljon alkuperäisiä (kalliimpia) tuotteita esim Crocsit ja Converset. Lapsuudessa iloitsin tietämättäni aina feikeistä. Noloa..

1966 syntyneenä koko elämä oli köyhäilyä. Oli tavallinen duunariperhe ja mummon talossa vuokralla asuttiin. Mutta kun nyt ajattelee, niin sen ajan elämä on nyt muodikasta ja ihailtavaa. Itse kasvattaminen, yksinkertainen;juurespitoinen ruoka, hyödykkeiden kierrättäminen, esim. vaatteet perittiin ja vielä laitettiin eteenpäin. Vasta yläasteella tuli tunne että ollaan köyhiä, kun ei ollut joka päivä eri vaatteita niinkuin varakkailla luokkatovereilla.

Leipä, pulla ja kaikki muutkin leivonnaiset aina itse leivottuja. Ruokana useimmiten itse kasvatettua perunaa, itse pyydettyä hirvenlihaa tai kalaa.

Mehut ja hillot aina itse tehtyjä.

Lapsena ärsytti, kun ei saanut koskaan kaupan mehuja, leipiä tai keksejä.

Olipa meillä kurjaa 🤣

Kumpikaan vanhemmista ei ollut kodin ulkopuolella töissä, meillä oli pieni maa- ja metsätila. Tulot varmasti todella pienet, lapsena sitä ei ymmärtänyt. Nyt en tajua, millä tulimme toimeen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2108 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2108 kirjoitti:

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Mä olen sikarikkaasta perheestä, mutta mun mutsi vihasi mua tosi rajusti. Ihme ettei mun käynyt, kuten pikku Vilja-Eerikan.

Niin meillä ei ollut koskaan ruokaa kotona ja vanhemmat söivät aina ulkona. Eli kouluaikoina sain kansakoulussa sapuskaa, mitä nyt sodan jälkeen oli, lähinnä vesivellejä jne.

Oppikoulussa ei ollut ruokaa. Opettajat lähettivät kotiin lappuja, että lapsi on pahasti aliravittu.

No siitähän mua hakattiin kotona, niin että veri lensi ja huudettiin, että mitäs oikein olen mennyt kantelemaan ja valehtelemaan.

En ikinä olisi tietenkään uskaltanut hiiskahtaakaan tällaisista.

Sitten yks maikka sääli ja alkoi ostaa mulle ruokatunniksi puoli litraa maitoa. Se oli tosi tosi noloa ja kaikki luulivat, että olen joku open lellikki.

Tämä nyt ei liittynyt aiheeseen, muuten kuin tykkäämisen köyhäilymielessä ehkä.

Olen miettinyt useaampaankin kertaan jos voisi kerätä kirjan tästä aiheesta.

Meidän köyhä ja kamala nuoruus niissä puitteissa, kun pieksäminen oli sallittua, ruokaa tuskin riitävästi, vaatteet perittiin .Köyhä Suomi, ei niinkään kauan sitten. 

Liikuttavaa lukemista. 

Ei se ollut aina rahallista köyhyyttä. Mun narsistiäkti vihasi minua (ja yhä vihaa) ja teki kaikkensa nujertaakseen ja tuhotakseen lapsensa. Se lpsen kaltoinkohtelu oli monelle tietoinen valinta. Ei vahinko. Ei köyhyys.

Sehän tässä onkin pahinta että se ei kaikille ollut rahallista köyhyyttä.Se oli köyhyyttä kaikilla alueilla. Köyhyys paistoi joka paikassa.

Törppösankariksi kutsuttu nuori vähä- älyinen reppana pakoitettiin pyörittämään tynnyreitä koko kaupungin läpi roskalaanille. Siellä se reppana juoksi ja hakkasi tynnyreitä pinnalla ylämäkeen. Raskasta ja surullista muistaa tämänkin nuoren kohtalo. Mitenkähän se loppui. 

Olen tuo jota lainasit ja mä olen kyllä erittäin älykäs. Ja silti narsistivanhemman vihaama ja vielä tänäänkin se vanhempi yrittää tallata ja tuhota minut kaikin tavoin.

Se että olen sukuni ensimmäinen akateeminen ja itse työlläni opinnot maksanut, saa vanhempni vain raivon ja kateuden valtaan, ja on entistä ilkeämpi. Olen menestynyt uralla ja edennyt johtajaksi. Äitini kertoilee sukulaisille miten olen aputyttö aulapalveluissa.

Mitään hyvää ei salli omalle lapselleen. Haluaa vain pahaa, kurjuutta ja vahinko. Harva tajuaa millainen narsisti on omalle lapselleen.

Satuja kerrot. Puhuin pojasta, en tytöstä jolla on tarve kerätä pisteitä tääällä kehumalla. 

Meillä käytettiin samaa suodatinpussia monta kertaa kahvia keitettäessä.

Pääasia, että kahvia kuitenkin sai ja ihan hyvääkin oli lapsuuden standardeilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni oli silmälasit, samoin isälläni. Olen ainoa lapsi.

Kun sitten saavuin koulusta näöntarkastuslapun kanssa, että minullekin pitäisi ostaa silmälasit, aloitti äitini käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen raivoamisen, että "minä en sinun silmälaseja ala maksella, mene hakemaan kaupungilta maksusitoumus!". Elettiin 80-lukua, olin tuolloin n. 11-vuotias, ja menin luonnollisesti säikähtäneenä kysymään maksusitoumuksesta luokanvalvojalta. Opettaja poistui tuohtuneena luokasta ja tuli seuraavalle tunnille silmin nähden raivoissaan. Myöhemmin selvisi, että hän oli soittanut välitunnilla äidilleni tulikivenkatkuisen puhelun eikä maksusitoumuksista mainittu kotonakaan enää sanallakaan. Silmälasireseptin revin, kunnes sain hyvin pian mukaani seuraavan koska en nähnyt taululle, ja lasit oli pakko ostaa. Jokaisten uusien lasien kohdalla huutomyrsky oli samanlainen, joskin äitini piti tiukasti huolen että raivosi vain minun kuulteni eikä isäni saisi mitään vihiä hänen riehumisestaan.

Olen sittemmin perinyt äitini. Ei todellakaan olisi ollut minkäänlaista merkitystä vaikka olisin tarvinnut uudet lasit joka kuukausi.

Meillä sama juttu. Olen vm -75 ja jossain vaiheessa -80 lukua näköni oli jo niin huono, että en nähnyt taululle enää edes ensimmäisestä pulpettirivistä. Kun äitini kuuli että minulle pitäisi ostaa lasit hän raivosi ”sä vaan haluat lasit kun kuvittelet että ne on jotenkin hienot”.

Sain kyllä lopulta lasit mutta aina äiti jaksoi ihmetellä että ”miten sulla muka voi olla lasit kun kenelläkään muulla meidän suvussa ei ole laseja”.

No aivan samat kokemukset minulla! Mutta tosin 90-luvulla!!

Äitini on tosi hyvä ystävä minulle ja ollut hyvä äiti ylipäänsä, joten sitä oudommalta näin jälkikäteenkin tuntuu se, etten minäkään saanut silmälaseja yläasteella.

Meidän perheessä äidillä, isällä ja isoveljelläni oli lasit. Ei siis kovin epätodennäköistä että minäkin tarvitsisin sellaiset.

Vastaus oli juurikin sama; ”haluat ne vain ulkonäön takia!”. Ei auttanut näöntarkastuslaput ei mitkään. Aloin saada koulussa huonompia numeroita kun en vaan nähnyt taululta mitään!

Lukiossa sain ensimmäiset lasit kun maksoin ne itse. Vahvuus oli jotain -2,5 luokkaa, eli ei silloin vielä paljon mutta kuitenkin. Silloinkin vanhemmat luulivat, että huijasin näöntarkastuksessa.

Mistä tässä vanhempien silmälasivihassa on kyse ?!!?

Nimim. Rillit since 2000 ja nyt -4,5 vahvuudet

Oliko 80luvulla olemassa silmälaseihin joku avustus? Itsellä on mielikuva että olen hakenut koulun kanslistilta jonkun silmälasiavustuslapun...

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmilla oli rahaa, mutta viimeisen päälle saitoja olivat. Muistan esim pääsiäisenä, kun sukulaisperhe tuli kylään, niin heiltä sai aina Kindermunat ja se oli jotain aivan mahtavaa. Äiti ei halunnut ostaa meille pääsiäismunia, koska niissä oli niin kallis kilohinta suklaalle. Ennemmin antoi suklaamunan sijasta jonkun tavallisen suklaalevyn, joka tietty oli pitänyt tarjouksesta saada.

Toki nyt aikuisena olen saanut rahallista tukea vanhemmiltani kymmeniä tuhansia euroja (koska eivät halua jättää perintöverokarhulle niin paljoa) ja ymmärrän enemmän sitä ajatusmaailmaa, että autetaan ennemmin sitten aikuisena oikeissa asioissa taloudellisesti, kuin ostetaan lapsena hömppää. Lapsi vaan elää omassa maailmassaan ja hetkessä.

Minä olisin lapsena aina halunut suklaamunan, jonka sisällä olisi sormus. Siis 70-luvulla ei kindereitä ollut. En saanut en, koska sen suklaa on niin pahaa. Siksi minulle ostettiin Mignon-muna. En edes siitä suklaasta tykännyt, olisin vain halunnut sen sormuksen....

Vanhemmat törkeesti ohittaa lapsen halut. Halvemmalla olisivat päässeet, kun olisivat ostaneet, mitä halusin.

Piimä + kaurahiutaleita + vadelmahilloa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmillani oli näyttämisen tarve ja vimma saada omistusasunto. Myös kesämökki oli hankintalistalla. Säästivät, säästämästä päästyään ja kituuttivat kaikessa missä pystyivät. Säästölistalle joutuivat tietenkin esim. lasten harrastukset ja vaatetus. Luulin aina lapsena, että olemme todella köyhiä, kun jotain pientäkin pyyntöäni kauhisteltiin. Opin olemaan pyytämättä, vaikka hiukan vanhempana sain irvailuja vaikkapa vaatetuksestani. 

No saivat sitten parin osakehuoneiston jälkeen oikein sen omakotitalon hankittua. Kesämökkiejäkin oli kaksin kappalein. Nyt asuvat käytännön syistä taas kerrostaloneliössä. Toki komeasti ökypaikalla Saimaan rannalla. Sijoitusasuntoja heillä on myös keskustassa. 

Kuitenkin siitä jäi vähän sellainen tunne, että noihin heidän talkoisiinsa me kaksi sisarustakin tavallaan jouduimme osallistumaan. En pienenä huomannut mitään erinomaista siinä, että asuimme omistusasunnossa. Enemmän muistuu mieleen haikeita juttuja, kun vaikka luokkaretkellä jouduin katsomaan vierestä, kun kaverit ostivat retkellä pientä, jotkut vähän suurempaakin kivaa itselleen, ja minulla ei ollut rahaa edes jäätelöön.

Meillä oli päinvastoin... Köyhä 4-henkinen perhe, jossa vanhemmat laittoivat kaiken liikenevän ruokaan - etenkin isälle oli tärkeää, että lapset syövät hyvin. Monesti tuntuikin, että syömme paremmin kuin rikkaammat, joiden vanhemmat olivat ehkä liian kiireisiä ajattelemaan ruuan laatua.