Lue keskustelun säännöt.
Jos puolisosi sairastuisi dementiaan, olisitko hänelle uskollinen kunnes kuolema teidät erottaa?
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kovin kaunis rakkaustarina jos naiselle on seksi tärkeämpi kuin puolisonsa. Minua tympii niin hemmetisti tämä jatkuva seksistä vaahtoaminen. On todella paljon tärkeämpää elämässä säilyttää jotain kaunista ja arvokasta suhteessa kuin ajatella vain alapäällään. Ilman seksiä pärjää oikein hyvin jos elämässä on muuta arvokkaampaa.
No mitkä on ne muut arvokkaat asiat parisuhteessa, joita voi toteuttaa parivuotiaan tasolla olevan ihmisen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Varmaan eroaisin ja jatkaisin elämääni. Olisi liian raskasta olla ihmisen kans jota pitää hoitaa kuin lasta.
Vierailija kirjoitti:
En edes avioituisi ihmisen kanssa, jolla on dementikolle tyypillinen persoonallisuus. Niin masokisti en ole!
Tämähän onkin mielenkiintoista. Kerro toki meille muillekin, minkälaiset ihmiset mielestäsi dementoituvat?
En olisi uskollinen. Koska ei sitä ihmistäkään, jolle uskollisuutta on luvattu, ole enää olemassa. Elävä kuolluthan hän olisi.
Varmaan huolehtisin ja kävisin säännöllisesti katsomassa, mutta eihän tuossa mitään parisuhdetta enää olisi.
Ja sama toisin päin. En edellyttäisi puolisolta uskollisuutta ja elämisen lopettamista, jos minä makaisin vuosia hoitokodissa pihalla tästä maailmanmenosta.
En olisi. Minä olen nähnyt parin lähisukulaisen sairastuvan dementiaan, eikä heissä loppua kohden ollut enää mitään jäljellä siitä ihmisestä jonka tunsin. Toki se mitä jää jäljelle on tunteva ihminen josta täytyy huolehtia, mutta ei se ole mikään aikuisen parisuhteen osapuoli, ei se ole se ihminen jonka kanssa on vaihdettu aviolupauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Ja olen kertonut puolisolleni myös, että jos itse sairastun muistisairauteen tai vaikkapa neliraajahalvaannun, niin hän saa etsiä itselleen lohtua muualta.
Todennäköisesti en, enkä odota sellaidta puolisoltanikaan. Kun puoliso on siirtynyt omaan maailmaansa, saati vegetatiiviseen tilaan, ei tuota mitään lisäarvoa heittäytyä marttyyriksi.
Toki puolison asioista huolehditaan hamaan hautaan asti, mutta ei se sitä tarkoita, että oma elämä jätetään elämättä. Yksi dementian uhri on ihan riittävästi, ei siihen tarvita sivullisia lisäuhreja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoitaisin puolisoani viimeiseen asti - mutta muistisairaus... se on jotain todella järkyttävää. Olen nähnyt, miten siinä käy, kun tätini hoiti miestään kotona niin pitkään kuin mahdollista. Kiittämätöntä, masentavaa, oksettavaa. Miehellä oli kaikki muistot ja tunteet tallella, mutta niiden organisointi lopulta täysin kateissa - aivan kuin hänen sielunsa oli kuollut, jä jäljellä olisi vain zombie. Joka eli vihamielisissä unimaailmoissa. Siinä vaiheessa ihmistä ei voi juuri auttaa, virhe on tehty jo aikoja sitten, joten parempi säästää edes oma mielenterveys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En edes avioituisi ihmisen kanssa, jolla on dementikolle tyypillinen persoonallisuus. Niin masokisti en ole!
Tämähän onkin mielenkiintoista. Kerro toki meille muillekin, minkälaiset ihmiset mielestäsi dementoituvat?
"Type A people were said to be hasty, impatient, impulsive, hyperalert, potentially hostile, and angry. Research has also shown that Type A personalities deal with reality and have certain defenses when it comes to dealing with problems."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi en olisi? Miksi dementia oikeuttaisi pettämiseen? Outo kysymys.
Nuorikin ihminen voi dementoitua ja olla varsin pian siinä vaiheessa, ettei varsinaisesta parisuhteesta seksielämineen voida enää puhua, ei lopulta tunne puolisoaan jne. Onko se pettämistä, jos puoliso silloin löytää jonkun muun? Ei se sairastunutta puolisoa enää loukkaa eikä tarkoita, ettei tämän rinnalla olisi loppuun asti. Se ei vaan ole enää parisuhde.
Yhdelle tutulle miehelle kävi juuri noin. Vaimo sairastui siinä viidenkympin korvilla ja alamäki vuodeosastolle oli nopea. Vaimo eleli kuitenkin käytännössä vihanneksena melkein 70-vuotiaaksi.
Mies oli aikansa kuin orpo piru, mutta alkoi uuteen parisuhteeseen jokunen vuosi vaimon sairastumisen jälkeen. Itse asiassa pariskunnan lapset kannustivat häntä siihen. Täällä ollaan vain kerran, eikä omaa elämäänsä pidä tuhlata hitaaseen kuolemaan toisen vieressä.
Emme ole vielä edes 30 v, joten jos jompikumpi meistä sairastuisi johonkin todella pahasti elämää rajoittavaan parantumattomaan sairauteen (esim. ALS) niin todennäköisesti emme jatkaisi pariskuntana kunnes kuolema meidät erottaa. Tai ALS:n kanssa se voisi olla mahdollista koska kommunikointi voi ilmeisesti onnistua esim. silmiä liikuttamalla, mutta uskon, että molemmat meistä toivoisivat sille terveelle rikkaampaa elämää. Ystäviä olisimme tietenkin aina. Mieheni suvussa on lähes kaikilla Alzheimer, joten se voi olla edessä (toivottavasti siihen on kymmenien vuosien päästä jokin "täsmähoito"). Ihan selkeyden vuoksi eroaisin jos haluaisin itse vielä kokea romanssia ja mies olisi pahimman luokan dementikko. Jos mies alkaa olla holhouskuntoinen vaikka 70+ ikäisenä niin enköhän minäkin hänen viimeiset elinvuotensa pärjää vähän itsenäisemmin ilman mitään miehiä. En lähtisi missään vaiheessa pettämään vaan jos haluaisin toista miestä, eroaisin sairaasta ja tukisin ystävänä. Enkä siinäkään kiirehtisi, vähän vaikea vastata lyhyesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tilanne, että mies sairastui alle 40 vuotiaana vakavaan aivosairauteen, tästä nyt noin 5 vuotta. Tämän ajan on osin asunut hoitokodissa ja lomilla tietysti kotona. Aluksi kaikki energia meni ihan vain järkytyksestä selviytymiseen ja sitten oman uupumuksen kanssa taisteluun, mutta nyt pikkuhiljaa on alkanut nostaa päätään oma tarve hellyyteen, läheisyyteen ja myös siihen seksiin. En vielä tiedä mitä tulen tekemään asian kanssa, koska avioliitossa olen ja rakastan miestäni, mutta eihän tämä parisuhde enää ole vaan hoitosuhde. Juuri sairauden laadusta johtuen. Vaikeita asioita ja niitä voi ymmärtää ainoastaan, kun itse elää vuodesta toiseen tällaisessa tilanteessa ja puolisosta on jäljellä enää rippeet siitä entisestä ja lämpimät muistot yhteisistä vuosista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Näkisin tilaisuuteni tulleen ja lähtisin menemään. Tästä parisuhteesta on tosi vaikea päästä pois. Ehkä mies on niin taitava manipuloija kun jollain saa aina minut pysymään tässä.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kovin kaunis rakkaustarina jos naiselle on seksi tärkeämpi kuin puolisonsa. Minua tympii niin hemmetisti tämä jatkuva seksistä vaahtoaminen. On todella paljon tärkeämpää elämässä säilyttää jotain kaunista ja arvokasta suhteessa kuin ajatella vain alapäällään. Ilman seksiä pärjää oikein hyvin jos elämässä on muuta arvokkaampaa.
Tuskin uuden kumppanin kaipuussa on kyse pelkästään seksistä. Eiköhän vanhemmiten moni kaipaa ihan vaan seuraa, kumppania arkeen. Ei pitkälle edenneen alzhaimerin potilas ole enää kenenkään kumppani. Ei edes välttämättä tunne tai muista puolisoaan. Vuosiin.
Todennäköisesti olisin uskollinen ja jos en olisi, niin ne hehkuttaisi uutta onnea lehdissä. Elämässä voi mennä eteenpäin, vaikka ei olisi iltapäivälehtien lööpeissä eli hienotunteisuus on minusta olennaisempi asia kuin avautuminen luottotoimittajalle.
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on minua nuorempi ja elää td pari vuosikymentä pidempään. Olen sanonut että hänellä on oikeus jatkaa omaa polkuaan jos sairastun. Toivon kuitenkin että hän auttaisi ns "vasemmalla kädellä" oman elämänsä ohessa mutta en odota että 100% hoitajakseni alkaisi. Lapsilta toivoisin tällaisessa tilanteessa myös apua (kotikäyntejä ja seuranpitoa).
Lapsilla ei mitään velvollisuutta toimia hoitajinasi tai seuraneitoinasi. Itse saat järjestää omat hoitosi.
Kun ihminen tarvitsee toisen tukea ja rakkautta eniten, hänet heivataan ja vaihdetaan parempaan! Ihniset ovat tylyjä ja itsekkäitä nykyään. Mieti tarkkaan omalle kohdallesi pettämisen hyväksyjä.
Vierailija kirjoitti:
Koska Suomessa julkinen terveydenhuolto yhä enemmän unohtelee vanhuksia sairaaloiden nurkkiin pärjäämään omin voimin ei kai oikein voi puhua muuta kuin pakollisesta uskollisuudesta toista kohtaan kiirehtiessään mahdollisimman usein tarkistamaan, että oma rakas saa sosekeittonsa nieltyä ja vaipat on vaihdettu. Kotona omaishoitajat ovat usein totaalisesti nääntyneitä puolisonsa vuosikausien hoitamiseen, että suurin osa ei enää tokeennu elämään omaa elämäänsä puolison kuoltua.
Jos suhde perustuu yhteisymmärrykseen on usein sairastuneen puolison toive, että vielä terveenä elävä puoliso nauttisi jäljellä olevista vuosistaan. Rakkautta on osata ottaa irti ja osata ottaa vastaan toisen hyvää tarkoittava toive. Uskollisuus puolisoaan kohtaan on silloin pitkälle hyvän ja turvallisen hoidon takaaminen toiselle. Kyse ei siis ole mistään romanttisesta loppuun-asti-uskollinen,-asenteesta vaan on myös kartoitettava riittääkö oma terveydentila toisen rinnalla edes olemaan. Ja eikös lapsia hankita myös siksi,että heistä olisi myös ottamaan vastuuta vanhemmistaan myös vastoinkäymisissä?
Uskollista vanhempaansa auttaa mielellään, uskontonsa ei.
En edes avioituisi ihmisen kanssa, jolla on dementikolle tyypillinen persoonallisuus. Niin masokisti en ole!