Jos puolisosi sairastuisi dementiaan, olisitko hänelle uskollinen kunnes kuolema teidät erottaa?

Olen lukenut kirjotuksia.Niistä huomaa että monellakaan ei ole sairaudesta tietoakaan.Kokemuksena joku suvun mummo mikä ollut muitten vastuulla.

Minä en vaadi mieheltäni mitään elämänsä uhraamista jos sairastuisin. En ole itsekäs.

Lähiomaisellani dementea, asuu nyt hoivakodissa.Tiedän mistä kirjotan.

Minäkin tiedän . Hoivaan dementikkomiestäni ja olen luvannut hoitaa loppuun saakka. Seksielämä on tauolla. Maailmassa ON muutakin. Miestäni en petä.

Mahdotonta tietää. Mutta jos itse joutuisin dementian takia hoivakotiin, niin toivoisin, että puolisoni kävisi minua katsomassa ja huolehtisi siitä, että saan hyvää hoitoa, mutta myös jatkaisi omaa elämäänsä. Ja jos haluaisi seksiä/parisuhteen, niin hankkisi sellaisen. Miten se minulta silloin enää olisi pois?

Vierailija kirjoitti:

Nämä "hyi helvetti"-ihmiset, oletteko jutelleet asiasta oman puolisonne kanssa? Oletteko pohtineet, miten itse toivoisitte oman puolisonne tekevän? Ihan oikeastiko toivoisitte, että teille rakkain ja tärkein ihminen viettäisi esim. 20 vuotta teidän vuoteenne vierellä? Kokisitte, että se olisi aitoa rakkautta, että vaatisitte puolison luopumaan normaalista elämästä sairautenne vuoksi?

Kyllä minusta tuntuu tosi pahalta ajatus siitä, että mun upea ja ihana mieheni luopuisi eläkevuosien suunnitelmista minun takiani. Että jos sairastuisin alzheimerin tautiin, varhaisemmalla iällä vielä, niin puolisoni elämänsisältö olisi minun hoitamista!? Kun voisi vielä matkustella, mökkeillä, viettää mukavia hetkiä mieluisen naisen kanssa jutellen ja nauraen, ehkäpä sitä läheisyyttä ja seksiäkin olisi.

En tietenkään haluaisi, että hylkäisi minut. Toivon, että järjestäisi hyvän hoidon ja kävisi katsomassa säännöllisesti. Mutta ei jatkuvasti pitäisi vieressä olla.

Enkä toivoisi, että virallisesti eroaisi. Toivoisin, että olisimme avioliitossa loppuun saakka.

Ei mun tarvitsekaan kirjoittaa ajatuksiani, sinä kirjoitit ne jo. Omat vanhempani ovat siinä tilanteessa, että toinen on totaalisen muistisairas. Ovat hieman yli 60-vuotiaita. Ainakaan vielä ei ole terveellä mielessäkään uusi kumppani, mutta ihan vilpittömästi tulen häntä tukemaan sitten kun sen aika koittaa. Sairastuneelle ei tarvitse asiasta puhua, mutta ei ole suotavaa hieroa sitä hänen naamaansakaan. En keksi yhtäkään syytä, miksi pitäisi odotella sairastuneen vuoteen vierellä 15-20 vuotta. Siksikö, koska ”joku muu” saattaa pahastua? Ja tämän ”jonkun muun” elämään asia jollain tavalla vaikuttaa? Älytöntä... Kysymys ei ole siitä, etteikö rakastaisi puolisoaan. Sitä puolisoa vaan ei enää ole. Kysymys on siitä, että rakastaa itseään enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tiedän . Hoivaan dementikkomiestäni ja olen luvannut hoitaa loppuun saakka. Seksielämä on tauolla. Maailmassa ON muutakin. Miestäni en petä.

Oletan että miehesi on vielä niin hyvässä kunnossa että asuu kotona?Tule kertomaan oletko samaa mieltä kun kyselee äitinsä perään ja on mentaalisesti palanut lapsuuteensa.Kun hetket kun miehesi on henkisesti läsnä ovat harvassa.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tiedän . Hoivaan dementikkomiestäni ja olen luvannut hoitaa loppuun saakka. Seksielämä on tauolla. Maailmassa ON muutakin. Miestäni en petä.

Minä en ymmärrä näitä, jotka tuijottavat vain siihen seksiin. Seksi on eräs tärkeä alla parisuhteessa, kyllä. Mutta on muita aliarviovaa ja halveksivaa olla noin jyrkkä. Koska useat ihmiset, joiden kumppani on sairastunut, haluavat myös läheisyyttä, puhekumppania ja seuraa esimerkiksi matkoille tai teatteriin. Ylipäätään aikuista ihmistä elämäänsä.

Jos oma kumppani on jo siinä vaiheessa, että seksi, läheisyys , keskustelu ja ylipäätään mikään aikuiselle ihmiselle ominainen toiminta on hukkunut sairauden vuoksi, niin miten on niin paha asia, että se terve osapuoli haluaa tehdä näitä asioita jonkun muun kanssa eikä olla yksin?

Miten se parantaa tai huonontaa sen sairastuneen elämänlaatua jos puoliso kuolettaa itsensä elämältä? Sairastunut kumppani on ainoa elämänsisältö?

Paremminhan silloin jaksaa käydä katsomassa ja huolehtia sairastuneesta kumppanistaan kun on elämänhalua itsellä.

Ettekö luule, että se terve kumppani katkeroituu teitä kohtaan, jos olette *määränneet*, että puolison täytyy olla yksin vaikka mikä sairaus tulisi?

Aika itsekäs ajatusmaailma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos seksi loppuu, parisuhdekin loppuu.

Parisuhde on muutakin kuin seksi. Paljon muuta.

Totta. Mutta silti en ole käytettävissä seksittömään parisuhteeseen sen enempää kuin olen käytettävissä parisuhteeseen ilman suutelemista, hyviä keskusteluja, kunnioitusta tai rohkaisevia halauksia.

En olisi parisuhteessa dementoituneen kanssa. Jyrkkä ei hoivasuhteelle.

Vierailija kirjoitti:

Nämä "hyi helvetti"-ihmiset, oletteko jutelleet asiasta oman puolisonne kanssa? Oletteko pohtineet, miten itse toivoisitte oman puolisonne tekevän? Ihan oikeastiko toivoisitte, että teille rakkain ja tärkein ihminen viettäisi esim. 20 vuotta teidän vuoteenne vierellä? Kokisitte, että se olisi aitoa rakkautta, että vaatisitte puolison luopumaan normaalista elämästä sairautenne vuoksi?

Kyllä minusta tuntuu tosi pahalta ajatus siitä, että mun upea ja ihana mieheni luopuisi eläkevuosien suunnitelmista minun takiani. Että jos sairastuisin alzheimerin tautiin, varhaisemmalla iällä vielä, niin puolisoni elämänsisältö olisi minun hoitamista!? Kun voisi vielä matkustella, mökkeillä, viettää mukavia hetkiä mieluisen naisen kanssa jutellen ja nauraen, ehkäpä sitä läheisyyttä ja seksiäkin olisi.

En tietenkään haluaisi, että hylkäisi minut. Toivon, että järjestäisi hyvän hoidon ja kävisi katsomassa säännöllisesti. Mutta ei jatkuvasti pitäisi vieressä olla.

Enkä toivoisi, että virallisesti eroaisi. Toivoisin, että olisimme avioliitossa loppuun saakka.

Kyseessä on yksi ihminen, joka riehuu jokaisessa aiheeseen liittyvässä ketjussa. Saattaa olla trolli tai sitten fiksoitunut aiheesta. Saattaa myös olla että Meghan-hulku on vaihtanut kohdetta.

Vierailija kirjoitti:

En. Dementia veisi myös mahdollisuuden harrastaa mielekästä seksiä.

Öööö... 80-vuotiaana...

Hoidin miestäni, jonka sairaus muutti persoonallisuutta. Hoidin, kunnes en enää jaksanut. Hän ei ole varsinaisesti muistisairas ja kokee minun hylänneen hänet. Olkoon niin, mutta en halua uhrata loppuelämääni, enkä mielenterveyttäni. Olen järjestänyt hänelle sopivan asuntolapaikan ja autan tarvittaessa. Ja kyllä, minulla on suhde toiseen omaishoitajaan, enkä koe sitä vääränä.

Lapsille olen sanonut, että jos sairastun, niin laitokseen vaan. Kenenkään ei tarvitse omaa elämäänsä vuokseni uhrata, ellei koe siitä olevan itselleen jotain iloa tai hyötyä, mitä epäilen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Dementia veisi myös mahdollisuuden harrastaa mielekästä seksiä.

Öööö... 80-vuotiaana...

Mikä sen estää, jos tekee sitä mihin 80-vuotiaana kykenee?

Jos puolisoni vielä kun on terve pyytäisi minua jäämään, jäisin. Jos kehottaisi jatkamaan elämääni niin yrittäisin.

Jos itse sairastuisin muistisairauteen en pyytäisi häntä jäämään vierelleni. En myöskään velvoittaisi lapsia minusta huolehtimaan.

Minut saisi laittaa hoitokotiin. Mitä väliä jos en enää tunnistaisi lähimmäisiäni ja eläisin vain omassa maailmassani pahimmillaan yritä satuttaen?

Parempi olisi vain että joku sellainen minusta huolehtisi joka palkkaa saa.

Yritä=heitä. Pirun autocorrect.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kovin kaunis rakkaustarina jos naiselle on seksi tärkeämpi kuin puolisonsa. Minua tympii niin hemmetisti tämä jatkuva seksistä vaahtoaminen. On todella paljon tärkeämpää elämässä säilyttää jotain kaunista ja arvokasta suhteessa kuin ajatella vain alapäällään. Ilman seksiä pärjää oikein hyvin jos elämässä on muuta arvokkaampaa.

Seksi??

Avauksessa ei mainittu seksiä sanallakaan.

Vierailija kirjoitti:

Kun ihminen tarvitsee toisen tukea ja rakkautta eniten, hänet heivataan ja vaihdetaan parempaan! Ihniset ovat tylyjä ja itsekkäitä nykyään. Mieti tarkkaan omalle kohdallesi pettämisen hyväksyjä.

Kuka puhui hylkäämisestä ja heivaamisesta mitään?! Kuten niin moni on ketjussa jo todennut, miksi terveen puolison pitäisi ryhtyä marttyyriksi ja kuolla pystyyn silloin, kun suhde sairastuneen kanssa ei ole enää mikään parisuhde? Jos hän kaipaa parisuhdetta/seksiä elämäänsä silloin, kun toisesta ei ole enää niitä tarpeita täyttämään, hänellä on täysi oikeus näin toimia. Se ei muissa maailmoissa olevaa puolisoa loukkaa millään tavalla eikä ole häneltä pois. Tukena ja rinnalla voi silti olla loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kovin kaunis rakkaustarina jos naiselle on seksi tärkeämpi kuin puolisonsa. Minua tympii niin hemmetisti tämä jatkuva seksistä vaahtoaminen. On todella paljon tärkeämpää elämässä säilyttää jotain kaunista ja arvokasta suhteessa kuin ajatella vain alapäällään. Ilman seksiä pärjää oikein hyvin jos elämässä on muuta arvokkaampaa.

Seksi??

Avauksessa ei mainittu seksiä sanallakaan.

Ja monelle seksi on kaunista ja arvokasta, ei sen kaipaamisessa ole mitään väärää tai "turhanpäiväistä".

Sukurasite viittaa siihen, että tulen dementoitumaan. Toivottavasti oma puolisoni ei ole sen jälkeen minulle uskollinen, vaan löytää jonkun kivan ihmisen rinnalleen.

Dementia vie ihmisen kokonaan, sairastunut ei ole enää se ihminen, jonka kanssa toinen on mennyt yhteen.

Ei tuota voi tietää

Monet teistä sanovat, että teidät saisi laittaa hoitokotiin. Ongelma on vaan siinä, että miten niihin pääsee? Kaupungit vähentävät jatkuvasti hoivapaikkoja, koska ihmiset halutaan hoidettavan kotona. Harvoilla on varaa yksityiseen hoivapaikkaan. Ne maksavat täällä pääkaupunkiseudulla 5500e/kk.